Mä sitten inhoan työssäkäyntiä! Ihan oikeasti!

Työssäkäynti harvalle meistä herkkua on. Mutta toisaalta töissäkäyminen on kai niitä ihmisen peruspakkoja tässä maailmassa/yhteiskunnassa. Kiva tietysti olisi, jos työ olisi sellaista, mistä edes joskus tykkäisi. AP sanoo kuitenkin ongelman olevan yksinkertaisesti se, että häntä ahdistaa töissä kulutettu aika ja ylipäänsä sinne meneminen. Tuo kuulostaa eri asialta kuin se, että joskus tai silloin tällöin vituttaa töihin meneminen (mikä on normaalia). Eli olisiko ap sinulla jotain masennukseen viittaavaa kenties? Sen hyväksyminen, että ihmisen pitää töissä käydä ei pitäisi olla noin raastavaa kuin sinulla nyt on. Kun kerran töissäsi ei sinänsä ole mitään asiaa, joka sinulle tuon pahan olon tekee, vaan yksinkertaisesti ahdistut vain siitä, että töissäkäyntiin menee aikaa.

AP sanoo, että on ollut samanlainen aina. 15 vuoden masennus?

Ilmeisesti AP on sellainen mua ei määrä tyyppi joka ei hyväksy sitä että hän ei ole maailman napa. Eikä osaa ajatella, että hänen pitää tehdä jotain jotta toisilla ihmisillä voisi olla asiat hyvin.

Ja kyllä, varmasti onnistuu töistä poisjääminen. Mummon mökki perunamaalla lapista, kokeilee sitten kuinka kauan haluttaa elää oamsta maasta suuhun menetelmällä

vaikka niin uumoilin.



Vastailen vähän kysymyksiinne:



En ole saanut kaikkia töitäni suhteilla, kuten joku epäili (pari työpaikkaa kyllä). Olen siis ollut myös työttömänä ja lähetellyt hakemuksia ja saanut "valitettavasti valintamme ei osunut sinuun"-vastauskirjeitä. Työttömyysaikaa en kuitenkaan kokenut masentavana, oli ihanaa saada olla kotona. En kuitenkaan työttömyysaikana oppinut valitettavasti yhtään enempää "arvostamaan" työtä tai työssäkäyntiä.



Joku epäili, olenko masentunut. Voi olla, mutta mun masennus ilmenee sitten vaan aina töiden aikaan (+ sunnuntait, kun työviikko on alkamassa). Illat, viikonloput sunnuntaita lukuunottamatta ja varsinkin lomaviikot ovat aivan ihania, ei ahdista yhtään. Ja muuten olen kuitenkin ihan elämänmyönteinen ihminen elämän muilla osa-alueilla, näen elämässäni paljon hyvää ja aihetta kiitollisuuteen.



Ja opiskelusta sen verran, että mulla siis on jo kaksi ammattia, vaihdoin alaa tuossa vähän alle 3-kymppisenä. Opiskelin pari vuotta, opiskeluaika oli kyllä oikein mukavaa, se ei ahdistanut ja oli ihanaa lähteä kouluun, kun suurimmaksi osaksi lähteminen ja koulussa oleminen oli kuitenkin sitä neutraalia, joskus jopa oli tosi IHANAA lähteä kouluun. Sen sijaan tällaisia työelämässä arkea olevia ahdistavia päiviä/aamua ei tainnut olla yhtäkäään. Miten vapauttava tunne! Elämä tuntui kokonaisvaltaisesti suurimmaksi osaksi mukavalta.



En kuitenkaan koe että olisi järkevää taas kolmannen kerran lähteä opiskelemaan, lisäksi en edes keksi mitä opiskelisin.



Palkka/raha minua ei työssä motivoi yhtään, olen aika nuuka enkä saa kaupoissa kiertelystä/ostamisesta kummempaa iloa, joten pärjään hyvin pienelläkin palkalla enkä edes haaveile isoista rahoista, mitä minä niillä tekisin, ihanimmat asiat elämässä ovat kuitenkin ilmaisia tai ainakin lähes ilmaisia :)



ap

Juotko sä miten paljon? Mua ahdisti aina hemmetisti sunnuntaisin siihen aikaan, kun vielä perjantaisin ja lauantaisin tuli riipaistua kännit. Ahdistukset loppui, kun raitistuin.

ja juhannuksena ehkä muutaman siiderin.

ap

Ilmeisesti AP on sellainen mua ei määrä tyyppi joka ei hyväksy sitä että hän ei ole maailman napa. Eikä osaa ajatella, että hänen pitää tehdä jotain jotta toisilla ihmisillä voisi olla asiat hyvin.

Tiedän todellakin etten ole maailman napa. Eikä minulla ole hinkuakaan sellaiseksi.

Toivoisin silti, että voisin elää pientä elämääni rauhassa, ilman 40 h viikossa + sunnuntai-ahdistusta. Se kun on oikeasti ahdistavaa, ei vaan sanahelinää eikä mitään kevyttä *itutusta, vaan kokonaisvaltaisempi, suorastaan musertava ja henkisesti lamauttava tunne..

ap

kotona tehtäviä töitä. Mun mielestä AP ei kuulostaa ollenkaan sellaiselta jolle ne sopisivat... tunnen muutamia kääntäjiä ja he tekevät itse itselleen tiukat aikataulut töiden suhteen eivätkä haahuile puoleenpäivään miettimässä huvittaisko tehdä mitään.

kotona tehtäviä töitä. Mun mielestä AP ei kuulostaa ollenkaan sellaiselta jolle ne sopisivat... tunnen muutamia kääntäjiä ja he tekevät itse itselleen tiukat aikataulut töiden suhteen eivätkä haahuile puoleenpäivään miettimässä huvittaisko tehdä mitään.

miettien huvittaisko tehdä jotain vai ei. Tänään mulla on vapaapäivä, ja silti olen laittanut herätyskellon soimaan klo 7.00 (haluan pitää rytmistä kiinni, tein samoin myös silloin työttömyysaikananikin), tähän mennessä olen lisäksi jo pessyt pari koneellista pyykkiä, laittanut aamupalan ja ruoan (uunissa), sekä järjestellyt kotia. Mulla on myös lopulle päivälle tekemistä suunniteltuna. Ja ne tuntuu ihan mielekkäiltä (ei ahdista), vaikka ovatkin tavallisia kotitöitä ja arkisia velvollisuuksia.

ap

toiset vaan EI VIIHDY TYÖSUHTEISESSA normityössä! Olen itse tällainen, ja onnellinen nyt, kun saan tehdä töitä yrittäjänä, vapaasi, kotoa käsin (olen se, joka vastasi aikaisemmin tähän ketjuun ja luetteli ammatteja, joita voi tehdä kotoa käsin).



Siispä ap, mitä mieltä olet siitä, että kouluttautuisit jollekin aikaisemmin mainitsemistani aloista (ja varmasti muitakin vastaavia on) tai sitten ryhtyisit perhepäivähoitajaksi niin kuin joku täällä ehdotti?



On aivan turhaa kuluttaa elämänsä työssä, joka ei anna mitään ja jossa ei viihdy!

saan olla nyt hoitovapaalla mutta tämä on meidän viimeinen lapsi eikä tilaisuus enää toistu... mulla ei myöskään ole työpaikkaa odottamassa vaan jotain pitäis keksiä koska ilman rahaakaan en voi olla. Ahdistaa jo valmiiksi. Muistan kyllä miten joka sunnuntai vitutti jo maanantain töihin lähtö. Ja perjantai vuorostaan oli viikon paras päivä, silloin töissäkin oli jopa ehkä siedettävää!



Negatiivinen asenteeni vaan vahvistui kun minut irtisanottiin pitkäaikaisesta työstäni, sisimmässäni vihaan kaikkia pomoja ja johtavassa asemassa olevia jotka voivat heitellä työntekijöitä kuin pelinappuloita.



Mutta miten 3 lapsen äiti esim voisi opiskella? En ole ottanut selvää mutta maksetaanko siitä mitään?

Suurin osa päivistäni, kuukausistani, vuosistani, elämästäni menee pilalle työssäkäymisen vuoksi.

Inhoan sunnuntaipäiviä, ne menee alkavaa työviikkoa murehtiessa. Vaikka kuinka yritän ajatella jotain muuta, asennoitua toisella tavalla töihin ja työssäkäymiseen. Olen oikeasti yrittänyt asennemuutoksia jo siitä asti, kun työhön olen mennyt parikymppisenä (ja nyt olen jo kohta 35-vuotias) koska olen ajatellut että jos ja kun tää on pakollista hommaa, olisi tosi ihanaa jos ei joka arkipäivä ja sunnuntai vaan vituttaisi ankarasti.

Tai oikeestaan mua ei vaan pelkästään vituta, vaan mulla on sellanen tosi haikea mieli lähteä kotoa aamupimeällä töihin. (valosaan aikaan parempi, pimeään vuodenaikaan ihan hirveetä, saatan jopa itkeskellä aamuisin kun töihin meno niin ahdistaa. Joo-o, pidätte mua varmaan hulluna.. no ihan suht tavallinen kolmevitonen olen kuitenkin...)

Yritän aina esittää reipasta ja että tykkään työssäkäymisestä ja työstäni. En ole kenellekään sanonut, että todellisuudessa työt ahdistaa niin paljon, että elämä tuntuu menevän piloille niiden takia. Tuntuu kauhealta, että valtaosa elämästäni ja päivistäni menee ahdistukseen ja vastenmieliseen tekemiseen.

Nautin vapaa-ajasta, vaikken teekään silloin mitään kummallista, viihdyn erittäin hyvin kotona, yksikseni tai perheen kanssa, tykkään ihan tavallisista kotihommista, siivoiluista ja sen sellaisista. Kukaan ei arvostele tekemisiäni, saan itse rytmittää päiväni, päättää mitä teen milloinkin vai olenko tekemättä.

Ja siis mä en ole mielestäni kuitenkaan mikään laiska ihminen, meillä on kotonakin tosi siistiä. Olen tunnollinen ja ahkera. Töissäkin, vaikka inhoankin sitä työsskäyntiä.

Joskus nuorempana luulin, että inhoan työssäkäyntiä vain töiden takia, ja olenkin siis ehtinyt jo vaihtaa alaa, ja tehdä monenlaista erilaista työtä eri aloilta, mutta on ollut lähes lannistavan kamalaa huomata, että mistään työstä en ole tykännyt, tai mikään työ ei ole ollut edes neutraalia! Kaikkia olen inhonnut, tai en välttämättä itse työtehtäviä, mutta sitä työssä, työpaikalla olemista! Aamulla raahautuu johonkin paikkaan, sulkee ulko-oven perässään ja tietää että sieltä pääsee ulos vasta 8 tunnin päästä. Koen sen tosi ahdistavana.

Kaikissa työpaikoissa musta on kuitenkin tykätty, kai koska olen ahkera ja tunnollinen ja teen työt hyvin. Enkä näytä sitä ulospäin, että inhoan joka minuuttia työssä ja vilkuilen vähän väliä kelloon, laskien minuutteja siihen että työpäivä on ohi ja pääsen kotiin!

Oikeesti, en kaipaa haukkuja (niitähän täältä varmaan kyllä saa) piti vaan purkaa mieltä. En tiedä mikä mussa on vikana, kun en vaan kertakaikkiaan oikeasti yrityksistäni huolimatta pääse sinuiksi työssäkäynnin kanssa. Osaatteko aavistaakaan, kuinka hirveältä tuntuu se että suurin osa elämästä on kamalaa? Inhoat elämääsi kaikki sunnuntait ja arkipäivät klo 7 - 16?

Olen niin kateellinen, ja vilpittömästi ihmettelen enkä osaa ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat että käyvät mielellään töissä. Olen tavannut myös ihmisiä, jotka eivät suostu jäämään esim. sairaseläkeelle, vaikka kroppa ei enää pystyisi työhön, he silti sinnittelevät koska haluavat olla töissä!

(Mietin itsekseni, että kuinka kamalaa heillä voi kotona ollakaan jos työolot sen voittaa??)

Olen täysin samaa mieltä. En tekisi päivääkään työtä jos ei olisi pakko elättää itseään. Työ on vain niin tylsää ja vittumaista. Ihmissuhteista en piittaa työpaikalla enkä missään muuallakaan. Elän vain itselleni.

on kuin minun kirjoitus, en voinut käsittää miten joku voi mennä mielellään töihin, itselle oli aina tuskaa vaikka olisi ollut hyväkin työpaikka. en kestänyt ajatusta että loppuelämä samaa vaan perustin yrityksen joka liittyyy suurimpaan elämäni milelenkintoon ja harrastukseen. ihanaa kun voi tehdä töitä kotona, helpottaa myös pienten koululaisten elämää kun olen kotona. ennen lähdin töihin kuudelta ja tulin kuudelta illalla, en tuntenut lapsiani lainkaan. en voinut elää niin. ala sinäkin yrittäjäksi, mieti mistä asioista tykkäät ja niiden pohjalta luot yrityksen jollain tavalla. muutoin et pääse paskasta eroon.

Eihän ole mitään järkeä että kulutat sunnuntain murehtimalla tulevaa? Oletko miettinyt, miksi teet työtä, siis etsinyt sen merkityksiä itsellesei? Kuulostaa siltä että kokemus- ja elinpiirisi ovat kovin kapeita (minä ja mun siivottu koti ja perhe), auttaisiko vaikka vapaaehtoistyö laajentamaan ajatusmaailmaa? Sitä kautta voisi löytyä myös mielekkäämpi työ.

kuten aloituksessani sanoin, olen yrittänyt muuttaa asennettani, todella.

En nyt sanoisi että kokemus- ja elinpiirini olisivat kapeita, olen nähnyt, kokenut ja tehnyt yhtä sun toista. Muun muassa tuota vapaaehtoistyötäkin, se muuten on työ joka ei ahdista, koska sitä voi tehdä omien aikataulujen ja halujen mukaan, silloin kun se sopii, vähän kerrallaan :)

Koen ennemminkin niin, että olen kokeillut ja nähnyt paljon, ehkä jopa ikäisekseni keskivertoa enemmän, monelta eli elämänalueelta, mutta havainnut itselleni parhaaksi sitten kuitenkin tämän yksinkertaisen elämä, kodin ja perheen. Ja tokihan mulla on ystäviä ja harrastuksiakin.

Työllä ei ole minulle itseasiassa mitään merkitystä (positiivisessa mielessä), muuta kuin että käyn töissä koska töissä "kuuluu käydä". Sehän on nykyään se ainut oikea hyväksytty tapa elää. Joskus tuntuu, että sitä pidetään jopa velvollisuutena, on oikeus elää vasta kun käy töissä. Muuten on yhteiskunnan ja/tai miehen loinen, siivellä eläjä? Työ määrittää ihmistä. (mikä mielestäni on väärin). Työstä saatava raha ei merkitse minulle mitään muuta kuin että saan pakolliset tarvikkeeni ja ruoakin hankittua (oman osani perheellemme). En mitenkään hihku tilipäivänä rahantuloa, vaikka palkkani ei ole suuri, siitä jää joka kuukausi ylimääräistä. En koe shoppailusta juurikaan iloa, rakastan kirpputoreja ja arvostan ekologista elämäntapaa, tavaroista en saa onnea.

ap

35.v ja töissä. Kolme lasta jo hankittuna ja lisää ei saada enää. Nyt jään kirjoittamaan kahdeksi vuodeksi opintovapaalle väitöskirjaa koska EN VAAN JAKSA OLLA TÖISSÄ. Sitten aion tulla vuodeksi takaisin töihin ja sitten irtisanon itseni ja aion olla 2 vuotta ansiosidonnaisella. Että tämmönen kolmivuotissuunnitelma! Ajatelkaa miltä tuntuu kun fiilarit on nämä ja työelämää edessä vielä 30 vuotta. Aika usein mietin että joko tuolla tienaamallani eläkkeellä jotenkin kitkuttelisi.

Työllä ei ole minulle itseasiassa mitään merkitystä (positiivisessa mielessä), muuta kuin että käyn töissä koska töissä "kuuluu käydä".

Jos tuo on ainoa syy, niin jättäydy pois heti. Minä käyn palkan + eläkekertymän takia. Ketään ei oikeasti kiinnosta, miten sinä elämäsi elät.

Inhoan myös töitäni. Olisi väärin väittää, että en saa töistäni mitään muuta kuin rahaa, mutta saisin kyllä päivät täyteen tekemättä mitään tuottavaa, no problem.

mieti mistä asioista tykkäät ja niiden pohjalta luot yrityksen jollain tavalla. muutoin et pääse paskasta eroon.

Yrityksen perustaminen ei yleensä tarkoita sitä, että voit aamulla päättää, menetkö töihin vai et.

mieti mistä asioista tykkäät ja niiden pohjalta luot yrityksen jollain tavalla. muutoin et pääse paskasta eroon.

Yrityksen perustaminen ei yleensä tarkoita sitä, että voit aamulla päättää, menetkö töihin vai et.

- voin päättää työaikani itse

- voin tehdä töitä kotona

- voin ottaa vähemmän töitä vastaan, jos uuvuttaa

- voin lähteä vaikka pitkälle lounaalle tai kampaajalle kesken päivää eikä kellään ole siihen nokan koputtamista

- jne...

- voin päättää työaikani itse - voin tehdä töitä kotona - voin ottaa vähemmän töitä vastaan, jos uuvuttaa - voin lähteä vaikka pitkälle lounaalle tai kampaajalle kesken päivää eikä kellään ole siihen nokan koputtamista - jne...

ja sitten voitko samalla hoitaa itsellesi ja perheellesi konkurssin sekä vain kiltisti mennä päivätöihin. Jos enää pääset

Eihän ole mitään järkeä että kulutat sunnuntain murehtimalla tulevaa? Oletko miettinyt, miksi teet työtä, siis etsinyt sen merkityksiä itsellesei? Kuulostaa siltä että kokemus- ja elinpiirisi ovat kovin kapeita (minä ja mun siivottu koti ja perhe), auttaisiko vaikka vapaaehtoistyö laajentamaan ajatusmaailmaa? Sitä kautta voisi löytyä myös mielekkäämpi työ.

Oli pakko tulla nostelemaan tätä ketjua, kun itsellä on niin samanlaisia aatoksia.

Olisiko kellään antaa ihan konkreettisia vinkkejä etätöistä? Tulos on tosi laiha kun tongin nettiä ja yritän löytää jotain.

Entä uskaltaisiko varaton ja muhkean opintolainan kerryttänyt edes perustaa yritystä?

Punnitsen tosissani vaihtoehtoja. Olen kolmekymppinen ja tykkään tosi paljon tehdä esim. fyysistä työtä ja etenkin ulkotyötä, mutta ajatuskin jostain "uraputkesta", varsinkin sisätiloissa, saa aikaan klaustrofobisen olon. En halua kuluttaa kahdeksan tuntia joka ikinen arkipäivä vielä seuraavat 40 vuotta jossain työpaikassa, missä joku kyttää milloin tulen ja menen. Kaipaan työltä todella paljon liikkuvuutta ja vaihtelevuutta, samassa paikassa istumisen ajattelukin salpaa hengitykseni ja alan miettiä itsemurhaa.

Nää on aina tosi outoja lankoja. Ihan kuin olisi joku pakko käydä töissä. Siis sellaisissa, mistä ei nauti.

Mulla paloi päre yksitoikkoiseen työhön vuosien jälkeen ja otin vakiduunista kylmästi loparit. Perustin oman toiminimen ja aloin tekemään asioita, joista tykkään. Niistä kun voi kirjoittaa laskun perään ja näin hinnoitella oman työnsä. Mukavaa on myös se, että voin valita yhteistyökumppanini itse ja päättää (lähes aina) omista aikatauluistani. Joskus haluan enemmän vapaa-aikaa, joskus taas teen pidempää päivää että saan rahaa jos tarvitsen johonkin erityiseen. Ei se ole mitään rakettitiedettä. Uskaltakaa ihmiset!

Entäs jos ei osaa mitään erityistä jotta voisi perustaa yrityksen? Tai osaa, mutta taito ruostunut eikä uuvuttavassa työssä käydessä ole voimavaroja itsensä kehittämiseen? Mielenkiintoinen keskustelu, itsekin mietin joka päivä näitä.