Lue keskustelun säännöt.
Jotenkin tuntuu järjettömältä miten paljon ihmiset haalii harrastuksia itselleen ja lapsilleen
03.08.2026 |
Siis haluaako ihmiset oikeasti elää noin?
Kaikki perheenjäsenet suhaa eri paikoissa arki-illat ja usein myös viikonloppuna, yhteinen aika on todella vähäistä perheen kesken. Eli käytännössä kaikki viettää suurimman osan ajasta muiden kuin niiden kaikkein tärkeimpien ihmisten kanssa.
Miksi meidän yhteiskunta on tällainen, että ihmisen pitää jotenkin ansaita arvonsa jatkuvalla menemisellä ja tekemisellä ja asioiden tavoittelulla?
Ja tässäkö on myös yksi syy siihen miksi monet nuoret voivat pahoin? Jatkuva kiire, pitää mennä ja tehdä ja saavuttaa? Ei aikaa levolle ja palautumiselle.
Kommentit (117)
Niin , ennen lapset leikkivät ulkona keskenään , ainakin alakouluiän, nykyään tarvitsevat aikuisen organisoimaan toimintaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nimenomaan harrastavat nuoret eivät voi pahoin tai ole huonoilla teillä toisin kuin nuoret, joilla ei ole harrastuksia. Aikuisenkin pää pysyy kasassa, kun on harrastuksia - etenkin liikuntaharrastuksia.
Jos miettisin elämää, että päivät olisi aina vain töissä/päiväkodissa/koulussa ja kotona, niin olisi kyllä aika turhauttavaa.
Riippuu paljon mitä harrastetaan ja miten. Ja mitkä on vanhempien suunnalta tulevat odotukset ja paineet.
Paljon ollut juttua siitä miten nykyään harrastukset on usein stressaavia kun kaikki pyrkii kehittymään huipuksi siinä omassa lajissaan, oli se sitten urheilua tai musiikkia tms.
Paljon on myös juttuja nykylasten ylipaino-ongelmasta. Lapset ei liiku enää kuten ennen. Ja väitän, että nämä ovat juuri niitä lapsia, joilla ei ole ohjattua urheiluharrastusta. He ovat vain kotona koulun jälkeen, syövät ja pelaavat puhelimilla ja tietokoneilla.
Kiitoksia viestistäsi. Nostit esiin erittäin tärkeän asian, joka on nähdäkseni usein ymmärretty väärin.
Kirjoitit, että lapset, joilla ei ole ohjattua urheiluharrastusta, vain ovat kotona, syövät, pelaavat ja lihovat. Näinhän sitä helposti ajatellaan.
Tosiasiassa lasten ylipaino on kasvanut rinnan ohjattujen urheiluharrastuksien määrän kanssa. Minun lapsuudessani 1980-luvulla omalla kylälläni ei harrastettu juuri mitään ohjatusti, ja lapset olivat nykypäivään verrattuna selvästi kovemmassa kunnossa. Ylipaino oli erittäin marginaalista.
Yksi iso muutos on koulujen muuttuminen jättiyksiköiksi. Lapset eivät enää kulje jalan kouluun eivätkä tutustu naapuruston lapsiin ja paikkoihin. Toinen on sitten juuri nämä ohjatut harrastukset. Ne luovat kiireen, juuri sen asian, mistä ap oli huolissaan. Kiire on vapaan leikin vihollinen. Jos itsellä on aikaa, kaverilla ei ainakaan ole. Auto tuo ja auto vie. Kokonaisliikuntamäärä jää surkean vähäiseksi.
Kolmas iso asia on liikunnan sisältöjen muuttuminen. Kun liikutaan kavereiden kanssa, liikutaan väistämättä monipuolisesti ja rohkeasti. Harjoitellaan futistemppuja, kiipeillään, kisataan, mutta aina vain oman motivaation mukaan. Treeneissä valmentaja käskee, osaa lapsista ei kiinnosta ja niitä, joita kiinnostaa, on vaarana yliyrittäminen ja epäonnistumisen pelko. Kun negatiivinen palaute toistuu monta kertaa, vaarana on lapsen loppuunpalaminen.
Ugh. Olen puhunut. Antakaa lapsien olla lapsia.
En kyllä tiedä missä asut, jos lapset ei leiki naapurinlasten kanssa tai kulje kouluun. Helsingin keskustassako?
Kyllä ainakin meidän okt-alueella lapset leikkivät ihan jatkuvasti naapureiden lasten kanssa ja itse kulkevat kilsan matkan pyörällä kouluun.
Meillä toinen lapsista ei ole kovin liikunnallinen (pitää enemmän lukemisesta ja kaikesta käsityönäpräämisestä. Ruutua meillä ei juuri katsella), joten hänelle on ollut tosi tärkeää löytää mieluinen OHJATTU liikuntamuoto, jotta sitä liikuntaakin tulisi. Pyöräilee kyllä paikasta toiseen, mutta siitä ei hirveästi sitä liikuntaa lopulta tule.
Toinen lapsemme taas liikkuu ihan kokoajan ja on luonnostaan ihan erilainen tässä asiassa.
Tässä näemme taas, miksi täällä noin hirveän helposti keskustelut kärjistyvät ja eskaloituvat riitelyksi.
Lue uudelleen läpi viesti, jota lainasit. Puhunko siinä sanaakaan omista lapsistani? Sitten lue oma vastauksesi ja mieti, että miten se oikein aiheeseen liittyy.
Ehdotan, että sinä luet uudelleen läpi oma viestisi. Esität siinä ikään kuin faktana, että nykyään lapset eivät kulje itsenäisesti kouluun tai leiki ulkona naapureiden lasten kanssa. Tämän takia sait vastauksen, joka liittyy nimenomaan tuohon omaan väitteeseesi.
Nyt valoja päälle...
Tämä on aivan tilastollinen fakta, joka liittyy lasten vähenemiseen ja kouluverkoston harventamiseen.
Vielä vuonna 2005 Suomessa oli noin 2600 alakoulua, ja nyt niitä on noin 1200. Mitä vähemmän lapsia ja mitä vähemmän kouluja, sitä vähemmän itsenäisesti kuljettaja koulumatkoja ja sitä vähemmän lähellä asuvia kavereita.
Se, kuinka sinun lapsesi tai minun lapseni kulkevat koulumatkansa, tai kuinka paljon he leikkivät kavereidensa kanssa, vaikuttaa aivan häviävän vähän siihen, mikä tilanne tilastollisesti on.
Nykyään eletään edelleen siinä uskossa, että maalla lapset kävelee ja pyöräilee alakouluun. Paitsi että ei, koska se koulu on lopetettu ajat sitten. Taksilla mennään kunnan ainoaan kouluun.
Kaupungissa liikutaan enemmän omin avuin, riippuen tietysti kunnasta ja sen kouluverkosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki pysyvä hyvä vaikutus lähtee lapsen aidosta halusta harrastaa.
Vanhemmuutteen kuuluu kasvatus, vaikka lapsi ei aina sitä halua. Esimerkiksi liikuntaa pitää harrastaa (tavalla tai toisella) joka päivä, vaikka ei huvittaisi. Ihan kuten aikuistenkin. Lajit voi valita mielenkiinnon mukaan.
Ei sitä nyt joka päivä tarvitse harrastaa. Huippu-urheilijoillakin on lepopäiviä. Juuri tuollaisista keksityistä säännöistä tulee se kiireinen arki. Jos lapsi muuten liikkuu kavereidensa kanssa monta tuntia päivässä ja sitten joskus löhöää koko illan, se on just oikein.
Kuten sanoin, tavalla tai toisella. Se voi olla kavereiden kanssa pihalla juoksemista. Koululiikunta ei riitä.
Kuten sanoin: ei tarvitse joka päivä.
Vittuakos sulle kuuluu puuttua muiden tekemisiin. Tuki turpasi ja pidä lapsesi ilman harrastuksia. Sinulta ei kysytä mitään. 💩💩💩💩💩💩💩💩💩💩💩
Kiitos. Kerrotko vielä mitä harrastat, niin tiedän missä tuollaisia käytökukkasia kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nimenomaan harrastavat nuoret eivät voi pahoin tai ole huonoilla teillä toisin kuin nuoret, joilla ei ole harrastuksia. Aikuisenkin pää pysyy kasassa, kun on harrastuksia - etenkin liikuntaharrastuksia.
Jos miettisin elämää, että päivät olisi aina vain töissä/päiväkodissa/koulussa ja kotona, niin olisi kyllä aika turhauttavaa.
Riippuu paljon mitä harrastetaan ja miten. Ja mitkä on vanhempien suunnalta tulevat odotukset ja paineet.
Paljon ollut juttua siitä miten nykyään harrastukset on usein stressaavia kun kaikki pyrkii kehittymään huipuksi siinä omassa lajissaan, oli se sitten urheilua tai musiikkia tms.
Paljon on myös juttuja nykylasten ylipaino-ongelmasta. Lapset ei liiku enää kuten ennen. Ja väitän, että nämä ovat juuri niitä lapsia, joilla ei ole ohjattua urheiluharrastusta. He ovat vain kotona koulun jälkeen, syövät ja pelaavat puhelimilla ja tietokoneilla.
Kiitoksia viestistäsi. Nostit esiin erittäin tärkeän asian, joka on nähdäkseni usein ymmärretty väärin.
Kirjoitit, että lapset, joilla ei ole ohjattua urheiluharrastusta, vain ovat kotona, syövät, pelaavat ja lihovat. Näinhän sitä helposti ajatellaan.
Tosiasiassa lasten ylipaino on kasvanut rinnan ohjattujen urheiluharrastuksien määrän kanssa. Minun lapsuudessani 1980-luvulla omalla kylälläni ei harrastettu juuri mitään ohjatusti, ja lapset olivat nykypäivään verrattuna selvästi kovemmassa kunnossa. Ylipaino oli erittäin marginaalista.
Yksi iso muutos on koulujen muuttuminen jättiyksiköiksi. Lapset eivät enää kulje jalan kouluun eivätkä tutustu naapuruston lapsiin ja paikkoihin. Toinen on sitten juuri nämä ohjatut harrastukset. Ne luovat kiireen, juuri sen asian, mistä ap oli huolissaan. Kiire on vapaan leikin vihollinen. Jos itsellä on aikaa, kaverilla ei ainakaan ole. Auto tuo ja auto vie. Kokonaisliikuntamäärä jää surkean vähäiseksi.
Kolmas iso asia on liikunnan sisältöjen muuttuminen. Kun liikutaan kavereiden kanssa, liikutaan väistämättä monipuolisesti ja rohkeasti. Harjoitellaan futistemppuja, kiipeillään, kisataan, mutta aina vain oman motivaation mukaan. Treeneissä valmentaja käskee, osaa lapsista ei kiinnosta ja niitä, joita kiinnostaa, on vaarana yliyrittäminen ja epäonnistumisen pelko. Kun negatiivinen palaute toistuu monta kertaa, vaarana on lapsen loppuunpalaminen.
Ugh. Olen puhunut. Antakaa lapsien olla lapsia.
En kyllä tiedä missä asut, jos lapset ei leiki naapurinlasten kanssa tai kulje kouluun. Helsingin keskustassako?
Kyllä ainakin meidän okt-alueella lapset leikkivät ihan jatkuvasti naapureiden lasten kanssa ja itse kulkevat kilsan matkan pyörällä kouluun.
Meillä toinen lapsista ei ole kovin liikunnallinen (pitää enemmän lukemisesta ja kaikesta käsityönäpräämisestä. Ruutua meillä ei juuri katsella), joten hänelle on ollut tosi tärkeää löytää mieluinen OHJATTU liikuntamuoto, jotta sitä liikuntaakin tulisi. Pyöräilee kyllä paikasta toiseen, mutta siitä ei hirveästi sitä liikuntaa lopulta tule.
Toinen lapsemme taas liikkuu ihan kokoajan ja on luonnostaan ihan erilainen tässä asiassa.
Tässä näemme taas, miksi täällä noin hirveän helposti keskustelut kärjistyvät ja eskaloituvat riitelyksi.
Lue uudelleen läpi viesti, jota lainasit. Puhunko siinä sanaakaan omista lapsistani? Sitten lue oma vastauksesi ja mieti, että miten se oikein aiheeseen liittyy.
Ehdotan, että sinä luet uudelleen läpi oma viestisi. Esität siinä ikään kuin faktana, että nykyään lapset eivät kulje itsenäisesti kouluun tai leiki ulkona naapureiden lasten kanssa. Tämän takia sait vastauksen, joka liittyy nimenomaan tuohon omaan väitteeseesi.
Nyt valoja päälle...
Tämä on aivan tilastollinen fakta, joka liittyy lasten vähenemiseen ja kouluverkoston harventamiseen.
Vielä vuonna 2005 Suomessa oli noin 2600 alakoulua, ja nyt niitä on noin 1200. Mitä vähemmän lapsia ja mitä vähemmän kouluja, sitä vähemmän itsenäisesti kuljettaja koulumatkoja ja sitä vähemmän lähellä asuvia kavereita.
Se, kuinka sinun lapsesi tai minun lapseni kulkevat koulumatkansa, tai kuinka paljon he leikkivät kavereidensa kanssa, vaikuttaa aivan häviävän vähän siihen, mikä tilanne tilastollisesti on.
Nykyään eletään edelleen siinä uskossa, että maalla lapset kävelee ja pyöräilee alakouluun. Paitsi että ei, koska se koulu on lopetettu ajat sitten. Taksilla mennään kunnan ainoaan kouluun.
Kaupungissa liikutaan enemmän omin avuin, riippuen tietysti kunnasta ja sen kouluverkosta.
Maaseudulla myös harrastustarjonta todella vähäinen, pienistä ikäluokista johtuen. Autossa saattaa joutua viettämään pidemmän ajan kuin treeneissä. Ja onhan tuollainen perheille rankkaa myös.
Vierailija kirjoitti:
Omassa lapsuudestani muistan ikätoverin, joka harrasti urheilulajia tavoitteellisesti. Nyt aikuisena hän on menestynyt elämässään huomattavasti paremmin kuin esim kouluaikainen keskinkertainen koulumenestys olisi antanut odottaa. Olen miettinyt, tavoitteellisen harrastuksen kautta hän ehkä tuli hankkineeksi taitoja, kykyjä ja keinoja, joista hyötyä myöhemminkin elämässä.
Jos ajattelen omaa lapsuutta 90-luvulla, he jotka eivät harrastaneet mitään kodin ulkopuolella ovat ehkä edenneet vaatimattomammin elämässä koulun jälkeenkin. Siis yhtään mitään ohjattua, ei vain liikuntaa. Fiksuja ihmisiä voivat olla, lukea paljon jne. Tai sitten osaavat korjata vaikka minkä auton tai mopon. Oletettavasti kyse ei ole siitä etteivät harrastaneet, vaan joku persoona juttu miksi eivät halunneet harrastaa näkyy aikuisenakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämänkin voi nähdä monella tapaa. Itselläni on yksi teini-ikäinen lapsi, jolla on kilpaurheiluharrastus ja omaehtoinen harrastus. Me vanhemmat harrastetaan juoksua, joten sen pystyy toteuttamaan arjen lomassa järkevästi suunnitellen.
Lapsen kilpaurheilu vie aikaa, mutta kyllä se on meillä myös perheen yhteistä aikaa. Me vanhemmat ollaan siellä kentän laidalla mukana kannustamassa ja katsomassa. Kisa- ja treenimatkoilla istutaan pitkiä aikoja autossa ja jutellaan. Käydään kisojen yhteydessä yhdessä syömässä ja nähdään ja tehdään asioita niiden kisojen lisäksi. Tunnemme kaikki lapseni parhaat kaverit ja näiden vanhemmat. Minä tunnen myös lapseni ja tiedän, että hän uskaltaa puhua minulle monesta asiasta mistä muut teinit vanhemmilleen harvoin puhuu.
Teinini on hyvinvoiva ja järkevä. Tänään heräsi aamulla aikaisin, että ehtii mennä tekemään sitä omaehtoista harrastusta, syödä välissä kotona ja käydä kaverin kanssa kirjastossa ennen urheilutreenejä. Osaa ottaa vastuuta aikatauluistaan ja niiden suunnittelusta.
En ymmärrä palstalla tapahtuvaa jatkuvaa harrastamisen arvostelua. Jos ette itse jaksa, niin älkää harrastako. Typerää kuitenkin arvostella ja maalailla piruja seinille, jos muut kokee sen mielekkäänä.
Vaihtoehto tuolle olisi vain, että kukin perheenjäsen olisi omalla ruudullaan. Harrastus on terveempi juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa itsekin ihmettelen. Hyvä kun jaksan arkena lähikaupassa käydä töiden jälkeen. Viikonloppuna jotain pientä puuhastelua sentään.
Miksi olet päästänyt itsesi tuollaiseen kuntoon ja haluatko samaa lapsillesi?
Nykyäänhän ongelma on se, että osa ikäluokista on aivan surkeassa kunnossa - se ei varmaankaan ole seurausta tavoitteellisista liikuntaharrastuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyäänhän ongelma on se, että osa ikäluokista on aivan surkeassa kunnossa - se ei varmaankaan ole seurausta tavoitteellisista liikuntaharrastuksista.
Tässä ei ole mitään uutta. Aina ollut niitä jotka kuolevat sepelvaltimotautiin neli-viisikymppisenä tai ovat muuten rikkoneet paikkansa fyysisellä duunilla. Mutta samaa mieltä noin muuten.
Vierailija kirjoitti:
Nykyäänhän ongelma on se, että osa ikäluokista on aivan surkeassa kunnossa - se ei varmaankaan ole seurausta tavoitteellisista liikuntaharrastuksista.
Tavoitteellisissa liikuntaharrastuksissakin on nykyään niin, että pitäisi voittaa, ilman, että tarvisi harjoitella. Valmentaja haukutaan pystyyn kun "meidän ella-jaakopille tuli harjoituksissa hiki." Pitäisi vaan olla hauskaa ja kivaa, mutta ei fyysistä rasistusta ja ponnistelua. Mutta voittaa pitäisi. Siksipä katsonkin nykyään aika tarkkaan, ketä alan valmentamaan nykyään. Joukkuelajit on suoraan pois vaihtoehdoista, jos ei saa valita joukkuetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harrastin kaiken mahdollisen mitä kalenteriin mahtui ja vanhemmat suostuivat maksamaan, jotta kotona tarvitsi olla mahdollisimman vähän. Oli parempi olla harrastuksissa kuin ulkona taivaan alla kelissä kuin kelissä, kun kavereillakaan ei voi olla aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omassa lapsuudestani muistan ikätoverin, joka harrasti urheilulajia tavoitteellisesti. Nyt aikuisena hän on menestynyt elämässään huomattavasti paremmin kuin esim kouluaikainen keskinkertainen koulumenestys olisi antanut odottaa. Olen miettinyt, tavoitteellisen harrastuksen kautta hän ehkä tuli hankkineeksi taitoja, kykyjä ja keinoja, joista hyötyä myöhemminkin elämässä.
Jos ajattelen omaa lapsuutta 90-luvulla, he jotka eivät harrastaneet mitään kodin ulkopuolella ovat ehkä edenneet vaatimattomammin elämässä koulun jälkeenkin. Siis yhtään mitään ohjattua, ei vain liikuntaa. Fiksuja ihmisiä voivat olla, lukea paljon jne. Tai sitten osaavat korjata vaikka minkä auton tai mopon. Oletettavasti kyse ei ole siitä etteivät harrastaneet, vaan joku persoona juttu miksi eivät halunneet harrastaa näkyy aikuisenakin.
Se tavoitteellisuus siirtyy myös työelämään. Se on joku sisäänrakennettu kunnianhimo joka vie eteenpäin. Omassa kaveripiirissä tavoitteellisesti harrastaneet on kaikki hyvässä asemassa työelämässä ja ovat myös edenneet siellä melko nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omassa lapsuudestani muistan ikätoverin, joka harrasti urheilulajia tavoitteellisesti. Nyt aikuisena hän on menestynyt elämässään huomattavasti paremmin kuin esim kouluaikainen keskinkertainen koulumenestys olisi antanut odottaa. Olen miettinyt, tavoitteellisen harrastuksen kautta hän ehkä tuli hankkineeksi taitoja, kykyjä ja keinoja, joista hyötyä myöhemminkin elämässä.
Jos ajattelen omaa lapsuutta 90-luvulla, he jotka eivät harrastaneet mitään kodin ulkopuolella ovat ehkä edenneet vaatimattomammin elämässä koulun jälkeenkin. Siis yhtään mitään ohjattua, ei vain liikuntaa. Fiksuja ihmisiä voivat olla, lukea paljon jne. Tai sitten osaavat korjata vaikka minkä auton tai mopon. Oletettavasti kyse ei ole siitä etteivät harrastaneet, vaan joku persoona juttu miksi eivät halunneet harrastaa näkyy aikuisenakin.
Se tavoitteellisuus siirtyy myös työelämään. Se on joku sisäänrakennettu kunnianhimo joka vie eteenpäin. Omassa kaveripiirissä tavoitteellisesti harrastaneet on kaikki hyvässä asemassa työelämässä ja ovat myös edenneet siellä melko nopeasti.
Piti alkaa oikein miettiä. Ne ystäväni, joista on tullut oikeasti isoja johtajia, olivat niitä, jotka eivät harrastaneet juuri mitään. Pari harrasti tietokonepelejä, pari soitti pianoa muttei koskaan edes pyrkinyt musiikkiopistoon. Kouluun kyllä he kaikki panostivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omassa lapsuudestani muistan ikätoverin, joka harrasti urheilulajia tavoitteellisesti. Nyt aikuisena hän on menestynyt elämässään huomattavasti paremmin kuin esim kouluaikainen keskinkertainen koulumenestys olisi antanut odottaa. Olen miettinyt, tavoitteellisen harrastuksen kautta hän ehkä tuli hankkineeksi taitoja, kykyjä ja keinoja, joista hyötyä myöhemminkin elämässä.
Jos ajattelen omaa lapsuutta 90-luvulla, he jotka eivät harrastaneet mitään kodin ulkopuolella ovat ehkä edenneet vaatimattomammin elämässä koulun jälkeenkin. Siis yhtään mitään ohjattua, ei vain liikuntaa. Fiksuja ihmisiä voivat olla, lukea paljon jne. Tai sitten osaavat korjata vaikka minkä auton tai mopon. Oletettavasti kyse ei ole siitä etteivät harrastaneet, vaan joku persoona juttu miksi eivät halunneet harrastaa näkyy aikuisenakin.
Se tavoitteellisuus siirtyy myös työelämään. Se on joku sisäänrakennettu kunnianhimo joka vie eteenpäin. Omassa kaveripiirissä tavoitteellisesti harrastaneet on kaikki hyvässä asemassa työelämässä ja ovat myös edenneet siellä melko nopeasti.
Piti alkaa oikein miettiä. Ne ystäväni, joista on tullut oikeasti isoja johtajia, olivat niitä, jotka eivät harrastaneet juuri mitään. Pari harrasti tietokonepelejä, pari soitti pianoa muttei koskaan edes pyrkinyt musiikkiopistoon. Kouluun kyllä he kaikki panostivat.
Harrastaminen ei aina vaadi ulkopuolista opetusta saati kilpailemista. Pointti on se, että tekee jotain tavoitteellista ja kasvattaa kykyjänsä siinä asiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyäänhän ongelma on se, että osa ikäluokista on aivan surkeassa kunnossa - se ei varmaankaan ole seurausta tavoitteellisista liikuntaharrastuksista.
Tavoitteellisissa liikuntaharrastuksissakin on nykyään niin, että pitäisi voittaa, ilman, että tarvisi harjoitella. Valmentaja haukutaan pystyyn kun "meidän ella-jaakopille tuli harjoituksissa hiki." Pitäisi vaan olla hauskaa ja kivaa, mutta ei fyysistä rasistusta ja ponnistelua. Mutta voittaa pitäisi. Siksipä katsonkin nykyään aika tarkkaan, ketä alan valmentamaan nykyään. Joukkuelajit on suoraan pois vaihtoehdoista, jos ei saa valita joukkuetta.
Itse tunnen kyllä moniakin lapsia ja nuoria, jotka ymmärtävät työn teon merkityksen lajissaan.
Tämä on aivan tilastollinen fakta, joka liittyy lasten vähenemiseen ja kouluverkoston harventamiseen.
Vielä vuonna 2005 Suomessa oli noin 2600 alakoulua, ja nyt niitä on noin 1200. Mitä vähemmän lapsia ja mitä vähemmän kouluja, sitä vähemmän itsenäisesti kuljettaja koulumatkoja ja sitä vähemmän lähellä asuvia kavereita.
Se, kuinka sinun lapsesi tai minun lapseni kulkevat koulumatkansa, tai kuinka paljon he leikkivät kavereidensa kanssa, vaikuttaa aivan häviävän vähän siihen, mikä tilanne tilastollisesti on.