Ei Väljähtynyttä parisuhdetta niin vain pelasteta

Olemme aikamme ja yhteiskuntamme muokkaamia moraaliasioissa. Jossain vaiheessa historiaa meilläkin avioliitot olivat pitkälti "talousliittoja" - sopivaan yhteiskuntaluokkaan ja asemaan syntyneet naitettiin toisilleen. Miehet sitten useimmiten himoitsivat vaimojensa lisäksi vielä piikojaankin.



1900-luvun puolella tulivat enemmän kuvaan "pakkoliitot" (kuka nyt aikaisemmin piikaansa nai, vaikka tämä raskaaksi olisi tullutkin, mutta nyt raskaus oli yksi avioliittosyy hieman "epäluokkaisillekin liitoille?) ja "rakkausliitot", joissa molemmissa sitten kärvisteltiin, oltiin onnellisia tai ei. Ja miehet kävi taas vieraissa.



Naisillehan ns.vieraissakäynti ei ole missään vaiheessa moraalisesti ollut hyväksyttyä.



Nykyaikana eletään unelmaa täydellisestä rakkausavioliitosta ja kumppanuudesta, joka kestää vuosikymmeniä ja jossa puolisot täyttävät toistensa tarpeet niin taloudellisessa, henkisessä kuin fyysisessäkin mielessä.



Mutta, mutta...



Viime viikkoina olen lukenut parikin prostituutiota käsittelevää juttua ja kyllä mua hämmästyttää, mistä ne markkinat syntyy, jos miehiä riittäisi "hoitoon" niin paljon kuin vain nämä "ilotyöläiset" jaksaisivat hoidella. Ja vielä rahasta. Ei ne kaikki voi todellakaan olla yksinäisiä ja syrjäytyneitä, jotka näitä palveluita käyttävät.



Kuinkahan monessa seksuaalisesti kylmässä/haaleassa liitossa, jossa vaimo istuu uskollisena kotona ja haaveilee tulisesta rakastajasta, mies yksinkertaisesti hoitaa hommat alan naisen kanssa. Ja tulee sitten kotiin, hellii lapsia, kokkaa ruokaa ja on edelleen hyvä kumppani.



Tämähän ei tietenkään oikeuta minua toimimaan niinkuin toimin, ei edes vaikka hyvä mieheni sillointällöin kävisikin jossain muualla panolla.



Mietin vaan, miksi seksuaalinen uskollisuus koetaan (ainakin monet naiset kokevat) niin ehdottomaksi jutuksi. En tarkoita sitä, että pitäisi ravata viihteellä ja petipainia kymmenien "ulkopuolisten" kanssa, vaan yksinkertaistettuna sitä, että eri elämänvaiheissa ihmisillä on erilaisia tarpeita, joita oma puoliso ei voi (tai jostain syystä halua) tyydyttää ja silloin: olisiko se nyt niiiiin kamalaa tyydyttää ne tarpeet muualla?



Jos joku rakastaa teatterissakäyntiä ja nauttii näytelmistä keskustelemisesta -ja puolisoa ei voisi vähempää kiinnostaa- täytyykö silloin lopettaa teatterissakäynti?



Käyn kampaajalla, kosmetologilla ja hierojalla/fysioterapeutilla - mitään näistä tarpeista mieheni ei pysty täyttämään - olenko menemättä? Kaikkiin kolmeen/neljään on muuten 10-25 vuoden suhde!



Minkä ihmeen ongelman se sivusuhde muodostaa, jos se on ajoittaista, yhden henkilön kanssa tapahtuvaa, hienotunteista, tuottaa positiivista mieltä ja jaksamista? Eikä se takuulla kestä niin pitkään kuin tämä avioliitto.

Minun mielestäni sivusuhteessa ei ole mitään väärää, jos sitä ei tee puolisoltaan salaa. Käyt tuskin salaa kosmetologilla tai kampaajallakaan... Ja teatterissa käymisen vertaaminen salasuhteeseen on naurettavaa.



Tiedät itsekin olevasi epäreilu miestäsi kohtaan tällä hetkellä. Toivoisit hänen tekevän jotain vastaavaa, että saisit itsellesi paremman omantunnon. Olen todella pahoillani miehesi ja lastesi takia. Sinä sen sijaan olet ansainnut huonon omantuntosi.

minusta tuntuu että se naisen seksuaalinen uskollisuus onkin tärkeää nimen omaan miehille, ei naisille itselleen. Tähänhän on tietenkin se ikivanha biologinen syy: mies ei halua joutua elättämään muiden lapsia. Ja sitä tukee myös se ajatus, että siinä missä seksi voi miehelle olla vain fyysistä tarpeiden tyydyttämistä, naisella on aina tunteet mukana - ja tämä taas lisää riskiä että nainen jättää miehensä toisen takia.



Mutta ainakin oman mieheni kohdalla kyse on muustakin, omistamisen halusta, omanarvontunteesta, perinteistä, ehkä jostain rakkauden rippeistäkin. Ymmärrän sen kyllä, vaikka itse en pettämistä niin isona juttuna varmaan pitäisikään. Minulle voisi hyvin sopia, että olisi toinen mies, joku ihan erilainen, mielenkiintoinen tyyppi , jonka kanssa viettäisi iltoja silloin tällöin. Miehelleni se olisi mahdoton ajatus. Ja salaa en tuollaista lähde kehittelemään, sen verran kunnioitan miestäni. (Enkä myöskään halua ottaa sitä pahiksen roolia, jos/kun asia tulisi ilmi.)



Minä käyn teatterissa, taidenäyttelyissä, matkoillakin yksin - mutta se on eri asia, kuten 62 varmaan myös ymmärtää. Seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyy aina tunteita ja tarpeita, joita on vaikea selittää tai hallita järjellä. Ja onhan yksiavioisuus ja Se Oikea koko meidän kulttuurimme ihanne, jota toittotavat niin viihde kuin virallinen yhteiskuntakin. Eiköhän se ole aika syvään meihin iskostettu että siihen pitää pyrkiä, ja muu on epäonnistumista.



Minä elän ihan hyvää elämää, teen paljon juttuja itsekseni tai ystävien kanssa enkä surkuttele sitä, että miehen kanssa on niin vähän yhteistä. Seksiäkin meillä on, ainakin melkein tarpeeksi minulle, eikä se juuri nyt edes tunnu hirveän tärkeältä asialta. Silti jokin tyytymättömyys minussa kytee. Mistä se tulee? Tuosta kuvitteellisen täydellisen parisuhteen kaipuusta vai jostain syvemmästä, aidosta tarpeesta? Ja mikä se tarve sitten taas olisi, jonka uusi rakastaja täyttäisi, jos se ei ole seksi, ystävyys tai kumppanuus?

Nyt olen pari päivää ollut kipeä ja tehnyt kuten aina neuvotaan; olen lakannut pomottamasta miestä melkein kokonaan ja antanut hänen "tehdä omassa tahdissaan" kotityöt. Eilen tuli vieras kun olin lääkärissä ja asunto oli kuin pommin jäljiltä!! Silloin räjähti. Haukuin miehen ja kysyin että eikö hänellä todellakaan ole sen vertaa oma-aloitteisuutta että saisi edes paskaiset kalsarinsa pois sohvalta kun vieras tulee. Otin sormukseni pois eikä se takaisin tule; mies ei ole enää minulle kumppani. Liikaa tätä paskaa.

heittelen vain ajatuksia, joita en edes ole "muotouttanut" loppuun omassa päässäni. Puhuminen (kirjoittaminen) on myös oman ajattelun kehittämistä!



Välillä on huono omatunto, mutta en minä sille oikeutusta hae keneltäkään - itse olen vastuussa itsestäni.



Teatterissakäynti oli tyhmä esimerkki; ajatus oli pikemminkin siinä monia naisia pelottavassa "henkisessä" pettämisessä. Mietin, että mitä se on? Jo sinulla on hyvä ja vastavuoroinen "henkinen yhteys" ystävättäreesi, jonka kanssa pohdit elämää/sinua kiinnostavia asioita, kyseessä ei liene ns.pettäminen. Jos näitä keskusteluja (elämästä tai vaikkapa taiteesta) kävisi kahdenkesken jonkun miehen kanssa - olisiko silloin kyseessä ystävyys vai (henkinen) pettäminen?

Sisältö on vuosimääriä myöten aivan sama kuin oma elämäni. Kirjoitustyyli vain hieman eroaa omastani.

Kylläpäs :)



Täällä yksi esimerkkipariskunta! Oli kuolutta välillä jooo..



Onneksi ei periksi annettu. Yhteistä taivalta nyt 12 vuotta! Ja ai että katuisin, jos tuon rakkaan ukon olisin käsistä päästänyt.



Aiiijaijai, kun hän on niiiiiiiiiiiiiiin ihana! Eikä kyllä tarvittu mitään kynttiläillallisia tai muutakaan yliromanttista soopaa, vaan toisen arvostamista, huomioon ottamista, välittämistä, oman perheen rakastamista, arjen pieniä asioita, jotka tekee kaikesta niin ihanaa!

Liian moni tuntuu käyttävän vain mitä ihmeellisimpiä tekosyitä että "saa" erota ilman syyllisyyden tunteita.

Oma tarinani olisi pitkä, monta lähes ylitsepääsemätöntä estettä on voitettu.

Nyt, voin sanoa että, se alkuperäinen rakkaus on elänyt koko ajan mutta se ei ole vaan näyttäytynyt meilläkään.



Lukekaapas Saara Kinnusen kirja Kahden kauppa. Mieheni tilasi sen netistä ja lukee kirjaa parhaillaan. Minä seuraavaksi kun vapautuu.

Totta on että, yksin parisuhdetta ei voi saada elpymään vaan siihen tarvitaan molemmat osapuolet. Toinen asia on ettei parisuhderemontin aikana mikään tule kuin Manulle illallinen.

Ei voi yleistää suuntaan eikä toiseen. Itse olen kerran eronnut lapsettomasta nuoruuden liitosta, joka todellakin oli täysin kuollut. Kumpikaan emme osanneet edes pelastaa sitä mitenkään enkä todellakaan ole eroa katunut KOSKAAN. Tunteet olivat silloin täysin kuolleet.



Tunteiden kuoleminen on kuitenkin eri asia kuin se, että toinen ottaa päähän, kun se "aina jättää sukat olohuoneen sohvalle" tms. Se, että toinen ärsyttää, ei välttämättä tarkoita sitä, että tunteet ovat kuolleet ja silloin on vielä jotain tehtävissä :).



Parempi toimia ennemmin kuin myöhemmin, jos haluaa pelastaa parisuhteensa....

Meillä on ollut yhteiseloa 12-13 vuotta, ja lapsia tuli myös, liiankin nuoresta aloimme olla yhdessä. Kyllä tämä on sitä eriytymisen vaihetta. Ja tätä vaihetta, ja uudelleen rakastumisen vaihetta voi kestää koko loppuelämän, että välillä etäisyyttä ja itsenäisyyttä ja sitten taas ollaan rakastuneita.



Yhteistä aikaa, ja pohdintaa yksin ja yhdessä mikä on hyvää ja mikä huonoa ja yhteisiä toimia se vaatii.



Meillä mentiin pettämiseen asti pahimmillaan, mutta siitäkin on opittu.

Ei ole ollut ruoho vihreämpää aidan toisella puolen.

Ei se yrittämällä parane jos molemmat on luovuttaneita. Joskus se kynttilä vaan voi sammua.



Itse lähdin suhteesta joka oli kuollut jo vuosia. Ei siihen olisi mikään enää auttanut. Nyt olemme exän kanssa hyvissä väleissä ja molemmat suhteissa jotka oikeasti tuntuvat oikeilta. Tämä suhde ei väljähdy eikä kynttilä sammu koska nämä uudet suhteet ovat täysin erillaisia kun suhde exään. Nyt vasta tiedän mitä rakkaus on. Exän kanssa luulin tietäväni.



Ja voin sanoa että kyllä se vaihtamalla paranee. Jokainen suhde on erillainen. Ongelmia on joka suhteessa, mutta ei koskaan samanlaisia ongelmia.

Erilaisuus verrattuna edelliseen suhteeseen ei tarkoita aina paremmuutta. Never say never.

Siitäkin että ensimmäistä kertaa elämässäni olen miehen kanssa jonka kanssa haluan naimisiin. Kaikki tässä tuntuu hyvältä. Sielunkumppani.



Exän kanssa puhuttiin usein avioiliitosta, mutta aina keksin jonkun alitajuisen selityksen etten halunnut naimisiin. Suhteemme oli hyvä, välillä loistava ja uskon että moni nainen olisi siihen suhteeseen jäänytkin. Mies oli täydellinen ja on sitä yhäkin. Muttei hän ollut täydellinen minulle.



Nyt on vierellä mies joka saa minut tuntemaan jotain mitä en ole koskaan tuntenut. Tämä on aivan omituista minusta. Uskon tähän suhteeseen ja sanon että jos mies ei hakkaamaan ala tai ketään tapa niin pysyn hänen rinnallaan kyllä! -29-

Me oltiin hetki asumuserossa ja kyllä, lasten takia haluttiin yrittää. Nyt ollaan ikään kuin kavereita, kumpikaan ei odota toiselta mitään liiallisuuksia. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä että, löydämmekin uuden rakkauden.



Miksi liian moni nykyään ottaa eron kun alkuhuuma katoaa!! En ymmärrä...

Täällä yksi esimerkkipariskunta! Oli kuolutta välillä jooo..



Onneksi ei periksi annettu. Yhteistä taivalta nyt 12 vuotta! Ja ai että katuisin, jos tuon rakkaan ukon olisin käsistä päästänyt.



Aiiijaijai, kun hän on niiiiiiiiiiiiiiin ihana! Eikä kyllä tarvittu mitään kynttiläillallisia tai muutakaan yliromanttista soopaa, vaan toisen arvostamista, huomioon ottamista, välittämistä, oman perheen rakastamista, arjen pieniä asioita, jotka tekee kaikesta niin ihanaa!

Vierailija:

vaan halua häntä romanttisessa mielessä. Ei tee esim. mieli suudella. Enkä ikävöi, jos on reissussa. Pikemminkin nautin silloin yksinolosta. Me elämme tavallista perhearkea. Emme juuri riitele ja puhumme toisillemme ystävällisesti ja pyrimme kunnioittamaan toisiamme. Mutta esim. lähestyvä hääpäivä ei aiheuta minussa mitään odotusta tai tuntemuksia, se vaan on. Et varmaan ymmärrä tätä, kun sen ymmärtää vasta, kun itse kokee. Hyvä puoliso, muttei enää mitään uutta hänessä ja onhan se kiva, kun tuntee jonkun kanssa toisensa läpikotaisin, mutta ei se minulle riitä yksin auvoon. Ja kysymys ei ole siitä, ettenkö kestäisi arkea, ylä- ja alamäkien vuorottelua, sillä niitähän kaikissa suhteissa on. Tämä on vaan tätä samaa, samalla kaavalla vuodesta toiseen ja toisen reaktiot tietää jo ennen häntä itseään. Ja yhteistä aikaa meillä kyllä on.

Tänä päivänä ihmiset eivät vaan kestä tylsyyttä, koko ajan pitäisi tapahtua yhtä sun toista jännää. Ja jos ei tapahdu niin akka/ukko vaihtoon että josko se siitä... Eläköön hedonismi ja itsekkyys!

Vierailija:

110% varmuudella uuteenkin suhteeseen tulee arki kun aikansa on kestänyt. Ja onko se uusi suhde sitten muuten yhtä hyvä ja toimiva kuin vanha ja hyväksi todettu?

Intohimoa on aikuisten tuoreissakin suhteissa tasan sen aikaa kun toisiin tutustutaan. Mitähän tu kestäisi? Max. vuoden?

jossa olen siis edelleenkin. Meillä on kolme lasta ja omasta mielestäni olemme onnellisia. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta, mutta silti edelleen seksiä ja läheisyyttä löytyy. Ollaan kumpikin luonteeltamme spontaaneja, joten halataan ja suukotellaan aina kun siltä tuntuu. Monta kertaa päivässä joka tapauksessa.



Joskus olen kuitenkin miettinyt tätä intohimo-asiaa minäkin... Kerran kävi nähkääs niin, että ihastuin yhteen toiseen mieheen. Tunne, mitä häntä kohtaan tunsin oli uskomaton ja sanoin kuvailematon. Monen mutkan jälkeen pystyin kuitenkin unohtamaan ihastukseni, mutta vähän siitä jäi sellainen ajatus, että jospas kuitenkin meiltä oman miehen kanssa puuttuu jotain? En vain ollut osannut sitä kaivata, kun en ollut sitä kokenut. Nyt kuitenkin ajattelen, että kyllä se alkuhuuma laantuu aina, ja tämän parempaa miestä en voi löytää kuin omani on:) Rakastan häntä<3

Ainakin jos haluaa säilyttää sen intohimon. Lihava, hikinen, vanhoissa verkkareissa kulkeva mies/nainen ei paljon himoja sytytä!!

On ihan toisen kunnioittamista pitää huolta myös ulkoisesta olemuksestaan.

kun puoliso alkaa kuntoilemaan, laihduttaa, ostaa uusia vaatteita jne. Miksi samoin ei voisi tehdä OMAN kumppanin takia, jos häntä rakastaa?