Lue keskustelun säännöt.
Miksi, oi miksi lähes aina, kun mediassa on sairasteleva, yksinäinen tai nepsy-lapsi, niin kuvioissa on vain äiti?
14.05.2026 |
Missä ne isät vipeltää? Eivätkö jaksaneet kantaa kuormaa, joka tulee silloin jos lapsella on ongelmia?
Mulla on teoria.
Joku kiltti nainen ottaa vauhdikkaan adhd-miehen, tekee sen kanssa lapsen. Geenit periytyy lapseen ja sitten alkaa miehellä jalka vipattaa muualle. Äiti jää yksin. Sit kohta ollaan sosiaalihuollon kanssa tekemisissä.
Osuinko oikeaan?
Kommentit (104)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se nepsyys on äidin keksintö jota äiti käy jauhamassa tk:ssa. Siitä se lähtee.
Kyllä sen huomaa päiväkodissa, kuka on nepsy.
Mutta oli nepsyys oikea häiriö tai ei, niin asiaa ei auta että isä on poissa elämästä. Elämä kaventuu ja äiti kuormittuu.
Olen työssäni lasten ja nuorten kanssa nähnyt paljon sitä, että varsinkin pojat ovat heikoilla, jos lämmin ja jämäkkä isä puuttuu heidän elämästään. Heillä on enemmän häiriökäyttäytymistä ja ovat äideilleen katkeria.
Äidille tuo on kauhea kokemus, kun ensin mies/lasten isä lähtee ja sitten lapset purkavat katkeruuttaan äitiin. Ja ovat samalla haastavia kasvatettavia nepsyilynsä takia. Olen kokenut tuon. Nyt lapset ovat aikuisia, pois kotoa. Mutta minä väsyin kaikesta niin, että olen vain ihmisen varjo. Eikä nepsylapset ymmärrä, miksi äidistä on tullut haamu ja erakko, joka ei kestä enää mitään. Mummoksi minusta ei ole.
Kyllä. Jos äiti on välillä likasankona lämpimässä ydinperheessä kun lapsilla tulee murkkuikä, niin se moninkertaistuu äidin vetämässä yh-perheessä. Lapset ajavat pettymystään äitiin. Joskus kuulen yh-äidin ja tyttärien lämpimästä combosta, eli tuo ei ole automaatio.
Mutta jos perheessä on poika, niin se alkaa kysellä isän perään ja hautoo mielessään pettymystä. Äidin asettamat rajat tuntuu pojasta lässynläältä, kun sanojana ei ole mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laadukkaita miehiä ei riitä kaikille, joko olisi aika unohtaa kristillinen monogamian ihanne?
Vierailija kirjoitti:
Isät ei jaksa kantaa vastuuta nepsy lapsistaan. Minunkin nepsy lapsen isä lähti, ei jaksanut kun vauva itki tai kiukutteli. Valitettavasti miehistä ei ole vastaamaan haasteisiin, haluavat helpon elämän ja vain sen kiva kivaa Käydä sillon tällöin vähän määräilmässä ja sotkemassa, mutta sitten kaikki vastuu jää äideille. Siksi.
Kyllä, ja sitten siirtävät saman mallin omille muksuilleen.
Äidit voi olla myös julkisuushakuisempia ja uhriutuvampia. Miehet useammin karttavat ylimääräistä huomiota.
Vierailija kirjoitti:
Nepsyys periytyy todella helposti. Näillä vanhemilla on jo täys työ itsensä kanssa. Tarvitsevat itsekin apuja elämän hallintaa ja arjen pyörittämiseen.
Lopulta vaimo/äiti valitsee keskittyä lapseensa.
Koska energia ei vaan riitä yksinkertasesti kaikkeen.
Mies sitten karkaa samalla kun koira veräjästä, koska ei saa enää naiselta tarvitsemaansa huomiota ja ihailua.
Meillä exmieheni, lapsieni isä, alko tekemään puolen vuoden työkeikkoja ulkomaille. Kävi kotona kerran kuussa. Nyt jälkikäteen mietittynä niin olihan sekin pakenemista.
Jep monella nepsyn isälläkin on nepsy oireilua eli sitten kun vanhemmuus tulee vastuineen päälle, sitä ei jaksetakkaan ja homma jää äidin harteille. Tosin mun nepsy lapsella menee kyllä hyvin. Onneksi on päiväkodit jne. Lapsi oppi jo 5 vuotiaana laskemaan, kirjoittamaan ja lukemaan. Nepsyys ei aina tarkoita, että huonosti menee. Haastavaa kyllä, mutta ei mene huonosti. Hänen isänsä lähti pois, ei jaksanut kuunnella lasten ääniä tms. halusi jatkaa biletystä ja vapaata elämää vaikka ensin sanoi, että hän niin haluaa vastuulliseksi isäksi. Jäi puheen tasolle ja sanoi ihan suoraan, että rikkoo lupauksensa. Mulla oli hänelle kaikki valmiina, siisti koti, ruokaa yms kaikkea mitä nyt yleensä vaimon ns kuuluu tehdä silti ei kelvannut. Ehkä hän kuvitteli itsestään liikoja myös, että on jokin taivaan lahja naisille, mutta näin jälkeenpäin ajatellen, hyi toi likaiset vaatteensa pyykättäväksi, ei osannut mistään asioistaan huolehtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Appiukko oli todella huolehtiva lastensa ja lastenlastensa kanssa. Aina jauhetaan että pitää katsoa millainen miehen isä on niin saa tietää millainen mies on. Pah. Mies oli täysin empatiakyvytön erilaisuutta kohtaan, oli sitä mieltä että tarpeeksi henkistä ja fyysistä väkivaltaa lapseen niin oppii olemaan. Kun sitten en tuohon suostunut niin mies häipyi. Oli neurotyypillinen, minä se kirjolla oleva jolta lapsi peri neurotyyppinsä. Ikävä kyllä pappa kuoli aika nuorena, lapseni menetti sen miespuolisen tukensa ja turvansa liian varhain. Jos ei mies olisi selvästi ollut ulkonäöllisesti isänsä poika niin ei luonteiden perusteella olisi uskonut että ovat mitään sukua toisilleen.
Vierailija kirjoitti:
Nepsyys periytyy todella helposti. Näillä vanhemilla on jo täys työ itsensä kanssa. Tarvitsevat itsekin apuja elämän hallintaa ja arjen pyörittämiseen.
Lopulta vaimo/äiti valitsee keskittyä lapseensa.
Koska energia ei vaan riitä yksinkertasesti kaikkeen.
Mies sitten karkaa samalla kun koira veräjästä, koska ei saa enää naiselta tarvitsemaansa huomiota ja ihailua.
Meillä exmieheni, lapsieni isä, alko tekemään puolen vuoden työkeikkoja ulkomaille. Kävi kotona kerran kuussa. Nyt jälkikäteen mietittynä niin olihan sekin pakenemista.
>>Lopulta vaimo/äiti valitsee keskittyä lapseensa.
Koska energia ei vaan riitä yksinkertasesti kaikkeen.>>
Tämä! Minun hyvin alkanut akateeminen urani katkesi kuin veitsellä leikaten siihen, että sain lapsen "kirjainmiehen" kanssa. Melkein pääsin hengestänikin, ennen kuin mies, "isä" lähti. Ukolta meni siis hermot niin, että oli ta p p amassa minua. Olen itse lievästi autistinen ja äitiys/yksinhuoltajuus oli raskasta. Uran sijaan lapsesta tuli sitten ekkoni. Tohtoriuran sijaan päädyin eläkkeelle.
Huom. siihen aikaan meillä ei ollut diagnooseja, koska tällaisia neuropoikkeavuuksia ei ymmärretty olevan. Sain autismi-dg vasta vanhana. Exäni oli lääkinnyt itseään nuoresta asti omin päin katuhuumeilla ja alkolla, saanut näin päänsä entistä sekaisemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisikohan äidin ollut hyvä vähän suunnitelmallisemmin tehdä tuo muutto jos kouluasiat oli Helsingin puolella kunnossa? Voi olla että ryhmät on kesken lukuvuoden täynnä. Ei ole hyvä myöskään mennä erityisryhmään jossa on esim. vaikeasti vammaisia lapsia. Vaikea rehtorin on ollut ehkä löytää äkkiä sopivaa koilupaikkaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on vahva isättömyyden kulttuuri, miehet eivät tiedä kuinka olla isiä. En tiedä onko tämä sota-ajan jäännettä vai mitä.
Enkä tarkoita että kaikkien miesten tulee olla joitain leperteleviä soijalattemiehiä (heissä on ihan osallistuvia isiä) mutta että "Perusmies! Vie lapsi harrastuksiin, kalastamaan/perhetapahtumiin/pyöräretkille, veneilemään/metsäretkille, tehkää yhdessä asioita, jututa lasta, tue koulunkäynnissä ja kuulustele kokeita ennen, keskustele jos on kriisiä. Kannusta ja kehu, aseta rajat."
Perussettiä.
Vuonna 2026 ei kyllä voi enää syyttää sota-aikaa kovinkaan suurelti.
Kyllähän ne mallit periytyvät sukupolvissa. Sodan jäljiltä monet perheet kasvoivat ilman isää tai isän paikalla oli traumatisoitunut haamu. Monella lapsella ei ollut mitään käsitystä siitä, millainen on riittävän hyvä isä.
Naisia taas on lähes aina siellä, missä on lapsia. Suhde on suora.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lähivanhempana toimivat äiti-kaverini ovat todella kovilla katraansa poikien kanssa. Pojilla tiuskimista, olkien kohauttelua, ylimielisyyttä, joillakin jopa karkailua. Äidin tulee olla joku yli-inhimillinen super-koutsi jotta saa homman toimimaan.
Oma mieheni on joissain asioissa kömpelö, ei muista aina lasten wilma-juttuja tai sovittuja juttuja, mutta arvostan häntä kun on lämpimästi läsnä meidän lasten elämässä. Pojat tykkää ja kuuntelee muakin suht helposti.
En tiedä kiltistä naisesta, mutta aika usein nämä baareissa luuhaavat bilettäjät pariutuu keskenään. Osa ns pitkän kaavan kautta eli normaalin seurustelun myötä päädytään perheen perustamiseen, mutta osa (naisista) hankkiutuu raskaaksi syystä x tai y melko satunnaisellekin baaripokalle. Joskus myös sellaiselle jota ei naisessa kiinnosta mikään muu kuin helppo/varma seksi.
Sitten siinä miksautuukin kahden ihmisen hyvin alkoholilla marinoituneet ainekset. Miehen sperma ei parane röökillä ja kaljalla, mutta se sentään on edes jotenkin uusiutuvaa toisin kuin naisen munasolut. Lapsi ei siis saa mitenkään maailman parhaita eväitä elämälleen edes tuossa hedelmöittymisvaiheessa. Sitten kun siihen vielä yhdistää lapsuuden jossa kummallakin vanhemmalla menojalka vipattaa ja lapsen kanssa vietetty aika on sitä, että vanhemman oma kännykkä sisältöineen kiinnostaa enemmän kuin lapsi niin tuota joo. Saattaa lapselle ilmaantua vaikka minkälaista oireilua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai oikeastaan lapsen isä taisi olla enemmän narsisti ja minä se nepsy oireinen ja eihän narsisti halua lapsestaan vastuuta ottaa, käy vaan määräilemässä, pettää, käyttää päihteitä ym. Mulla oli paljon enemmän arjessa säännöllistä rutiinia tms. siksi lapsi on minulla ja minä äitinä lähivanhempi. Elämä turvallisempaa kuin hulttio isänsä kanssa. Neurotyypilliset itse kiusasi minua niin, että en osannut valita parempaa miestä kun kuvittelin varmaan, että neurotyypilliset sen päättää, arvoni. Varmasti ovat tahallaan juoruilleetkin siten, että kukaan kunnollinen ei ottaisi minua parisuhteeseen.
Miehet ei kestä vastoinkäymisiä. Annas olla, jos äiti esim. sairastuu tai kuolee, isä joutuu kantamaan vastuunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nepsyys periytyy todella helposti. Näillä vanhemilla on jo täys työ itsensä kanssa. Tarvitsevat itsekin apuja elämän hallintaa ja arjen pyörittämiseen.
Lopulta vaimo/äiti valitsee keskittyä lapseensa.
Koska energia ei vaan riitä yksinkertasesti kaikkeen.
Mies sitten karkaa samalla kun koira veräjästä, koska ei saa enää naiselta tarvitsemaansa huomiota ja ihailua.
Meillä exmieheni, lapsieni isä, alko tekemään puolen vuoden työkeikkoja ulkomaille. Kävi kotona kerran kuussa. Nyt jälkikäteen mietittynä niin olihan sekin pakenemista.
>>Lopulta vaimo/äiti valitsee keskittyä lapseensa.
Koska energia ei vaan riitä yksinkertasesti kaikkeen.>>
Tämä! Minun hyvin alkanut akateeminen urani katkesi kuin veitsellä leikaten siihen, että sain lapsen "kirjainmiehen" kanssa. Melkein pääsin hengestänikin, ennen kuin mies, "isä" lähti. Ukolta meni siis hermot niin, että oli ta p p amassa minua. Olen itse lievästi autistinen ja äitiys/yksinhuoltajuus oli raskasta. Uran sijaan lapsesta tuli sitten ekkoni. Tohtoriuran sijaan päädyin eläkkeelle.
Huom. siihen aikaan meillä ei ollut diagnooseja, koska tällaisia neuropoikkeavuuksia ei ymmärretty olevan. Sain autismi-dg vasta vanhana. Exäni oli lääkinnyt itseään nuoresta asti omin päin katuhuumeilla ja alkolla, saanut näin päänsä entistä sekaisemmaksi.
Aika epätodennäköistä olisi kyllä ollut, että katuhuumeiden ja alkon käyttäjä yhtäkkiä muuttuisi vastuulliseksi isäksi.
Vierailija kirjoitti:
Appiukko oli todella huolehtiva lastensa ja lastenlastensa kanssa. Aina jauhetaan että pitää katsoa millainen miehen isä on niin saa tietää millainen mies on. Pah. Mies oli täysin empatiakyvytön erilaisuutta kohtaan, oli sitä mieltä että tarpeeksi henkistä ja fyysistä väkivaltaa lapseen niin oppii olemaan. Kun sitten en tuohon suostunut niin mies häipyi. Oli neurotyypillinen, minä se kirjolla oleva jolta lapsi peri neurotyyppinsä. Ikävä kyllä pappa kuoli aika nuorena, lapseni menetti sen miespuolisen tukensa ja turvansa liian varhain. Jos ei mies olisi selvästi ollut ulkonäöllisesti isänsä poika niin ei luonteiden perusteella olisi uskonut että ovat mitään sukua toisilleen.
Totta, että hyvältä vanhemmalta ei aina tule huolehtivia lapsia. Geenit tekevät kuperkeikkaa välillä.
Mutta osasiko appivanhempasi vaatia pojaltaan? Monesti huolehtivat ja kiltit vanhemmat aikaansaavat kädettömiä lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se nepsyys on äidin keksintö jota äiti käy jauhamassa tk:ssa. Siitä se lähtee.
Kyllä sen huomaa päiväkodissa, kuka on nepsy.
Mutta oli nepsyys oikea häiriö tai ei, niin asiaa ei auta että isä on poissa elämästä. Elämä kaventuu ja äiti kuormittuu.
Olen työssäni lasten ja nuorten kanssa nähnyt paljon sitä, että varsinkin pojat ovat heikoilla, jos lämmin ja jämäkkä isä puuttuu heidän elämästään. Heillä on enemmän häiriökäyttäytymistä ja ovat äideilleen katkeria.
Äidille tuo on kauhea kokemus, kun ensin mies/lasten isä lähtee ja sitten lapset purkavat katkeruuttaan äitiin. Ja ovat samalla haastavia kasvatettavia nepsyilynsä takia. Olen kokenut tuon. Nyt lapset ovat aikuisia, pois kotoa. Mutta minä väsyin kaikesta niin, että olen vain ihmisen varjo. Eikä nepsylapset ymmärrä, miksi äidistä on tullut haamu ja erakko, joka ei kestä enää mitään. Mummoksi minusta ei ole.
Kyllä. Jos äiti on välillä likasankona lämpimässä ydinperheessä kun lapsilla tulee murkkuikä, niin se moninkertaistuu äidin vetämässä yh-perheessä. Lapset ajavat pettymystään äitiin. Joskus kuulen yh-äidin ja tyttärien lämpimästä combosta, eli tuo ei ole automaatio.
Mutta jos perheessä on poika, niin se alkaa kysellä isän perään ja hautoo mielessään pettymystä. Äidin asettamat rajat tuntuu pojasta lässynläältä, kun sanojana ei ole mies.
Meillä on kylläkin mennyt niin, että poika ei vain myönnä että äidin sana painaa, mutta aina minun eli äidin sana on painanut eniten. Esim. jos ei käyttäydy koulussa ja puhun pojalle on aina ollut kiltimmin ja asiallisemmin sen jälkeen koulussa. Isät eivät näytä oikein välittävän pojistaan vaan ajattelevat, että oppikoon kantapään kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nepsyys periytyy todella helposti. Näillä vanhemilla on jo täys työ itsensä kanssa. Tarvitsevat itsekin apuja elämän hallintaa ja arjen pyörittämiseen.
Lopulta vaimo/äiti valitsee keskittyä lapseensa.
Koska energia ei vaan riitä yksinkertasesti kaikkeen.
Mies sitten karkaa samalla kun koira veräjästä, koska ei saa enää naiselta tarvitsemaansa huomiota ja ihailua.
Meillä exmieheni, lapsieni isä, alko tekemään puolen vuoden työkeikkoja ulkomaille. Kävi kotona kerran kuussa. Nyt jälkikäteen mietittynä niin olihan sekin pakenemista.
Jep monella nepsyn isälläkin on nepsy oireilua eli sitten kun vanhemmuus tulee vastuineen päälle, sitä ei jaksetakkaan ja homma jää äidin harteille. Tosin mun nepsy lapsella menee kyllä hyvin. Onneksi on päiväkodit jne. Lapsi oppi jo 5 vuotiaana laskemaan, kirjoittamaan ja lukemaan. Nepsyys ei aina tarkoita, että huonosti menee. Haastavaa kyllä, mutta ei mene huonosti. Hänen isänsä lähti pois, ei jaksanut kuunnella lasten ääniä tms. halusi jatkaa biletystä ja vapaata elämää vaikka ensin sanoi, että hän niin haluaa vastuulliseksi isäksi. Jäi puheen tasolle ja sanoi ihan suoraan, että rikkoo lupauksensa. Mulla oli hänelle kaikki valmiina, siisti koti, ruokaa yms kaikkea mitä nyt yleensä vaimon ns kuuluu tehdä silti ei kelvannut. Ehkä hän kuvitteli itsestään liikoja myös, että on jokin taivaan lahja naisille, mutta näin jälkeenpäin ajatellen, hyi toi likaiset vaatteensa pyykättäväksi, ei osannut mistään asioistaan huolehtia.
Kuvailit todellisuutta hyvin. Eihän ne nepsymiehetkään itselleen mitään voi. Jos ei ole diagnosoitu, eivät edes suostu uskomaan, että itsekin ovat haastavia 'hoidettavia'. Ovat mitä ovat, ota tai jätä. Usein helpottaa, kun eroaa. Ikävä kyllä.
Onneksi nykyään diagnoosin saa yleensä jo lapsena, jolloin ihminen toivottavasti aikuisena ymmärtää paremmin itseään ja tuntee omat haasteensa. Näin ei tule lähdettyä (suur)perheen isäksi/äidiksi kuin soitellen sotaan.
Korostan tässä nyt sitä, ettei nepsyvanhempaa voi syyttää ja tuomita siitä, ettei tämä täytä tavallisia hyvän vanhemman kriteerejä.
Ja miksi julkisessa viestinnässä lasten ja nuorten asioissa ns asiantuntijat ja kommentoijat ovat poikkeuksetta naisia, näitä kitisevä-äänisiä? Eikö miehillä ole mitään tietoa näistä asioista, vai ovatko naiset vain pyyhkäisseet miehet pois tieltään, kun ovat hitaampia puhujia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nepsyys periytyy todella helposti. Näillä vanhemilla on jo täys työ itsensä kanssa. Tarvitsevat itsekin apuja elämän hallintaa ja arjen pyörittämiseen.
Lopulta vaimo/äiti valitsee keskittyä lapseensa.
Koska energia ei vaan riitä yksinkertasesti kaikkeen.
Mies sitten karkaa samalla kun koira veräjästä, koska ei saa enää naiselta tarvitsemaansa huomiota ja ihailua.
Meillä exmieheni, lapsieni isä, alko tekemään puolen vuoden työkeikkoja ulkomaille. Kävi kotona kerran kuussa. Nyt jälkikäteen mietittynä niin olihan sekin pakenemista.
>>Lopulta vaimo/äiti valitsee keskittyä lapseensa.
Koska energia ei vaan riitä yksinkertasesti kaikkeen.>>
Tämä! Minun hyvin alkanut akateeminen urani katkesi kuin veitsellä leikaten siihen, että sain lapsen "kirjainmiehen" kanssa. Melkein pääsin hengestänikin, ennen kuin mies, "isä" lähti. Ukolta meni siis hermot niin, että oli ta p p amassa minua. Olen itse lievästi autistinen ja äitiys/yksinhuoltajuus oli raskasta. Uran sijaan lapsesta tuli sitten ekkoni. Tohtoriuran sijaan päädyin eläkkeelle.
Huom. siihen aikaan meillä ei ollut diagnooseja, koska tällaisia neuropoikkeavuuksia ei ymmärretty olevan. Sain autismi-dg vasta vanhana. Exäni oli lääkinnyt itseään nuoresta asti omin päin katuhuumeilla ja alkolla, saanut näin päänsä entistä sekaisemmaksi.
Aika epätodennäköistä olisi kyllä ollut, että katuhuumeiden ja alkon käyttäjä yhtäkkiä muuttuisi vastuulliseksi isäksi.
Silti naisilta odotetaan, että nainen pystyy hoivamaan nämäkin ihmiset terveeksi ja naiseltahan sitä uhrautumista odotetaankin. Naisille yleensä annettaan yhtä aikaa toisensa kumoavaa viestintää ja odotuksia. Yleensä sellaista, että miehessä ei muka koskaan mitään vikaa olisi.
Mun nepsy lapsella menee hyvin kun on äitinsä "alaisuudessa".