Lue keskustelun säännöt.
Onko muita jotka ei pysty parisuhteeseen koska se on henkisesti kuluttavaa?
06.06.2026 |
Itse analysoin koko ajan tunnelmaa, sanoja ja tekoja. En kykene rentoutumaan toisen ihmisen läheisyydessä vaan koen sen uhkaavaksi ja henkisesti todella raskaaksi. En myöskään siedä ällöttäviä tapoja tai maneereja, junttiutta, tyhmyyttä.
Onni on olla yksin!
Kommentit (140)
Vierailija kirjoitti:
En jaksa. Positiivinenkin vuorovaikutus vaatii voimia ja ei ole annettavaa.
Miehet harvemmin ajattelevat ja kokevat näin. Naisten pitäisi tässä ottaa mallia miehistä, ja olla suhteessa ilman ajatusta jatkuvan antamisen pakosta. Ole suhteessa vain oma itsesi, älä "metaile" toisen edestä, laita oma hyvä etusijalle, älä pyri miellyttämään. Pikemmin ajattele niin, että kumppanin tulisi tukea sinua, erityisesti kun olet heikoilla.
Jos tämmöinen suhteessaolo ei onnistu, siinäpä onkin hyvä keskustelunaihe. Mutta huom! älä itse aloita tätä keakustelua. Sen aika on vasta sitten, kun kumppani alkaa ihmetellä, miksei hänen vaatteet enää peseydy itsestään ja jääkaappikin on tyhjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Avioliitossa eläminen on yhtä he ve tiä. Puolison kanssa joutuu jankkaamaan ja väittelemään pienimmistäkun asioista. Jos jotain remonttia pitää tehdä tai tehdä edes joku pienikin hankinta, edessä on aina riitaa ja väittelyä. Mitään ei voi tehdä ilman, että verenpaine nousee. Tässä nyt ollaan kun on nuo lapset, jotka eivät halua, että me vanhemmat eroamme. Jos tästä selviää ilman sydäriä, en ikinä enää muuta saman katon alle toisen ihmisen kanssa.
Mua on alkanut suunnattomasti rasittamaan, että omassa kodissa ei ole enää mitään omaa. Yhtään esinettä, huonekalua, tapettia tai astiaa ei voi hankkia itse, vaan aina tuo sama saa tanan vänkääminen. En kestä enää, sanon joka asiaan ihan sama, ja yritän pysyä pois tieltä. Sitten toinen myhäilee että hienosti laitettiin, on se kiva kun on niin samanlainen maku.
Yleensä minä olen se, joka hankkii ja suunnittelee, mutta aina kysyn miehen mielipidettä. Usein hän sanoo, ettei osaa sanoa, joskus taas haluaakin päättää itse. On kiitellyt, miten olen laittanut asunnon nätiksi ja harmittelee, kun hän ei osaa. Kuitenkin meillä on samanlainen maku ja arki yhdessä on helppoa ja ihanaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin, paljonko te yksin olevat olette käytännössä yksin? Puhutteko kellekään yleensä vai käyttekö jossain joukkoharrastuksissa kuten jumpassa, missä puhutte ihmisten kanssa? Onko teillä kotona lemmikkieläin, jolle juttelette?
Miksi ajattelet että yksin tai ilman parisuhdetta olevat puhuisivat vähemmän kuin parisuhteessa olevat? Esim omat vanhempani eivät puhu mistään paitsi lyhyesti jostain käytännöllisestä ja siitäkin tulee riita. Meillä pelkästään työpaikan taukotilassa jutellaan ja nauretaan enemmän kuin vanhempani vuosikymmenien aikana.
Teillä on erikoinen työpaikka. Meidän taukotilassa kaikki tuijottaa luureihinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Avioliitossa eläminen on yhtä he ve tiä. Puolison kanssa joutuu jankkaamaan ja väittelemään pienimmistäkun asioista. Jos jotain remonttia pitää tehdä tai tehdä edes joku pienikin hankinta, edessä on aina riitaa ja väittelyä. Mitään ei voi tehdä ilman, että verenpaine nousee. Tässä nyt ollaan kun on nuo lapset, jotka eivät halua, että me vanhemmat eroamme. Jos tästä selviää ilman sydäriä, en ikinä enää muuta saman katon alle toisen ihmisen kanssa.
Mua on alkanut suunnattomasti rasittamaan, että omassa kodissa ei ole enää mitään omaa. Yhtään esinettä, huonekalua, tapettia tai astiaa ei voi hankkia itse, vaan aina tuo sama saa tanan vänkääminen. En kestä enää, sanon joka asiaan ihan sama, ja yritän pysyä pois tieltä. Sitten toinen myhäilee että hienosti laitettiin, on se kiva kun on niin samanlainen maku.
Yleensä minä olen se, joka hankkii ja suunnittelee, mutta aina kysyn miehen mielipidettä. Usein hän sanoo, ettei osaa sanoa, joskus taas haluaakin päättää itse. On kiitellyt, miten olen laittanut asunnon nätiksi ja harmittelee, kun hän ei osaa. Kuitenkin meillä on samanlainen maku ja arki yhdessä on helppoa ja ihanaa.
Mun puoliso kirjoittaisi ihan samalla tavalla.
Vielä kun kaksi hermostoltaan ylivirittynyttä päätyy yhteen ja kyttää toinen toistensa mikroilmeitä ja kumpikin alkaa sovittaa omia tunteita toisen mielialojen mukaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vielä kun kaksi hermostoltaan ylivirittynyttä päätyy yhteen ja kyttää toinen toistensa mikroilmeitä ja kumpikin alkaa sovittaa omia tunteita toisen mielialojen mukaan
Traumabonding
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä kun kaksi hermostoltaan ylivirittynyttä päätyy yhteen ja kyttää toinen toistensa mikroilmeitä ja kumpikin alkaa sovittaa omia tunteita toisen mielialojen mukaan
Traumabonding
Suomeksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa varsinkaan aamuisin puhua mitään.
MGTOW voitti, yrittäkää nyt hyväksyä se jo!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jaksa varsinkaan aamuisin puhua mitään.
Kuka jaksaa?
Itse olin sinkku 29-vuotiaaksi asti. Tapailin välillä ihmisiä, välillä kerran ja välillä muutaman kuukauden. Joka kerran jälkeen, kun suhde oli ohi, olin helpottunut.
Tuntui, etten pystynyt olla oma itseni kenenkään kanssa ja kun suhde oli ohi, olo oli vasta sitten normaali ja mielenterveys parhaimmassa jamassa.
Ihmiset ympärilläni seurusteli. En kertakaikkiaan ymmärtänyt, miten. Olin varma, että olen vähintään autisti, outo, sitoutumiskammoinen ja niin estoinen, eri maata kuin "parisuhdeihmiset".
Ajattelin, että on olemassa parisuhdeihmisiä ja tällaisia, kuin itse olen. En halunnutkaan ketään oikeasti, kun suhteissa oli aina niin huono olla. Yksin oli paras, turvallisin ja sai tehdä mitä itse halusi. Oli vapaa, onnellinen, kaikkea.
Ihmiset ihmettelivät, miksi olen sinkku. Heidän mielestään parisuhteessa parasta oli turvallisuus. Minä ihmettelin, että asia on kyllä päinvastoin. Yksin on turvallisin. Ihmettelin, kun naiset holhosivat miehiään ja huolehtivat, onko heillä aurinkorasvat varmasti niskaan levitetty. Ihmettelin sitäkin. Ajattelin, että multa puuttuu luontainen tapa helliä ja holhota miestä.
Vuodet vieri, minä olin sinkku. Ihmiset kauhisteli yksinäisyyttäni, mutten ollut yhtään yksinäinen. En voisi painajaisessakaan kuvitella, että asuisin jonkun ihmisen kanssa. Hullua, kuka ottaa jonkun luoksensa asumaan? En vaan ole sellainen.
Tein vauvapalstalle monia samanlaisia keskusteluja ja sain paljon komppia kaikilta samankaltaisilta ihmisiltä.
Miten yhdessä asuessa voi edes pieraista tai uskaltaa olla rumana ja ilman meikkiä pieruverkkarit jalassa?
...
Näin ajattelin 29-vuotiaaksi asti.
Sitten tapasin mieheni. Pitkin hampain menin hänen kanssaan kahville. En olisi jaksanut, koska tiesin, että ei siitä tule taas mitään.
Menin silti. Nähtiin ja ajattelin, että samanlainen kuten kaikki, en halua suhdetta. Juteltiin samat ympäripyöreät asiat mitä aina uuden ihmisen kanssa. Nähtiin kuitenkin vielä pari kertaa. Tokallakaan kerralla ei viisari värähtänyt.
Kolmannella kerralla värähti. Sitten puolen vuoden päästä alettiin seurustelemaan, pari vuotta siitä ja muutettiin yhteen. Nyt meillä on omakotitalo ja naimisissa oltu pari vuotta. Ja elämä on ihan pirun jees. Vielä parempaa kuin yksin ollessa! Rakastin nimittäin sitä. Mutta niin rakastan tätäkin elämää, eri tavalla.
On vain oikeanlainen tyyppi. Kenen kanssa on helppo olla. Jutella kaikesta, mitä mieleen tulee. Itkeä tai nauraa. Saa olla oma itsensä ja elää omaa elämää, mutta myös odottaa niitä ihan tavallisia saunailtoja yhdessä ja pelihetkiä. Tai mennä reissuun yhdessä tai katsoa sarjaa. Suunnitella ihan perusarkea tai juhlaa. Saan harrastaa samoja juttuja kuin sinkkuna. Ja mies myös. Oma aika on tosi tärkeää, mutta myös se yhteinen aika. Ja että on riittävän iso talo ja molemmille myös omat huoneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä kun kaksi hermostoltaan ylivirittynyttä päätyy yhteen ja kyttää toinen toistensa mikroilmeitä ja kumpikin alkaa sovittaa omia tunteita toisen mielialojen mukaan
Traumabonding
Suomeksi?
Syvästi järkyttäneisiin kokemuksiin tai kehitysiän kiintymyssuhteen ongelmiin perustuva sidos.
Ihan siitä kiinni mimmoisen sattuu löytämään. Osan kanssa on hyvä olla ja osan kanssa on sitten sota pystyssä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä kun kaksi hermostoltaan ylivirittynyttä päätyy yhteen ja kyttää toinen toistensa mikroilmeitä ja kumpikin alkaa sovittaa omia tunteita toisen mielialojen mukaan
Traumabonding
Suomeksi?
Syvästi järkyttäneisiin kokemuksiin tai kehitysiän kiintymyssuhteen ongelmiin perustuva sidos.
Pöh!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä kun kaksi hermostoltaan ylivirittynyttä päätyy yhteen ja kyttää toinen toistensa mikroilmeitä ja kumpikin alkaa sovittaa omia tunteita toisen mielialojen mukaan
Traumabonding
Suomeksi?
Syvästi järkyttäneisiin kokemuksiin tai kehitysiän kiintymyssuhteen ongelmiin perustuva sidos.
Pöh!
Keksi itse parempi?
Tunnen erään kaltaisesi, kokee ylipäänsä kaiken stressaavana ja ylianalysoi kaikkea: ilmeitä, eleitä, watsap emojeita, äänensävyjä, liikehdintää yms. Hänellä on traumaattinen ja kaoottinen lapsuus, jota on kyllä työstänyt mutta ei tunnista oman toimintansa vaikutusta muihin ihmisiin ja heittäytyy herkästi lunihiutaleeksi. Analysoi kuinka hän kantaa muidenkin kuormaa ja stressaa muiden puolesta. Oikeasti ei tajua sitä kuinka tekee muiden olemisesta vaan vaikeampaa.
Kaikella rakkaudella kyseinen ihminen kävi niin raskaaksi että en enää jaksa olla hänen seurassaan. Ei millään, vaikka kuinka on pohjimmiltaan ihana.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen erään kaltaisesi, kokee ylipäänsä kaiken stressaavana ja ylianalysoi kaikkea: ilmeitä, eleitä, watsap emojeita, äänensävyjä, liikehdintää yms. Hänellä on traumaattinen ja kaoottinen lapsuus, jota on kyllä työstänyt mutta ei tunnista oman toimintansa vaikutusta muihin ihmisiin ja heittäytyy herkästi lunihiutaleeksi. Analysoi kuinka hän kantaa muidenkin kuormaa ja stressaa muiden puolesta. Oikeasti ei tajua sitä kuinka tekee muiden olemisesta vaan vaikeampaa.
Kaikella rakkaudella kyseinen ihminen kävi niin raskaaksi että en enää jaksa olla hänen seurassaan. Ei millään, vaikka kuinka on pohjimmiltaan ihana.
Totta, tämä ihmistyyppi kuvittelee huolehtivansa muista mutta taustalla on oman hädän ja sisäisen tyhjiön tyynnytys. Tuosta kaikesta jää hyväksikäytetty olo vaikka toinen esittää palvelevansa minua.
Vierailija kirjoitti:
MGTOW voitti, yrittäkää nyt hyväksyä se jo!
Eikö pikemmin WGTOW? Mitä nyt olen muiltakin palstoilta lueskellut ja seurannut yksinasuvia sinkkumiehiä.
Vierailija kirjoitti:
Itse olin sinkku 29-vuotiaaksi asti. Tapailin välillä ihmisiä, välillä kerran ja välillä muutaman kuukauden. Joka kerran jälkeen, kun suhde oli ohi, olin helpottunut.
Tuntui, etten pystynyt olla oma itseni kenenkään kanssa ja kun suhde oli ohi, olo oli vasta sitten normaali ja mielenterveys parhaimmassa jamassa.
Ihmiset ympärilläni seurusteli. En kertakaikkiaan ymmärtänyt, miten. Olin varma, että olen vähintään autisti, outo, sitoutumiskammoinen ja niin estoinen, eri maata kuin "parisuhdeihmiset".
Ajattelin, että on olemassa parisuhdeihmisiä ja tällaisia, kuin itse olen. En halunnutkaan ketään oikeasti, kun suhteissa oli aina niin huono olla. Yksin oli paras, turvallisin ja sai tehdä mitä itse halusi. Oli vapaa, onnellinen, kaikkea.
Ihmiset ihmettelivät, miksi olen sinkku. Heidän mielestään parisuhteessa parasta oli turvallisuus. Minä ihmettelin, että asia on kyllä päinvastoin. Yksin on turvallisin. Ihmettelin, kun naiset holhosivat miehiään ja huolehtivat, onko heillä aurinkorasvat varmasti niskaan levitetty. Ihmettelin sitäkin. Ajattelin, että multa puuttuu luontainen tapa helliä ja holhota miestä.
Vuodet vieri, minä olin sinkku. Ihmiset kauhisteli yksinäisyyttäni, mutten ollut yhtään yksinäinen. En voisi painajaisessakaan kuvitella, että asuisin jonkun ihmisen kanssa. Hullua, kuka ottaa jonkun luoksensa asumaan? En vaan ole sellainen.
Tein vauvapalstalle monia samanlaisia keskusteluja ja sain paljon komppia kaikilta samankaltaisilta ihmisiltä.
Miten yhdessä asuessa voi edes pieraista tai uskaltaa olla rumana ja ilman meikkiä pieruverkkarit jalassa?
...
Näin ajattelin 29-vuotiaaksi asti.
Sitten tapasin mieheni. Pitkin hampain menin hänen kanssaan kahville. En olisi jaksanut, koska tiesin, että ei siitä tule taas mitään.
Menin silti. Nähtiin ja ajattelin, että samanlainen kuten kaikki, en halua suhdetta. Juteltiin samat ympäripyöreät asiat mitä aina uuden ihmisen kanssa. Nähtiin kuitenkin vielä pari kertaa. Tokallakaan kerralla ei viisari värähtänyt.
Kolmannella kerralla värähti. Sitten puolen vuoden päästä alettiin seurustelemaan, pari vuotta siitä ja muutettiin yhteen. Nyt meillä on omakotitalo ja naimisissa oltu pari vuotta. Ja elämä on ihan pirun jees. Vielä parempaa kuin yksin ollessa! Rakastin nimittäin sitä. Mutta niin rakastan tätäkin elämää, eri tavalla.
On vain oikeanlainen tyyppi. Kenen kanssa on helppo olla. Jutella kaikesta, mitä mieleen tulee. Itkeä tai nauraa. Saa olla oma itsensä ja elää omaa elämää, mutta myös odottaa niitä ihan tavallisia saunailtoja yhdessä ja pelihetkiä. Tai mennä reissuun yhdessä tai katsoa sarjaa. Suunnitella ihan perusarkea tai juhlaa. Saan harrastaa samoja juttuja kuin sinkkuna. Ja mies myös. Oma aika on tosi tärkeää, mutta myös se yhteinen aika. Ja että on riittävän iso talo ja molemmille myös omat huoneet.
Hyvä, että mainitsit tuon omakotitalon! Se pitääkin hyvin lieassa, lainakorot juoksee.
Mua on alkanut suunnattomasti rasittamaan, että omassa kodissa ei ole enää mitään omaa. Yhtään esinettä, huonekalua, tapettia tai astiaa ei voi hankkia itse, vaan aina tuo sama saa tanan vänkääminen. En kestä enää, sanon joka asiaan ihan sama, ja yritän pysyä pois tieltä. Sitten toinen myhäilee että hienosti laitettiin, on se kiva kun on niin samanlainen maku.