70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Ei enää vierailuja kirjoitti:

Ensimmäisiä lapsuuden muistojani on kun olen menossa leikkipuistoon äitini ja pikkusiskoni kanssa 70-luvulla. Olen 4-5 vuotias ja olemme käymässä isoisän luona kaupungissa, itse asuimme kaukana leikkipuistoista. Vanhemmillani oli tapana varoittaa kaikenlaisesta, älä tee sitä tai tätä, älä kiipeä, älä hypi tai loiki, kohta tulee vahinko. Kuinka ollakaan en malttanut olla ottamatta hyppyaskelta, kaaduin ja polviin sattui. Lohdutuksen sijaan vihaiselta äidiltä tulikin kipeä luunappi otsaan. Jotenkin tämä tilanne tuntui kauhean häpeälliseltä enkä lapsena juurikaan tuon jälkeen uskaltanut kertoa vanhemmilleni pienistä tai vähän isommistakaan haavereista, jos ne pystyi suinkin salaamaan, etenkin jos vanhemmat olivat etukäteen kieltäneet tai varoittaneet jostakin. Mitään perusteluja tai selittelyjä ei näihin kieltoihin tullut vanhemmilta. Toisinaan äiti huomasi mustelmia tai laastareita ja ihmetteli miksi en ole kertonut, en osannut vastata siihen mitään. Ehkä tuon alituisen varoittamisen johdosta olin arka koulun liikuntatunneilla kun siellä päinvastoin olisi pitänyt kiipeillä ja osallistua rohkeasti . Toisaalta sain samoilla metsissä puukko mukana jo pienenä koululaisena, eikä siihen ollut mitään kieltoa.

Meillä vain suosikkilapset sai sairastaa, muut ei. Jos minulla oli vaikka yskää niin minuun suhtauduttiin vihamielisesti että mistä se tuon on saanut ja koko yön yskii.

Jos oli kaatunut ja oli polvessa ruhje niin piilossa puhdistin sitä vedellä ja pesin housunpolvea ettei veri näkynyt.

Kerran sain uudet siis käytetyt luistimet. Koulussa luistellessa jalkapohjaan sattui mutta luistelin sinnillä tunnin loppuun. Sukka oli veressä koska luistimen sisäpohjasta törötti naulan tai niitin pää joka oli mennyt jalkapohjan ihon läpi. En kertonut opettajalle mitään enkä tietenkään kotonakaan pesin vain verisen sukan. Jalkapohjaan tuli valtava märkäpaise joka puhkesi tämän tästä ja puski keltaista märkää ulos. Viikkojen mittaan jalkapohja parani. Tuli vasta aikuisena mieleen että mitä jos tulehdus olisi levinnyt?

Mataleena kirjoitti:

Joku kirjoitti: "Enkö minäkin toimisi kuten vanhempani jos kerran ihminen on vääjäämättä kasvatuksensa tulos eikä mitenkään kykene toimimaan toisin? Miten minä olen oppinut elämään ja toimimaan eri tavalla? Olisko sittenkin niin, että ihminen halutessaan kykenee toimimaan toisin ja nämä tunnekylmät vanhemmat vain valitsivat toimia noin ja että ainakin osa heistä vaan teki niin ihan silkkaa ilkeyttään."

Yhteiskunta on muuttunut siitä, kun 40-luvulla syntyneet olivat lapsia siíhen mennessä, kun sinä olit lapsi ja nuori.. Jo vauvojen hoitoon annetaan ihan eri ohjeet,  40-luvulla syntyneitä ruokittiin neljän tunnin välein neuvolan ohjeiden mukaan, lapsentahtisuudesta ei ollut tietokaan. Lapsi sai rääkyä.

Myös mediassa alettiin 70-luvulta lähtien korostaa läheisyyttä lasten ja vanhempien välillä, kun aiempi kasvatuskulttuuri, jota ylläpitivät koulu, neuvolat ja kirkko, nojasi ennen kaikkea kuriin ja auktoriteetteihin.  Minusta onhassu ajatus, että sinä "joku" olisit niin paljon erinomaisempi ihminen kuin sinua edeltäneet äiti-sukupolvet, että ihan itsestään olet hoitanut hoitamaan lapsiasi paremmin kuin äitisi sinua. Kyllä tuossa puhuu katkeruus.

Itse olin isäni sylissä yhden kerran lapsena, kun pyörryin. Äitini ei osannut pitää meitä sylissä. Kun itse sain lapsia, nukutin heidät perhepedissä, pidin sylissä,  imetin pitkästi toiselle vuodelle, olin kotona pitkään, kun äitini oli virkanainen siitä asti, kun olin 1 kk (äitiysloma loppui). Eli yhteiskunta ja psykologian edistynyt tutkimus tuki meitä vanhan sukupolven kasvatuksen saaneita naisia uudistamaan kasvatusta.

Olisin voinutkin antaa lapsuuden anteeksi vanhemmilleni, mutta en sitä että se käytös minua kohtaan ei muuttunut koskaan. Vielä mitä. Minun oli kertakaikkiaan hyväksyttävä se tosiasia että äitini ei tunne minua kohtaan mitään muuta kuin halveksuntaa ja vihaa. Katkaisin välit täysin kun olin 30 v, se oli pakko että pääsin korjaamaan heidän aiheuttamiaan vaurioita ja pelastamaan mielenterveyteni. Siinä hommassa meni 20 VUOTTA. Nykyään voin hyvin, kiitos vaan itseni ja sen että en antanut periksi.

Minulla ei ole mitään tarvetta enää ymmärtää heitä, joskus olikin. Niin kauan kun ymmärsin ja selittelin sitä jatkuvaa ilkeyttä ja halveksuntaa mitä sain aikuisena osakseni äidiltäni, niin kauan pysyin sairaana. Ensimmäinen askel paranemiseen oli sen myöntäminen että minulla todellakin oli äiti, joka ei rakastanut minua tippaakan eikä ollut koskaan rakastanutkaan, ja sen päälle oli ottanut minut syntipukiksi jota kelpasi potkaista aina ohimennen ja opettaa kaikki muutkin tekemään samoin. 

Vierailija kirjoitti:

Ei enää vierailuja kirjoitti:

Ensimmäisiä lapsuuden muistojani on kun olen menossa leikkipuistoon äitini ja pikkusiskoni kanssa 70-luvulla. Olen 4-5 vuotias ja olemme käymässä isoisän luona kaupungissa, itse asuimme kaukana leikkipuistoista. Vanhemmillani oli tapana varoittaa kaikenlaisesta, älä tee sitä tai tätä, älä kiipeä, älä hypi tai loiki, kohta tulee vahinko. Kuinka ollakaan en malttanut olla ottamatta hyppyaskelta, kaaduin ja polviin sattui. Lohdutuksen sijaan vihaiselta äidiltä tulikin kipeä luunappi otsaan. Jotenkin tämä tilanne tuntui kauhean häpeälliseltä enkä lapsena juurikaan tuon jälkeen uskaltanut kertoa vanhemmilleni pienistä tai vähän isommistakaan haavereista, jos ne pystyi suinkin salaamaan, etenkin jos vanhemmat olivat etukäteen kieltäneet tai varoittaneet jostakin. Mitään perusteluja tai selittelyjä ei näihin kieltoihin tullut vanhemmilta. Toisinaan äiti huomasi mustelmia tai laastareita ja ihmetteli miksi en ole kertonut, en osannut vastata siihen mitään. Ehkä tuon alituisen varoittamisen johdosta olin arka koulun liikuntatunneilla kun siellä päinvastoin olisi pitänyt kiipeillä ja osallistua rohkeasti . Toisaalta sain samoilla metsissä puukko mukana jo pienenä koululaisena, eikä siihen ollut mitään kieltoa.

Meillä vain suosikkilapset sai sairastaa, muut ei. Jos minulla oli vaikka yskää niin minuun suhtauduttiin vihamielisesti että mistä se tuon on saanut ja koko yön yskii.

Jos oli kaatunut ja oli polvessa ruhje niin piilossa puhdistin sitä vedellä ja pesin housunpolvea ettei veri näkynyt.

Kerran sain uudet siis käytetyt luistimet. Koulussa luistellessa jalkapohjaan sattui mutta luistelin sinnillä tunnin loppuun. Sukka oli veressä koska luistimen sisäpohjasta törötti naulan tai niitin pää joka oli mennyt jalkapohjan ihon läpi. En kertonut opettajalle mitään enkä tietenkään kotonakaan pesin vain verisen sukan. Jalkapohjaan tuli valtava märkäpaise joka puhkesi tämän tästä ja puski keltaista märkää ulos. Viikkojen mittaan jalkapohja parani. Tuli vasta aikuisena mieleen että mitä jos tulehdus olisi levinnyt?

Meillä ei juurikaan ollut haavanhoitovälineitä. Joskus oli laastareita, joskus ei niitäkään. Kerran lukioikäisenä sain sääreen ison haavan, kun sheivasin. Ei siihenkään ostettu edes laastaria. Haava repesi muutaman aina uudestaan auki, kun sitä ei suojannut mikään.

Alle kouluikäisenä oli ikenessä pitkään vaaleankeltainen märkäpaise. Kun painoin sitä sormella, valui märkää. Hampaissa oli lisäksi vaikka kuinka monta reikää. Yhdellä hammaslääkärikäynnillä niitä löydettiin seitsemän.

Äitini on syntynyt 60-luvulla ja minullekkaan ei kerrottu menkoista. Joskus käytin myös vessapaperia ja menat hävetti niin paljon. En koskaan edes kertonu että ne alkoi. Ja kun piti ostaa ekat rintsikat, häpesin sitäkin niin paljon että se oli eka ja vika kerta. Koskaan ei puhuttu mitään lisääntymis asioita eikä äitini koskaan halunnut edes tietää jos minulla oli poikakaveri. En kertonut vanhemmilleni mitään eikä ne tienny mun elämästä mitään siitä lähtien ku täytin 14 asun periaatteessa yksin. Vanhempani erosivat ja iskä kävi kotona viikonloppuisin äiti asui toisella paikkakunnalla. Mun vanhemmat ei kasvattanu mua eikä koskaan ees halannu tai kertonu välittävänsä. Oon silti melko ok mut kykenemätön saamaan kavereita tai parisuhdetta joka olisi ymmärtäväinen. Karsea elämä mut pakko on ollu pärjää yksin omien ajatustensa kanssa jo hyvin nuoresta.

Käyttäjä33819 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.

Tästä tulee mieleen, että äitini suhtautuminen mieheeni on ollut aina tosi nuivaa. Luulen, että taustalla on ollut äidin pettymys omaan avioliittoonsa. Ei isäni varmaan aina fiksusti toiminutkaan saati vanhempansa, jotka kohtelivat miniää rumasti, mutta herranen aika kyllä AIKUISEN ihmisen täytyy osata vetää rajat sille, miten häntä kohdellaan. Tämän katkeruuden äitini yritti istuttaa minuun ja varmaan veljeenikin, hän oikein kehuskeli ystävilleen, kuinka minä en pidä isästäni! Menin mieheni kanssa yksiin nopeasti ja tällä on kaksi lasta aiemmasta liitosta, ja tämä kaikki oli jotenkin liikaa äidilleni. Hän letkautteli koko ajan jotakin ilkeää miehestäni ja tämän suvusta. Nyt, kun olemme olleet parikymmentä vuotta yhdessä, hän on ilmeisesti todennut, että emme eroakaan, enkä mene mukaan mieheni parjaamiseen hänen ilokseen.

Osasyy tähän ilkeyteen on ollut ehkä sekin, että mieheni toimii arvostetussa akateemisessa ammatissa ja hänen vanhempansakin ovat koulutettuja, ja tämä aiheuttaa jonkin tunteiden vyöryn äidissäni, joka on tehnyt duunarihommia. Mieheni ja hänen sukunsa eivät todellakaan ole aliarvioineet äitiäni. Muutenkin suhtautuminen koulutukseen ym. on ollut todellista kaksoisviestintää, sillä minua on kannustettu opiskelemaan, mutta samaan aikaan on annettu ymmärtää, että ns. menestyneet ihmiset ovat aina jotenkin pahoja ja kieroja. Eli teet niin tai näin, aina väärinpäin. 

Koulutetut, johtavassa asemassa olevat ihmiset = ”herrat”

Herraviha oli tosiaan ihan käsittämätöntä ja ”herroja” olivat siis ihan tavalliset palkolliset, esim akateemiset, tehtaan tuotantopäällikkö, joku yrittäjäkin. Herroja vihattiin ja oltiin kaunaisia ja katkeria.

Olin älykäs ja hyvä koulussa ja kaikin tavoin vanhemmat yritti estää lukioon menon ja myöhemmin yliopiston. Menin lukioon ja maksoin kirjat itse. Vanhemmat hoki että naisista ei tule mitään, turhaan koulutat, hukkaan menee, sinä aikuisena palvelet miestäsi vain. Yliopiston yrittivät estää uhkailemalla että jättävät perinnöttä.

Kun olen nyt hyvissä töissä johtotasolla, olen vihattava herra. Kuulemma luulen itsestäni jotain, kuitenkin saavutin asemani kieroilulla, kusetan ja vedätän kaiken aikaa enkä tee mitään rehellistä. Koska herrat!

Niin suuri herraviha että muille valehtelevat työstäni, selittävät että olen joku toimistoapulainen. Koska ei se oma lapsi saa menestyä!

Herravihaa heillä on myös politiikkoja, kunnavaltuustoa ym ihme kohteita kohtaan.

Niin totta! Minulla on ollut todella vaikea ja traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Lukio oli minulle ainoa kiinnostava vaihtoehto, maksoin kirjat opintolainalla. Sairastuin kesken lukion masennukseen, silti lopulta valmistuin. Pääsin vielä yliopistoonkin ja ihan hyvään päällikkötason ammattiin.

Minulla ei vaan enää ole mitään perhettä eikä sukua. Ja tämä koskee myös 60-l syntynyttä veljeäni, joka on omaksunut kaikki aatteensa vanhemmilta polvilta. Olen oikea kummajainen ja " hienostelija" , johon ei kukaan välitä olla yhteydessä.

Kaiken taistelun ja selviämisen seurauksena olen siis musta lammas. Tätä on hyvin vaikea selittää esim miesystävälleni tai hänen perheelleen, että miksi minulla ei ole perheeseen välejä. Ihmiset ikävä kyllä olettavat, että siihen on muita syitä kuin kohtalainen menestys opinnoissa/ työelämässä.

Sama. "Hienot ihmiset" on pahinta mitä jostakin voi tulla, ja siihen tietenkin riittää ihan lukiokoulutus, saatika yliopistossa tietysti menee jo ihan pilalle.

Jouduin käymään lukion Iltalukiossa täysi-ikäisenä kun vanhemmat ei olisi kirjoja maksaneet, ja kävin töissä koko lukion ajan että sain itseni elätettyä. Samoin yliopiston, ekaan kolmeen vuoteen minulla ei ollut ollenkaan lomaa, eikä voinut edes harkita jotain vaihto-oppilasvuotta kun oli pakko käydä töissä eikä voinut luopua vaivalla hankitusta työpaikasta kun ei ollut minkäänlaisia turvaverkkoja.

Mitään yhteyttä etenkään äidin puolen sukuun ei ole ollut kohta kahteen vuosikymmeneen, kun oletus on että hienona ihmisenä nyt vihaan ja halveksun duunareita. Oikeastihan tämä asenne kertoo vain heidän omasta ajatusmaailmastaan... Mutta "normaali-ihmiselle" on hyvin vaikea selittää olevansa hylätty musta lammas koska hankki koulutuksen ja hyvän ammatin. Kuulostaa naurettavalta valheelta.

Vierailija kirjoitti:

Mataleena kirjoitti:

Joku kirjoitti: "Enkö minäkin toimisi kuten vanhempani jos kerran ihminen on vääjäämättä kasvatuksensa tulos eikä mitenkään kykene toimimaan toisin? Miten minä olen oppinut elämään ja toimimaan eri tavalla? Olisko sittenkin niin, että ihminen halutessaan kykenee toimimaan toisin ja nämä tunnekylmät vanhemmat vain valitsivat toimia noin ja että ainakin osa heistä vaan teki niin ihan silkkaa ilkeyttään."

Yhteiskunta on muuttunut siitä, kun 40-luvulla syntyneet olivat lapsia siíhen mennessä, kun sinä olit lapsi ja nuori.. Jo vauvojen hoitoon annetaan ihan eri ohjeet,  40-luvulla syntyneitä ruokittiin neljän tunnin välein neuvolan ohjeiden mukaan, lapsentahtisuudesta ei ollut tietokaan. Lapsi sai rääkyä.

Myös mediassa alettiin 70-luvulta lähtien korostaa läheisyyttä lasten ja vanhempien välillä, kun aiempi kasvatuskulttuuri, jota ylläpitivät koulu, neuvolat ja kirkko, nojasi ennen kaikkea kuriin ja auktoriteetteihin.  Minusta onhassu ajatus, että sinä "joku" olisit niin paljon erinomaisempi ihminen kuin sinua edeltäneet äiti-sukupolvet, että ihan itsestään olet hoitanut hoitamaan lapsiasi paremmin kuin äitisi sinua. Kyllä tuossa puhuu katkeruus.

Itse olin isäni sylissä yhden kerran lapsena, kun pyörryin. Äitini ei osannut pitää meitä sylissä. Kun itse sain lapsia, nukutin heidät perhepedissä, pidin sylissä,  imetin pitkästi toiselle vuodelle, olin kotona pitkään, kun äitini oli virkanainen siitä asti, kun olin 1 kk (äitiysloma loppui). Eli yhteiskunta ja psykologian edistynyt tutkimus tuki meitä vanhan sukupolven kasvatuksen saaneita naisia uudistamaan kasvatusta.

Olisin voinutkin antaa lapsuuden anteeksi vanhemmilleni, mutta en sitä että se käytös minua kohtaan ei muuttunut koskaan. Vielä mitä. Minun oli kertakaikkiaan hyväksyttävä se tosiasia että äitini ei tunne minua kohtaan mitään muuta kuin halveksuntaa ja vihaa. Katkaisin välit täysin kun olin 30 v, se oli pakko että pääsin korjaamaan heidän aiheuttamiaan vaurioita ja pelastamaan mielenterveyteni. Siinä hommassa meni 20 VUOTTA. Nykyään voin hyvin, kiitos vaan itseni ja sen että en antanut periksi.

Minulla ei ole mitään tarvetta enää ymmärtää heitä, joskus olikin. Niin kauan kun ymmärsin ja selittelin sitä jatkuvaa ilkeyttä ja halveksuntaa mitä sain aikuisena osakseni äidiltäni, niin kauan pysyin sairaana. Ensimmäinen askel paranemiseen oli sen myöntäminen että minulla todellakin oli äiti, joka ei rakastanut minua tippaakan eikä ollut koskaan rakastanutkaan, ja sen päälle oli ottanut minut syntipukiksi jota kelpasi potkaista aina ohimennen ja opettaa kaikki muutkin tekemään samoin. 

Tätä eivät nämä ymmärtämistä peräänkuuluttavat ymmärrä - ei kyse ole pelkästään siitä kuinka vanhemmat ovat kohdelleet lasta, vaan siitä kuinka he jatkavat huonoa kohtelua myös lasten aikuistuttua.

Minä esimerkiksi yritin puhua äidilleni lukemattomia kertoja siitä, kuinka hänen NYKYINEN huono kohtelunsa minuun vaikuttaa, ja yritin pyytää häntä muuttamaan tapansa. Kertaakaan hän ei myöntänyt mitään, ei edes asioita jotka tapahtuivat ihan samana päivänä. Kertaakaan hän ei pyytänyt anteeksi, saatika olisi muuttanut käytöstään.

Ei tuollaisten ihmisten kanssa ole muuta vaihtoehtoa kuin katkaista välit. Ymmärrän kyllä että hän on persoonallisuushäiriöinen. Ei minun sen ymmärryksen takia tarvitse uhrata omaa mielenterveyttäni ja altistua kerta toisensa jälkeen henkiselle pahoinpitelylle. Kukaan ei pyytäisi uhria ymmärtämään ja sietämään toistuvaa turpaan vetoa. En käsitä, miksi henkistä turpaan vetoa pitäisi sietää yhtään sen enempää.

Luistimista tuli mieleen omat ekat luistimet, ne olivat tätini käytetyt ja pari numeroa liian isot. Tietysti paremmat kuin lainata koulun varastosta jopa eriparisia ja erikokoisia luistimia. Tästä johtuen kun välineet oli vähän sinnepäin, en koskaan oikein oppinut luistelemaan. Koulusta tarjottiin jotain maksusitoumusta vähävaraisille lapsille suksiin ja luistimiin, mutta vanhempien mielipide oli jos ei ole itsellä varaa hankkia, niin on mieluummin ilman. Myöskään eka-tokaluokan uimapuku ei ollut sopiva, uimaopettaja sitoi löyhät olkaimet takaa yhteen sillä merkkinauhalla,( joka laitettiin päälle joukkuepelien aikana) ettei uidessa valu päältä. Äidin kanssa ei koskaan käyty uimahallissa, vain kesäisin rannalla. En tohtinut lapsena näistä puutteista valittaa vanhemmille, vähän tietysti koulussa nolotti. Täytyy muistaa että tuohon aikaan lapsilisät saattoivat mennä johonkin tärkeämpään kuin urheiluvälineisiin eikä ollut aina mahdollisuutta saada joltain tai kirppareilta.

Mataleena kirjoitti:

Jotenkin kamalan ymmärtämättömältä kuulostaa monen jutut täällä.   Ei ymmärretä, millainen maailma ja teidän vanhempien kasvatus ennen oli. Ikään kuin vanhemmat ilkeyttään olisivat olleet tuollaisia.

Tosin aloittajan äidin outoudet ei kyllä mahdu sukupolviajattelun piikkiin, vaan ovat sairaalloisia poikkeamia. Aika monet 40-luvulla syntyneet naiset ovat onnistuneet äitiydessään ihan ok, olleet läsnä  ja rakastaneet omalla tavallaan, ei puheella vaan teoilla.

Monet näistä kertomuksista edustavat lasten  kaltoinkohtelua, jota tapahtuu myös tänä päivänä, ehkä jopa enemmän kuin ennen. Näköjään kouluakaan ei voi laittaa korona-epidemiassa kiinni ilman, että sosiaalitapausten lapset nääntyy nälkään. Sellaista ei ollut 70-luvun lapsilla sentään, vanhemmat hoitivat vastuunsa paremmin kuin nykyään. (Olen ollut yläkoulun ope 40 vuotta, joten perspektiiviä on.)

Sodankäyneen sukupolven lapsiahan nämä nelikymmenluvulla syntyneet ovat. Itse olen syntynyt 1956, isäni ehti olla sodassa vuoden, meni 19-vuotiaana eli ihan poikasena. Hänen karmein näkynsä oli venäläisten partisaanien ampuma perhe, jossa oli vauva, isompia lapsia, aikuisia, isoisä. Pihalla ruumiit pitkällään.

Vasta nyt olen tajunnut, että torjuakseen sen näkymän aiheuttavan tuskan hänen piti puuduttaa tunteensa. Mutta kun hän palasi kotiin ja alkoi seurustella tulevan vaimonsa kanssa, puudutetut tunteet eivät niin vain palanneet elämään. Erityisesti seksisuhteessa vaimoon olisi tarvittu herkkyyttä ja hellyyttä, mutta niihin isäni ei saanut kosketusta. Se taas vaurioitti vaimon ja miehen suhdetta.  Ja heijastui meihin lapsiin.

Tämä asia lienee yleistettävissä: sodan käyneiden miesten lapsista monet eivät oppineet tarpeellisia tunnetaitoja. Äidit saattoivat olla sotaleskiä tai vammautuneiden tai alkoholisoituneiden miestensä hoitajia, joiden piti juosta pakoon välillä. Isäni kertoi, että sodan jälkeen miehet juopottelivat ja tappelivat tanssipaikoilla. Väkivalta kupruili sisikunnissa.

Mitä tulee ahdistuneeseen suhtautumiseen seksiä kohtaan, siitä voidaa syyttää kirkkoa, joka syyllisti  ja pelotteli ihmisiä seksin suhteen. Siitä ei voinut puhua edes, ennen kuin 60-luvun loppupuolella alettiin enemmän aihetta käsitellä.

Teoriasi ei kylläkään pidä paikkaansa. Isovanhempani, jotka sen sodan varsinaisesti kävivät, olivat paljon empaattisempia luonteeltaan kuin vanhempani, jotka jäivät ikään kuin henkisesti keskenkasvuisiksi. Myös omasa sukupolvessani eli 70-lukulaisissa oli paljon huonojen vanhempien henkisesti ja fyysisestikin laiminlyömiä lapsia, eikä heistäkään silti tullut samanlaisia sekopäitä kuin suurista ikäluokista.

En ole löytänyt hyvää selitystä sille, mikä teki tuosta yhdestä sukupolvesta niin itsekkään. Pitäisikö alkaa kehitellä jotain huuhaa-teoriaa, että maailmansotien kiukkuiset uhrit syntyivät uudestaan hoitamaan traumojaan?

Kommentoin jo aiemmin, itse siis 80-luvulla syntynyt, äiti 50-luvulla. Tunnistan monia tässä ketjussa olleista asioista, jotkin asiat toisin.

Esim kuukautisista ym kyllä puhuttiin avoimesti, mutta sellaiseen härskin naista alentavaan tapaan. Kuten muista naiseuteen liittyvistä jutuista. Olin kunnollinen ns kiltti tyttö mutta 13-vuotiaasta asti minun epäiltiin jatkuvasti olevan raskaana vaikka leikin tuolloin vielä barbeillakin pikkusiskon kanssa :D Veljeäni äiti palvoi, minua lytättiin, mitätöitiin, kiusattiin. Tosin loppujen lopuksi veljeni on nykyään äidissä kiinni oleva mies lapsi, minulla on jossain määrin oma elämä. Vaikka ei ole helppoa ollut, kun minut oikein kasvatettiin miehen alistettavaksi ja sellaisiin ihmissuhteisiin aina päädyinkin. Parhaiten elämässä on selvinnyt pikkusiskomme, äiti ei ole kohdistanut häneen niin suurta vihaa kuin minuun, vanhempaan tyttäreen.

Olen kuitenkin nykyään naimisissa rakastavan ja kunnioittavan miehen kanssa. Hänen äitinsä on 40-luvulla syntynyt ja siskonsa 70-luvulla. Tässä perheessä kyllä huomaa selvästi tässä ketjussa kuvattuja kuvioita. Äiti palvoo poikiaan ja kuuluu Facebookin poikien äiti ryhmään jne. Tytärtä haukkuu ja halveksii. Miesten malli on perheessä kyllä myös ns t*ksinen ja mieheni, perheen nuorin lapsi joka kyseenalaistaa tätä miehen kuvaa on joutunut eräänlaiseksi mustaksi lampaaksi. Minua äitinsä ei voi oikein hyväksyä siksikin juuri kun olen mennyt naimisiin tämän mustan lampaan kanssa.

Suurimmaksi osaksi juuri tämän mieheni kanssa suhteessa ollessani olenkin onnistunut kyseenalaistamaan näitä lapsuudenperheen kuvioita, hän ehkä omalta osaltaan. Nykyään ymmärrän kyllä äitiäni, mutta jotenkin en oikein pidä häntä enää äitinäni vaan naisena joka on synnyttänyt minut. Se on ollut eräänlainen surutyö tajuta ettei koskaan ollut sellaista rakastavaa perhettä ja varsinkaan äitiä.

Minun äitini oli yksinhuoltaja. Isä lähti 70-luvun lopulla Ruotsiin töihin paremmille tienesteille ja jäi sille tielleen. Eipä hän juuri ollut elämässäni, koska kontaktit rajoittuivat noin yhteen puheluun kuukaudessa ja kesäisin muutaman päivän tapaamiseen, kun isä ajoi kesälomille Suomeen. Äitini oli niin liberaali, että antoi isäni olla meilläkin yötä, vaikka oli tehnyt niin törkeän tempun, että lähti Ruotsiin ja jäi sinne.

Meillä oli ruokaa aina pöydässä ja puhtaat, siistit vaatteet. Pikkuveljeni oli aina vähän lellikki, eikä sen tarvinnut osallistua kotitöihin sillä tavalla kuin minun. En vieläkään edes käsitä, miten olen osannut jo 6-7-vuotiaana pestä ikkunoita ja pyykkiä. Muistan edelleen, miten raahasin aina keittiöjakkaran pyykkitelineen alle, että ylsin ripustamaan pyykkiä. Ei tulisi mieleenkään laittaa omia lapsiani keikkumaan jakkaralle.

Jos äiti oli aamulla jo lähtenyt töihin, minua odotti usein kouluaamuina pöydällä lappu, missä luki, että keitä puuroa sinulle ja veljellesi, kun heräät ja muista avain, kun lähdette kouluun. Monikohan 9-vuotias pyöräyttäisi nykypäivänä puurot liedellä itselleen ja pikkuveljelle. Ikinä en unohtanut sammuttaa liettä ja puurolautaset ja kattilan tiskasin heti kun oltiin syöty.

Yksinhuoltajan tiukasta taloudesta johtuen meillä ei ikinä lomailtu. Aika usein äitini teki jotain muuta työtä silloin kun hänellä oli töistä kesäloma. Muutamana kesänä oli kehitysvammaisen tytön avustajana. Tyttö asui perheineen valtavassa talossa, jossa oli 3 kerrosta. Me saatiin monesti veljeni kanssa käydä siellä esim. välipalalla vähän ennen kuin äidin työpäivä loppui. Aina välillä sen tytön äiti tuli töistä kotiin vähän aiemmin ja joka kerta saatiin häneltä jotain herkkuja (esim. täytettyjä tuulihattuja tai tuoreita mansikoita). Minusta se oli ihana tapa tutustua meitä rikkaampien ihmisten elämään. Opetti ymmärtämään, että rikkaillakin on omat vaikeutensa elämässä ja voi olla kultainen sydän.

Käyttäjä33819 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.

Tästä tulee mieleen, että äitini suhtautuminen mieheeni on ollut aina tosi nuivaa. Luulen, että taustalla on ollut äidin pettymys omaan avioliittoonsa. Ei isäni varmaan aina fiksusti toiminutkaan saati vanhempansa, jotka kohtelivat miniää rumasti, mutta herranen aika kyllä AIKUISEN ihmisen täytyy osata vetää rajat sille, miten häntä kohdellaan. Tämän katkeruuden äitini yritti istuttaa minuun ja varmaan veljeenikin, hän oikein kehuskeli ystävilleen, kuinka minä en pidä isästäni! Menin mieheni kanssa yksiin nopeasti ja tällä on kaksi lasta aiemmasta liitosta, ja tämä kaikki oli jotenkin liikaa äidilleni. Hän letkautteli koko ajan jotakin ilkeää miehestäni ja tämän suvusta. Nyt, kun olemme olleet parikymmentä vuotta yhdessä, hän on ilmeisesti todennut, että emme eroakaan, enkä mene mukaan mieheni parjaamiseen hänen ilokseen.

Osasyy tähän ilkeyteen on ollut ehkä sekin, että mieheni toimii arvostetussa akateemisessa ammatissa ja hänen vanhempansakin ovat koulutettuja, ja tämä aiheuttaa jonkin tunteiden vyöryn äidissäni, joka on tehnyt duunarihommia. Mieheni ja hänen sukunsa eivät todellakaan ole aliarvioineet äitiäni. Muutenkin suhtautuminen koulutukseen ym. on ollut todellista kaksoisviestintää, sillä minua on kannustettu opiskelemaan, mutta samaan aikaan on annettu ymmärtää, että ns. menestyneet ihmiset ovat aina jotenkin pahoja ja kieroja. Eli teet niin tai näin, aina väärinpäin. 

Koulutetut, johtavassa asemassa olevat ihmiset = ”herrat”

Herraviha oli tosiaan ihan käsittämätöntä ja ”herroja” olivat siis ihan tavalliset palkolliset, esim akateemiset, tehtaan tuotantopäällikkö, joku yrittäjäkin. Herroja vihattiin ja oltiin kaunaisia ja katkeria.

Olin älykäs ja hyvä koulussa ja kaikin tavoin vanhemmat yritti estää lukioon menon ja myöhemmin yliopiston. Menin lukioon ja maksoin kirjat itse. Vanhemmat hoki että naisista ei tule mitään, turhaan koulutat, hukkaan menee, sinä aikuisena palvelet miestäsi vain. Yliopiston yrittivät estää uhkailemalla että jättävät perinnöttä.

Kun olen nyt hyvissä töissä johtotasolla, olen vihattava herra. Kuulemma luulen itsestäni jotain, kuitenkin saavutin asemani kieroilulla, kusetan ja vedätän kaiken aikaa enkä tee mitään rehellistä. Koska herrat!

Niin suuri herraviha että muille valehtelevat työstäni, selittävät että olen joku toimistoapulainen. Koska ei se oma lapsi saa menestyä!

Herravihaa heillä on myös politiikkoja, kunnavaltuustoa ym ihme kohteita kohtaan.

Niin totta! Minulla on ollut todella vaikea ja traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Lukio oli minulle ainoa kiinnostava vaihtoehto, maksoin kirjat opintolainalla. Sairastuin kesken lukion masennukseen, silti lopulta valmistuin. Pääsin vielä yliopistoonkin ja ihan hyvään päällikkötason ammattiin.

Minulla ei vaan enää ole mitään perhettä eikä sukua. Ja tämä koskee myös 60-l syntynyttä veljeäni, joka on omaksunut kaikki aatteensa vanhemmilta polvilta. Olen oikea kummajainen ja " hienostelija" , johon ei kukaan välitä olla yhteydessä.

Kaiken taistelun ja selviämisen seurauksena olen siis musta lammas. Tätä on hyvin vaikea selittää esim miesystävälleni tai hänen perheelleen, että miksi minulla ei ole perheeseen välejä. Ihmiset ikävä kyllä olettavat, että siihen on muita syitä kuin kohtalainen menestys opinnoissa/ työelämässä.

Olen tuo jota lainasit ja mulle kävi samoin, eli minut ”kieroileva herra” suljettiin perheestä ulos ja duunariksi päätynyt sisarus sai jäädä sisäpiiriin. Onhan tää orpoa kun ei ole ollenkaan sukuyhteyttä. Lohdutan sua vaan sillä että tämä on tavattoman YLEISTÄ, mutta sillälailla tabu että tästä ei puhuta.

Erittäin moni rupusakkiperheestä ylös akateemiselle tasolle kiivennyt on joutunut perheensä kokonaan hylkäämäksi. Se perhe ei vaan herravihassaan kestä, eikö suvaitse, että lapsi menestyykin vanhempiaan paremmin.

Normaaleissa perheissä lasten menestys on ilo ja ylpeys. Tunnevammaisessa perheessä lapsen onni ja menestys halutaan tuhota ja riistää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kahden teini-ikäisen äiti (70-luvulla syntynyt). Olen saanut ymmärrystä omia vanhempiani kohtaan, kun olen nyt itse yrittänyt näitä murkkuja kasvattaa.

Meillä halataan ja puhutaan enemmän kuin omassa lapsuudenkodissani, mutta kärsivällisyyttä äitinä vaaditaan aivan hurjasti.

Toinen lapsistani on oikea kullannuppu ja vähän hienostelevakin. Hän hymyilee kauniisti, ei kiroile, eikä syljeskele. Mutta rahaa hän lypsää minkä ehtii. Viime viikolla huomattiin mieheni kanssa, että molemmat olivat antaneet ostoluvan verkkokauppaan, mutta ohhoh, eri kauppoihin. Kun kysyin, kummasta aikoikaan tilata, niin vastaus oli, että iskä lupasi täältä 100-150€ tilauksen ja sinä siitä toisesta alle satasen tilauksen. Valehtelee yleensä koko ajan, mikä on raivostuttavaa. Minä: Keitä sinne konserttiin on lähdössä? Lapseni: Ei muita kuin mä ja Stepa. Totuus on sitten 15 hengen nuorisoporukka, joista puoliakaan hän ei tunne kunnolla ja joista vähintään kolmella on rikosrekisterissä merkintä.

Toinen lapseni taas on muuttunut melko lailla alati vihaiseksi. Mielialat vaihtelee. Kun jotain pyytää tekemään, hän vetää herneet nenään ja murjottaa (esim. lakananvaihto ylivoimainen tehtävä). Häntä kiinnostaa pelaaminen ja urheilu, ei mikään muu. Koulu, noup. Läksyt, noup. Mummola, noup. Kirjan lukeminen, ehdoton noup. Silti hän on aivan ihanaa juttuseuraa edelleen, jos sille päälle sattuu.

En muista itse olleeni noin vaativa, mutta tod.näk. olen vanhempieni mielestä ollut.

Saman jutun olen todennut meidän nuorison kohdalla. Perheessä on 13-, 15- ja 16-vuotiaat. Muistan itse ajatelleeni, että omat vanhemmat olivat kamalan vanhanaikaisia. En päässyt festareillekaan joskus 15-16 v, mikä tuntui järjettömän tiukalta. Äiti haisteli vaatteita, haiseeko tupakka, ja diskon jälkeen oli hengitystesti, jossa piti hönkiä päin naamaa, ettei vain ole tullut nautittua kaljaa. Yleensä diskoillan jälkeen meillä oli vastassa ns. haukankatse. Muitakin ärsyttäviä juttuja oli. Äiti komensi pesemään rintaliivit lavuaarissa ja laittamaan kuivumaan piiloon suihkuhuoneen nurkkaan. Pikkuhoususillaan ei saanut kulkea meidän talossa. Isoveljelle ei sanonut mitään, vaikka se kulki aina kalsareissa. Myönnän huutaneeni äidille useammankin kerran, paiskoneeni ovia ja lähteneeni ulos tuulettumaan, kun otti päähän se kyttääminen ja ihme säännöt.

Nyt kun omat lapset ovat tuossa iässä, välillä hävettää oma käytös silloin ja toisaalta nyt. Olen selvästi perinyt jotain haukankatse-geenejä ja myönnän haistelleeni lasteni takkeja.

Kuvaamasi on ihan normaalia vanhemmuutta, lapsia ja nuoria pitää estää vahingoittamasta itseään vaikka väkisin. Se on välittämistä. En kuitenkaan usko, että olet uhkaillut lapsiasi pienenä lastenkotiin joutumisella tai hylkäämisellä, jos he eivät tottele. Itse jouduin kuuntelemaan koko lapsuuteni ja nuoruutenu tyhjiä uhkauksia alkaen selkäsaunasta ja päättyen uhkaukseen leikata hiukseni jos en nouse sängystä ylös.

Onpa silmiä avaava ketju :O äitini on syntynyt 40-luvulla mutta itse olen ap:ta nuorempi. Mutta äidissäni on HYVIN paljon noita samoja asioita. Äärimmäisen ahkera ja sinänsä ihan huoltapitävä. Kuitenkin todella outo ja epäluonteva suhtautuminen naiseuteen, ei nyt ihan noin pitkälle menevä kuin ap:n äidillä mutta kuitenkin. Mutta pahinta on se, että kaikkea oikeaa vältellään kuin ruttoa! Äitini on ihan välittävä ja lämmin, mutta mitään oikeaa ei keskusteluissa koskaan ole. Suren sitä kovin. Olen ajatellut, että se on jokin hänen henkilökohtainen traumansa/kasvatuksensa, mutta ehkä kyse on laajemmastakin ilmiöstä. Sodan jälkiä kenties?

Niin, olen samaa mieltä, tämän ymmärtävät vain ne, jotka ovat sen kokeneet. Ja ne, jotka tämän ovat kokeneet, tietävät että siitä jää jäljet, ja ainakin minun tapauksessa koko loppuelämäksi. Olen miettinyt, että herättäisikö äidin kuolema minussa jotain tunteita. En rehellisesti sanottuna tiedä.

Itsekin olin koulukiusattu, mutta en uskaltanut puhua vanhemmille siitä mitään. Ihan jäätävä taakka lapselle selvitä yksin ja pitää kaikki tunteet sisällään. Ilman ketään, joka olisi tukenut. Kuten joku toinenkin, lopetin jossain vaiheissa asioiden kertomisen äidille. Kuulin myöhemmin, että hän oli käynyt parhaan kaverini äidin luona itkemässä, kun hänelle on sellainen tytär ettei se kerro hänelle mitään. Jälkikäteenkin tuo tieto loukkasi minua. Ja erityisesti tuo asenne, että vika on minussa. ..Sen sijaan, että olisi pohtinut mistä johtuu että lapsi on noin sulkeutunut. Tai että mitä hän itse voisi tehdä toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kahden teini-ikäisen äiti (70-luvulla syntynyt). Olen saanut ymmärrystä omia vanhempiani kohtaan, kun olen nyt itse yrittänyt näitä murkkuja kasvattaa.

Meillä halataan ja puhutaan enemmän kuin omassa lapsuudenkodissani, mutta kärsivällisyyttä äitinä vaaditaan aivan hurjasti.

Toinen lapsistani on oikea kullannuppu ja vähän hienostelevakin. Hän hymyilee kauniisti, ei kiroile, eikä syljeskele. Mutta rahaa hän lypsää minkä ehtii. Viime viikolla huomattiin mieheni kanssa, että molemmat olivat antaneet ostoluvan verkkokauppaan, mutta ohhoh, eri kauppoihin. Kun kysyin, kummasta aikoikaan tilata, niin vastaus oli, että iskä lupasi täältä 100-150€ tilauksen ja sinä siitä toisesta alle satasen tilauksen. Valehtelee yleensä koko ajan, mikä on raivostuttavaa. Minä: Keitä sinne konserttiin on lähdössä? Lapseni: Ei muita kuin mä ja Stepa. Totuus on sitten 15 hengen nuorisoporukka, joista puoliakaan hän ei tunne kunnolla ja joista vähintään kolmella on rikosrekisterissä merkintä.

Toinen lapseni taas on muuttunut melko lailla alati vihaiseksi. Mielialat vaihtelee. Kun jotain pyytää tekemään, hän vetää herneet nenään ja murjottaa (esim. lakananvaihto ylivoimainen tehtävä). Häntä kiinnostaa pelaaminen ja urheilu, ei mikään muu. Koulu, noup. Läksyt, noup. Mummola, noup. Kirjan lukeminen, ehdoton noup. Silti hän on aivan ihanaa juttuseuraa edelleen, jos sille päälle sattuu.

En muista itse olleeni noin vaativa, mutta tod.näk. olen vanhempieni mielestä ollut.

Saman jutun olen todennut meidän nuorison kohdalla. Perheessä on 13-, 15- ja 16-vuotiaat. Muistan itse ajatelleeni, että omat vanhemmat olivat kamalan vanhanaikaisia. En päässyt festareillekaan joskus 15-16 v, mikä tuntui järjettömän tiukalta. Äiti haisteli vaatteita, haiseeko tupakka, ja diskon jälkeen oli hengitystesti, jossa piti hönkiä päin naamaa, ettei vain ole tullut nautittua kaljaa. Yleensä diskoillan jälkeen meillä oli vastassa ns. haukankatse. Muitakin ärsyttäviä juttuja oli. Äiti komensi pesemään rintaliivit lavuaarissa ja laittamaan kuivumaan piiloon suihkuhuoneen nurkkaan. Pikkuhoususillaan ei saanut kulkea meidän talossa. Isoveljelle ei sanonut mitään, vaikka se kulki aina kalsareissa. Myönnän huutaneeni äidille useammankin kerran, paiskoneeni ovia ja lähteneeni ulos tuulettumaan, kun otti päähän se kyttääminen ja ihme säännöt.

Nyt kun omat lapset ovat tuossa iässä, välillä hävettää oma käytös silloin ja toisaalta nyt. Olen selvästi perinyt jotain haukankatse-geenejä ja myönnän haistelleeni lasteni takkeja.

Kuvaamasi on ihan normaalia vanhemmuutta, lapsia ja nuoria pitää estää vahingoittamasta itseään vaikka väkisin. Se on välittämistä. En kuitenkaan usko, että olet uhkaillut lapsiasi pienenä lastenkotiin joutumisella tai hylkäämisellä, jos he eivät tottele. Itse jouduin kuuntelemaan koko lapsuuteni ja nuoruutenu tyhjiä uhkauksia alkaen selkäsaunasta ja päättyen uhkaukseen leikata hiukseni jos en nouse sängystä ylös.

Onkohan tuo lastenkodilla uhkaaminen joku yleisempikin kuvio näissä jutuissa? Meillä se oli kyllä kasvatuslaitos, tai koulukoti. Yläasteikäisenä jo sentään osasin nauraa näille jutuille itsekseni, vaikka ne raivostuttikin. Aikuisena kun näitä muistelee niin olihan se älytöntä. Ihan niinkuin niitä kakaroita sais nyt vaan lähetellä johonkin koulukotiin siksi että ne vänää vastaan jostain asiasta. 

No mullahan tuo hylätyksi tulemisen pelkko oli yks suurimpia ongelmia jonka kanssa on joutunut taistelemaan mitä tulee parisuhteisiin, ja olenkin nyt viiskymppisenä päättänyt että antaapa olla, en ota enää edes sitä riskiä että se laukeaa taas kun pärjään niin hyvin kun pysyn yksin. Ja kylkiäisenä tuli tietysti toi hyväksynnän hakemisen tarve, siitä sairaudesta olen sentään kyllä parantunut.

En ole kyselyn kohderyhmää kun olen syntynyt 60-luvulla. Äitini syntyi 20-luvulla. Ei ollut meillä tuollaista ollenkaan. AP:n kokemukset kuulostavat aivan käsittämättömiltä. En usko että johtuu äidin tai Ap:n syntymävuosikymmenestä, vaan ihmisen luonteesta ja siitä millaiseksi on omissa kotioloissaan muovautunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksipyynnön toivominen tuon sukupolven ihmisiltä on turha. Tai ainakin meidän perheessämme näin. Parhaimmillaankin tulisi "parhaani olen yrittänyt" tms martyyrisyyllistämistä, pahimmillaan haukkumista ja muille sukulaisille valittamista että "arvaapa mitä se nyt teki".

Kuin suoraan äitini suusta "arvaapa mitä se nyt teki", jonka olen sattunut viereisestä huoneesta kuulemaan kun äiti mustamaalasi minua jollekin sukulaiselle. Väitän ettei normaalivanhempi kuluta elämäänsä kehittelemällä valetarinoita pyrkien lapsen suvusta syrjimiseen. Vanhempana koin tarvetta kuunnella salaa ja selvisi että äiti valehteli muille minusta kääntäen roolit toisinpäin. Mitä hiljainen, arka ja täysi alistettu lapsi voi siinä tilanteessa tehdä? Ei mitään, kun kaikki sukulaiset oli jo vuosien ajan käännytetty hyljeksimään yhtä lasta. Parasta mikä on muuttunut vuosikymmenten saatossa, on se että lapselle on annettu "äänioikeus", eikä syrjimistä enää katsota hyväksyttävästi.

Olen kokenut tämän saman, ja huvittavaa (tai miten sen ottaa) on että pystyin näkemään sen vasta kun olin jo nelikymppinen. Piti ensin käsitellä monta muuta traumaa ennenkuin annoin itseni muistaa ne kaikki kerrat kun jotain vastaavaa on tapahtunut. Ja oli paljon tilanteita joita en ymmärtänyt, esim. se että sukulaiseni selvästi vieroksuivat minua. Tämä paheni selvästi kun tulin parikymppiseksi. Oli paljon todella outoja tilanteita, ja ihmisten omituista käytöstä minua kohtaan jonka vasta nykyään tajuan äitini aiheuttamaksi. Mustamaalaamista, valehtelua ja parjaamista, jatkuvaa ihme vehkeilyä selän takana. Sisareni meni tähän mukaan, tulivatkin hyvin toimeen keskenään kun olivat saman luontoisia. 

Oletan että äiti alkoi tosissaan muokata ihmisten mielipiteitä minusta kun tulin vanhemmaksi ihan siksi että se oli tapa kontrolloida minua. Aikuisena ihmisenä minua ei voinut enää kontrolloida niin suoraan kuin lapsena ja nuorena, ja saatoin jopa pitää puoleni. Jäljelle jäi siis muiden ihmisten mielipiteiden kontrolloiminen. Hän vihasi minua joten muidenkin piti tajuta mikä kamala ihminen minä olen. 

Vierailija kirjoitti:

Sen verran sanon tähän, että voi uhkailla perinnöttä jättämisellä niin paljon kun haluaa, se ei Suomessa onnistu. Lakiosa kuuluu sinulle rintaperillisenä aina. Osan hän voi testamentata kyllä niin että sinä saat vähemmän kuin muut, mutta kokonaan ilman et voi koskaan jäädä.

Suomessa on hankalampi homma jättää rintaperillisiä ns. perinnöttä. Mutta asiat voi kyllä hoitaa etukäteen siten, että suosikeilleen siirtää omaisuutta pidemmän ajan kuluessa ja jättää pesään jaettavaksi vain murusia, jolloin lakiosa jää pieneksi ja saavutetaan lähes "perinnötön" lopputulos.

Vierailija kirjoitti:

Erittäin moni rupusakkiperheestä ylös akateemiselle tasolle kiivennyt on joutunut perheensä kokonaan hylkäämäksi. Se perhe ei vaan herravihassaan kestä, eikö suvaitse, että lapsi menestyykin vanhempiaan paremmin.

Tämä on niin tyypillistä Suomea, kirjoitin sivulla 105 pari viestiä pitkän tarinan itsestäni, tätä aihetta en edes koskettanut. Mutta tutulta tuntuu tavallaan.

Kuulun siis siihen harvalukuiseen (lue: ainoa) joukkoon suvussani, joka kävi lukion, opiskeli akateemisen loppututkinnon ja toimii nyt johtotehtävissä. Lapsesta asti muistan kahvipöytäkeskusteluista nämä "mikä sekin luulee olevansa" -fraasit, ja suoraan sanottuna en vieläkään käsitä, mitä tuo edes tarkoittaa! Tyhjä ja geneerinen lause, joka tarkoittaa "olen paska ja minua vituttaa, kun jollakulla menee paremmin"?

Suvun vanhemman haaran mukaan jo se, että käy peruskoulun kokonaan, voidaan lukea herrakoulussa humputteluksi, joten enpä viitsi edes uhrata montaa ajatusta sille, mikä luopio, herraa leikkivä ja "mikä luulen olevani" olenkaan nykyisin. Joku vuosi takaperin huvitti jo melkein sekin, kun FB:ssä iloisena julkaisin päivityksen urallani etenemisestä, niin pari päivää myöhemmin hoksasin että muutamakin sukulainen oli poistanut minut kaverilistalta.

Tällaisessa ympäristössä kasvaminen on kyllä kuluttavaa, kun aina "on olevinaan", jos haluaa elämältään muutakin kuin imeskellä paskainen Koffin lippis päässä keppanaa lähi-huoltoasemalla.

Alkoi sen verran keittää koko aihe, että ollaanpa olevinaan nyt sitten olan takaa - hei sukulaiset, en luule olevani teitä parempi, vaan tiedän olevani parempi. Tukehtukaa paskaanne!

Kannan oman korteni kekoon, vaikka täällä on vilissyt hyvin paljon samanlaisia sukupolvikokemuksia. Nämä menee kuitenkin jonnekin iltispeeaaäskooaan juttuihin, niin yritän ainakin olla mahd. anonyymi.

Tässä kiteytettynä omia havaintoja, paljon samoja kuin muilla

- äitini 40-luvun lopulla syntynyt, minä (nainen) 80-luvulla

- välineelliset tarpeet tyydytettiin hyvin, sosiaaliset ei

- en koe edelleenkään vuorovaikutustilanteissa tulevani kohdatuksi tasavertaisena aikuisena, vaan lapsena

- keskinäiset keskustelut yvin pinnallisia, lähinnä säätilan tai toiminnan kuvauksia (mitä tehty, missä käyty, mitä katsottu tv:stä)

- tuntuu, että aitoa, läheistä tunnesuhdetta ei ole (eikä tule, minkä olen hyväksynyt aikapäiviä sitten)

- koin lapsena ja nuorena tosi suurta yksinäisyyden tunnetta, mikä varmaan osaltaan johtuu näistä kohtaamisen vaikeuksista ja tunteesta, etten tullut kuulluksi ja nähdyksi omana yksilöllisenä itsenäni

- vaikeista asioista ei lapsuudenkodissa koskaan puhuttu, tai ne sivuutettiin

- näitä vinksahtaneita side-/tamponijuttuja ei onneksi ollut meillä, mutta muistan, ettei näitä asioita käsitelty erityisen hienovaraisesti perheessä

- vartaloni, ruumiinrakenteeni, painoni jne. olivat yleisen arvostelun kohde (syömishäiriö ja masennus täälläkin koettu sekä terapiat jne.)

- harrastukset olivat saneltuja, ja niissäkin argumentit syyllistäviä (sinun pitää harrastaa, koska harrastus on kallis)

- omaa tahtoa ei saanut olla

- varsinkaan negatiivisia tunteita ei saanut ilmaista perheessä (mikä sisaruksissani ilmeni mm. psykosomaattisena oireiluna)

- argumentteina esim. "koska tunnelma menee pilalle"

- samaistun tähän perheen kulissien ylläpitämiseen, joka ketjussa jo monessa kohtaa tullut vastaan

- naissukupuoli oli aina alisteinen miessukupuoleen verrattuna, mikä ilmeni sisarusten ei-niin yhdenvertaisessa kohtelussa, puhetavassa jne. (esim. älykkyyttäni, elämässä pärjäämistäni, koulutus- ja uramahdollisuuksiani kyseenalaistettiin, veljieni ei)

- itselle jäänyt tästä kova tarve todistella omaa pystyvyyttäni

- kehuja ja kannustusta sai vähän, ja niissä sama piikki, esim. kympin tuloksesta ei ollut enää varaa parantaa jne.

- äiti (/vanhemmat) eivät koskaan pyytäneet anteeksi, jos olivat käyttäytyneet huonosti

- oma yhteydenpito nykyään lähinnä velvollisuudentunnosta

Siltikin, uskon, että äidin/vanhempien käytös heijastus ajan henkeä, omien vanhempien kasvatuksen tulosta, köyhyyttä, kouluttamattomuutta ja ymmärtämättömyyttä. Nyt vanhempieni ikääntymistä seuratessa (mikä korostuu harvoin toistuvissa kohtaamisissa), oma päällimmäinen tunne on ehkä helpotus ja sääli. Mitään pahaa en heille toivo.