Te, jotka olette pitkään kärsineet masennuksesta tai ahdistuksesta, ettekä ole tehneet asialle mitään!

Ihana :)

Kolmea kokeilin ja jokaisesta tuli entistä huonompi olo. Lisäksi kaikki energia meni terveydenhuollon kanssa tappeluun, kun en saanut mistään kunnon apua. Olisinpa tajunnut olla hakematta apua

Mikä lääkitys?

Neljästi on kokeiltu, ei oo auttanut.

En usko että tähän lääkkeet auttavat

Olen yrittänyt saada 15v apua, olen kokeillut kymmeniä eri lääkkeitä. Vanhemmat pieksi paskaksi mielenterveyteni jo lapsena, ei sitä mikään enää korjaa.

Mulla on niin huono kokemus lääkityksestä, että pelottaisi kokeilla uudelleen. Mieluummin tosiaan olen masentunut kuin tunnen kuolevani paniikkikohtaukseen joka yö.

Hienoa, että sinulle auttoi. Minulle ei. Lääkkeet vaikuttaa ihmisiin jonkin verran yksilöllisesti kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt saada 15v apua, olen kokeillut kymmeniä eri lääkkeitä. Vanhemmat pieksi paskaksi mielenterveyteni jo lapsena, ei sitä mikään enää korjaa.

SULLA on tarkoitus! SINÄ olet tärkeä! SINÄ olet ARVOKAS JA IHANA!!!! 

Tässä oli viesti vanhemmillesi myös. Se, etteivät he osaa rakastaa itseään, ja sitä kautta kostavat vahingossa sinulle, ei ole sinun vikasi. 

älä ikinä luovuta! Olen ylpeä susta kun olet jaksanut. hoida mielenterveyttäsi, ja aloita se opettelemalla hitaasti mutta varmasti rakastamaan itseäni. sun tarinalla on aina mun tukeni.halit.

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt saada 15v apua, olen kokeillut kymmeniä eri lääkkeitä. Vanhemmat pieksi paskaksi mielenterveyteni jo lapsena, ei sitä mikään enää korjaa.

Halaus sulle.

minäki kokeilin noita pillereitä, yks lihotti ja toiset pahensi oloja, tuli tosiaan kahta kauheammat paniikit ja huono olo, oon vaan oppinu hallitsemaan tätä kaikkea ja jos paniikki, ahditus ym..iskee, koutan vaan kestää sen ja yritän mielenhallinnalla saada sen loppumaan tai edes siedettäväksi, en anna pelon voittaa, se mikä ei tapa ni vahvistaa.

Hyvä että auttoi lääkkeet. Ihmisen ei pidä kärsiä.

Lääkkeet toimivat toisilla hyvin, mikä on loistavaa. Vielä useampi hyötyisi kuitenkin terapiasta, joka täysin häpeällisesti on kiven alla. Kela korvaa terapiakuluja todella nihkeästi, ja vaikka korvaisikin, niin potilaan maksettavaksi jää silti sievoinen summa. Mutta tässä Sipilä-landiassa ei asioita osata ajatella pidemmällä tähtäimellä. Jos tänä vuonna tulee halvemmaksi olla panostamatta mielenterveyspalveluihin, niin näin tehdään. Ketään ei kiinnosta, jos ihmisten eläköityminen, sairastelu ja traumojen siirtäminen seuraavalle sukupolvelle tulevat lopulta maksamaan tuhatkertaisesti.

Olen sairastunut ensimmäisen kerran jo v. 1995, silloin kaaduin liian suureen työtaakkaan. Sain pisimmän sairasloman, 2 kk, kävin keskustelemassa  (silloisella nimellään) mielenterveystoimistossa jonkin aikaa. Ja sain lääkityksen. Toivuin työkuntoon jotenkuten. Minulla oli pahimmassa murrosiässä oleva lapsi, jonka takia yritin olla kuin olisin ihan ok. Vuosia vieri, lääkkeet jäivät. Sitten sairastuin rintasyöpään. Ja rakas ihana kissani sairastui myös, vatsassa kasvaimia ja mirri jouduttiin nukuttamaan. Olin juuri ollut viikon kotona syöpäleikkauksen jälkeen. Itkin kissaani, kai samalla itseäni.   Oli pakko ottaa yhteyttä taas hoitavaan yksikköön ja sain lääkkeet. Sekä keskusteluapua. Ei se minusta ole varsinaista, oikeaa terapiaa kuitenkaan. Kai siitäkin oli joskus puhetta, mutta ei minulla ollut siihen rahaa. Ja miten voi käydä terapiassa, jos käy töissä? Olisin joutunut tekemään takaisin ne reissut, kai niitä pitää tehdä ainakin kerran viikossa ja ei sitä tästä kaupungista olisi saanut. Joten se jäi. Olen nyt kulkenut kompastellen  tätä polkuani - onneksi uskalsin hakea  osa-aikaista  työkyvyttömyyseläkettä ja ihmeekseni sainkin sen. Töissä vaan on ollut rankkaa, tuntuu, että kun huomataan, että joku on herkempi (ei heikompi!), niin häntä on kiva nokkia. Nyt pääsen ihan kohta kokonaan eläkkeelle, ja saan jättää kaiken p**kan!  

On todella sääli, ettei masennusta ja muita mielialahäiriöitä hoideta pitkäjänteisesti. Ja sitä oikeaa terapiaa antamalla. Lääkitys on minua kyllä auttanut, mutta olen miettinyt, että olen tainnut muuttua, siis persoonani. Tämä nykyinen lääkkeeni on kyllä ainakin minulle hyvä, voin silti itkeä; joidenkin aikana itkua ei saanut, ei sitten millään. Oli vain tasapaksu zombie-olo. Psykiatrejakaan ei jossain vaiheessa saatu kotikaupunkiini millään. He kuitenkin vastaavat lääkityksestä ja sen mahdollisista muutoksista.

Toivon, että voisin ehkä jättää lääkkeen kokonaan kun jään eläkkeelle. Saa nyt nähdä sitten. Voipi olla, etten voi. Masennuslääkkeissä on usein se ikävä puoli vielä, että ne vaikuttavat kielteisesti sukupuolielämään. Minulle ei sillä ole enää merkitystä, mutta tämä lääke olisi ollut silloin nuorempana parempi. Siis kun vielä oli sitä elämää :)

Tsemppihalaus kaikille teille, varsinkin  nuoremmat naiset, äidit, jotka kamppailette tämän sairaiden kanssa.

Aikamoinen onni on ap:lla käynyt, jos ensimmäisestä kokeilusta löytyi heti sopiva lääke sopivalla annoksella, jolla kaikki ongelmat korjaantui. Väittäisin, että suurimmalla osalla ihmisistä ei näin onnekkaasti käy. Pahimmillaan väärällä lääkityksellä laukaisee kaksisuuntaisen, lihoo, tuhoaa terveytensä ja jää koukkuun lääkkeisiin. Siinä voi käydä ihan kummin vain, eli toivon ettei kukaan ala ajatella että on olemassa joku taikapilleri, jolla kaikki elämän ongelmat korjaantuu. Lääkkeet voivat olla ja ovatkin joissain tapauksissa ihan paikallaan, mutta silloinkin niiden käytön tulee tapahtua lääkärin valvonnassa ja tulee olla olemassa edes jokin järkevä, tavoitteellinen hoitosuunnitelma.

Voiko masennus tulla ilman, että olisi sellaisia ajatuksia ja päässä analysointia, joka masentaa? Jostain sairauksistahan se voi tulla, kuten kilpirauhasen vajaatoiminnasta, mutta voiko muuten ihan tuosta vain.

Oma käsitykseni on se, että alitajunta "saastuu" vuosien mittaan negatiivisesta ajattelusta (on paljon myös tiedostamatonta ajattelua) ja tämä olisi aina sellaisen masennuksen takana, johon ei sairaudet syynä. Siksipä ihmisen olisi päästävä kiinni alitajuntaansa. Parhaiten se onnistuisi psykedeeleillä. Itse harkitsen vakavasti tätä keinoa, en yksin käyttäisi, vaan Hollantiin ayahuasca-rituaaliin. Siellä ne ovat täysin laillisia.

Mä en halua lääkkeitä... Mutta koiraa olen harkinnut. Toki masennukseni on hyvin lievää. Käyn töissä jne, mutta sitten menee päiviä - niin kuin nyt kolme putkeen - etten nouse sängystä, kun ei ole ketään eikä mitään minkä takia nousta.

Mulla oli sitalopraami 12 vuoden ajan, jossain siellä välissä tosin puolen vuoden tauko. Ehkä se vähän kohotti tunne-elämän aallonpohjia, mutta samalla laski sen huippuja. Pysyin työkykyisenä samalla kun työ lakkasi olemasta minulle merkityksellistä. En lääkityksen aikana kyennyt itkemään liikutuksesta. Lopettamisen jälkeen itkin sitten vähän kaikelle. Terapian aloitin vasta lääkityksen lopetettuani, kun aikaisemmin ei ollut varaa. Kyllä siinä meni iso siivu elämästä aika hukkaan.

Kyllä minä selvitän ahdistusten syyt. Vaatii tunnetyöskentelyä mutta auttaa.

En tunge itseeni kemiallisia lääkkeitä.

Minua ahdistaa pitkittynyt työttömyyteni, ja tuntuisi älyttömältä lääkitä itseään tilanteessa, jossa on ihan tervettäkin olla ahdistunut. Haluan sen työpaikan, en mitään v_n pillereitä!

Mielialalääkkeitä olen kokeillut joskus aikaisemmin, eivät juuri kohottaneet mielialaa, vaan lähinnä turruttivat. En halua puuduttaa itseäni henkisesti, mieluummin säilyn täysillä tuntevana.