Lue keskustelun säännöt.
Kun työt vaan vituttaa... Mitä te saatte työstä/työelämästä?
18.10.2013 |
Muuta siis kuin palkkaa?
Mä en saa kerrassaan mitään, työ vaan vie minulta kaikkea, se vie elämän, energian, positiivisuuden... Olen kuullut joidenkin tosin myös saavan työelämästä jotain.. öö... yhteenkuuluvaisuuden tunnetta työyhteisössään, jotain kunnianhimonsa täyttymistä tai mitälie itsetunnon pönkitystä? Kertokaa te.
Mä olen tehnyt monenlaista erilaista työtä, minulla on kaksi ammattiakin. En ole koskaan saanut työstä MITÄÄN, siis palkan lisäksi. Töissä on aina kurjaa ja tylsää, työpaikan ihmiset ovat minulle samantekeviä, en koe mitään mielenkiintoa alkaa tutustua heihin syvemmin (mulla on tarpeeksi ystäviä ja läheisiä ihmisiä muutenkin, työpaikalta en heitä enempää kaipaa, taidan olla hieman introvertti ihminen), ja sellainen small talk -juttelu on ihan tyhjänpäiväistä ja lähinnä vie energiaa.
En myöskään ymmärrä, miten jotkut valittavat tylsistyvänsä kotona? Että siksi on pakko käydä töissä, että saa seuraa, haasteita, tekemistä? Suuresti ihmettelen ihmisiä, jotka pidemmiltä lomilta kertovat oikein kaipaavansa takaisin töihin...?! Ovatko tällaiset ihmiset jotenkin riippuvaisempia muista ihmisistä vai eivätkö kestä omaa seuraansa? Tarvitsevatko he jonkun sanelemaan, mitä päivän aikana tulisi tehdä? Mä ainakin olen aina viihtynyt hyvin kotona, itsekseni, mulla on kyllä aina tekemistä tai mielenkiintoista pohdiskeltavaa ja virikkeitä ihan tarpeeksi. Aika kotona ei tule minulle pitkäksi.
Työelämä on minulle vain rasite. Työssäkäyminen on tylsä velvollisuus, joka vie leijonanosan siitä ajasta, jonka katsoisin voivani käyttää kotona/työelämästä vapaana paljon järkevämmin ja mielekkäämmin.
Toisaalta kadehdin kaikkia niitä, jotka viihtyvät töissään, työssäkäynti kodin ulkopuolella kun nyky-yhteiskunnassa on niin "itsestäänselvyys", että lähestulkoon ollakseen hyväksytty ihmisten silmissä, pitää käydä palkkatyössä kodin ulkopuolella. Työ määrittelee ihmisen ja ihmisarvon.
Mielelläni minäkin viihtyisin töissä, olisi ihanaa aamuisin lähteä ihan mielellään töihin, eikä niin, että joka ikinen aamu vaan armottomasti ketuttaisi ja ahdistaisi, ja että aina oottaisi vaan viikonloppua. Ja sitten viikonloppuisin jo lauantai-iltana alkaisi vitutus siitä, että ylihuomenna taas uusi työviikko edessä. Ja sitten kun vielä työaikanani viihtyisin, enkä vaan katsoisi kyllästyneenä kelloa ja laskisi minuutteja kotiinpääsyyn. Töissäkäynti on itselleni masentava ja ahdistava pakko. Tuntuu, että tuhlaan elämääni. Työt masentavat niin paljon, että en jaksa työpäivänkään jälkeen oikein "elää", kun olen vaan niin uupunut tylsästä työpäivästä, ja iltaisin seuraava aamu ahdistaa jo valmiiksi. Ja alanvaihto ei auta, olen tehnyt monella eri alalla töitä, kaikissa niissä on ollut yhtä typerää. Olen koittanut monesti yrittää asennoitua positiivisemmin ja ajatella työtä mukavana asiana, mutta ei se vaan onnistu! Mikähän valuvirhe minussa oikein on?
Tuntuu että elämäni on töiden vuoksi pilalla aina muulloin, paitsi silloin kun olen kesä- tai talvilomalla!
Niin ja en ole mitenkään laiska ihminen, teen työt tunnollisesti ja olen hyvä työssäni. Olen aina tehnyt töitä (ellen ole opiskellut). Kotona ollessanikaan en todellakaan vaan makaa sohvalla ja katso telkkaria (vaikka ei kai siinäkään mitään pahaa olisi).
Mitä ulospääsyä tästä on? Lottovoitto...? Omavaraiseksi ryhtyminen? Rikasta miestä tuskin enää löydän, en ole nuori enkä kovin nättikään enää. Hoh-hoijaa...
Kommentit (210)
Vanha ketju, mutta aloitus täyttä asiaa! Samaistun täysin! Vihaan työssäkäyntiä. Siinä tuhlaa vain kallisarvoista elämää. Vapaa-aikana ei jaksa tehdä enää mitään, kun on työpäivän jälkeen aina niin uupunut. Olen miettinyt pääni puhki mitä työtä voisin tehdä kotona. Olen todellakin koti-ihminen. En edes matkustele koskaan. Otin yhteyttä sosiaalityöntekijöihin sijaisperhe-asioissa, mutta sekin kaatui siihen ettei meillä ole omia lapsia vaikka olemme kuitenkin jo kolmekymppisiä. Perhepäivähoitajan ammattikin on poissuljettu, sillä asumme maalla syrjässä. Lotonnut olen lähes koko pienen ikäni. Jotain olisi todellakin keksittävä, että pääsisin pois työelämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin kotona jos voisin. Keksin kyllä tekemistä sielläkin enkä tosiaan kaipaa sitä työpaikan sosiaalista elämääkään. Rahan takia käyn. Ja ehkä sosiaalisen paineenkin.
[quote author="Vierailija" time="20.10.2013 klo 15:07"]
Sanos muuta. Samat on fiilikset. En tunne mitään intohimoa alalleni, jolle olen päätynyt lähinnä sattumalta. Nyt olen ns. urani huipulla julkisella sektorilla johtotehtävissä ja todella kyllästynyt. Työ vie ihan liian ison palan elämästä, haluaisin voimakkaasti madaltaa tasoa ja palata suorittavan tason tehtäviin ilman esimies- ja tulosvastuuta, jotta riittäisi energiaa nauttia elämästä vapaa-ajalla eikä työ pyörisi mielessä jatkuvasti. Tuntuu vain siltä, että sitä pidettäisiin totaalisena epäonnistumisena, kaikkienhan kuuluu jatkuvasti pyrkiä vielä ylemmäs ja suhtautua intohimoisesti työhönsä. Ihmettelen myös omaa valuvikaisuuttani, kun oikeasti ei vaan kiinnosta yhtään.
[/quote]
KIITOS!
Kiitos tästä! Mahtavaa, etten ole yksin ajatuksissani. Tuo teksti on ihan 100% kuin minun kirjoittamaa. Päädyin alalle vahingossa, ja VIHAAN sitä. Vittu vittu vittu en jaksa.
Työ vie ihan liikaa elämästäni. Myös vapaa-ajasta koska esimiehenä ei vain osaa olla stressaamatta. Ja omat esimieheni ajattelevat, että työ ja firma on minulle kaikki kaikessa. Eikä ole. Minä haluan olla enemmän kotona vaimon ja lasten kanssa. Ja hyvillä mielillä kiitos. Niin, että kun suljen työpaikan oven KELLO 16 (!) niin kotona olen unohtanut kaiken ja voin nauraa lasten kanssa.
Ja aina tuntuu, että en riitä. En riitä esimiehilleni. Lapset näkevät minua liika vähän. Argh.
Ja miten tästä irtautuu? Ainoastaan lottovoitolla. Ei työelämässä oleville ihmisille ole avoimia ovia yhtään sen enempää muihin työpaikkoihin. Uudelleenkoulutus? Mielellään kiitos. Ainiin, 200 000 euroa talolainaa ja pienet lapset kotona. Mitenköhän tässä mihinkään kouluun lähtee?
Eniten hajottaa se, että TIEDÄN olevani matkalla sairastumiseen. Se on aivan itsestäänselvyys. Sairastun henkisesti tulevan vuoden aikana, enkä pidä ollenkaan mahdottomana, että joutuisin pitkälle hoitojaksolle.
Eikait siinä. Kiitos että sain avautua. Jatketaan töitä.
Ps. sinä joka olet työttömänä, ymmärrän hyvin miten hajottavaa sekin on. Henkinen ahdistus siitä on valtavaa ja tiedän miten mahdottomalta työn saanti nykyään tuntuu.
Olen saanut töistäni rahaa, työkokemusta, kielitaitoa, pedagogisia valmiuksia, asiakaspalvelutaitoja, ongelmanratkaisukykyä, energiaa, verkostoitunut, oppinut omaa alaa sivuavissa aihepiireistä paljon ja oppinut ammattimaisemmaksi.
Vuoden aikana minulle on tarjottu neljää työpaikkaa, opiskelujen ohessa teen töitä kolmelle eri firmalle/instituutille. Teen markkina-analyysia, opetan oman alan nuorempia opiskelijoita ja olen maksetussa työharjoittelussa isossa arvostetussa firmassa oman alan töissä :) mielestäni saan työstä paljon enemmän irti kuin opiskeluista, vaikka paperit pitääkin vielä saada ulos että olen muodollisesti pätevä. Kyllä kelpaa! Olen tehnyt kaikkea varastotöistä opettamiseen ja toimistotöihin. Kaikista olen pitänyt omalla tavallaan :)
No jos ei alanvaihtokaan auta, tai lisäkoulutus, sitten se on asenteessa se ongelma. Kuten joku täällä sanoi, "ala pitämään työstäsi".
Itse tykkään työstäni ihan OK, siis riittävästi. Ei sitä rakastaa tartte, kaikki ei voi olla tuottajina seikkailupalveluyrityksissä.
Kai tähän omaan työhön voisi vittuuntua, jos oikein yrittäisi. Mut kun ei se sillä kummene!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.02.2015 klo 12:50"]
No jos ei alanvaihtokaan auta, tai lisäkoulutus, sitten se on asenteessa se ongelma. Kuten joku täällä sanoi, "ala pitämään työstäsi".
Itse tykkään työstäni ihan OK, siis riittävästi. Ei sitä rakastaa tartte, kaikki ei voi olla tuottajina seikkailupalveluyrityksissä.
Kai tähän omaan työhön voisi vittuuntua, jos oikein yrittäisi. Mut kun ei se sillä kummene!
[/quote]
sano vinkkejä miten tykätä työstään? Keinoja asennemuutokseen, sillä senhän muuttaminen on aika vaikeaa. Jos fyysisesti ja henkisesti uupuu, mikä siihen auttaa?
Minulla on sellainen "hassu" piirre, että pyrin koko ajan rationalisoimaan työntekoani, olemaan tehokas, jättämään ns. turhat työt tekemättä. Olen siis ihan suorittavan työn tekijä. Se on hiukan ristiriitaista, sillä pomo tykkää nysvääjistä ja pedanteista. Itse pääsen samaan lopputulokseen. Toisaalta myös eräs työkaverini on suoraan sanonut, että vois toki helpomminkin tehdä mutta ei viitsi kun voi tarkoittaa sitä että työt häviävät meiltä. Itse en tuohon pysty. Siksi tämä työ ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veikkaan että jos saisi valita täysin vapaasti tässä maailmassa työnteon ja vapaa-ajan välillä, niin vain harvat tekisivät töitä, jollei se siis olisi taloudellinen pakko. Minua kauhistuttaa kaikki se elämä, joka on jo valunut kouluttautumiseen ja työelämään. Se tuntuu niin elämättömältä elämältä. Kuka tahansa muu olisi voinut tehdä saman. Tunnen eläväni valmiiden vastausten maailmassa, jota ei voi oikeastaan muuttaa ja olevani osa, vääjäämätöntä, vuosisatojen mittaista kausaaliketjua.
[quote author="Vierailija" time="10.02.2015 klo 12:49"]
[quote author="Vierailija" time="20.10.2013 klo 15:07"]
Sanos muuta. Samat on fiilikset. En tunne mitään intohimoa alalleni, jolle olen päätynyt lähinnä sattumalta. Nyt olen ns. urani huipulla julkisella sektorilla johtotehtävissä ja todella kyllästynyt. Työ vie ihan liian ison palan elämästä, haluaisin voimakkaasti madaltaa tasoa ja palata suorittavan tason tehtäviin ilman esimies- ja tulosvastuuta, jotta riittäisi energiaa nauttia elämästä vapaa-ajalla eikä työ pyörisi mielessä jatkuvasti. Tuntuu vain siltä, että sitä pidettäisiin totaalisena epäonnistumisena, kaikkienhan kuuluu jatkuvasti pyrkiä vielä ylemmäs ja suhtautua intohimoisesti työhönsä. Ihmettelen myös omaa valuvikaisuuttani, kun oikeasti ei vaan kiinnosta yhtään.
[/quote]
KIITOS!
Kiitos tästä! Mahtavaa, etten ole yksin ajatuksissani. Tuo teksti on ihan 100% kuin minun kirjoittamaa. Päädyin alalle vahingossa, ja VIHAAN sitä. Vittu vittu vittu en jaksa.
Työ vie ihan liikaa elämästäni. Myös vapaa-ajasta koska esimiehenä ei vain osaa olla stressaamatta. Ja omat esimieheni ajattelevat, että työ ja firma on minulle kaikki kaikessa. Eikä ole. Minä haluan olla enemmän kotona vaimon ja lasten kanssa. Ja hyvillä mielillä kiitos. Niin, että kun suljen työpaikan oven KELLO 16 (!) niin kotona olen unohtanut kaiken ja voin nauraa lasten kanssa.
Ja aina tuntuu, että en riitä. En riitä esimiehilleni. Lapset näkevät minua liika vähän. Argh.
Ja miten tästä irtautuu? Ainoastaan lottovoitolla. Ei työelämässä oleville ihmisille ole avoimia ovia yhtään sen enempää muihin työpaikkoihin. Uudelleenkoulutus? Mielellään kiitos. Ainiin, 200 000 euroa talolainaa ja pienet lapset kotona. Mitenköhän tässä mihinkään kouluun lähtee?
Eniten hajottaa se, että TIEDÄN olevani matkalla sairastumiseen. Se on aivan itsestäänselvyys. Sairastun henkisesti tulevan vuoden aikana, enkä pidä ollenkaan mahdottomana, että joutuisin pitkälle hoitojaksolle.
Eikait siinä. Kiitos että sain avautua. Jatketaan töitä.
Ps. sinä joka olet työttömänä, ymmärrän hyvin miten hajottavaa sekin on. Henkinen ahdistus siitä on valtavaa ja tiedän miten mahdottomalta työn saanti nykyään tuntuu.
[/quote]
Hei, kirjoitin yli vuosi sitten tuon viestin, johon viittasit ja jota yllä siteerasit. Paloin viime vuoden talvella lähes loppuun, aloin stressaamaan töistäni päivin öin: sain sunnuntaisin paniikkikohtauksia ja itkin salaa lapsilta ja mieheltä, koska en halunnut kaataa sitä kuonaa muiden niskaan. Kaiken lisäksi vanhin lapsistani, joka on varsinainen ilmapuntari, alkoi oireilemaan ja masentumaan. Koin, että koko setti oli hajoamassa käsiin.
Asia ratkesi lopulta siten, että lähdin viime kesänä ex-työpaikastani ja vaihdoin ennestään tuttuun paikkaan asiantuntijatehtäviin. Voin kertoa, etten ole vuosiin voinut näin hyvin kuin nyt: hengitän taas vapaasti, viikonloput ovat minun, elämäni on tasapainossa. Palkka putosi vain muutaman satasen eli verojen jälkeen eroa tuskin huomaa. Minulla on luottamus myös esimieheeni, mikä tuntuvasti vaikuttaa työssä viihtymiseeni. Siitä, olenko nyt näin tehtyäni jonkun ex-kollegan mielestä luuseri ja mukavuudenhaluinen laiskiainen, jonka pää ei kestänyt vaativampia hommia, välitän paskat. Olen onnellinen ihminen. Ei ole mitään suurempaa kuin päästä sanomaan se itselleen joka päivä.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, pidä huoli itsestäsi ja jaksamisestasi. Minunkin muutosprosessini alkoi siitä, että huomasin, että näin ei voi jatkua: tuskin olisin työkykyinen nyt, jos olisin jäänyt entiseen työpaikkaani. Luulin, että on ihan ok ja normaalia, että työ täyttää koko elämän, mutta eihän se niin ole: pikemminkin ajattelen nyt niin, että työ mahdollistaa minulle asioita, joita itselleni pidän tärkeänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä inhoan työpaikkaani.. mulla on viikonloput vapaa, mut jo lauantai-iltana alan ahdistua että vitt* heti on sunnuntai ja sit töihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmissuhteita, ammatillisia haasteita, työkokemusta, kokemusta työtetävistä ja kokemusta erilaisista ihmisistä, vaihtelua, kokemuksen siitä että tekemisellä on merkitystä....
Kyllä minä olen ainakin tajunnut sen, että elämä on ihan liian lyhyt ja arvokas asia hukattavaksi siihen että tekee jotain sellaista mistä ei pidä yhtään. Siis vaikka olisi siellä yhteiskunnallisesti arvostetussa tehtävässä ja tikkailla kiivennyt monta tasoa ylöspäin, mutta siellä ei itse viihdy niin ei ei ei jumankauta joku raha ole semmoinen asia että sen takia siellä kannattaa elämänsä hukkaan heittää.
Eri asia sitten jos se on oikeasti intohimosi. Mutta kuitenkin pointti oli se, että tee sitä mistä tykkäät. Raha ei ole elämässä oikeasti tärkeintä ja se ei tee onnelliseksi. Todella sääli että tämän ajatuksen varassa kumminkin meidän lapsille ja nuorille tätä elämää näytetään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin koko viestiketjun. Osa jo reilun vuoden vanhoja, mutta tämä aihe on ajankohtainen aina.
Itse olen ollut kolme vuotta esimiesasemassa. Olen kärsinyt työuupumuksesta, ja paniikkihäiriöstä, josta johtuen olen ollut sairaslomalla useita viikkoja, ja kuitenkin aina palannut samaan työhön. Sain lääkityksen, jonka avulla selviän töistä. Ystäväni sanovat, että "vaihda se työ nyt!!". Työpaikan vaihto on aina mielessä, ja hakusessa ja olen käynyt pariin otteeseen haastattelussakin mutten ole tullut valituksi. Keväällä romahdin uudelleen täysin, ja lääkäri totesi "keskivaikea masennus". Mutta nykyisellä alallani ei ole helppo löytää uutta työtä. Tai sitten olisi muutettava toiselle paikkakunnalle, muttei se ole nyt mahdollista.
Palkkani ei ole kummoinen, joten sekään ei motivoi. Nykyinen työni enimmäkseen v**uttaa, ja uuvuttaa. Välillä on toki ihan ok päiviä. Työympäristö on negatiivinen ja masentava. Yritän suhtautua positiivisesti, ja löytää hyviä puolia kaikesta, mutta sitten tapahtuu jotain joka saa mielialan taas alentumaan. Olen todennut että tämä työ ei vain ole minua varten. Joku muu varmasti kestäisi paineet paremmin.
Vieroksun ihmisiä, jotka pönkittävät egoaan ja kaipaavat ihailua ja kunniaa. Kadehdin ihmisiä, jotka nauttivat työstään ja siirtävät eläkeikää mahdollisimaan myöhäiseen. Haluaisin sitä itsekin. Haluaisin nauttia työstäni-ei aina tarvi olla kivaa, mutta niin että töihin lähtisi mielellään joka aamu, ilman että tarvitsee ahdistua jo valmiiksi siitä mitähän tänään tapahtuu.
Minulla on kova halu tehdä töitä. Olen suhteellisen nuori - kolmekymppinen nainen. En ole laakereilla lojuvaa tyyppiä. Vaikka voittaisin Lotossa- toteuttaisin sitä työtä josta oikeasti haaveilen. Perustaisin oman yrityksen. Haluaisin työn, jonne ei ahdistaisi mennä aamulla. Työn jota haluaa tehdä loppuun asti.
Suhtaudun tulevaisuuteen optimistisesti. Uskon että se oma juttu löytyy vielä. Ei saa lakata etsimästä ja unelmoimasta. Lopulta kuitenkin meidän jokaisen on itse tehtävä muutos. Jollei tee mitään -ei tapahdu mitään. Lottovoittoa ei kannata jäädä odottamaan. Nykyään työn ohella uudelleenkouluttautuminenkin on tehty hyvin mahdolliseksi.
Toivotan kaikille aiheen parissa painiville kovasti tsemppiä elämään ja työnhakuun!
Täällä myös työnsä vihaaja. Olen asiantuntija it-alalla, hyvä palkka, etätyömahdollisuudet jne. Mutta vihaan itse työtä! En ole ollenkaan "tekniikan ihminen", olen taiteilijasielu. Minua inhottaa nysvääminen triviaalien toteutusten parissa. Tietokoneet ei kiinnosta, koodaaminen ei kiinnosta, ja kuitenkin täytyisi jatkuvasti opiskella kauheasti uutta kun ala muuttuu koko ajan.
Miksi en vaihda alla? No kun ei mikään muukaan ala kiinnosta. En tiedä siis vielä nelikymppisenäkään, miksi haluaisin isona. Ja jos vaihtaisin toiseen hommaan joka ei kiinnosta, lopputulos olisi luultavasti sama kuin nytkin parin vuoden päästä, eli työ tympii ihan julmetusti.
En kyllä nauti pätkääkään, varsinkaan tällä hetkellä kun ei saa palkkaakaan.
Palkka mulla on ollut ainoa motivaatio tähän asti. Nyt oon töissä vaan, koska pakko niin kauan kunnes irtisanotaan tai löydän uuden työn.
Olen tehnyt monelaista työtä sitten opiskeluaikojen, ja kaikki töitä yhdistää nämä kaksi asiaa: saan niistä rahaa ja rytmiä elämään. Rytmillä tarkoitan päivärytmiä. Lomalla on kivaa, keksin itselle paljon tekemistä enkä oikeastaan koe tylsyyttä, mutta en silti saa siihen samalaista rytmiä ja mukavaa rutiinia kuin töissä käydessä. Se rytmi auttaa saavuttamaan elämässä monia muitakin asioita ihan eri tavalla. Esimerkiksi aina opiskelun ohella työskennellessä opinnot sujuivat tosi hyvin; koska se työ rytmitti niin paljon arkea, että tuli suunniteltua opiskelut järkevästi ja niistä oppi nauttimaan. Mutta se on tosi hankala juttu selittää, miksi se rytmi tuo miellyttävyyttä omaan elämään. Toki voisin luoda keinotekoisen rytmin, mutta kyllä esim. gradua tehdessäkin huomasi, että se tuntuu eriltä kuin varsinainen työ.
Nyt kun työ on haastavampaa ja vaativampaa, niin saan työstä sellaista vastuuta ja kunnianhimon pönkitystä. Samaa en saanut totta kai henkilökohtaisen avustajan yms. duunista opiskeluaikoina. Paljon riippuu työstäkin tietysti. Mutta kyllä se on se raha ja rytmi, mikä varmasti muitakin innostaa töissä käymään.
Ap tiedän tunteen! Pääsin lähes suoraan valmistuttuani unelmieni työpaikkaan, joka sitten erinäisten asioiden myötä muuttui..., noh, ei-unelmien työpaikaksi. Mietin pitkään mitä tekisin päästäkseni pois, mitä keksisin. Vannoin että kun opintolaina on maksettu lähden lipettiin sieltä. Noh, viimeinen opintolainaerä lähti tililtä samana päivänä kun jäin äitiyslomalle esikoisesta :-D Eli pidin tavallaan lupauksen itselleni. Nyt olen hoitovapaalla ja jos se pikkukakkonen siunaantuisi tällä samalla lomalla niin kiva olisi. Tiedän kyllä että joskus sinne töihin olisi palattava. Yritän kuitenkin keksiä kovasti jotain vaihtoehtoista. Minullakaan ei ole mitään ongelmia käyttää aikaani työn ulkopuolella. Viihdyn loistavasti ja osaan itse luoda arkirytmin ilman työtäkin. Unelmien työ minulle olisi sellaista missä voisin olla oman itseni pomo ja tehdä jotain luovaa. Nykyinen työ tuntuu loppupeleissä turhalta ja oma arvomaailmani on muuttunut niin paljon, että työ tuntuu jopa hieman epäeettiseltä.
Samoja ajatuksia täälläkin. Tällä hetkellä olen äitiyslomalla ja töihin paluu ahdistaa äärettömän paljon. Luultavasti sanon itseni irti ja ryhdyn tekemään keikkahommia ja elän talvet niukasti ja säästän ja lomailen kesät. Kade olen niille ketkä lähtevät mielellään töihin. Kotona keksin aina tekemistä ja minulla on vilkas sosiaalinen elämä eikä aika tule lomilla tms. koskaan pitkäksi.
Ap:n teksti oli kuin minun ajatuksistani. Nyt onneksi torstai ja enää yksi päivä ennen viikonloppua. Mutta vain perjantai-ilta ja lauantai on rentouttavaa, sunnuntaina alkaa jo ahdistaa tuleva työviikko. En kestä työkavereitani ja meillä on melko huono työilmapiiri töissä. Töitä ei ole koskaan sopivasti, vaan joko on kamala stressi tai sitten ei paljon mitään tekemistä. Ja töissä oleminen pakosti ilman mitään tekemistä on melkein tappavampaa kuin jatkuva kiire.
Katselen kyllä työpaikkailmoituksia, mutta alallani niitä ei hirveän paljon ole. Varsinkaan näinä aikoina.