Onko muita jotka ei pysty parisuhteeseen koska se on henkisesti kuluttavaa?

Paha sanoa. Ei ole kokemusta.

On ja aloituksessa kymmenen kertaa enemmän ylä- kuin alanuolia

Oletteko harkinneet terapiaa? Ei siis sen takia että olisi pakko olla parisuhteessa, vaan siksi, että jos taustalla jotakin, että ette voi hyvin. 
Suomessa myös paljon enemmän nepsyä ja harvinaissairauksia ynnä muuta. Mikä vaikuttaa jaksamiseen. 
Huono hoito jos raudan puute tai kr vajis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pystyn parisuhteen silloin kun olen työttömänä. Työssä ollessa en pysty. Mutta eipä voi muuttaa toisen luo lokkeilemaan.

Täh??

Mikä oli epäselvää?

Oikeastaan koko kommenttisi on epäselvä. Miten niin et pysty suhteeseen työssä olless mutta työttömänä pystyt?

Juuri niin kuin sanoin.

Olin työtön kun muutin yhteen. Meni hyvin kun oli energiaa suhteelle.

Menin töihin. Vapaa-aika menee töistä toipumiseen. Ei ole energiaa suhteelle ja menee huonosti. Muutin omilleni asumaan. 

Aika paljon yläpeukkuja, onko muillakin näin? Luulin olevani ainut.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko harkinneet terapiaa? Ei siis sen takia että olisi pakko olla parisuhteessa, vaan siksi, että jos taustalla jotakin, että ette voi hyvin. 
Suomessa myös paljon enemmän nepsyä ja harvinaissairauksia ynnä muuta. Mikä vaikuttaa jaksamiseen. 
Huono hoito jos raudan puute tai kr vajis.

Olen ollut terapiassa monta kertaa ja käsitellyt asiaa. Ei ole auttanut ja olen jo yli 40. Tuskin tästä muutun.

Itse olen ollut pitkään naimisissa ja mies on täydellinen kumppani. Turvallinen ja ei sovinisti (ei todellakaan itsestään selvää tämän päivän miehissä), tasavertainen vanhempi, hoitaa kotia jne. Pikkulapsiarki kuormittaa parisuhdetta toki, mutta tämän parempaa kumppania ei edes voisi toivoa. Siitä huolimatta haikailen usein sen perään, että saisi vain olla yksin. Tai no, koska on lapsia, haikailen että olisi yhteishuoltajuus ja lapset esim viikko-viikko. Mutta ennen kaikkea ettei olisi parisuhdetta. Kun lapset ovat niin vaativassa iässä (kirjaimellisesti, he vaativat vielä paljon hoivaa, läheisyyttä ja ohjausta), näin introverttina ei vaan jää annettavaa parisuhteelle. Kaikki parisuhteeseen liittyvä tuntuu kuormittavalta.

Ehkä tämä helpottaa kun lapset kasvavat, mutta jos tulee ero, niin en ikinä halua uutta kumppania. Varsinkaan, kun en oikeasti usko löytäväni parempaa. Ehkä silloin kuin olin nuorempi, oli vielä enemmän normi löytää joku ja olla jonkin kanssa. Nykyisin sinkkuus tuntuu olevan myös sosiaalisesti enemmän hyväksyttävää. Nyt lähinnä säälittää nuorempi minä, joka ajatteli oman onnen olevan kiinni parisuhteesta ja toisesta ihmisestä.

Vierailija kirjoitti:

Hankkikaa sellainen parisuhde joka sopii teille

No tästäpä se juuri kiinni on! Kohtaamisvaikeudet on tänään se pointti, joka on ylipääsemätön! Ennen äijä oli kunkku, ja naisen piti " esittää", tänään naiset kouluttautuu samoin miesten kanssa! Naimisiin " pääsy" naisilla ei ole tänään mikään itseisarvo. Ollaan vaikka yksin,vaikkei sekään ihan terveellistä ole! Masennus on yksi eniten puhuttavista ongelmista tänään.

Minusta tuntuu että se parisuhde itsessään on ok mutta meitä hajottaa toistemme lapset.. Toinen on nepsy lapsi, toinen ei kestä sitä... Toisen lapsi on taas tulisielu joka räjähtää varsinkin aamuisin nollasta sataan kun komentaa.. jos ei komenna niin mitään ei tapahtu. Mua itsessäni väsyttää katsella vierestä noiden kokoaikaista riitelyä, ovat paukkuu ja lapsi kiljuu/huutaa ja vanhempi perässä.. siis jälkimmäisen lapsen ja hänen vanhempansa. Minä oon viilipytty ja sitten kun ärähdän niin se on väärin..

Minun nepsy lapseni taas kyselee kaikkea todella paljon ym. nepsy haasteet tuntuvat tuolle toiselle olevan aivan liikaa..

Ei ole jos rakastut. Muussa tapauksessa tarpeetonta.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko harkinneet terapiaa? Ei siis sen takia että olisi pakko olla parisuhteessa, vaan siksi, että jos taustalla jotakin, että ette voi hyvin. 
Suomessa myös paljon enemmän nepsyä ja harvinaissairauksia ynnä muuta. Mikä vaikuttaa jaksamiseen. 
Huono hoito jos raudan puute tai kr vajis.

Elämme ekstroverttien maailmassa: yksin viihtyminen on syy hakeutua terapiaan?

Minä tässä juuri haaveilen että löytyisikö joku sellainen jonka kanssa olisi harmoniaa ja rentoa yhdessä. Voisiko sellaista omalle kohdalle osua. En ehkä ole stressannut parisuhteissa, on niissä ollut mukavaakin mutta kun niitä ihmisiä on niin harvassa. Mälsää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko harkinneet terapiaa? Ei siis sen takia että olisi pakko olla parisuhteessa, vaan siksi, että jos taustalla jotakin, että ette voi hyvin. 
Suomessa myös paljon enemmän nepsyä ja harvinaissairauksia ynnä muuta. Mikä vaikuttaa jaksamiseen. 
Huono hoito jos raudan puute tai kr vajis.

Olen ollut terapiassa monta kertaa ja käsitellyt asiaa. Ei ole auttanut ja olen jo yli 40. Tuskin tästä muutun.

Juu, en usko että muutut. Enkä siis väitä että tarvitsisikaan muuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko harkinneet terapiaa? Ei siis sen takia että olisi pakko olla parisuhteessa, vaan siksi, että jos taustalla jotakin, että ette voi hyvin. 
Suomessa myös paljon enemmän nepsyä ja harvinaissairauksia ynnä muuta. Mikä vaikuttaa jaksamiseen. 
Huono hoito jos raudan puute tai kr vajis.

Elämme ekstroverttien maailmassa: yksin viihtyminen on syy hakeutua terapiaan?

Joo ja jos ei parane niin pakkohoitoon ryhmäterapiaan.

Häh?

Kuka alkaa omasta mielestä epäviehättävän, ällöttävän ja ärsyttävän tyypin kanssa, kuten ap aloituksessa kuvailee? Vai eikö ap saa muunlaisia?

Minä en koe parisuhdetta sopivan ihmisen kanssa ollenkaan kuluttavaksi. Päinvastoin on HELPPO olla oma itsensä, eikä todellakaan tarvitse analysoida tunnelmaa, omia sanoja ja olemisia - toisin kuin joidenkin muiden ihmisten kanssa. 

Mä en edes ala millekään miehen kanssa, jonka kanssa ei ole helppo olla oma itsensä. Se ei tarkoita etteikö mua jännittäisi ja ujostuttaisi, mutta mun on aidosti todella luontevaa olla sellainen kuin olen. Miehen kanssa ei ole yhtään sellaista ulos joutumisen ja mokaamisen pelkoa, kuin joissain naisporukoissa joskus. 

Ällöttävän, tyhmän ja juntin kanssa en tietenkään viettäisi aikaa. Mun miesystävä on puhdas, siisti, fiksu ja viehättävä. Ihminen jonka kanssa on helpompi ja vapaampi olla, kuin useimpien kavereiden. On ystävissä onneksi myös muutama, jonka kanssa on helppo olla. 

Vierailija kirjoitti:

Häh?

Kuka alkaa omasta mielestä epäviehättävän, ällöttävän ja ärsyttävän tyypin kanssa, kuten ap aloituksessa kuvailee? Vai eikö ap saa muunlaisia?

Minä en koe parisuhdetta sopivan ihmisen kanssa ollenkaan kuluttavaksi. Päinvastoin on HELPPO olla oma itsensä, eikä todellakaan tarvitse analysoida tunnelmaa, omia sanoja ja olemisia - toisin kuin joidenkin muiden ihmisten kanssa. 

Mä en edes ala millekään miehen kanssa, jonka kanssa ei ole helppo olla oma itsensä. Se ei tarkoita etteikö mua jännittäisi ja ujostuttaisi, mutta mun on aidosti todella luontevaa olla sellainen kuin olen. Miehen kanssa ei ole yhtään sellaista ulos joutumisen ja mokaamisen pelkoa, kuin joissain naisporukoissa joskus. 

Ällöttävän, tyhmän ja juntin kanssa en tietenkään viettäisi aikaa. Mun miesystävä on puhdas, siisti, fiksu ja viehättävä. Ihminen jonka kanssa on helpompi ja vapaampi olla, kuin useimpien kavereiden. On ystävissä onneksi myös muutama, jonka kanssa on helppo olla. 

Tää on ihan totta kun tämän kokee.

Meillä on just tuo että on helppo olla oma itsensä, ei tarvitse puhua jos ei ole asiaa, hiljaisuuskin on täysin ok.

Sit taas toisaalta kumpi tahansa voi möläyttää jotain ihan outoa eikä toinen pidä toista hölmönä kuitenkaan.

Vaatii kait samanlaisen ajattelutavan tai jotain.. mut kerran kun tän on kokenut niin ihmettelee että miten jaksoi olla sen eksän kanssa..

Kyllä. Kaikki vapaa-aika menee työkoomasta toipumiseen.

Pystyisin, mutta mitähän siitäkin taas seuraisi. Alan olla jo hitusen väsynyt tiettyihin kokemuksiin. Olen todennut että olen oma paras ystäväni. Voisi olla ihan helvetin paljon huonomminkin. On ehkä myös sellaisia asioita joita en voi jakaa oikein kenenkään kanssa ja hyväksyn senkin.

En todellakaan halua heikentää elämänlaatuani ryhtymällä parisuhteeseen. Terapiat on käyty ja todettu että itseään pitää rakastaa ja kunnioittaa sen verran ettei suostu hyväksikäytettäväksi kenellekään, eikä miehillä ole ollut muuta kuin oma etu tulokulma jokaiseen parisuhteeseen, joten antaa olla. Olenoikein onnellinen itsekseni.
N48

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan halua heikentää elämänlaatuani ryhtymällä parisuhteeseen. Terapiat on käyty ja todettu että itseään pitää rakastaa ja kunnioittaa sen verran ettei suostu hyväksikäytettäväksi kenellekään, eikä miehillä ole ollut muuta kuin oma etu tulokulma jokaiseen parisuhteeseen, joten antaa olla. Olenoikein onnellinen itsekseni.
N48

Voitko kertoa lisää oman edun tulokulmasta? Olen kokenut samaa mutta en oikein löydä sanoja sille. Jopa kaikkein parhaassa, tasa-arvoisimmassa ja rakastavimmassa suhteessani tuntui siltä.

häiriintyneen naikkosen kanssa se on juuri sitä mitä otsikko kertoo.