Ei Väljähtynyttä parisuhdetta niin vain pelasteta

Ollaan hoikkia ja satsataan vaatteisiin ja hiuksiin ja muihin ulkonäköjuttuihin paljon. Minua ei siis ällötä mieheni enkä minä häntä.



42

mutta ap:han nimenomaan vihjasi, että kumppaninsa ei pidä fyysisestä olemuksestaan huolta. Ei ihmekään, että intohimo on kadonnut kokonaan!

aika lupaava vanhuus edessä

onnellisempia ja rakastuneempia, vaikka suhteemme alkukin oli " rakkautta ensi silmäyksellä" . Yhdessä nyt yhdeksän vuotta, ja pieniä lapsiakin on. En malta odottaa loppuelämäämme!

:)

Tiedän tunteen enkä halua sen enempää kommentoida, mutta ymmärrän niin hyvin ton ulkonäköpuolen. Mä olen aina inhonnut lihavuutta. Niin itsessäni kuin muissakin (ja huom. siis lihavuutta, en lihavia). Mieheni on koko suhteemme ajan ollut hieman ylipainoinen ja mulle on käynyt juuri se klassinen juttu, että alkuhuumassa sillä ei ollut merkitystä, mutta ajan myötä siitä ylipainosta on tullut mulle melkein kynnyskysymys ja ei todellakaan huvita mikään seksi. Ja oikeasti se ylipaino ja siihen enemmän tai vähemmän liittyvät asiat ovat ainoa vika miehessä...

Yhdessä 15 vuotta ja kun tunteita toista kohtaan ei ole niin sitten ei! Yrittänyt olen, monta vuotta. Enää en jaksa. Miksen saisi kokeilla josko minullekin olisi jossain se onni jota olen odottanut koko elämäni?! Ja yksinkin (tai no lasten kanssa) on varmasti parempi kuin alistua panopuuksi kun itse ei halua, ikinä! Minua myös kuvottaa kaikki seksiin liittyvät puheet jotka on päivittäisiä. Ei ennen mutta kaikkeen kyllästyy ja sitten ne jo raivostuttaa. Lisänä jatkuva kotoa pois olo, lähinnä töissä (tykkää olla kun silloin ei tarvi kuunnella lasten kitinöitä), alkoholin reilu käyttäminen (koettanut vähentää kun valitan asiasta), itsekäs ajattelutapa jne... Ulkoisesti ei ole juurikaan muuttunut, mitä nyt ryppyjä tullut mutta kenellepä niitä ei ehtisi tässä ajassa tulla. Kun ei vain sytytä niin ei. Ja koska tiedän ettei tämä tästä enää muutu eikä ole edes haluja jatkaa niin olemme eroamassa. Sen näkee sitten tuleeko elämästä parempaa vai huonompaa ilman miestä!

Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville!

ei se hotelliviikonloppu yksin ratkaisekaan, vaan on oltava viisautta hakea ulkopuolista apua.



Jos parisuhdeterapiaan ei jostain tekosyystä ole valmis lähtemään, ei todellakaan ole TAHTOA edes yrittää. Silloin erokin on helposti "turha", koska mitään ei oikeasti ole yritetty. On aivan eri asia yrittää ratkoa solmua itsekseen, mennä sinne hotelliin vain riitelemään ja "tämä on taas tätä, minä tiesin" päätelmiä tekemään.



Parisuhdeterapiassa saadaan oikeasti näkökulmia asioihin ja ymmärretään myös puolisosta sellaista mitä omassa sokeudessa aiemmin ei kyennyt.



Yleensä pitkän suhteen ongelmille tyypillistä on että oletetaan toisen puolesta asioita "koska tunnen hänet niin hyvin". Virhe! Toista ei voi koskaan tuntea täysin. Moni leuka on loksahtanut auki terapiassa kun puoliso alkaa ilmaista itseään toden teolla. Se on ainut mahdollisuus tehdä jotakin SELVÄÄ MUUTOSTA parisuhteeseen.

Siellä kuulemma vaan haukuttaisiin häntä kahden voimin.

Nyt kun sain tarpeekseni riidoista, jotka tuloksetta kiertävät loputonta kehää eikä valmista tule ja uhkasin, että jos ei tätä lähdetä ammatti-ihmisen avulla purkamaan, purkautuu avioliitto, totesi mies: "Sä et siis halua edes yrittää."

Olen sanaton.

Siis miehen logiikkaa mukaillen: jos en tyydy tähän tilanteeseen ja riitelemään tutun kaavan mukaan seuraavatkin vuosikymmenet, olen luovuttaja ja perheen rikkoja. Vaikka perhana soikoon se on nähty, että tästä ei meidän kahden voimin valmista tule ilman ulkopuolista apua. Ja vaikka nimenomaan yritän pelastaa suhteen terapian avulla!! Jumalauta, miten se on saanutkin mut tällaiseen pattitilanteeseen!!!

Jos parisuhdeterapiaan ei jostain tekosyystä ole valmis lähtemään, ei todellakaan ole TAHTOA edes yrittää. Silloin erokin on helposti "turha", koska mitään ei oikeasti ole yritetty. On aivan eri asia yrittää ratkoa solmua itsekseen, mennä sinne hotelliin vain riitelemään ja "tämä on taas tätä, minä tiesin" päätelmiä tekemään.

Parisuhdeterapiassa saadaan oikeasti näkökulmia asioihin ja ymmärretään myös puolisosta sellaista mitä omassa sokeudessa aiemmin ei kyennyt.

Yleensä pitkän suhteen ongelmille tyypillistä on että oletetaan toisen puolesta asioita "koska tunnen hänet niin hyvin". Virhe! Toista ei voi koskaan tuntea täysin. Moni leuka on loksahtanut auki terapiassa kun puoliso alkaa ilmaista itseään toden teolla. Se on ainut mahdollisuus tehdä jotakin SELVÄÄ MUUTOSTA parisuhteeseen.

Kynttiläillallisia ja selänhierontaa kenties, jälkiruoaksi villiä seksiä?

Jokaista pillkua myöten, perun sanani...

Olen tässä viime aikoina miettinyt, että halaunko edes elvyttää tätä liittoa. Riidat jauhavat samaa rataa ja mikään ei muutu. Ns. keskustelua on ollut, mutta eipä tämä tästä kummene. Lasten ja tuttuuden takia kai tässä ollaan.



Jotenkin mulla on sellainen tunne, että tämä juttu on jo niin nähty ja elämää on muuallakin ja mielenkiintoisia miehiä pörrää ympärillä:)



Nyt kun on vielä - aika - nuori, pitää elämä elää... Klisee, mutta totta se on.

ja tuo on aika oleellista mielestäni. Jos ei kerran edes halua yrittää, niin kannattaa sitten saman tien kertoa se toiselle osapuolelle. Nimittäin ilman sitä halua suhteen parantamiseen ei suhde taatusti parane!



Ja kyllä, minäkin voi omasta kokemuksesta kertoa että kun sitä halua ja sitoutumista löytyy, voi se kadonnut intohimokin taas löytyä. Vaatii kumminkin molemminpuolista panostusta (ja tällä en nyt tarkoita mitään itsensä huipputimminä pitämistä tms. pinnallista soopaa).

Ja aikalailla samassa tilanteessa kuin ap ja osa muista. Ensihuumaa ei kestänyt kauaa, riitely alkoi n. puolen vuoden päästä mutta rakkautta riitti ihan viime vuoteen asti. Sitten tulikin ensimmäinen lapsi ja suhde meni uusiksi; mies rupesi lapselliseksi ja pahantuuliseksi, etenkin juuri silloin kun minä olisin tarvinnut tukea. Kävimme puhumassa asiasta ja aina vaan viesti oli sama; minä kuulemma vaadin liikaa kun pyydän häntä tekemään kotityönsä. Mies on loistava isä, mutta siinä se onkin. Romantiikka suhteessa on sitä, että hän hieroo rintojani tai kouraisee perseestä, kun olen kumartunut vaikeaan asentoon. Olemme käytännössä kämppiksiä; pelaamme yhdessä jotain ja syömme samaan aikaan, mutta siinä se. Yhteisiä ystäviä ei ole, harrastuksista puhumattakaan. Seksistä voisi sanoa sen verran että se on perusjyystämistä, olen mieheltä pyytänyt jotain tiettyä mutta hän ei suostu siihen ja hän minulta sellaista, jonka takia meinasin oksentaa.



Nyt äsken mies väsähti ja meni murjottavana nukkumaan, viimeinen kommentti oli että häntä panettaa. Hymyilin ja toivotin hyvää yötä.

se mikä toimii yhdellä, ei toimi toisella.





ihan hyvä ketju, mutta alkaa ärsyttämään kun sekaan heitetään kärkkäitä mielipiteitä siitä, että "kyllä varmasti onnistuu" tai että "etkö tiedä ensihuuman katoavan aikanaan" tai jotain muuta älytöntä.



saa sitä MIELIPITEENSÄ kertoa, että näin kävi meille ja tämä oli minun valintani, mutta toisten tekemisten tai tekemättä jättämisten arvostelu voidaan jättää väliin.



ilmeisesti täällä palstalla on kuitenkin SUHT aikuisia ihmisiä kirjoittamassa?



minä olen vasta 29 ja tiedän kyllä nuo "rakastumisen eri vaiheet" mutta tunnen kyllä itsessäni sen, että rakkaus on LOPPU.



eikä minun tarvitse kuin kysyä itseltäni:

HALUANKO, ETTÄ TYTTÄRENI TULEVAT ELÄMÄÄN SAMANKALTAISESSA SUHTEESSA? ja vastaus on



EN HALUA

Minä olen ollut mieheni kanssa yhdessä 21 vuotta. Voin sanoa, että ovat olleet hyviä vuosia! Toki nyt viime vuosina on ollut rankkaa, erityisesti kolmannen lapsen jälkeen, kun kolmonen on ollut huono nukkuja ja muutenkin vaativa tapaus. Lisäksi parisuhdetta rassaa hoitajien puute:(.



Suhteet ovat ihan varmasti erilaisia, kuten ihmisetkin. Toisilla suhde voi parantua tietyn ajan kuluttua, jos löytää sen toisen ihmisen uudelleen. Toisilla taas kun rakkaus loppuu, niin se loppuu.



Itse ainakin kaipaan miestä jos hän on pitkään poissa. Mutta kyllä hän minusta ärsyttävältäkin välillä tuntuu, eikä seksikään aina kiinnosta todellakaan! Olen kuitenkin aina ajatellut, että tämä on nyt tällainen vaihe elämässä. Muuten on tosi ihana ja kiltti mies, meillä on paljon samoja kiinnostuksen kohteita. Toki en pidä kaikista hänen piirteistään, mutta onko sellaista ihmistä edes olemassa? Siinäkion varmasti olemme erilaisia kaikki, jotkut sietävät mitä tahansa, jotkut eivät mitään.

Oikein nautin siitä kun olen yksin ja ärähdän, jos puhelin soi enemmän kuin kerran (hänellä on paha tapa soitella ilman asiaa jopa viisi-kuusi kertaa päivässä).

Me ollaan oltu yhdessä yli 15 vuotta ja osa ongelmaa on varmaan se, että mentiin yhteen niin nuorina. Moni asia on siitä muuttunut, ja me sen mukana. Ja toisaalta tuntuu myös, että joitain asioita ei silloin nuorempana vaan halunnut nähdä toisessa tai myöntää itsessään. Ajatteli että nämä ominaisuudet ja erilaiset kiinnostuksen kohteet täydentävät toisiaan. Nyt, kun lapset on koululaisia, talous turvattu ja työpaikat vakinaisia, on aikaa miettiä mitä minä oikeasti haluan ja millainen haluan olla. Eikä se enää sovikaan yhteen sen kanssa, mitä huomaan olevani mieheni kanssa.



Tiedostan että tämä on sitä eriytymistä, itsenäistymistä ja keski-iän kriisiäkin, mutta ei se tee tästä sen epätodellisempaa. Minä tunnen tuon miehen läpikotaisin enkä usko että voisin koskaan nähdä häntä missään uudessä valossa, joka saisi rakkauden taas syttymään. Tiedän mitä hän mihinkin vastaa, tunnen hänen kätensä ja vartalonsa joka sopukan - eikä ne enää kiinnosta minua. Meillä tosin seksi on aika ok, mutta enemmän tarpeen tyydyttämistä kuin rakkauden osoitusta, kun kerta haluttaa ja tuo on tuossa tarjolla, niin mikä ettei...



Ei mekään olla eroamassa. Luultavasti olen onnellisempi näin kuin yh:na. Olen ajatellut niinkin, että tämä mies oli hyvä perheen perustamiseen ja tavallisen elämän rakentamiseen. Ehkä jonkun muun kanssa olisi ollut intohimoisempaa ja kiinnostavampaa, mutta olisinko saanut saman tasaisen arjen ja osallistuvan isän lapsille?



Toisaalta en voi olla haaveilematta siitä, että vielä saisin kokea Suurta rakkautta. Että tapaisi jonkun ihmeellisen, jonka kanssa haluaisi jakaa kaiken, kasvaa juuri siksi miksi haluaa tulla ja löytää taas jotain uutta. Ja ei, en todellakaan usko, että oma mies voisi siksi prinssiksi muuttua, vaikka kuinka vietettäisiin aikaa yhdessä tai oltaisiin hetki erossa. Siinä olen ap:n kanssa samaa mieltä: ei vanhaa ja väljähtynyttä aina saa uudeksi millään konsteilla. Meillä ne yritykset johtaa itse asiassa yleensä aina huonompaan tilanteeseen. Silloin huomaa todella, että ei tässä enää mitään ole - jos ei oltais jo naimisissa niin tuskin mentäisiin toisille treffeille. Yritykset kiinnostua toisen harrastuksista johtaa riitelyyn, ei jaksa selittää toiselle ja sen kommentit kuulostaa niin tyhmiltä. Meille on parempi jatkaa tätä tylsää yhteiselämää kuin etsiä enää mitään yhteistä kipinää. Jos Prinssi Ihmeellinen tulee vastaan, olenkin sitten pahan valinnan edessä...

Minäkin olen välillä kysellyt mitä se parisuhteen "hoitaminen" tarkoittaa? Se, millä intohimo ja seksikin saadaan vielä luistamaan pitkässä suhteessa? Vastaukset jakaanuvat ympäripyöreästi romanttisten viikonloppujen ja arkisen yhdessä toimimisen välillä.



Entäs sitten kun arki toimii; asioita tehdään yhdessä, toista huomioidaan, on suukkoja ja läheisyyttä sekä koko perheen yhteistä aikaa. Lisäksi on kahdenkeskisiä viikonloppuja sekä koti- & ulkomailla, kynttiläillallisia, kouhuviiniä, mansikoita ja sukkanauhoja.



Seksi ei vaan jaksa oikein kiinnostaa kumpaakaan. "Arkena" sitä ei käytännössä ole enää ollenkaan.



Ei se seksi ennen lapsiakaan mitään ilotulitusta ollut, mutta sitä sentään oli. Odotusaikana mies ei halunnut, lapsen synnyttyä minuun ei voinut koskeakaan (fyysinen paraneminen kesti todella kauan) ja kun taas päästiin yrittämään, tilanne alkoi alusta :) Tällä htekellä ollaan jämähdetty: rakkautta (?) on, intohimoa ei.



Oma ratkaisuni tilanteeseen lienee epäsovinnainen; tapaan sillointällöin miestä, jonka kanssa seksi toimii. Arkista yhteiselämää hänen kanssaan en voisi kuvitellakaan.



En tiedä kuinka kauan tämä toimii/kestää, mutta kaikki hyvin tällä hetkellä.



Ja juu, en tarvitse moraalisaarnoja - ei ratkaisu ole ollut helppo. Pohtimista riittää, edelleen.



Aviomieheni kanssa yhteiselämää on takana lähes 19 vuotta, ja tämänhetkinen sivusuhde on ensimmäinen "hairahdus".



(tylsä nettimaailma, ensimmäisessä versiossa tuli ehkä perusteltua ratkaisuani paremmin, mutta se katosi bittimaailmaan...uusi yritys!)

vieraantumista ja kaikkea mutta on ainakin toistaiseksi aina palattu siihen että kyllä se toinen kumminkin on aika ihana.

Mäkin olen muuten tuntenut joskus houkutusta sivusuhteeseen. En koska olisin ollut kehenkään niin ihastunut vaan vain jonkin vaihtelun, uudenlaisen seksin ja myös sen takia, että saisi itse olla jollekulle uusi ja kiinnostava. Tiedän kuitenkin että se loukkaisi miestäni syvästi, joten en sellaiseen ryhdy - saman tien voin sitten erota jos houkutus käy ylivoimaiseksi.