70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Olen tässä muutaman päivän aikana lukenut nämä satakunta sivua läpi, täytyy sanoa että mahdottoman mielenkiintoinen ja eräällä tavalla ajankohtainenkin ketju. Olen n. 40-vuotias mies, joten en tietenkään tästä äiti-tytär -skenaariosta osaa sanoa mitään, mutta tarinoista tunnistan monia tuttuja elementtejä, osa omasta perheestä, osa lähisuvun perheistä.

Omat vanhempani ovat 50-luvun tuotteita eli isovanhempani sieltä n. 20-luvulta, joten kaikki osuvat aika hyvin tämän ketjun haarukkaan. Siinä mielessä lienen aika onnellisessa asemassa, että vaikka olenkin ns. vahinkolaukaus, niin olen aina tuntenut itseni rakastetuksi ja välitetyksi. Mutta tätä ei koskaan kotona sanottu ääneen tai suoranaisesti osoitettu hellyyksin, ei vanhempien ja lasten, tai isän ja äidinkään välillä. Jotenkin mieleeni ei ole myöskään palanut muistikuvia esimerkiksi siitä, että olisin ollut juurikaan vanhempieni sylissä. Erityisesti isäni on kasvatuksensa tuote ja hän ajatteli lapsuudessani kuten oma isänsä julisti, että "lapset saa näkyä, muttei kuulua" ja kuten oppi sodasta tulleelta isältään, niin ruumillisella kurituksella pidetään lapset herran nuhteessa, mieluiten jopa niin että parempi antaa selkään nyt samantien, kun kuitenkin jotain pahaa on tehnyt tai ainakin tulee tekemään.

Myöskään suoranaista osaamisen ja tulevaisuuden vähättelyä en suoranaisesti muista. Sinne 70/80-luvun henkeen taisi kuulua se, että lasten mokailuille kuului nauraa koko suvun voimin, mutta nämä kommentit, että "ei tuosta paskasta mitään koskaan tule", sellaisia en koskaan muista saaneeni omalle osalleni. Mutta tunnistan näitä kommentteja lähisuvusta ja ikävä kyllä serkussarjassani on näitä, etenkin tyttäriä, jotka lytättiin lapsena aivan maanrakoon ja uskallan väittää, että heidän persiilleen menneet elämät selittyy vahvasti tällä surkealla kasvatuksella. Ja luonnollisesti kaikki tädeistäni luulevat olevansa maailman eliittiä kasvattamisessa, ne "perkeleen pennut vaan kasvoi kieroon, kun sai niin paskat geenit isiltään".

Samaten kannustaminenkaan ei ollut mitenkään kovassa huudossa meillä kotona, lienee samantyyppinen ajatus ollut vallalla, kuin tuossa syliin ottamisessa ettei saa lasta totuttaa "liian hyvään". Muun muassa urheiluharrastuksien osalta käydessäni harjoituksissa tai peleissä, en muista vuosien varrelta kertaakaan kummankaan vanhemman edes käyneen katsomassa. Muistan monta kertaa pyytäneeni, mutta joka kerta lapsen mieli mustui, kun "ei ehditä/jakseta". Hyvin nopeasti lapsi oppii olemaan pyytämättä. Muistan myös sen ajatuksen lapsena, etten halua edes harrastaa mitään, jääkiekkoa tai jalkapalloa, koska se tuen ja kannustuksen puute omilta vanhemmpilta jäi uupumaan ja sitä kautta motivaatio katosi. Noin 9 vuotiaana lopetin jalkapallon kokonaan ja vasta vuosi sitten löysin sen uudelleen, ja innostuin pelaamaan puulaaki-joukkueessa.

Myöhemmin, opiskeluiden tullessa kyseeseen, isäni olisi patistanut minut oman nuoruutensa tyyliin suoraan "päättötodistuksesta työmaalle", mutta pidin pääni ja jatkoin lukioon. Tähän ei siis mitenkään kannustettu, mutta kun ns. päätä riitti, niin isäni ei myöskään sanonut asiasta enää toistamiseen. Ja se välittäminen, sekin kuitenkin kaikeasta huolimatta välittyi ja muistan myös, miten ylioppilas-juhlien iltana isäni oli vaivihkaa vielä soitellut lähimmät sukulaiset läpi, ylpeänä. Sama soittelukierros toistui, kun valmistuin ja sain akateemisen loppututkinnon. Edelleenkin ihan mielelläni kerron kyllä miten urallani ja töissä menee ja isäni kyselee mielenkiinnolla, ollen selvästi iloinen että olen vakiinnuttanut paikkani maailmassa ja kaikki on hyvin. Se silmiinpistävä asia on silti se, että kannustusta ei koskaan suoranaisesti tullut, vaan kaikki jäi 100% oman jaksamisen varaan. Joskus muistan ajatelleeni, synkkänä hetkenä, että olisi ollut kiva jos joku olisi sanonut ne muutamat, voimaannuttavat sanat, mutta ei - painoin näistä läpi väkisin itsekseni.

Summa summarum: olen asiaa pohtinut jo aiemminkin, mutta tämän ketjun myötä olen taas jäänyt miettimään aiempia sukupolvia ja miettinyt tuota tunnekylmyyttä. Etenkin omien vanhempieni kohdalla jotenkin tuntuu siltä, että todellisuudessa he molemmat olisivat "halunneet olla" lämpimämpiä, ns. pullantuoksuisia vanhempia, mutta heidän oma kasvatuksensa, joka on ollut sekoitus sodanjälkeistä trauma-Suomea ja Arvo Ylpön tunnekylmää kasvatusoppia, jotenkin on toiminut mentaalisena esteenä.

Ja kyllä, tuota sota-aikaa painotetaan vahvasti, mutta itse en jotenkin usko täysin siihen teoriaan, että se olisi kaiken takana. Varmasti sillä on ollut oma vaikutuksensa, niin iso haava se on ollut kansakuntamme sieluun. Mutta enemmän uskon, näin täysin maallikkona, että kyse on enemmänkin kansastamme ja pidemmältä historiasta; olemme aina eläneet pohjolassa kovia aikoja, Suomi on ollut pähkinäsaaren rauhasta asti eräänlainen pohjolan pelinappula Ruotsin ja Venäjän puristuksissa, molempien katsoessa Finnjäveleitä/Tsuhnia pitkin nenänvarttaan. Tämä yhdistetään kovaan pohjolan luontoon, joka on saanut varmasti esi-isämme lähes hulluuden partaalle, kun on koetettu pitää pesueet edes etäisesti ruokittuna ja lämpimässä. Tulee väkisin mieleen, että tällaisessa ympäristössä ei paljoa jää aikaa "pehmoilulle ja hempeilylle", vaan kaikki mitä tehdään, on 100% pragmaattista ja kaikkien on annettava 100%, että yhteisö selviää. Siinä ei jää aikaa "tekopellemasennuksille" tai muille murheille, vaan asenteena on oltava "läpi harmaan kiven".

Kun tähän yhdistetään sota-aika, sekä maahantuotu tunnekylmä-kasvatustapa, niin onko se oikeastaan ihme, että suuret ikäluokat ovatkin oikeastaan se nippu sekopäisiä narsisteja ja omaan napaan tuijottavia paskoja?

No, minä olen vain maallikko tässä psykologian puolella, joten voi olla että johtopäätökseni ovat ihan vääriä. Mutta tämä on joka tapauksessa tajunnan virtaani.

Mun äiti oli samanlainen. On yhä. Seksi on tabu ja oksettava asia, siitä ainakaan ei puhuta. Kuukautisista ei koskaan puhuttu. Ulospäin piti näyttää kaiken olevan hyvin, mutta minua syyllistettiin siitä, että olin "erilainen", kuin muut.

Olisi pitänyt olla hillitty ja pidättyväinen ja käyttäytyä aina vastoin omaa luonnettani.

Aikuisenakin saan huomautuksia. Esim naiselle ei sovi ulkona käyminen edes ystävien kanssa. Minun pitäisi huolehtia vain kodista ja lapsista ja en saisi elää muualla.

Ystäviä ei saisi olla. He houkuttelevat minut pois kotoani. Miehen pitää antaa mennä niin paljon, kuin hän haluaa, mutta minä saisin käydä vain hammaslääkärissä yksin.

Raskas suhde äidin kanssa, mutta ymmärrän häntä. En siksi kerrokaan asioitani hänelle.

Eron myötä, hän katkaisi kaiken yhteydenpidon minuun vuodeksi.

Minun olisi vain pitänyt jaksaa juopottelevaa miestä, joka ei ollut koskaan kotona.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut tähän ketjuun näitä tuttuja samoja kokemuksia. Äitini syntynyt sodan jälkeen ja itse 70-luvulla.

Halusin vielä kommentoida ja kysyä kokemuksia tällaisesta ”uudesta piirteestä”, joka on noussut esiin nyt isovanhempieni kuoltua. Nimittäin äitini on aina puhunut, miten hän ei ole ahne ja auttaa mielellään läheisiään jne. Isovanhempani olivat keskivertoa varakkaampia, joten perintöä riitti kaikille lapsille kohtalaisen runsaasti. Äidin muut sisarukset ovat sillä rahoittaneet ikäisilleni lapsilleen asuntoja, autoja, maksaneet velkoja... äitini myös on kantanut koko ajan huolta, että on tasapuolinen esimerkiksi tavaroiden jaossa ja maankäyttöoikeuksissa muulle suvulle. Itse sain useamman vuoden ajan kerjätä kaksi Aarikan kynttilää muistoksi lapsuuden mummolasta ja toisen lähestulkoon otin puoliväkisin. Äitini ei siis halunnut antaa minulle yhtään mitään ja siinäkin vihjaili, että olen ahne. Rahaa en ole ollut edes vailla, vaikka varmaan sitäkin saisin kerjäämällä. Toisin sanoen äitini antaa mielellään rahaakin, mutta tekee siitäkin tietynlaisen armeliaisuuden teon. Kiristää myös minua perinnöllä, että jos en tee jotain, antaa perintönä muille. Tähän olen todennut, että tehkööt mitä tykkää...

En edes tajunnut tätä (niin sokea sitä on näille) ennen kuin isäni vanhemmat kuolivat ja sieltä saimme kaikki valita mm.huonekaluja, astioita ja muuta muistoa. Lisäksi isäni oli laittanut lapsilleni tilille rahaa, kuten muutkin sisaruksensa olivat omille lapsenlapsilleen. Äitini puolestaan oli vihainen, kun hän ei saanut kuoria kermoja päältä.

Hän esittää niin vaatimatonta ja altruistista uhria, mutta todellisuudessa pinnan alta kuoriutuukin ahne ja häikäilemätön hamstraaja. Tosiaan syyttää muita ahneiksi. Kummallinen ristiriita taas sanoissa ja teoissa. Tunnistatteko muut tällaista? Todella hämmentävää, kun tähän liittyy taas tällainen vallankäytön ulottuvuuskin.

Keijo 41v. - kanssa samaa mieltä. Tuota tunnekylmää kasvatusmallia ei selitä millään pelkkä sota,  koska oma äitini ollut jo lähellä aikuisikää.

Siihen vaikuttaa varmaan  juuri Suomen asema  milloin Ruotsin tai Venäjän alistettuna alamaisena, kylmä ilmasto, missä vaikea pärjätä. 

Suuri köyhyys.,  sivistyksen puute  verrattuna Etelä-Euroopan sivistysvaltioihin

Jotenkin kamalan ymmärtämättömältä kuulostaa monen jutut täällä.   Ei ymmärretä, millainen maailma ja teidän vanhempien kasvatus ennen oli. Ikään kuin vanhemmat ilkeyttään olisivat olleet tuollaisia.

Tosin aloittajan äidin outoudet ei kyllä mahdu sukupolviajattelun piikkiin, vaan ovat sairaalloisia poikkeamia. Aika monet 40-luvulla syntyneet naiset ovat onnistuneet äitiydessään ihan ok, olleet läsnä  ja rakastaneet omalla tavallaan, ei puheella vaan teoilla.

Monet näistä kertomuksista edustavat lasten  kaltoinkohtelua, jota tapahtuu myös tänä päivänä, ehkä jopa enemmän kuin ennen. Näköjään kouluakaan ei voi laittaa korona-epidemiassa kiinni ilman, että sosiaalitapausten lapset nääntyy nälkään. Sellaista ei ollut 70-luvun lapsilla sentään, vanhemmat hoitivat vastuunsa paremmin kuin nykyään. (Olen ollut yläkoulun ope 40 vuotta, joten perspektiiviä on.)

Sodankäyneen sukupolven lapsiahan nämä nelikymmenluvulla syntyneet ovat. Itse olen syntynyt 1956, isäni ehti olla sodassa vuoden, meni 19-vuotiaana eli ihan poikasena. Hänen karmein näkynsä oli venäläisten partisaanien ampuma perhe, jossa oli vauva, isompia lapsia, aikuisia, isoisä. Pihalla ruumiit pitkällään.

Vasta nyt olen tajunnut, että torjuakseen sen näkymän aiheuttavan tuskan hänen piti puuduttaa tunteensa. Mutta kun hän palasi kotiin ja alkoi seurustella tulevan vaimonsa kanssa, puudutetut tunteet eivät niin vain palanneet elämään. Erityisesti seksisuhteessa vaimoon olisi tarvittu herkkyyttä ja hellyyttä, mutta niihin isäni ei saanut kosketusta. Se taas vaurioitti vaimon ja miehen suhdetta.  Ja heijastui meihin lapsiin.

Tämä asia lienee yleistettävissä: sodan käyneiden miesten lapsista monet eivät oppineet tarpeellisia tunnetaitoja. Äidit saattoivat olla sotaleskiä tai vammautuneiden tai alkoholisoituneiden miestensä hoitajia, joiden piti juosta pakoon välillä. Isäni kertoi, että sodan jälkeen miehet juopottelivat ja tappelivat tanssipaikoilla. Väkivalta kupruili sisikunnissa.

Mitä tulee ahdistuneeseen suhtautumiseen seksiä kohtaan, siitä voidaa syyttää kirkkoa, joka syyllisti  ja pelotteli ihmisiä seksin suhteen. Siitä ei voinut puhua edes, ennen kuin 60-luvun loppupuolella alettiin enemmän aihetta käsitellä.

Mataleena kirjoitti:

Jotenkin kamalan ymmärtämättömältä kuulostaa monen jutut täällä.   Ei ymmärretä, millainen maailma ja teidän vanhempien kasvatus ennen oli. Ikään kuin vanhemmat ilkeyttään olisivat olleet tuollaisia.

Tosin aloittajan äidin outoudet ei kyllä mahdu sukupolviajattelun piikkiin, vaan ovat sairaalloisia poikkeamia. Aika monet 40-luvulla syntyneet naiset ovat onnistuneet äitiydessään ihan ok, olleet läsnä  ja rakastaneet omalla tavallaan, ei puheella vaan teoilla.

Monet näistä kertomuksista edustavat lasten  kaltoinkohtelua, jota tapahtuu myös tänä päivänä, ehkä jopa enemmän kuin ennen. Näköjään kouluakaan ei voi laittaa korona-epidemiassa kiinni ilman, että sosiaalitapausten lapset nääntyy nälkään. Sellaista ei ollut 70-luvun lapsilla sentään, vanhemmat hoitivat vastuunsa paremmin kuin nykyään. (Olen ollut yläkoulun ope 40 vuotta, joten perspektiiviä on.)

Sodankäyneen sukupolven lapsiahan nämä nelikymmenluvulla syntyneet ovat. Itse olen syntynyt 1956, isäni ehti olla sodassa vuoden, meni 19-vuotiaana eli ihan poikasena. Hänen karmein näkynsä oli venäläisten partisaanien ampuma perhe, jossa oli vauva, isompia lapsia, aikuisia, isoisä. Pihalla ruumiit pitkällään.

Vasta nyt olen tajunnut, että torjuakseen sen näkymän aiheuttavan tuskan hänen piti puuduttaa tunteensa. Mutta kun hän palasi kotiin ja alkoi seurustella tulevan vaimonsa kanssa, puudutetut tunteet eivät niin vain palanneet elämään. Erityisesti seksisuhteessa vaimoon olisi tarvittu herkkyyttä ja hellyyttä, mutta niihin isäni ei saanut kosketusta. Se taas vaurioitti vaimon ja miehen suhdetta.  Ja heijastui meihin lapsiin.

Tämä asia lienee yleistettävissä: sodan käyneiden miesten lapsista monet eivät oppineet tarpeellisia tunnetaitoja. Äidit saattoivat olla sotaleskiä tai vammautuneiden tai alkoholisoituneiden miestensä hoitajia, joiden piti juosta pakoon välillä. Isäni kertoi, että sodan jälkeen miehet juopottelivat ja tappelivat tanssipaikoilla. Väkivalta kupruili sisikunnissa.

Mitä tulee ahdistuneeseen suhtautumiseen seksiä kohtaan, siitä voidaa syyttää kirkkoa, joka syyllisti  ja pelotteli ihmisiä seksin suhteen. Siitä ei voinut puhua edes, ennen kuin 60-luvun loppupuolella alettiin enemmän aihetta käsitellä.

Mä olen saanut tuollaisen tunneköyhän kasvatuksen. Ei halailtu, ei kehuttu jne. Silti kumma kyllä osaan omia lapsiani halata, pitää sylissä, sanoa rakastavani. Osaan myös kehua ja olla heistä ylpeä ihan aidosti, en vain näyttääkseni itse paremmalta esim. suvun edessä. En halveksi, vähättele tai nöyryytä heitä. En naura heidän mokilleen tai anna piiskaa rangaistuksena kuten itse sain. Miksi ihmeessä? Enkö minäkin toimisi kuten vanhempani jos kerran ihminen on vääjäämättä kasvatuksensa tulos eikä mitenkään kykene toimimaan toisin? Miten minä olen oppinut elämään ja toimimaan eri tavalla? Olisko sittenkin niin, että ihminen halutessaan kykenee toimimaan toisin ja nämä tunnekylmät vanhemmat vain valitsivat toimia noin ja että ainakin osa heistä vaan teki niin ihan silkkaa ilkeyttään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua hyväksikäytettiin lapsena läheisen sukulaisen toimesta. Vanhempani tiesivät asiasta eivätkä juurikaan tehneet asialle mitään. Koko homma painettiin villasella, noloahan se olis ollut 1980-luvun lopussa poliisille viedä. Asiasta vaiettiin täysin. Minuun se kuitenkin jätti omat traumansa.

No, nyt äidistäni on kuoriutunut pesunkestävä persu ja tietenkin huutaa naama punaisena kuinka ma*ut rais kaa ja ahdi stelee. Joka kerta kun ollaan tekemisissä tää asia jotenkin nousee esiin ja paasaaminen alkaa. Olen itse asioista eri mieltä. Mua aihe on alkanut ottaa päähän ja pelkään että joku päivä rajähdän. Annan tulla äidille päin naamaa sen kuinka itse ei välittänut paskaakaan kun mua hyväksikäytti kantasuomalainen. Että kuinka se kehtaa mulle asiasta jauhaa, eikö tajua että normaalijärkinen olis ihan hiljaa kun itse katseli hyväksikäyttöä päältä tekemättä mitään. Ja kaikki tämä vain koska se olis ollut noloa. Antoi tyttären kärsiä, koska olis ollut noloa nostaa meteli ja vaatia tekijä vastuuseen. Luulin jo jollain tavalla päässeeni traumoistani yli, mutta äidin käytös on nyt nostanut mun sisäiset demonini uudelleen esiin. Tuntuu, ettei äiti edelleenkään välitä minusta yhtään. On unohtanut kokonaan tuon lapsuuteni asian. Ihan kuin sitä ei olis tapahtunutkaan. Ja on muuten edelleen tuon mua hyväksikäyttäneen henkilön kanssa tekemisissä. Ovat yhdessäkin päivitelleet ma*ujen hyväksikäyttötapauksia. Ei helvetti sentään. Itse vielä kertoi tästä mulle. Kuinka ne kehtaa? Eikö omatunto kolkuta? Onko ihme jos en enää halua olla tekemisissä. Tuntuu ettei mulla enää ole äitiä.

Omatunto voi kolkuttaakin ja pahasti, projisoituu väärään kohteeseen. Onko tuo henkilä vielä elossa kuka hyväksikäytti? Jos on niin asia täytyy ottaa esiin hänen itsensä/perheensä kanssa. 883

On elossa. On samanlainen kuin äitini eli on tyystin ilmeisesti unohtanut oman taustansa ja tekonsa. Öyhöttää kuinka ne ahdistelee naisia. En todellakaan halua olla missään tekemisissä enää ikinä. 

Minkä ikäinen olet? Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vanhenemisajat rikoksena ovat pitkiä, ja laskeminen alkaa kun uhri täyttää 18. On mahdollista, että asiasta voisi yhä nostaa syytteen. Näihin saa ilmaisen asianajajan eikä sinulle tule kuluja, vaikka tuomiota ei tulisikaan.

Olen jo yli 40v. joten tämä on myöhäistä. 

Joku kirjoitti: "Enkö minäkin toimisi kuten vanhempani jos kerran ihminen on vääjäämättä kasvatuksensa tulos eikä mitenkään kykene toimimaan toisin? Miten minä olen oppinut elämään ja toimimaan eri tavalla? Olisko sittenkin niin, että ihminen halutessaan kykenee toimimaan toisin ja nämä tunnekylmät vanhemmat vain valitsivat toimia noin ja että ainakin osa heistä vaan teki niin ihan silkkaa ilkeyttään."

Yhteiskunta on muuttunut siitä, kun 40-luvulla syntyneet olivat lapsia siíhen mennessä, kun sinä olit lapsi ja nuori.. Jo vauvojen hoitoon annetaan ihan eri ohjeet,  40-luvulla syntyneitä ruokittiin neljän tunnin välein neuvolan ohjeiden mukaan, lapsentahtisuudesta ei ollut tietokaan. Lapsi sai rääkyä.

Myös mediassa alettiin 70-luvulta lähtien korostaa läheisyyttä lasten ja vanhempien välillä, kun aiempi kasvatuskulttuuri, jota ylläpitivät koulu, neuvolat ja kirkko, nojasi ennen kaikkea kuriin ja auktoriteetteihin.  Minusta onhassu ajatus, että sinä "joku" olisit niin paljon erinomaisempi ihminen kuin sinua edeltäneet äiti-sukupolvet, että ihan itsestään olet hoitanut hoitamaan lapsiasi paremmin kuin äitisi sinua. Kyllä tuossa puhuu katkeruus.

Itse olin isäni sylissä yhden kerran lapsena, kun pyörryin. Äitini ei osannut pitää meitä sylissä. Kun itse sain lapsia, nukutin heidät perhepedissä, pidin sylissä,  imetin pitkästi toiselle vuodelle, olin kotona pitkään, kun äitini oli virkanainen siitä asti, kun olin 1 kk (äitiysloma loppui). Eli yhteiskunta ja psykologian edistynyt tutkimus tuki meitä vanhan sukupolven kasvatuksen saaneita naisia uudistamaan kasvatusta.

Paljon varmasti on vaikuttanut myös sovinistinen ja naista alistanut kulttuuri. Voiko olla niin, että äidit purkivat tätä turhautumistaan tiedostamattaan lapsiinsa? Itse elin perheessä, jossa kanssakäyminen oli rajatonta ja edelleen vanha äitini puhuu toisten päälle, on ikään kuin pääosassa aina joka tilanteessa, puhuu joka asiasta negatiivisesti, naurahtelee halveksuvasti, jos jokin tunneasia tulee esiin, ei kysy kuulumisia, tokaisee nasevaan sävyyn lihomista/laihtumista jne. Lapsena antoi luunappeja, veti hiuksista, kuristi komerossa, opetti häpeämään. Isä laukoi kaksimielisiä juttuja kavereille ja tuijotti minun kasvavia rintojani häpeilemättä. Aivan todella sairasta. Minulle on sanottu, ettei sinusta tule mitään. Kehuttu ja ylistetty serkkuja. Nyt itse äitinä tällainen touhu tuntuu sairaalta ja olen onneksi pystynyt sen näkemään terapian avulla ja siitä selviytymään. Niin kiltiksi on kuitenkin lapsena alistettu, että edelleen käyn kylässä lapsuudenkodissani ja joka kerta tulen ahdistuneena pois. Eli tavallaan rajaton olen itsekin, kun en lopeta altistamista itseäni pahalle mielelle. Koronan takia onneksi käynnit nyt vain nopeita ruuan viemisiä. Voimia meille, jotka jouduimme sietämään sairaita vanhempiamme ja kannamme sitä jollain tasolla loppuelämämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.

Tästä tulee mieleen, että äitini suhtautuminen mieheeni on ollut aina tosi nuivaa. Luulen, että taustalla on ollut äidin pettymys omaan avioliittoonsa. Ei isäni varmaan aina fiksusti toiminutkaan saati vanhempansa, jotka kohtelivat miniää rumasti, mutta herranen aika kyllä AIKUISEN ihmisen täytyy osata vetää rajat sille, miten häntä kohdellaan. Tämän katkeruuden äitini yritti istuttaa minuun ja varmaan veljeenikin, hän oikein kehuskeli ystävilleen, kuinka minä en pidä isästäni! Menin mieheni kanssa yksiin nopeasti ja tällä on kaksi lasta aiemmasta liitosta, ja tämä kaikki oli jotenkin liikaa äidilleni. Hän letkautteli koko ajan jotakin ilkeää miehestäni ja tämän suvusta. Nyt, kun olemme olleet parikymmentä vuotta yhdessä, hän on ilmeisesti todennut, että emme eroakaan, enkä mene mukaan mieheni parjaamiseen hänen ilokseen.

Osasyy tähän ilkeyteen on ollut ehkä sekin, että mieheni toimii arvostetussa akateemisessa ammatissa ja hänen vanhempansakin ovat koulutettuja, ja tämä aiheuttaa jonkin tunteiden vyöryn äidissäni, joka on tehnyt duunarihommia. Mieheni ja hänen sukunsa eivät todellakaan ole aliarvioineet äitiäni. Muutenkin suhtautuminen koulutukseen ym. on ollut todellista kaksoisviestintää, sillä minua on kannustettu opiskelemaan, mutta samaan aikaan on annettu ymmärtää, että ns. menestyneet ihmiset ovat aina jotenkin pahoja ja kieroja. Eli teet niin tai näin, aina väärinpäin. 

Koulutetut, johtavassa asemassa olevat ihmiset = ”herrat”

Herraviha oli tosiaan ihan käsittämätöntä ja ”herroja” olivat siis ihan tavalliset palkolliset, esim akateemiset, tehtaan tuotantopäällikkö, joku yrittäjäkin. Herroja vihattiin ja oltiin kaunaisia ja katkeria.

Olin älykäs ja hyvä koulussa ja kaikin tavoin vanhemmat yritti estää lukioon menon ja myöhemmin yliopiston. Menin lukioon ja maksoin kirjat itse. Vanhemmat hoki että naisista ei tule mitään, turhaan koulutat, hukkaan menee, sinä aikuisena palvelet miestäsi vain. Yliopiston yrittivät estää uhkailemalla että jättävät perinnöttä.

Kun olen nyt hyvissä töissä johtotasolla, olen vihattava herra. Kuulemma luulen itsestäni jotain, kuitenkin saavutin asemani kieroilulla, kusetan ja vedätän kaiken aikaa enkä tee mitään rehellistä. Koska herrat!

Niin suuri herraviha että muille valehtelevat työstäni, selittävät että olen joku toimistoapulainen. Koska ei se oma lapsi saa menestyä!

Herravihaa heillä on myös politiikkoja, kunnavaltuustoa ym ihme kohteita kohtaan.

Niin totta! Minulla on ollut todella vaikea ja traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Lukio oli minulle ainoa kiinnostava vaihtoehto, maksoin kirjat opintolainalla. Sairastuin kesken lukion masennukseen, silti lopulta valmistuin. Pääsin vielä yliopistoonkin ja ihan hyvään päällikkötason ammattiin.

Minulla ei vaan enää ole mitään perhettä eikä sukua. Ja tämä koskee myös 60-l syntynyttä veljeäni, joka on omaksunut kaikki aatteensa vanhemmilta polvilta. Olen oikea kummajainen ja " hienostelija" , johon ei kukaan välitä olla yhteydessä.

Kaiken taistelun ja selviämisen seurauksena olen siis musta lammas. Tätä on hyvin vaikea selittää esim miesystävälleni tai hänen perheelleen, että miksi minulla ei ole perheeseen välejä. Ihmiset ikävä kyllä olettavat, että siihen on muita syitä kuin kohtalainen menestys opinnoissa/ työelämässä.

Meidän kotona aina vähäteltiin. Mitään tunteita ei näytetty. Mihinkään ei kannustettu. Tyttöjä kasvatettiin ainoastaan äideiksi tai johonkin tavalliseen naisille sopivaan ammattiin. Koulutusta ei katsottu hyvällä, lähinnä ajateltiin, että rikkaiden ja hienojen ihmisten touhuja. Oltiin todella pidättyväisiä ja paheksuttiin aina ihme asioita esim. jos joku kävi ulkomailla tai osti hienon auton. Mä en käsittänyt mun vanhempien ajatusmaailmaa lapsena enkä käsitä vieläkään. Olen lähinnä katkera siitä miten minua on kasvatettu tai siis jätetty kasvattamatta. Mitään hyödyllisiä oppeja tai elämäntaitoja minulle ei ole opetettu. Muutakuin, että nöyrä pitää olla ja aina jotenkin pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Missään ei saanut olla hyvä tai innostua mistään. Se oli niille haihattelua. Ihan kamala ympäristö elää minunkaltaiselle. Edelleen joudun muistuttelemaan itseäni, että olen ihan samanarvoinen ihminen kuin muutkin ja pystyn mihin vaan haluan. Kiva huomata etten ole ainoa jolla samanlaisia kokemuksia.

Mataleena kirjoitti:

Joku kirjoitti: "Enkö minäkin toimisi kuten vanhempani jos kerran ihminen on vääjäämättä kasvatuksensa tulos eikä mitenkään kykene toimimaan toisin? Miten minä olen oppinut elämään ja toimimaan eri tavalla? Olisko sittenkin niin, että ihminen halutessaan kykenee toimimaan toisin ja nämä tunnekylmät vanhemmat vain valitsivat toimia noin ja että ainakin osa heistä vaan teki niin ihan silkkaa ilkeyttään."

Yhteiskunta on muuttunut siitä, kun 40-luvulla syntyneet olivat lapsia siíhen mennessä, kun sinä olit lapsi ja nuori.. Jo vauvojen hoitoon annetaan ihan eri ohjeet,  40-luvulla syntyneitä ruokittiin neljän tunnin välein neuvolan ohjeiden mukaan, lapsentahtisuudesta ei ollut tietokaan. Lapsi sai rääkyä.

Myös mediassa alettiin 70-luvulta lähtien korostaa läheisyyttä lasten ja vanhempien välillä, kun aiempi kasvatuskulttuuri, jota ylläpitivät koulu, neuvolat ja kirkko, nojasi ennen kaikkea kuriin ja auktoriteetteihin.  Minusta onhassu ajatus, että sinä "joku" olisit niin paljon erinomaisempi ihminen kuin sinua edeltäneet äiti-sukupolvet, että ihan itsestään olet hoitanut hoitamaan lapsiasi paremmin kuin äitisi sinua. Kyllä tuossa puhuu katkeruus.

Itse olin isäni sylissä yhden kerran lapsena, kun pyörryin. Äitini ei osannut pitää meitä sylissä. Kun itse sain lapsia, nukutin heidät perhepedissä, pidin sylissä,  imetin pitkästi toiselle vuodelle, olin kotona pitkään, kun äitini oli virkanainen siitä asti, kun olin 1 kk (äitiysloma loppui). Eli yhteiskunta ja psykologian edistynyt tutkimus tuki meitä vanhan sukupolven kasvatuksen saaneita naisia uudistamaan kasvatusta.

Eli siis äitiä joka on äitiydessään keskittynyt lähinnä kurittamaan, nälvimään, mitätöimään ja nöyryyttämään lapsiaan pitää vaan loputtomasti ymmärtää. Ei hän vaan muka tajunnut ettei noin voi lapselle tehdä. Joka edelleen pitää ihan tietoisesti suosikkeja, ostelee esim. suosikki lapsenlapsille kaiken mitä he haluavat ja toisille ei mitään, ei tule edes synttäreille vaikka kutsutaan. Ei soita eikä kysy kuulumisia. Tekee muka näin kun ei muka muuta osaa. Ja paskat sanon minä. Jotkut vanhemmat vaan on luonnevikaisia, eikä sitä voi selittää millään kasvatuksella. Esim oman äitini siskot on ihan erilaisia. Miksi he eivät saman kasvatuksen saaneena toimi samalla tavalla kuin oma äitini? Mummokin oli erilainen ja tädit puhuu tästä hyvin lämpimästi. En usko, että äitiäni on kasvatettu kieroon. Hän vaan on luonnevikainen. Sellaisia syntyy aina välillä. Jotkut piuhat on päässä väärin kytketty, eikä ihmisellä ole normaalia tunne-elämää. 

Ja kyllä, minä olen katkera. Takaan, että sinäkin olisit jos olisit elänyt minun lapsuuteni.

Ensimmäisiä lapsuuden muistojani on kun olen menossa leikkipuistoon äitini ja pikkusiskoni kanssa 70-luvulla. Olen 4-5 vuotias ja olemme käymässä isoisän luona kaupungissa, itse asuimme kaukana leikkipuistoista. Vanhemmillani oli tapana varoittaa kaikenlaisesta, älä tee sitä tai tätä, älä kiipeä, älä hypi tai loiki, kohta tulee vahinko. Kuinka ollakaan en malttanut olla ottamatta hyppyaskelta, kaaduin ja polviin sattui. Lohdutuksen sijaan vihaiselta äidiltä tulikin kipeä luunappi otsaan. Jotenkin tämä tilanne tuntui kauhean häpeälliseltä enkä lapsena juurikaan tuon jälkeen uskaltanut kertoa vanhemmilleni pienistä tai vähän isommistakaan haavereista, jos ne pystyi suinkin salaamaan, etenkin jos vanhemmat olivat etukäteen kieltäneet tai varoittaneet jostakin. Mitään perusteluja tai selittelyjä ei näihin kieltoihin tullut vanhemmilta. Toisinaan äiti huomasi mustelmia tai laastareita ja ihmetteli miksi en ole kertonut, en osannut vastata siihen mitään. Ehkä tuon alituisen varoittamisen johdosta olin arka koulun liikuntatunneilla kun siellä päinvastoin olisi pitänyt kiipeillä ja osallistua rohkeasti . Toisaalta sain samoilla metsissä puukko mukana jo pienenä koululaisena, eikä siihen ollut mitään kieltoa.

Käyttäjä33819 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.

Tästä tulee mieleen, että äitini suhtautuminen mieheeni on ollut aina tosi nuivaa. Luulen, että taustalla on ollut äidin pettymys omaan avioliittoonsa. Ei isäni varmaan aina fiksusti toiminutkaan saati vanhempansa, jotka kohtelivat miniää rumasti, mutta herranen aika kyllä AIKUISEN ihmisen täytyy osata vetää rajat sille, miten häntä kohdellaan. Tämän katkeruuden äitini yritti istuttaa minuun ja varmaan veljeenikin, hän oikein kehuskeli ystävilleen, kuinka minä en pidä isästäni! Menin mieheni kanssa yksiin nopeasti ja tällä on kaksi lasta aiemmasta liitosta, ja tämä kaikki oli jotenkin liikaa äidilleni. Hän letkautteli koko ajan jotakin ilkeää miehestäni ja tämän suvusta. Nyt, kun olemme olleet parikymmentä vuotta yhdessä, hän on ilmeisesti todennut, että emme eroakaan, enkä mene mukaan mieheni parjaamiseen hänen ilokseen.

Osasyy tähän ilkeyteen on ollut ehkä sekin, että mieheni toimii arvostetussa akateemisessa ammatissa ja hänen vanhempansakin ovat koulutettuja, ja tämä aiheuttaa jonkin tunteiden vyöryn äidissäni, joka on tehnyt duunarihommia. Mieheni ja hänen sukunsa eivät todellakaan ole aliarvioineet äitiäni. Muutenkin suhtautuminen koulutukseen ym. on ollut todellista kaksoisviestintää, sillä minua on kannustettu opiskelemaan, mutta samaan aikaan on annettu ymmärtää, että ns. menestyneet ihmiset ovat aina jotenkin pahoja ja kieroja. Eli teet niin tai näin, aina väärinpäin. 

Koulutetut, johtavassa asemassa olevat ihmiset = ”herrat”

Herraviha oli tosiaan ihan käsittämätöntä ja ”herroja” olivat siis ihan tavalliset palkolliset, esim akateemiset, tehtaan tuotantopäällikkö, joku yrittäjäkin. Herroja vihattiin ja oltiin kaunaisia ja katkeria.

Olin älykäs ja hyvä koulussa ja kaikin tavoin vanhemmat yritti estää lukioon menon ja myöhemmin yliopiston. Menin lukioon ja maksoin kirjat itse. Vanhemmat hoki että naisista ei tule mitään, turhaan koulutat, hukkaan menee, sinä aikuisena palvelet miestäsi vain. Yliopiston yrittivät estää uhkailemalla että jättävät perinnöttä.

Kun olen nyt hyvissä töissä johtotasolla, olen vihattava herra. Kuulemma luulen itsestäni jotain, kuitenkin saavutin asemani kieroilulla, kusetan ja vedätän kaiken aikaa enkä tee mitään rehellistä. Koska herrat!

Niin suuri herraviha että muille valehtelevat työstäni, selittävät että olen joku toimistoapulainen. Koska ei se oma lapsi saa menestyä!

Herravihaa heillä on myös politiikkoja, kunnavaltuustoa ym ihme kohteita kohtaan.

Niin totta! Minulla on ollut todella vaikea ja traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Lukio oli minulle ainoa kiinnostava vaihtoehto, maksoin kirjat opintolainalla. Sairastuin kesken lukion masennukseen, silti lopulta valmistuin. Pääsin vielä yliopistoonkin ja ihan hyvään päällikkötason ammattiin.

Minulla ei vaan enää ole mitään perhettä eikä sukua. Ja tämä koskee myös 60-l syntynyttä veljeäni, joka on omaksunut kaikki aatteensa vanhemmilta polvilta. Olen oikea kummajainen ja " hienostelija" , johon ei kukaan välitä olla yhteydessä.

Kaiken taistelun ja selviämisen seurauksena olen siis musta lammas. Tätä on hyvin vaikea selittää esim miesystävälleni tai hänen perheelleen, että miksi minulla ei ole perheeseen välejä. Ihmiset ikävä kyllä olettavat, että siihen on muita syitä kuin kohtalainen menestys opinnoissa/ työelämässä.

Kirjoitin tästä samasta ylempänä, ihan sama kokemus. Mielestäni en korosta opintojani tai työtäni. Koen olevani ihan tavallinen duunari, palkkakaan ei ole mikään häävi. Olen kokenut myös välillä työttömyyttä. En pidä itseäni parempana kuin muut, ihan tavistallaaja olen. Silti äitini ja veljeni nälvivät ja halveksivat minua. Ihmeellisintä tässä on vielä se, että äitini ihan kannusti minua opiskelemaan. Kai se sitten on se, etten tosiaan muuttanut takaisin kotikuntaani vaan jäin tänne kaupunkiin. Se varmaan oli se suuri loukkaus lapsuudenperhettä kohtaan joka muutti suhtautumisen. Olen vielä uskaltanut sanoa olevani ihan onnellinen kaupunkilainen. Maalaisille tää tuntuu olevan järkyttävä asia, kuinka joku voi viihtyä kaupungissa. Muutenkin lapsuudenperheeni koko ajan luo jotain ihme sotaa maalaisten ja kaupunkilaisten välille. Kupunkilaiset ei ole mitään, vain maaseudulla voi elää onnellisena. En ymmärrä.

Äitini on syntynyt 1949 ja kirjoituksessasi oli paljon tuttua, joskaan oma äitini ei ole yhtä hankala tapaus. Puhumattomuus oikeista asioista etenkin tuttua, kuten myös se, että meillä ei ole mitään "tyttöjen juttuja" eli kahdenkeskisiä harrastuksia tai tekemisiä. Kuukautiset ja rintaliivit olivat hänelle noloja paikkoja, eikä seksuaalisuuteen tai naiseksi kasvamiseen liittyvistä jutuista puhuttu.

Myös minun äidille kova työnteko ja taloudellinen vakavaraisuus ovat erittäin tärkeitä.

Toisaalta hänessä on myös lämpöä ja välimme on nykyään arvostavat.

Vierailija kirjoitti:

Meidän kotona aina vähäteltiin. Mitään tunteita ei näytetty. Mihinkään ei kannustettu. Tyttöjä kasvatettiin ainoastaan äideiksi tai johonkin tavalliseen naisille sopivaan ammattiin. Koulutusta ei katsottu hyvällä, lähinnä ajateltiin, että rikkaiden ja hienojen ihmisten touhuja. Oltiin todella pidättyväisiä ja paheksuttiin aina ihme asioita esim. jos joku kävi ulkomailla tai osti hienon auton. Mä en käsittänyt mun vanhempien ajatusmaailmaa lapsena enkä käsitä vieläkään. Olen lähinnä katkera siitä miten minua on kasvatettu tai siis jätetty kasvattamatta. Mitään hyödyllisiä oppeja tai elämäntaitoja minulle ei ole opetettu. Muutakuin, että nöyrä pitää olla ja aina jotenkin pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Missään ei saanut olla hyvä tai innostua mistään. Se oli niille haihattelua. Ihan kamala ympäristö elää minunkaltaiselle. Edelleen joudun muistuttelemaan itseäni, että olen ihan samanarvoinen ihminen kuin muutkin ja pystyn mihin vaan haluan. Kiva huomata etten ole ainoa jolla samanlaisia kokemuksia.

Missä välissä minä olen tämän kirjoittanut? Tämä on nimittäin suora kuvaus minun elämästäni!

Ei aivan hirveästi huominen äitienpäivå tuo mukavia mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus aiemmin kirjoittanut tähän ketjuun näitä tuttuja samoja kokemuksia. Äitini syntynyt sodan jälkeen ja itse 70-luvulla.

Halusin vielä kommentoida ja kysyä kokemuksia tällaisesta ”uudesta piirteestä”, joka on noussut esiin nyt isovanhempieni kuoltua. Nimittäin äitini on aina puhunut, miten hän ei ole ahne ja auttaa mielellään läheisiään jne. Isovanhempani olivat keskivertoa varakkaampia, joten perintöä riitti kaikille lapsille kohtalaisen runsaasti. Äidin muut sisarukset ovat sillä rahoittaneet ikäisilleni lapsilleen asuntoja, autoja, maksaneet velkoja... äitini myös on kantanut koko ajan huolta, että on tasapuolinen esimerkiksi tavaroiden jaossa ja maankäyttöoikeuksissa muulle suvulle. Itse sain useamman vuoden ajan kerjätä kaksi Aarikan kynttilää muistoksi lapsuuden mummolasta ja toisen lähestulkoon otin puoliväkisin. Äitini ei siis halunnut antaa minulle yhtään mitään ja siinäkin vihjaili, että olen ahne. Rahaa en ole ollut edes vailla, vaikka varmaan sitäkin saisin kerjäämällä. Toisin sanoen äitini antaa mielellään rahaakin, mutta tekee siitäkin tietynlaisen armeliaisuuden teon. Kiristää myös minua perinnöllä, että jos en tee jotain, antaa perintönä muille. Tähän olen todennut, että tehkööt mitä tykkää...

En edes tajunnut tätä (niin sokea sitä on näille) ennen kuin isäni vanhemmat kuolivat ja sieltä saimme kaikki valita mm.huonekaluja, astioita ja muuta muistoa. Lisäksi isäni oli laittanut lapsilleni tilille rahaa, kuten muutkin sisaruksensa olivat omille lapsenlapsilleen. Äitini puolestaan oli vihainen, kun hän ei saanut kuoria kermoja päältä.

Hän esittää niin vaatimatonta ja altruistista uhria, mutta todellisuudessa pinnan alta kuoriutuukin ahne ja häikäilemätön hamstraaja. Tosiaan syyttää muita ahneiksi. Kummallinen ristiriita taas sanoissa ja teoissa. Tunnistatteko muut tällaista? Todella hämmentävää, kun tähän liittyy taas tällainen vallankäytön ulottuvuuskin.

Sen verran sanon tähän, että voi uhkailla perinnöttä jättämisellä niin paljon kun haluaa, se ei Suomessa onnistu. Lakiosa kuuluu sinulle rintaperillisenä aina. Osan hän voi testamentata kyllä niin että sinä saat vähemmän kuin muut, mutta kokonaan ilman et voi koskaan jäädä.

No todella tutun kuuloista. 'Äidin (s. 1947) kanssa ei voi keskustella juuri mistään. Jos puhun esim. työhuolista, hän saattaa sanoa vain että "kyllä se siitä" ja sitten vaihtaa tylysti puheenaihetta. Nuorempana hän ei oikein edes halunnut keskustella puhelimessa kanssani. En koskaan ymmärtänyt miksi. Minulle ei ostettu siteitä, vaan kävin kaapista pöllimässä hänen siteitään. Ekat meikkini ostin itse salaa ja koin todella ikäväksi, että minulle ei hankittu rintaliivejä. En uskaltanut niitä edes pyytää ja yritin käydä niitä omilla rahoilla ostamassa, mutta eihän mulla ollut mitään hajua kokoluokituksista. Ostin siis väärän kokoisia (liian isoja), kunnes sain hankittua urheilutoppityyppiset liivit, joita minulla oli siis tasan yhdet. Enkä uskaltanut niitä viedä edes äidille pyykkiin, kun ajattelin ettei minulla äidin mielestä saisi olla edes niitä. Ei ohjeistettu säärten sheivaamisesta, eikä hankittu välineitä siihen, lista näistä kaikiasta asioista on aika pitkä...

Hän ei opettanut mitään käytännön taitoja ja sitten puhui sukulaisille kuinka meidän tyttö ei osaa edes perunoita keittää. Miten olisin voinut osata, kun ei opetettu? Hän myös kommentoi ulkonäköäni ja sanoi kun et mitään koruja käytä. No miten olisin voinut käyttää, kun kukaan ei minulle niitä hankkinut. Jotenkin niin...kylmää. Nykyään olen sitä mieltä, että äiti on tunneilmaisultaan hyvin köyhä eikä oikein voi mitään itselleen. Varmaan suureksi osaksi johtuen oman aikakautensa kasvatuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla 50-luvulla syntynyt äiti ja ite oon 80-luvun lopulla syntyny. En tiedä miksi hän edes sanoi ääneen, mutta aikamoinen aivopieru oli. Ei kukaan normaali sellaista sano teini-ikäiselle lapselle! Olin jotain 12-16v tyttö. Mutta ihan tarkoituksella hän sen sanoi kuuluvasti kotona kuinka hänen takapuolensa on pienempi kuin mulla! Siitä lauseesta kävi ilmi että selvästi oli verrannut päässänsä tätä asiaa! Olin silloin ihan äimän käkenä, että mitä? Mihin tämä nyt liittyy? Luuleeko hän kilpailevani ulkoisilla ominaisuuksilla mua vastaan? xD Ei ole tervettä puhetta. En mä kokenut koskaan mitää kilpailua hänen kanssaan. Ei hän edes ole mikään kaunotar tai muuta vastaavaa. En oikeasti käsittänyt, että miksi moinen kommentti. Ja kun ei se liittynyt edes mihinkään keskusteluun. En itse ikinä verrannut omaa vartaloani äitiini, ollaan fysiikaltakin melko erilaiset ja eri kokoiset. Ehkä hän sitten koki jotain kateuden tunnetta nuoresta kropasta tai jotain. En ollut lihava edes, vaan ihan hyvä kroppainen ja kiinteä nuorena. Juuri sopivasti oikeissa kohdissa oli ne muodot. Äidillä ei mitään niin ihmeellisiä muotoja ollut, ihan tavis (ns. lättäpeppu) :D

Jossain vaiheessa lopetin yhteisissa saunotteluissakäymiset kuin äiti kyttäili ja kyseli suunnillee joka kerta et kasvaako jo kainalokarvat ja jotain alapääkarvoistakin sanoi, niitä oli tuolloin jo vähän. Ei voinut enää ahdistavampi olo tulla, kun jatkuvasti kyylättiin ja kommentointiin mun muuttuvaa vartaloa. Ei saanut rauhassa olla alasti, vaan tuli hirveän epämukava olo noista kyselyista ja kommenteista. Sitten tietenkin muille vaan oltiin että "No ei se voi enää meidän kanssa saunassa käydä.." *vink vink* Niin no, mistäköhän johtuisi!! Olisin varmasti voinut ihan normaalisti jatkaa saunassa käyntiä ties kuinka vanhaksi jos olisi ollut normaali ja ymmärtäväinen, hienotunteinen äiti. Mutta ei, äiti itse teki yhteisista saunakäynneistä mahdottoman ahdistavia. NIin kävin sitten yksinään tai en ollenkaan. Ja joka, kerta tajusin ettei äidin puheet ole ok, mutta ei sitä sen ikäisenä mitään oikeen uskaltanut sanoa.

Muistan myös toisenkin kerran kun olin teininä huuli pyöreänä.. Usein ruokailun jälkeen menin vessaan, koska monesti vatsa alkoi toimia siinä syödessä. (Vieläkin monesti kun saan ruoan eteen niin pitääkin jo käydä vessassa ennen kuin kerkeän aloittaa, mikä on ärsyttävää! :D Tai monesti kesken ruokailun tai pian sen jälkeen) Kerran sitten vessasta tullessani äiti tuli ja kysyi, teetkö sinä sellaista että laitat sormet kurkkuun ja oksennat siellä? Olin ihan että mitä hel#ettiä!?!! Mistähän hän tämän nyt taas oli vetänyt!! En ikinä eläissäni ole tehnyt tuollaista, enkä haluakaan. Ällöttää koko ajatus. Vessakäynneistäni ei ikinä edes mitään oksennuksen ääniä luonnollisesti kuulunut :D Vessa oli keskellä kerrostalokämppäämme ja sieltä kyllä kuulee joka huoneeseen jos yrjöää ja muutkin toimitukset.

jatkuu...

Minäkin 80-luvun lopulla syntynyt, äitini 50-luvulla.

Hullua miten samanlaisia juttuja. Olin jotain 12-vuotias, hoikka tyttö, mutta kehoni oli alkanut murrosiän myötä muuttua, kaikessa rauhassa perheen kesken istuttiin olohuoneessa ja yhtäkkiä äiti kovaan ääneen: "kattokaa kuinka iso takapuoli Tarjalla (minulla, nimi muutettu) on". Tuntui että joka kerta kun olin rennosti tai mukavasti, äiti veti jollain kommentillaan kaikkien huomion muuttuvaan kehooni, niin että en todellakaan voinut rauhassa tai luontevasti kasvaa naiseksi. Tätä kun tapahtui muutaman kerran en tosiaankaan halunnut näyttäytyä saunassa tms ja siitäkös alkoi iva että kyllä on niin vaikeeta ton Tarjan kanssa kun perheen lomamatkallakin pitää vaatteet vaihtaa vessassa ettei muut nää.

Mulle kehittyi kyllä todella vääristynyt kehonkuva ja kompleksit esim juuri takapuolesta ja rinnoista ja sairastinkin myöhemmin vuosia syömishäiriötä. Vasta nyt kolmekymppisenä olen alkanut pitää omasta vartalostani.