Tunnetko ketään positiivista ihmistä?

Tutustuin ehkä n 10v sitten tällaiseen ihanan positiiviseen, aina hyväntuuliseen ja hyvin empaattiseen ihmiseen, jonka seurassa tulin aina niin hyvälle tuulelle. Tulimme hyvin juttuun keskenään. Hänen positiivisuus tarttui ainakin hetkeksi.

No, vuosien saatossa hänestä on karissut niin positiivisuus kuin se aito ja oikea empaattisuus. Hetkittäin tuli esille jopa piikikkyyttä ja ns rivienvälinäpäyttelyä jonka huomasin siitä että toisti samaa maneeria usein kun halusi kettuilla jollain asialla vaikka tekikin sen kiertoteitse. 

Nykyisin on pikemminkin neutraali tai monista asioista yllätyävänkin sitkeästi valittava ja kritisoiva, tuntuu että näkee sellaisissakin asioissa huonoja puolia mitä ei oikeasti ole, jauhaa samoja negaatioita, oikein piehtaroi niissä ongelmissa ja elämän vastoinkäymisissä mitä tällä hetkellä on. Olen havainnut että myös joskus suorastaan valehtelee tai antaa toisenlaisen kuvan asiasta xx kuin mitä se oikeesti on. Ei suostu yhtään kokeilemaan mitään ehdotettua muutosta jotta olo paraneisi. Hän tietää itse kaiken paremmin ja ehkä vähän myös lisää itse vitutustaan. On riitaantunut yhden jos toisenkin kanssa, lähisukuaan ei voi sietää, joitakin kohtaan onkin todella tunnekylmä.

Kaikenmaailman hihhulihoidot, ehkä jopa joku ? uskonto, huono puutteellinen ravinto ym ovat saaneet nupin ihan sekasin. 

Herää kysymys oliko hän oikeasti positiivinen ja empaattinen luonne vai oliko se kaikki vain miellyttämistä/ mielistelyä ja opeteltu rooli millä pärjää?

Kyllä. Työskentelen siivosualalla. Melkein kaikki aasiasta kotoisin olevat työkaverit ovat aina positiivisia. Intiasta, Bangladeshista, Thaimaasta. Suomalaiset työkaverit etsivät koko ajan vikoja ja valittavat kaikesta. 

Olen ottanut mallin heistä työelämään ja muutenkin. 

Hyvä kysymys ap! 

En tiedä mitä tapahtui, mutta koronaepidemian aikana monista ystävistäni, tutuistani ja sukulaisista katosi positiivisuus. Mietin että taisi kadota osin minusta itsedtänikin. Pääkaupunkiseudulla loppui kaikki tekeminen, ihmiset eristettiin koteihinsa ja peloteltiin pysymään vaan yksin, 1,5-2 v erinäisiä totaalisulkuja, rajootteita, harradtuspaikat kiinni ym ym teki tehtävänsä. Ihmisiltä katosi sosiaalisuus, jopa joiltakin perus käytöstavat kun he käpertyivät vain itseensa. Eteenkin yksineläjät erakoituivat ihan poikkeuksellisen paljon. 

Positiivisuuden, elämänilon, kiinnostuneisuuden  tekemisen, osallistumisen ja touhuamisen tilalle tuli passiivisuus, joillekin jopa apaattisuus, negatiivisuus, tympääntyminen, tylsistyminen ja erakoituminen. 

Huomasin itsessäni ainakin osittain tuota vaikka koitan yhä pyrkiä siitä pois mutta paluuta ei ole näköpiirissä. Toki ikäkin tekee tehtävänsä näin viiskymppisenä, 2-5v tässä iässä muuttaa ihmistä jo ehkä ihan luonnostaankin. Mutta en voi sille mitään että kaipaan itsedtäni sitä versiota mikä olin ennen epidemiasulkuaikoja.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Työskentelen siivosualalla. Melkein kaikki aasiasta kotoisin olevat työkaverit ovat aina positiivisia. Intiasta, Bangladeshista, Thaimaasta. Suomalaiset työkaverit etsivät koko ajan vikoja ja valittavat kaikesta. 

 

Olen ottanut mallin heistä työelämään ja muutenkin. 

Tämä on niin totta.  Ymmärrän miksi moni suomalainen (erityisesti keski-ikään jo tulleet)  ei saa edes töitä koska ne on jo lähtökohtasesti ns naama norsun v....lla. Ja eteenkin jos ko henkilö tunnetaan entuudestaan ja tiedetään että on kamalan negatiivinen, niin ei kannata ottaa töihin, tulossa vain ongelmia. 

Jos saavat työn koska äidinkieli on suomi ja on työkokemusta, sitten jaksetaan just just feikata koeaika ja sit alkaa se hiton valitus, vinkuminen, saikuttaminen ja paskanpuhuminen työkavereista, asiakkaista, pomosta jne. 

Omalla kohdallani voin sanoa että sain verenperintönä nuorelta yh äidiltäni negatiivisen ajattelumallin tai ainakin sen että "ladi on puolityhjä" ei puolittain täynnä. 

Tosin olen kyllä harjoitellut ja siinä onnistunutkin positiivisemman otteen koska olen huomannut että itsensä voi saada siggestoitua hirveään vitutuskäyrään ja negatiiviseen asenteeseen ihan hetkessä. Koska elämäni on ainakin välillä ihan ok, koitan ajatella miten paljon huonommin se voisi olla jolloin väkisin tulee positiivinen ajatus siitä että mulla on varsin hyvin liki kaikki jotta pärjään vaikka harmillisedti yksineläjä olenkin ja kumppani jota kaipaan puuttuu. Eli elämän 1 perustarve "rakastetuksi tuleminen ja rakkauden antaminen" puuttuu. 

Joskus kun on angsti moodi päällä, nauran itselleni sanoen että tänään ei vituta yhtään niin paljon kuin eilen -sekin on positiivista ajattelua. 

Olen oppinut myös ajattelemaan niin että kun jostain asiasta tulee takkiin, mietin että mitä tästä opin ja miten toimin seuraavalla kerralla kun huomaan että olen samassa tilanteessa.

Rakastan nauramista ja iloisia ihmisiä ja kaipaa kovasti lisää sellaisia ympärilleni. Jotenkin vaan tuntuu että yksi jos toinenkin muuttuu vanhemmiten hyvin vakavaksi, tylsäksi ja negatiiviseksi. Miksi ilo katoaa meistä?

Menetin lapsena koko perheeni ja olen silti aina positiivinen. Sattui ja sattuu vieläkin kuunnella miten ihmiset valittaa vanhemmistaan eivät arvosta vanhempiaan.

Olen tuntenut kouluvuosilta 80 luvulta saakka erään henkilön joka on ihan helvetin negatiivinen. Muistan et hänen äitinsä oli ihan samanlainen. Tosin meni kutakuinkin parikymmentä v ettemme olleet juuri missään tekemisissä joten en tiedä miten se aika hänellä meni, mut nyt vanhemmiten kun taas ollaan oltu hiukan tekemisissä niin se sama tyyli jatku ihan sekunnissa, kun hän avaa suunsa sieltä tulee ihan aina valitus tai moite jostain asiasta.  Jos se ei ala heti ensimmäisedtä lauseedta niin tarinan lopussa siitäkin asiasta pitää sanoa joku negatiivinen puoli. 

Se on jopa välillä (riippuu omasta fiiliksestä) ihan huvittavaa miten helkkarin paljon joku jaksaa mäkättää ja ruotia negatiiviseen sävyyn joka hiton asiasta ja jopa asioista / ihmisistä joista ei oikeesti tiedä mitään eikä tunne oikeesti ko ihmisiä. Hänellä on joku syvääluotaava tarve haukkua ja arvostella joka ikinen tuntemansa ihminen jollain tapaa. Hänen koko elämän voimavara tuntuu olevan negatiossa rypeminen, ehkä jonkinasteinen viha ja katkeruus sisällä mikä tuottaa suusta ulos jatkuvaa v-käyrää. En ymmärrä miten hänen mies on kestänyt monta vuosikymmentä sitä valitusta. No, hänestä taisi tulla samanlainen. Seura tekee kaltaisekseen. Olisi mielenkiintoista tietää millasia hänen lapsistaan on tullut, toivottavasti ei ole tartuttanut heihin sitä piirrettä tai osaavat nykyaikana tunnistaa tuon piirteen haitallisuuden ja näkevät asiat ja muut ihmiset valoisampana.

Nykypäivänä enää vähenevässämäärin tunnen positiivisia ihmisiä. Töissä toki muutamia mutta siellähän jokaisella on päällä "työrooli" eli vedetään se päivä kuin jotain teatteriesitystä koska niin kuuluu töissä olla: positiininen, energinen, ystävällinen, hyvä käytöstapainen. 

Mutta sukulaisissa ystävissä ja tuttavissa vapaa-ajalla on enemmänkin neutraaleja tai sitten hiukan pessimismiin taipuvaisia ihmisiä. Ei toki kukaan ole aina  100% negatiivinen, mutta ehkä jaolla 50% negatiivinen, 25% neutraali ja 25% positiivisia piirteitä omaavia. 

Toivoisin että ilmiset löytäisivät enemmän sellaisen eteläeurooppalaisen elämän letkeyden jossa positiivisuutta, iloa, valoa ja hyväntuulisuutta olisi se 75% ajasta. Se helpottaisi elämää huomattavasti kaiken arjen keskellä.

Kyllä, muistan mummoni joka kuollut kyllä jo parikymmentä v sitten. Hän oli köyhistä oloista joskus sota-aikana syntynyt, eli pienessä rintamamiestalossa maaseudulla ukkini ja 5 lapsensa kanssa varsin arkisissa ja vaatimattomissakin oloissa, kovaa työtä tehden ja kaikesta huolehtien kaiken valveillaoloaikansa. Sitten me 2 nuoren yh äidin lasta vielä jäätiin ensimmäiseksi 7 vuodelsi heidän hoidettavakseen kun äiti työskenteli viikot lähikaupungissa. Mummo oli aina iloinen ja hyväntuilinen eikä ollut koskaan ilkeä, kaikki tykkäsi hänestä, hän oli lempeyden ja herttaisuuden perikuva. 

Jännä että tuo piirre ei tarttunut äitiini ollenkaa, joka olikin (on yhä) sitten ihan eri planeetalta. 

Minä olen muiden mielestä ikipositiivinen. Ja käyttäneet siksi positiivisuutta minua vastaan. Saan töissä kaikkea lokaa ja heikennyksiä muihin nähden ja henkilökunta johtoa myöten toteaa kuittauksen aina "olet positiivinen" vaikka itkisin heidän edessä

Vierailija kirjoitti:

Menetin lapsena koko perheeni ja olen silti aina positiivinen. Sattui ja sattuu vieläkin kuunnella miten ihmiset valittaa vanhemmistaan eivät arvosta vanhempiaan.

Miksi se sattuu, miksi olet noin negatiivinen? Ei kenenkään velvollisuus ole olla siten miten sinä haluat, van koska sinusta tuntuu siltä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen muutaman. Yritän itsekin olla sellainen. Joskus menee valittamiseksi väsyneenä tai nälkäisenä, mutta pääosin puhun ja ajattelenkin positiivisia asioita. Kärsin pahasta masennuksesta pitkään nuorempana, joten on ihan tietoisesti opeteltu taito, että pysyy hengissä. 

Minulla on tasan tämä sama kokemus. Tunnen myös paljon muita positiivisia ihmisiä. Kumppanini on sellainen.

Ai siis tunnenko ihmisiä, jotka ovat kovia valehtelemaan. Voi kuule vaikka kuinka ja paljon, tämä ei ole vale

Vierailija kirjoitti:

Tutustuin ehkä n 10v sitten tällaiseen ihanan positiiviseen, aina hyväntuuliseen ja hyvin empaattiseen ihmiseen, jonka seurassa tulin aina niin hyvälle tuulelle. Tulimme hyvin juttuun keskenään. Hänen positiivisuus tarttui ainakin hetkeksi.

No, vuosien saatossa hänestä on karissut niin positiivisuus kuin se aito ja oikea empaattisuus. Hetkittäin tuli esille jopa piikikkyyttä ja ns rivienvälinäpäyttelyä jonka huomasin siitä että toisti samaa maneeria usein kun halusi kettuilla jollain asialla vaikka tekikin sen kiertoteitse. 

Nykyisin on pikemminkin neutraali tai monista asioista yllätyävänkin sitkeästi valittava ja kritisoiva, tuntuu että näkee sellaisissakin asioissa huonoja puolia mitä ei oikeasti ole, jauhaa samoja negaatioita, oikein piehtaroi niissä ongelmissa ja elämän vastoinkäymisissä mitä tällä hetkellä on. Olen havainnut että myös joskus suorastaan valehtelee tai antaa toisenlaisen kuvan asiasta xx kuin mitä se oikeesti on. Ei suostu yhtään kokeilemaan mitään ehdotettua muutosta jotta olo paraneisi. Hän tietää itse kaiken paremmin ja ehkä vähän myös lisää itse vitutustaan. On riitaantunut yhden jos toisenkin kanssa, lähisukuaan ei voi sietää, joitakin kohtaan onkin todella tunnekylmä.

Kaikenmaailman hihhulihoidot, ehkä jopa joku ? uskonto, huono puutteellinen ravinto ym ovat saaneet nupin ihan sekasin. 

Herää kysymys oliko hän oikeasti positiivinen ja empaattinen luonne vai oliko se kaikki vain miellyttämistä/ mielistelyä ja opeteltu rooli millä pärjää?

Kysymys on hyvä, mutta onko sellaidta olemassakaan, että olisi aina positiivinen. Mielestäni positiivinen on se, joka jaksaa uskoa huomiseen ja, että vaikeudet voitetaan, eikä luovuteta.

Tuo yllä oleva kirjoitus toi mieleeni entisen nuoruudenystävän, jonka suhteen olin sokea vuosikaudet. Kun paljastui, että hän piiloveetuilee, kääntää tahallaan asiat väärinpäin, juoruaa luotettavia salaisuuksia eteenpäin, ym. Laitoin välit poikki, koska haluan säilyttää oman positiivisuuteni.

Vierailija kirjoitti:

Menetin lapsena koko perheeni ja olen silti aina positiivinen. Sattui ja sattuu vieläkin kuunnella miten ihmiset valittaa vanhemmistaan eivät arvosta vanhempiaan.

Sinähän tässä valitat. Ei ole toisten ihmisten syy että sinä menetit perheesi, ei kenenkään vanhempia tee paremmaksi se että sinulla ei sellaisia ole.

Vierailija kirjoitti:

Menetin lapsena koko perheeni ja olen silti aina positiivinen. Sattui ja sattuu vieläkin kuunnella miten ihmiset valittaa vanhemmistaan eivät arvosta vanhempiaan.

Sitten menetit, mitä sitten?

Vierailija kirjoitti:

Menetin lapsena koko perheeni ja olen silti aina positiivinen. Sattui ja sattuu vieläkin kuunnella miten ihmiset valittaa vanhemmistaan eivät arvosta vanhempiaan.

Olisit kiitollinenn että sinulla oli perhe jota surra, kaikilla ei ole koskaan ollutkaan. Siinä millaisia toisten vanhemmat ovat ei myöskään ole kyse sinun tunteistasi.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen itseni ja poikani. Siihen jäi.

Suhtaudutpa positiivisesti muihin. 

Onko positiivisuus sitä että hampaat irvessä hymyilee vaikka perimmiltään ketuttaa vai sitä että hyväksyy kaikki tunnetilat ja elämän notkokohdat ja antaa silti luvan itselleen iloitakin - pienistäkin - asioista silloin kun sellaisia eteen putkahtaa? Pakottamatta. 

Onko toisen positiivisuus toisen ketutuksen kohde ja aiheuttaako se tarvetta todistaa toisen positiivisuus falskiksi? Miksi? Mitä se edesauttaa? 

Miksi edes keskittyä muuhun kuin yrittää muokata omaa asennoitumistaan elämään sellaiseksi, ettei tarvitse heti olla tylsällä leipäveitsellä ranteitaan jynssäämässä? 

Raivopositiivisuus ei ole mitään oikeaa positiivisuutta.