Ei Väljähtynyttä parisuhdetta niin vain pelasteta

Oikeastaan isoin haaveeni olisi ns. kohtaaminen; tapaisin ulkona illalla jonkun komistuksen, jolta saisi ihanaa seksiä mutta homma jäisi siihen. Tiedän ettei tätä tule koskaan tapahtumaan, mutta jos tilanne olisi käsillä, enpä uskalla ajatella että riittäisikö kunnioitukseni omaa miestä kohtaan :/.

Voihan sitä elää selibaatissaahan- sehän on muotiakin

- niinhän siinä Anna-Leena Härkösen uudessa kirjassakin kerrottiin haluttomuudesta parisuhteessa-



päaasia kunhan lapset on hoidettu ja perheen muut asiat



- seksi on vain osa elämää...vaikka onkin parisuhteen SUOLA

Meillä avioliittoa takana 11 vuotta, yhteistä elämää 14. Lapsia on kolme.



Tällä hetkellä tuntuu, että minulla ei ole enää tippaakaan rakkautta jäljellä. Ei meitä yhdistä enää mikään muu kuin lapset. Elämme saman katon alla, mutta todella erillistä elämää. Illalla lasten nukkumaan menon jälkeen mies istuu työhuoneessa tietokoneen tai telkkarin äärellä ja minä istun olohuoneessa kirjan tai television äärellä. Menee monia iltoja, että emme oikeastaan edes näe toisiamme, vaikka saman katon alla olemmekin - tai ainakaan emme keskustele yhdessä mistään muusta kuin lasten asioista.



Kaikenlainen hellyys ja intohimo on suhteestamme kuollut. Välillä unelmoin, että mieheni olisi minulle uskoton, jotta saisin syyn lähteä tästä liitosta.



Sillä "ilman syytä" en uskalla sitä tehdä. Mies on suunnattoman hyvä isä ja lapsille aivan suunnattoman tärkeä. Lapset itkevät ikäväänsä heti jos isi on parikin päivää työmatkalla. Joten oman pahanoloni takia en pysty tätä perhettä hajottamaan.



Niinpä vain unelmoin siitä, millaista elämä olisi jos uskaltaisin erota.

Täältä saa usein lukea, että ihmiset muka eroavat turhaan ja omaa väljähtynyttä suhdetta olisi pelastettava ties millä keinoin väkisin ja lasten vuoksi ja pitäisi oppia taas rakastumaan kumppaniinsa uudelleen.

Sanon vaan, että tuo on ihan puppua mielestäni. Kyllä jos on ollut kymmenenkin vuotta yhdessä ja tuntee toisen läpikotaisin ja intohimo ja halukkuus on kertakaikkiaan kuollut, niin ei sitä enää sytytä mikään. Jos ei näe enää toista haluttavana ja kiinnostavana, niin ei siinä kynttiläillalliset ja hotelliviikonloput sun muut auta pätkääkään. Ja yhdessäolo on tahdosta kiinni, kuten avioliittolupauksessa, mutta tunteet eivät ole. Vaikka kuinka tahtoisi kumppaniaan himoita, mutta jos tunteet sillä saralla ovat lakanneet, niin se on silloin siinä.

Ja kokemusta löytyy tästä vuosien ajalta ja kyllä, en ole itsekäs, vaan jatkan tätä samaa yhteiseloa lasten ja perheen vuoksi. Kumppanuutta on ja läheisyyttä ja lämmintä ystävyyttä ja mies hyvä kumppani ja isä, mutta ei mikään intohimoni kohde. Tällaista eivät monesti ymmärrä kuin ne, joilla on jo pitkä yhdessäolo takana. Ja mikään viisi vuotta ei ole pitkä.

tuntuu, että se intohimo suhteesta on kadonnut. Oma mies ei enää sillä lailla kiinnosta ja ero on ollut ajatuksissa useasti. Pahalta tuntuu myös se, että tämä tunne on yksipuolista. Mies haluaa yhä olla kanssani.



Tuntuu jotenkin kaksnaamaiselta ja tekopyhältä olla ja elää niin kuin kaikki olisi kunnossa.

yhteinen harrastus ja ajanvietto voi auttaakin. Ainaki ntoivon niin, sillä minäkin elän kuvaamasi kaltaisessa suhteessa - tosin ihan itsekkyyttäni enkä lasten takia. En jaksa ryhtyä siihen vaihvannäköön, jota ero ja mahdollinen uuden suhteen etsiminen aiheuttaisi. Kumppanista on apua - jos on vaivaakin.

itselläni ei. Yksin saan sitten näitä päässäni pohtia ja miettiä, että tahdonko elää näin vuosikaudet, ainakin sinne saakka, kunnes lapset aikuisia tai peräti pitempäänkin:/



ap

näkemään niitä hyviä puolia toisessa! Jos asenne on toi että " toi on ihan mäntti ja epäkiihottava" niin kyllä se siltä alkaa tuntumaan.

Nyt vaan kunnon keskustelu ja alatte viettää aikaa yhdessä, repäisette ja teette jotain erilaista, kokeilkaa. Naurakaa yhdessä.

Toinen tuntee sinut pieruineen päivineen, eikö oo ihanaa!!



Mitään hurmiota et välttämättä enää koe, se on kerran elämässä vaan kun rakastuu mutta eläkää yhdessä hyvää arkea nyt! Kaikki ajallaan.

110% varmuudella uuteenkin suhteeseen tulee arki kun aikansa on kestänyt. Ja onko se uusi suhde sitten muuten yhtä hyvä ja toimiva kuin vanha ja hyväksi todettu?



Intohimoa on aikuisten tuoreissakin suhteissa tasan sen aikaa kun toisiin tutustutaan. Mitähän tu kestäisi? Max. vuoden?

vaan halua häntä romanttisessa mielessä. Ei tee esim. mieli suudella. Enkä ikävöi, jos on reissussa. Pikemminkin nautin silloin yksinolosta. Me elämme tavallista perhearkea. Emme juuri riitele ja puhumme toisillemme ystävällisesti ja pyrimme kunnioittamaan toisiamme. Mutta esim. lähestyvä hääpäivä ei aiheuta minussa mitään odotusta tai tuntemuksia, se vaan on. Et varmaan ymmärrä tätä, kun sen ymmärtää vasta, kun itse kokee. Hyvä puoliso, muttei enää mitään uutta hänessä ja onhan se kiva, kun tuntee jonkun kanssa toisensa läpikotaisin, mutta ei se minulle riitä yksin auvoon. Ja kysymys ei ole siitä, ettenkö kestäisi arkea, ylä- ja alamäkien vuorottelua, sillä niitähän kaikissa suhteissa on. Tämä on vaan tätä samaa, samalla kaavalla vuodesta toiseen ja toisen reaktiot tietää jo ennen häntä itseään. Ja yhteistä aikaa meillä kyllä on.

Jos molemmat saa nyt tarpeeki omaa aikaa ja omaa tilaa niin seuraavaksi teidän suhde voi syventyä pysyväksi kumppanuudeksi.

Lueppa parisuhteen vaiheet, tutustu johonkin parisuhdekirjaan.

Alussa on parin vuoden huuma, sitten kaikkia muita vaiheita.

Lopussa yhteinen kumppanuus :) Odotan jo sitä aikaa, varmaan rentoa kun ollaan jo niin sulauduttu yhteen ettei vois kuvitella elämää ilman toista.

n vaikkapa matkoilla. Ja seksielämä pelaa näissä suhteissa normaalisti ja toista tekee mieli suudella ja halata jne. Vai onko todella niin, että on normaalia, että kaikki tällainenkin lakkaa kiinnostamasta?



ap

ei tod. Välillä ärsyttää koko olemus. Mutta kyllä se kun tarpeeksi halailee alkaa taas kiinnostamaan :) En vaihtaisi, en.

Mä en usko että vaihtamalla ikinä paranisi!

uvittaisi ja haluaisi vaan nukkua tai lukea jotain. Sitten helpotus, kun homma on nopeasti ohi. Ja kyllä voin myös tulevaisuudessa ajatella vaihtavanikin, jos asiat ajautuvat sellaiseen pisteeseen jostain syystä.



Voihan se olla, että nyt on joku eriytymisvaihe, mene ja tiedä, mutta sen tiedän, etten enää ikinä tule miestäni romanttisessa mielessä kokemaan kiinnostavana.





ap

mieheeni ja ikävöin häntä kovasti ja haluaisin nyhjätä koko ajan kainalossa jne. Mutta mies ei osoita mulle mitenkään tunteitaan, jos niitä enää edes on, ei halaa eikä pussaa eikä muutakaan....Tiedän, että en fyysisesti enää viehätä häntä kuten alussa, olen lihonut 30 kg siitä kun aloitimme seurustelun...(meillä ollut helvetillisiä vaikeuksia ja mulla pahoja masennuksia.....). Tuntuu, että mies vaan on alistunut tähän yhdessäolemiseen ja häipyy varmaan heti kun lapset on isoja..Ja meilläkin oli ihanaa ja hauskaa yhdessä silloin kun olimme kaksin...Joskus vihaan noita kakaroita kun tulivat pilaamaan kaiken ja veivät miehen multa...

Mutta uskotko, että sun miehessä ei ole mitään vikaa. Se missä mättää on sun pään sisällä. Sä et ole tyytyväinen itseesi ja siksi et voi olla tyytyväinen parisuhteeseesi.

Jos on itseensä ja omaan elämäänsä tyytyväinen, suhdekin pelaa. Ja päinvastoin. Tee vaan klassiset ja vaihda miestä. Muutaman vuoden päästä olet samassa jamassa.

Kirjoitinkin jo tuossa sepustukset toiseen ketjuun, jossa sen ap oli onnellisesti rakastunut.



Me olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta ja meillä intohimoa kesti kyllä yli 6 vuotta eli juuri sen ajan, mitä olimme yhdessä ennen lapsia. Valitettavasti meillä oli TODELLA rankka esikoisen eka vuosi ja tulin heti perään uudestaan raskaaksi (sekin erään parisuhdeviikonlopun tulosta). Sitten oli rakennusprojektia ym. tekosyitä. Olin myös hiukan masentunut eikä meillä sekstailtu pitkään aikaan.



Mies aivan ihan perheenisä ja loistava kumppani muutenkin. En siis aio erota, sillä lapsemme ovat vielä erityisen tunneherkkiä yksilöitä, joilla menisi varmaan elämä sekaisin erostamme. En siis aio sitä omalletunnolleni ottaa. Kestän tämän kuin nainen ja aion sallia miehelleni sivusuhteet, jos niin hairahtaa.



Tuntuu uskomattomalta, että meidän suhde kuihtui näin. Olimme pitkään " esimerkilleni pariskunta" monelle yställemme, joilla oli jo alkutaipaleella ongelmia. Olivat " kateellisia" , kun olimme vielä neljänkin vuoden jälkeen kuin vastarakastuneet. Huoh, tuo on nyt menneen talven lumia!

Ja olen sanonut asiasta miehelle useasti, ensin kauniisti ja sitten myös suorempaan, mutta mainittavaa muutosta ei ole tullut. No onhan se ruoka tietty liian hyvää ja vaatteilla ei väliä, kunhan päällä jotenkin roikkuvat jne. Ja joskus hän on myös sanonut, että minun olisi hyväksyttävä hänet sellaisena kuin on. Voi olla totta. Mutta ehkä hänenkin olisi sitten hyväksyttävä minut sellaisena kuin olen, eli että jos toinen on ulkoisesti minusta luontaantyöntävä, niin se vaikuttaa minuun epäsuotuisasti.

Ja tämä on vain siis yksi syy, ei ainut. Muitakin syitä toki on ja en kaikkia varmaan edes itse tiedosta.

Nyt varmaan saan kuulla olevani pinnallinen p*skiainen..



ap

Esim. meillä tavallinen arki on ihanaa, mutta kun on paljon stressiä jne. kuvioissa, mies tuntuu valehtelematta vastenmieliseltä! :(