Erotkaa hyvät ihmiset ennemmin kuin roikutte epätyydyttävässä suhteessa!!!

Itse erosin lasteni isästä 11.v jälkeen. Mies rupesi vaihtamaan työpaikkaa samaa tahtia sukkien kanssa, raha-asiat aivan päin prinkkalaa(ja näistä ei suostunut keskustelemaan),rupesi juomaan myös viikolla ja makasi sitten pitkälle päivää ilman että olisi mitenkään osallistunut lasten hoitoon..Vuoden verran kattelin tilannetta ja yritin keskustella asiasta,mutta aina syy oli vain minussa..joten sitten päädyimme eroon ja tässä tapauksessa se oli todella hyvä ratkaisu,mä olisin varmaan saanut jonkun burn outin ennen pitkään.

Nyt isä on lasten kanssa joka toinen viikonloppu ja hoitaa silloin lapset suht ok ja raha-asioitansa on ruvennut jo miettimään ja tajunnut että ne olisi kannattanut hoitaa jo silloin kuntoon

Yleensä eron aloitteen tekijä on ollut nainen. Mutta annas kun mies on löytänyt uuden naisen, on alkanut kiusanteko. Onkin kaduttanut kun mies kelpaa toiselle ja heillä menee hyvin.

Lapsia ei anneta enää, eräskin eukko hiipi pihalla yöllä kyttäämässä, mitä mies tekee uuden tyttöystävän kanssa. Toinen kaverini yritti saada kaikinkeinoin elareita isommaksi, jotta mies joutuisi myymään omakotitalon, jonka olivat ostaneet aikoinaan miehen vanhemmilta. Naiselle oli katkera paikka kun mies löysi uuden vaimon ja asuivat suvun talossa.



Kun se rakkaus haalentuu sen uuden ihanankin kans niin halutaan samaa paskaa mies ex-miehelle ja yritetään tehdä kaikki, että saataisiin miehelle yhtä paska elämä kuin itselle tuli.



Ja kuka kärsii tästä eniten? Lapsi tietenkin.

Että hyvää elämää vain valitsemallanne tiellä.

Mun on kovin vaikea ymmärtää sellaisia ihmisiä, jotka sanovat että ovat tehneet lapsia jonkun ihan kivan miehen kanssa ja sitten mutamaa vuotta myöhemmin haikailevat eroa, kun heistä tuntuu ettei mitään ns. oikeaa rakkautta ole koskaan ollutkaan. Pakkoko niitä lapsia sellaiseen suhteeseen on tehdä? En myöskään tajua sellaisia, jotka on olleet tosi rakastuneita ja sitten muutamaa vuotta myöhemmin ihmettelevät kun eivät tunne enää mitään toista kohtaan, vaikka ovat itse antaneet kiinnostuksen hiipua ja liukua pois. Jos parit uskaltaisivat vuosienkin jälkeen keskustella avoimesti ja oikeasti jakaa tunteitaan, haaveitaan ja elämäänsä toisen kanssa, niin enpä usko että tuollaista välinpitämättömyyttä niin helposti pääsisi syntymään. Ei laatuaika ole mikään tae suhteen säilymiselle, vaan laatuhuomio, se että oikeasti näkee ja kuulee toisen ja tulee itse nähdyksi ja kuulluksi.

Mikset ap mieluummin patista ihmisiä hoitamaan parisuhdettaan kuin eroamaan?

halua oman lapsensa haluavan kokea eroa. Mitä se kertoo?

Ok, sen ymmärrän, ette olleet toisillenne ne oikeat. Tuo pari vuotta on se aika kunnes toisen oppii todella tuntemaan ja tietämään onko sellainen ihminen jonka kanssa haluaa olla loppuelämänsä. Mutta tehdä lapsia ennenku on oppinut toisen kunnolla tuntemaan, todella typerää ja vastuutonta ja niin lapsellista.

Meille riitti rakkautta parin vuoden ajan ja sitten ne tunteet vaan kuolivat. Ei niitä saatu takaisin romanttisilla illallisilla, matkoilla eikä edes terapialla, ne olivat poissa ja takaisin ne eivät olisi tulleet koskaan.

Entisessä suhteessä aloin masentumaan ja ahdistumaan, lopulta se olisi johtanut syvään masennukseen josta olisi myös lapset kärsineet.

että taidanpa jäädä roikkumaan tähän todella epätyydyttävään suhteeseen siihen saakka kunnes lapseni ovat täysi-ikäisiä. Jäljellä tätä ihanuutta siis vain 18 vuotta!!! Mahtavaa!



Mies huutaa ja raivoaa vauvan nähden ja lähestyy uhkaavasti vaikka vauva on sylissä, mutta onhan ehjä perhe kaikkein paras! Halleluja!

vanhempien avioerosta mutta nyt on sitten 2-vuotiaan yksinhuoltaja, kun pala puuttui suhteesta ja piti erota. Taisi jäädä ainakin sitoutumiskyvyttömyys. Tuskin kestää sen uudenkaan ihastuksen kanssa kovin pitkään, ikävä kyllä.

Miehiä on erillaisia, minä olen ollut monenlaisten miesten kanssa ja nyt vasta löysin sen oikean. Ja voin ihan kokemuksen rintaäänellä sanoa ETTÄ MIES PARANEE VAIHTAMALLA kun vaan sen " oikean" kohtaa. Yksikään miehistäni ei ole pettänyt eikä ollut väkivaltainen, rikollinen tai alkoholisti yms., mutta kaikkea muuta " pientä" ja isoa ongelmaa on suhteessa ollut. Nyt vihdoin 27vuotiaana löysin sen oikean. 2vuotta sitten jätin lasteni isän ihan vaan sen takia että siitä suhteesta puuttui paljon, kaikkemme yritettiin ja sitten sovussa erottiin. Hyvät välit vieläkin exään ja lapset hänellä usein.

Ja voin sanoa että lapset ovat tyytyväisiä kun minä ja exäni ollaan onnellisia!

Itse olen avioero perheestä lähtösin ja mitään traumoja se ei ole jättänyt. Isäni ja äitini erosivat täysin sen takia että suhde oli kuollut. 25vuotta olivat yhdessä, olisivat voineet kyllä erota jo aikaisemmin. Vaikka nuori olinkin kun vanhempani erosivat niin heti kyllä tajusin että vanhempani ovat onnellisempia erillään. Minusta oli ihanaa kun oli kaksi kotia ja äiti ja isä jaksoivat taas hymyillä. :)

Siis minkäikäisenä sun vanhemmat on sut saaneet?? Jos ne oli olleet 25 vuotta yhdessä jo siinä vaiheessa, kun sinä olit ihan nuori? Sä oot syntynyt 27 vuotta sitten.. Joku tässä nyt mua kaivelee...

Meni välit sukulaisiin ja ystäviin mutta väkisin yritin saada hommaa toimimaan.

Periksi ei anneta per..

Pakko oli lopulta taipua ihan lasten ja omanmielenterveyden vuoksi.

Nyt on kaikki hyvin, mutta jälkiviisana väkisinkin ajattelee että menikö tuo 5 vuotta ihan hukkaan.

Nykyäänhän ihmiset eroavat heti kun tulee ensimmäinen vastoinkäyminen tai pienten lasten kanssa ei ole ' aikaa hoitaa suhdetta' tai ' kasvettiin erilleen' .

Tottakai monet parit eroaa aivan liian helposti ja aikaisin. Esim. suurin osa niistä, jotka " kasvaa erilleen" , kun lapsi on alle kolmevuotias... Ja sitten taas on paljon sellaisia pareja, joille ei tee hyvää olla yhdessä. Lähtökohtaisesti puoliso voi joko korostaa toisen hyviä puolia tai huonoja. Nämä riippuu henkilökemioista. Esim. toisesta ihmisestä fiksu puoliso voi tehdä alemmuudentuntoisen, toista kannustaa kehittämään itseään. Ja tietysti jotkut ihmiset on paskoja puolisoita kelle vaan.



Avioero on paikallaan, jos ihmiset ovat oikeasti vääriä toisilleen, tai suorastaan vahingoksi. Avioero ei ole oikea ratkaisu, jos se tehdään stressaavassa elämäntilanteessa näkemättä pidemmälle tulevaisuuteen. Lasten takia todellakin kannattaa taistella suhteen puolesta.

Tämä päätös pitäisi kuitenkin tehdä ENNEN kuin suhteeseen on syntynyt lapsia. Kyllä ne parisuhteen ongelmat selviävät melkoisen pian ja jos on yhtään järkeä päässä, niin tietää, ettei toista ihmistä pysty muuttamaan.



AP:n ratkaisu on siis oikea, mutta se päätös pitää tehdä ennen kuin tarvitsee miettiä lasten selviämistä erotilanteesta.

Mutta, jos tietää että mies juo eikä pidä lapsista huolta, millä mielellä sitä antaisi lapset isälle joka toinen viikonloppu...? Siis teoriassa pakkohan se olisi. Ja lapset kärsisivät ja itsellä jatkuva epävarma olo. Joten siinäkin jo olisi riittävästi syytä pysyä yhdessä ja hoitaa lapset turvallisesti.

Pelkkä ajatusleikki. Itselläni ei ole alkoholistimiestä. Mutta ne joilla on, varmasti joutuvat miettimään näitä eron jälkeisiä tapaamisasioitakin. Ja aivan varmasti vaikea juttu! Ulkopuolisen on helppo sanoa, että eroa siitä paskasta. Vaan kun ei se aina ole niin mustavalkoista...

En vaan ollut onnellinen vaikka kaikki periaatteessa hyvin. Meillä oli pienet lapset.



Nyt olen onnellinen ja ihmisen kanssa jota rakastan todella. Lapset yhä tasapainoisia ja voivat hyvin. Exän kanssa välit hyvät ja lasten asiat hoidetaan hyvin.



Joskus on oltava itsekäs ja ajateltava sitä että jos sinä äitinä olet onnellinen ja lasten isäkin toisaalla niin lapsilla on myös hyvä olla.

Mieheni ollut oikeastaan aina sellainen ok, ei koskaan mikään elämäni suurin rakkaus. Paljon pettymyksiä miesten saralta ja nykyisen miehen koin ihan hyväksi. Nyt lähinnä tunteet sellaisia, että ärsyttää nähdä sen naamaakin. Tuntuu välillä, että projisoinko kaikki negatiiviset tunteeni häneen? Onhan elämä muuttunut radikaalisti vuoden aikana. Entisewstä uraihmisestä tullut kotona hiippailija. Tuntuu, että olisin mieluummin yhdessä poikani kanssa, kuin katselen täällä miestäni. Kannattaisiko asumuseroa koittaa? Tuntuu ehkä muutenkin, että tämä äitiys ei ollut niin auvoista kuin kuvittelin. Toki rakastan ihanaa pikku lastani. Yksinhuoltajuus olisi kyllä varmaan aika rankkaa.

Havahduin tässä hiljattain huomaamaa, että olenkohan pitkään aikaan rakastanut avomiestäni ja lastemme isää. Perheenä meillä on ollut kaikenlaista koettelevaa nyt kahden vuoden sisään. Mutta tuo rakkauden tunne on hiipunut jo sitä ennen.. Törmäsin joku aika sitten mukavaan tyyppiin ja sukat pyörähti jaloissa.. Sain itseni pidettyä kurissa, mutta nyt mietityttää.. Haluaisin ottaa yhteyttä.

nimim. niitä aikoja odotellessa

Me tapellaan miehen kanssa kuin kissat ja koirat. Molemmat tempperamenttisia ihmisiä ja tunteet kuohahtaa hyvässä ja pahassa. Silti tämä on se ainoa oikea ukko minulle enkä aijo vaihtaa. En tiedä kuka muu tällaista äkäpäistä ämmä katselisi.

Aijai, täällä on niin ruusunpunaisia kauniit ja rohkeat unelmia. Miehen pitää olla nössötossukka joka kantaa kukkia ja hieroo marttyyri vaimon kipeitä hartioita kun sormia napsauttaa. Jos näin ei käy niin heti ollaan ottamassa eroa ja selaillaan asuntoilmoituksia. Kaappipsykologi sanoisi että katsoo ensin sinne peiliin ja sitten sitä siippaa. Vakka kantensa valitsee.



Turha kukkahattujen nyt sössöttää. Henkinen- tai fyysinenväkivalta onkin ihan eri juttu siihen ei pidä kenenkään alistua sen luulisi olevan sanomattakin selvää.

Jos ne tunteet ovat kuolleet, eikä ole kiinnostusta niitä korjata niin ero on paras vaihtoehto MYÖS LASTEN KANNALTA!



Mikään ole hirveämpää lapsesta kun katsoa vanhempia jotka eivät puhu eikä pussaa..



t: kokemusta on

lapset voivat tasan samallalailla kun puolisot parisuhteessaan.



ja nyt ei puhuta TIETENKÄÄN ekasta, tokasta edes kymmenennestä alamäestä, niin kuin varmaan jokainen järkevä aikuinen vanhempi tajuaa, vaan siitä, että kun menee VUOSIA huonosti.