En aina tajua muita äitejä

Olin kotiäitinä neljän lapseni kanssa ja olen ihmetellyt samaa: monet äidit eivät jaksa olla lastensa kanssa. "Lapselliset" jutut pitkästyttää heitä, onko oma some kiinnostavampi.

Varhaislapsuus on kuitenkin pian ohi, lapset viivähtävät vain hetken sylin ulottuvilla. Kun eivät enää mahdu syliin, on vain halaus.

Kun kouluikä alkaa, kaverit alkavat käydä tärkeämmiksi. Joskus tuntuu, että vanhemmat eivät tajua, miten nopeasti lapsuus on ohi.

Vierailija kirjoitti:

Voisin hoitaa vaikka 100 vauvaa 0-10kk iässä ja sitten tas 9v-20v iän, jos joku muu hoitaisi ne 10kk-8-vuotiaana. Lähinnä se täysin järjestä irrallinen oma tahto ja kyselyikä oli noissa raskasta. Puolisoni taas rakastaa kyselyikää ja jaksaa vaikka 24h putkeen vastata niihin kysymyksiin, eikä kokenut oman tahdon kehitystä kuormittavaksi. Itse taas rakastan vauvoja ja noita isompia koululaisia ja teinejä ja heidän toilailuja. Niihin ei mene yhtään hermot. Toiset taas ei jaksa teinejä (eikä kaikki niitä vauvojakaan) mutta nauttivat lapsen muista kasvuvaiheista. Onneksi olemme erilaisia.

Voisin hoitaa vaikka 100 vauvaa 0-10kk iässä ja sitten tas 9v-20v iän, jos joku muu hoitaisi ne 10kk-8-vuotiaana. 

Mitä järkeä tässä viestissä on? Kuka "hoitaa" esim. 17-vuotiasta, saati kaksikymppistä? Yritätkö olla hauska?

Kun nuori nainen saa uuden työn, sanotaan vaikka ad:nä tai jossain muussa ura-ammatissa, hän laittaa siihen kaiken energiansa ja haluaa oppia hommansa ja kehittyä siinä. Nainen panostaa. 

Minun kokemukseni mukaan äidiksi oppiminen vaatii vielä enemmän aikaa ja omistautumista lapselle kuin ammatin oppiminen. Tällä tarkoitan niitä varhaisia aikoja ja vuosia, jolloin se kiintymyssuhde ja symbioosi äidin ja lapsen välille syntyy. Siitä on sitten hyvä jatkaa.

Miksi naiset eivät osoita samaa effortia äidiksi oppimiseen kuin uuden ammatin haltuunottoon? Ei se symbioosi itsestään synny, se vaatii aikaa ja yhdessäoloa. t. neljän aikuisiksi kasvaneen lapsen äiti

Koen kuuluvani ap:n ekana mainitsemiin äiteihin. Nautin äitiydestä ja tykkään puuhailla lasten kanssa monenlaista eli ulkoillaan, leikitään, askarrellaan, pelaillaan, käydään muskarissa ja uimassa, leivotaan jne. Ja toki myös miehni osallistuu näihin perheen yhteisiin juttuihin innokkaasti aina, kun vaan työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin ehtii. 

Tottahan toki olen toisinaan itsekin väsynyt, varsinkin kun vanhin lapsista käy eskaria ja on nyt talven mittaan tuonut sieltä tullessaan kaikki mahdolliset taudit norosta influenssaan. 

Meillä on nyt 6- 4- ja 2- vuotiaat lapset ja neljäs lapsi syntyy elokuussa.

Ko hta Eur ovii sut! Je e je e je e! 

Kohta kohta euro vii viiviv iii sut!

Mä rn käsitä ketään äitejä ollenkaan! Miten pystyy nukahtamaan, kun tietää että kaikki sun lapsen kärsimykset johtuu susta?  Ajattele että oma lapsi joutuu suremaan, sairastamaan ja kuolemaan sen takia, että sulle äitiys oli tärkeämpi, kuin pitää sun lapsi turvassa ikuisesti. 
Mutta ette te itsekkäät ajattele lasta, itseänne vain, ja miten pääsette hyötymään lapsestanne! Minäminämulle.  

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän monet, joiden olis parasta olla veloja, sortuvat kuitenkin sen painostuksen alla. Alkavat kuvittelemaan, että kyllä kuitenkin pitää ja kuuluu lapsia tehdä ja kyllä se sitten varmaan on hauskaa ja kivaa kun vaan hankkii oman, vaikka ei huvita eikä kiinnosta.

Ja sitten kun lapsi on hankittu, tajutaan ettei olisikaan pitänyt, vaan olisin vaan ollut lapseton, kuten halusin. Ja eihän sitä lasta mihinkään palauttaa voi, sitten kärsitään.

 

T. Vela N46, joka ei sortunut painostuksen alle, mutta tuntee muutaman, jotka niin tekivät.

Kannattaako painostaa!?

"Yllättävän moni". Höpöhöpö. Eihän tuo pidä paikkaansa. Katsot tilannetta kokemattomuuden kokemuksesta. 

Biologia on pitänyt huolta siitä että Äidinrakkaus on yksi maailman vahvimpia tunteita. Se koskee suurinta osaa maapallomme lajeista. 

Ja sitä ei voi aavistaakaan ellei ole itse äiti. Se on aivan sama millälailla lapsi on tullut elämääsi tai onko se edes ns.oma. Suurimmalla osalla koko elämän arvojärjestys keikahtaa päälaelleen. On valmis taistelemaan ja kuolemaan vaikka toisen puolesta, toisen onnen puolesta. Sitä on äitiys. 

Meitä ennen eläneet viisaat ovat todenneet sellaista, että se puoliso, jonka kanssa menit aikoinasi naimisiin, ei ole se sama, jonka kanssa elät vuosikymmenten jälkeen.

Siinä piilee se totuus ihmisestä, että ihminen muuttuu kun elämä menee eteenpäin. Ihminen muokkautuu erilaisissa elämäntilanteissa ja vaiheissa.

Vaikka leikkipuisto ja iltasadut olisivat olleet kaksi vuotta kivaa, se ei ehkä olekaan enää viiden tai seitsemän vuoden jälkeen. Ihminen on muuttunut, kyllästynyt. 

Minulla oli 10 vuotta sitten aktiivinen elämänvaihe, kun kokeilin kaikenlaisia liikuntalajeja ja ulkoilulajeja ja haastoin itseni kaikenlaiseen uuteen. Nyt olen totaalisen kyllästynyt ja jämähtänyt sisälle ja kunto on rapissut. Tietysti minulla oli kivampaa kun moni asia kiinnosti. Mutta mitenkäs sitä yhtäkkiä puristaa itsestään innostusta? Kun kaikki on tylsää ja niin elettyä. Tietysti toivon että tämä on vain vaihe ja keksin kohta muuta innostavaa.

Toisaalta, jos käyt leikkipuistossa vaikka 14 krt viikossa (kahdesti päivässä), niin ehkä ei ole hirvittävintä maailmassa joskus puuskahtaa, et elämä on vain sitä?

Tunteita tulee ja menee, parhaimmillekin äideille. Sitten eri asia jos koko ajan valittaa.

Tykkäsin todella paljon arjesta lasten kanssa, kun olivat pieniä. Puuhattiin kaikenlaista ja käytiin uimassa, pyöräilemässä, kirjastossa jne. Tiedän, että se oli tietyllä tapaa elämän parasta aikaa ja siitä nautittiin silloin se mikä pystyttiin.

Silti. Olin usein myös todella väsynyt. Ei niinkään fyysisesti vaan henkisesti. Olisin halunnut hetken tauon, jolloin olisi voinut vain olla ja elää vain itselleen. Ei olisi tarvinnut miettiä kenenkään muun syömisiä, päiväunia, lääkkeitä, vaatetusta ja tekemisiä. Kukaan ei olisi keskeyttänyt ja minun ei olisi tarvinnut täyttää kenenkään muun tarpeita hetkeen. Työni on ihmisten kanssa toimimista, joten sielläkään ei palautunut.

Mikä olisi auttanut? Puoliso, joka olisi tehnyt edes murto-osan siitä mitä minä tein. Viihdyttänyt joskus lapsia yhden metsäretken tai uimahallireissun ajan, tai vienyt heidät lähipuistoon. Ja siis nimenomaan pois kotoa edes tunniksi, jotta olisin saanut olla hiljaisuudessa. Tai edes yhden sellaisen isovanhemman, joka olisi edes joskus ottanut lapset hetkeksi. Silloin olisin pärjännyt vielä paremmin ja jaksanut vielä paremmin.

Eli alkuperäiseen ihmettelyyn vastaisin, että valittajat ovat ehkä jääneet todella yksin vanhemmuuden kanssa.

Lapsuuteen liittyy niin monia muitakin juttuja kuin nuo näkyvimmät leikkipuistot ja jouluntaika. 

Minäkin kyllä ihmettelen ihmisiä, jotka hankkivat lapsia, vaikka eivät näitä yhtään jaksa. Lähinnä tosin niitä isiä, jotka eivät kertaakaan ole mukana siellä leikkipuistossa.

Esimerkiksi oman lapseni isä on tällainen. Kovasti odotetun lapsen synnyttyä hän irtisanoutui kaikista velvollisuuksista ja jätti minut pärjäämään vauvan kanssa yksin sektiokipuineni, vaikka oli itsekin vanhempainvapaalla. Ei ole koskaan käynyt lähelläkään leikkipuistoa tai muuten huolehtinut mistään kehittävästä. 

Nyt kun lapsi on kouluiässä, jaksaa kyllä pelata videopelejä tämän kanssa, mutta ei edelleenkään esimerkiksi ulkoile tai huolehdi koulunkäynnistä. Saattaa jättää omat viikonloppunsa väliin, jos ei jaksa olla lapsen kanssa tai jos keksii parempaa tekemistä.

Ap:n mukaan lapsen isä on parempi vanhempi kuin minä, koska nauttii kaikesta ajastaan lapsen kanssa. Minua on rehellisesti sanottuna kyllä ottanut päähän aika kovinkin välillä, kun on kipeänä ja väsyneenä pitänyt hoitaa lasta öisin tai lähteä sinne leikkipuistoon. Valitettavasti vaan en ole voinut ulkoistaa niitä hetkiä kenellekään, joten ap:n kaltaiset äidit saavat rauhassa tuomita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä hitosta sitä kukaan voi etukäteen tietään millainen on vanhempana? Minäkin suunnittelin ja haaveilin paljon mitä kaikkea, olen ja teen ja se oli loppujen lopuksi hiton tylsää ja palasin töihin kun lapseni oli 9 kuukautta. 

Ajattelitko siis ennen lasten saamista, että viihtyisit esimerkiksi leikkipuistoissa, mutta et viihtynytkään? Ap

Miksi se leikkipuistoissa viihtyminen on niin olennaista? Lasten kanssa voi puuhata paljon kaikenlaista leikkipuistojen ulkopuolellakin, eivät ne ole pakollisia. Ja se leikkipuistoaika on vain osa lapsuutta. Tulee myös muunlaisia vuosia. Osa ihmisistä ei yhtään ymmärrä eikä jaksa teinejä ja valittavat, kun oma lapsi on murrosiässä. Olisiko heidänkin pitänyt jättää ne lapset hankkimatta, kun lapset eivät enää 15-vuotiaina viihdy siellä leikkipuistoissa?

Mäkin olin ihan superäiti ennen kuin sain toisen lapsen. Sitten ei enää kyennyt venymään samalla tavalla. Muutaman vuosi oli rankkaa, nyt alkaa taas helpottaa. 

Kukaan ei todellisuudessa tiedä lapsia hankkiessaan millaista juuri sen lapsen kanssa elämä tulee olemaan ja kuinka paljon sitä kaipaakaan tai on kaipaamatta niitä vanhoja juttuja ja tuttuja.

Ei siinä sen kummempaa.