Lue keskustelun säännöt.
En aina tajua muita äitejä
Olen tutustunut pääasiassa kahdenlaisiin äiteihin. Toiset ovat hyvinkin innoissaan voidessaan toteuttaa lapsensa kanssa perinteisiä lasten juttuja, kuten käydä leikkipuistoissa, lukea unisatuja, käydä Muumimaailmassa, luoda jouluntaikaa ym. Sitten toinen osa äideistä jatkuvasti valittaa siitä miten lapsen kanssa elämä on pelkkää leikkipuistoa eikä omaa elämää ole ollenkaan. Ymmärrän, että lapsen sairastelu ja kiukuttelu käyvät hermoon ja toki arki muutenki kenellä tahansa, mutta miksi tehdä lapsia, jos lapsekkaat jutut ovat ihan pakkopullaa?
Kommentit (267)
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä kamalinta on sellainen "no näin nyt kuuluu tehdä" nysvääminen jossain leikkipuistoissa tai perheenä ruokakaupassa käynti ja sen jälkeen pikku kakkonen ja sen jälkeen saunavuoro. Voiko olla tylsempää.
Toki leikkipuistoissa jos ison porukan pelaaman vaikka piilosta, voisi olla kiva. Mutta puistoissa ei ole edes piiloja... Siksi ollaan usein metsässä.
Me oltiin juuri lapsen kanssa useampi yö telttailemassa. Kesällä lähdetään reilaamaan Eurooppaan. Sitä ennen pyöräillään naapurikaupunkiin (lapsi ajaa itse)
Mä ja mun 4 vuotias mennään eikä nysvätä.
Niin eli te teette asioita yhdessä about kerran kuussa? Vitsi vitsi. Etköhän sinäkin joudu arjessa niitä aikuiselle tylsiäkin asioita tekemään, mutta halusit nyt nostaa noita itsellesi jännittäviä juttuja, joita teette ajoittain. Kyllä niitä tekevät nekin, jotka arjessa tylsistyvät leikkipuistoissa ja saunavuoroissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin hoitaa vaikka 100 vauvaa 0-10kk iässä ja sitten tas 9v-20v iän, jos joku muu hoitaisi ne 10kk-8-vuotiaana. Lähinnä se täysin järjestä irrallinen oma tahto ja kyselyikä oli noissa raskasta. Puolisoni taas rakastaa kyselyikää ja jaksaa vaikka 24h putkeen vastata niihin kysymyksiin, eikä kokenut oman tahdon kehitystä kuormittavaksi. Itse taas rakastan vauvoja ja noita isompia koululaisia ja teinejä ja heidän toilailuja. Niihin ei mene yhtään hermot. Toiset taas ei jaksa teinejä (eikä kaikki niitä vauvojakaan) mutta nauttivat lapsen muista kasvuvaiheista. Onneksi olemme erilaisia.
Ne lapset myös ovat erilaisia. Voimakastahtoisten lasten kanssa voi olla vaikeampaa pikkulapsina, kun taas heikkotahtoiset lapset alkavat ajautua isoihin ongelmiin teini-iässä. Tämä vain yksi esimerkki. Joku lapsi on arka, joku tyhmänrohkea, joku motorisesti lahjakas, joku kömpelö, joku kädentaitoinen, joku innokas itsekseen lukija... Yhtä oikeaa ei ole olemassakaan.
No leikkipuistot ovat maailman tylsimpiä paikkoja ja kaiken lisäksi stressaavia, kun siinä saa koko ajan vahtia vieressä.
Jotkut "mammakerhot" on ihan kamalia, en samaistu siihen porukkaan yhtään. Ylipäätään jotkut äidit muuttuu ihan supertylsiksi lapsia saatuaan. Onneksi omat ystävät eivät ole muuttuneet ja puheenaiheita riittää muitakin kuin imetys, korvatulehduskierteet, vaippojen hinta ja mitä näitä nyt on...
Vierailija kirjoitti:
Voisin hoitaa vaikka 100 vauvaa 0-10kk iässä ja sitten tas 9v-20v iän, jos joku muu hoitaisi ne 10kk-8-vuotiaana. Lähinnä se täysin järjestä irrallinen oma tahto ja kyselyikä oli noissa raskasta. Puolisoni taas rakastaa kyselyikää ja jaksaa vaikka 24h putkeen vastata niihin kysymyksiin, eikä kokenut oman tahdon kehitystä kuormittavaksi. Itse taas rakastan vauvoja ja noita isompia koululaisia ja teinejä ja heidän toilailuja. Niihin ei mene yhtään hermot. Toiset taas ei jaksa teinejä (eikä kaikki niitä vauvojakaan) mutta nauttivat lapsen muista kasvuvaiheista. Onneksi olemme erilaisia.
Jokainen vaihe on omanlaisensa ja niitä riittää. Aina, kun joku hankala vaihe loppuu, alkaa seuraava. Huoli on jatkuvaa, eikä ainakaan vähene lasten kasvaessa.
Silti kaikkein rankin vaihe itselleni on ollut vauva-aika. Voi hyvänen aika sitä kroonista, loputonta univajetta. Hulluksihan siinä meinasi tulla. Eikä auta ohjeistaa, että "nuku, kun vauva nukkuu", jos vauva nukkuu päiväsaikaan vain muutamia vartin pätkiä ja öisin herää yli kymmenen kertaa. Ei siinä jää juuri mahdollisuuksia itse nukkua. Seuraava on tulossa ja olen jo henkisesti valmistautunut taas muutaman vuoden krooniseen unenpuutteeseen. Kai siitäkin hengissä selviää taas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No leikkipuistot ovat maailman tylsimpiä paikkoja ja kaiken lisäksi stressaavia, kun siinä saa koko ajan vahtia vieressä.
Jotkut "mammakerhot" on ihan kamalia, en samaistu siihen porukkaan yhtään. Ylipäätään jotkut äidit muuttuu ihan supertylsiksi lapsia saatuaan. Onneksi omat ystävät eivät ole muuttuneet ja puheenaiheita riittää muitakin kuin imetys, korvatulehduskierteet, vaippojen hinta ja mitä näitä nyt on...
Itse olen aina ajatellut, että mammakerhojen tarkoituskin on lähinnä keskittyä äitiyteen ja lapsiin, että omia kavereita ei sitten tarvitse kyllästyttää lapsipuheella.
Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.
Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.
Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.
Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.
Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.
Edelleen tuntuu siltä, että moni ei ymmärrä aloituksen pointtia minkä olisin yhtä hyvin voinut laatia lapsettomana. Olisin yhtä hyvin voinut (kärjistetysti) kirjoittaa siitä, miten en ymmärrä sitä miksi joku perustaa maatilan, jos pelkää eläimiä ja rakastaa asua kaupunkia ja vihaa maaseutua. Sinänsä yhdentekevää onko minulla itselläni maatilaa, asunko kaupungissa tai mitkä henkilökohtaiset preferenssini ovat. Ymmärrän tietysti, että maatilan pitäminen on rankkaa ja ymmärrän, jos mielikuvat eivät ole vastanneet todellisuutta. Sen sijaan, en ymmärrä miksi perustaa maatila, jos siinä ei e n n en maatilan hankkimista ole ollut mitään mitä odottaa innolla. Todellisuus on meille jokaiselle aina eri kuin kuvitelma. Ap
Vierailija kirjoitti:
Mistä hitosta sitä kukaan voi etukäteen tietään millainen on vanhempana? Minäkin suunnittelin ja haaveilin paljon mitä kaikkea, olen ja teen ja se oli loppujen lopuksi hiton tylsää ja palasin töihin kun lapseni oli 9 kuukautta.
Eihän vauvan kanssa edes voi tehdä vielä oikein mitään. Vauvan voi kyllä ottaa mukaan eri paikkoihin, mutta vauvan rooli itsessään on hyvin passiivinen. Vasta isomman lapsen kanssa voi varsinaisesti touhuta kaikenlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.
Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.
Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.
Edelleen tuntuu siltä, että moni ei ymmärrä aloituksen pointtia minkä olisin yhtä hyvin voinut laatia lapsettomana. Olisin yhtä hyvin voinut (kärjistetysti) kirjoittaa siitä, miten en ymmärrä sitä miksi joku perustaa maatilan, jos pelkää eläimiä ja rakastaa asua kaupunkia ja vihaa maaseutua. Sinänsä yhdentekevää onko minulla itselläni maatilaa, asunko kaupungissa tai mitkä henkilökohtaiset preferenssini ovat. Ymmärrän tietysti, että maatilan pitäminen on rankkaa ja ymmärrän, jos mielikuvat eivät ole vastanneet todellisuutta. Sen sijaan, en ymmärrä miksi perustaa maatila, jos siinä ei e n n en maatilan hankkimista ole ollut mitään mitä odottaa innolla. Todellisuus on meille jokaiselle aina eri kuin kuvitelma. Ap
Jos laskee että nykyihminen kehittyi Afrikassa n. 300 000v sitten, niin joku juttuhan noiden lastenhankinnassa täytyy olla? Puhumattakaan nyt kaikesta elollisesta maan päällä.
Mikähän lienisi? :D
En ikinä tule ymmärtämään vanhempia ketkä ylpeilevät sillä kuka vihaa arkeaan eniten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.
Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.
Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.
Edelleen tuntuu siltä, että moni ei ymmärrä aloituksen pointtia minkä olisin yhtä hyvin voinut laatia lapsettomana. Olisin yhtä hyvin voinut (kärjistetysti) kirjoittaa siitä, miten en ymmärrä sitä miksi joku perustaa maatilan, jos pelkää eläimiä ja rakastaa asua kaupunkia ja vihaa maaseutua. Sinänsä yhdentekevää onko minulla itselläni maatilaa, asunko kaupungissa tai mitkä henkilökohtaiset preferenssini ovat. Ymmärrän tietysti, että maatilan pitäminen on rankkaa ja ymmärrän, jos mielikuvat eivät ole vastanneet todellisuutta. Sen sijaan, en ymmärrä miksi perustaa maatila, jos siinä ei e n n en maatilan hankkimista ole ollut mitään mitä odottaa innolla. Todellisuus on meille jokaiselle aina eri kuin kuvitelma. Ap
Jos laskee että nykyihminen kehittyi Afrikassa n. 300 000v sitten, niin joku juttuhan noiden lastenhankinnassa täytyy olla? Puhumattakaan nyt kaikesta elollisesta maan päällä.
Mikähän lienisi? :D
Ero on tietysti siinä, että ennen ei ole ollut ehkäisyä ja vielä kymmeniä vuosia senkin jälkeen kun oli, sosiaalinen paine hankkia lapsia oli niin suuri, että perheitä perustettiin asiaa sen kummemmin miettimättä. Nyt, kun 90-luvulla syntyneet ovat primäärisiä pienten lasten vanhempia, syntyvyys on todella jyrkässä laskussa, kun tätä painettakaan ei enää ole. Vuonna 1990 syntyneistä miehistä vain puolet on isiä, ja kun tiedetään, että vain promille tulee ensi kertaa isäksi nelikymppisenä tai sen yli, tuo luku tuosta tuskin enää pienenee.
Hiekkalaatikon reunalla tosiaan oli äitejä, jotka eivät aina tajunneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osa vanhemmista rakastaa sitä pikkulapsiaikaa ja on omimmillaan siinä. Toisille taas kouluiässä oleva lapsi on se, kenen kanssa juttu luistaa ja löytyy mielekästä puuhaa.
Kuitenkin kaikkien vanhempien pitä(isi) jaksaa hoitaa lapsensa ennen kouluikääkin, vaikka äidillä olisi tyylsäää ja ei olisi omaa aikaa? juosta tyttöjen kanssa festareilla ja toteuttaa sitä ” mun näköistä” elämää. Isyys ei hoidu kavereiden kanssa ”poikien touhuissa”. Ei yksikään lapsi synny 7-vuotiaana. Lapsi tarvitsee vanhemmat jo ennen syntymäänsä ja lain mukaan 18-vuotispäiväänsä asti.
Tottakai. Mutta se, ettei niistä pikkulapsivuosista ja hiekkakakuista nauti, tarkoita etteikö siitä lapsen kanssa olemisesta voisi muuten nauttia.
Se lapsen saaminen voi olla myös aika iso mullistus vaikka lapsi olisi toivottu. Eikä oma aika tarkoita sitä, että äiti haluaisi juosta festareilla tms. Se voi olla sitä mutta myös esimerkiksi mahdollisuus lukea kirjaa tunti ilman, että kukaan huutaa äitiä. Sitä että saa käydä yksin vessassa tai ruokakaupassa.
Onhan tää pikkulapsisirkus ja varsinkin noi taaperovuodet aika kuluttavia. Tässä on mun mielestä jännä sävyero, että moni valittaa sitä, että ei saa vaan avautua ongelmista keväntääkseen mieltään, tietäen että ei ne ongelmat oikeesti aina ole edes mitään suuria, vaan aina halutaan vaan tarjota neuvoja ja ratkaisuja.
Ihme kyräilyä mielestäni jos hiekkakakkumaailman tylsyydestä avautuminen aiheuttaa tunteen että mitä tuokin on mennyt lisääntymään jos ei edes pidä lapsista. :D
Tää on itelle sellanen fiilikseltään rento tsemppipiisi kun tarvon iskänä ns. ruuhkavuosia. En mä haluu tuomita tai pohtia liikaa, niitä tylsiä asioita. Koska tätä se on nyt. Ja tää on loppupeleissä myös aika tunnetasolla palkitsevaa, kaikesta riittämättömyyden tunteesta huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.
Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.
Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.
Edelleen tuntuu siltä, että moni ei ymmärrä aloituksen pointtia minkä olisin yhtä hyvin voinut laatia lapsettomana. Olisin yhtä hyvin voinut (kärjistetysti) kirjoittaa siitä, miten en ymmärrä sitä miksi joku perustaa maatilan, jos pelkää eläimiä ja rakastaa asua kaupunkia ja vihaa maaseutua. Sinänsä yhdentekevää onko minulla itselläni maatilaa, asunko kaupungissa tai mitkä henkilökohtaiset preferenssini ovat. Ymmärrän tietysti, että maatilan pitäminen on rankkaa ja ymmärrän, jos mielikuvat eivät ole vastanneet todellisuutta. Sen sijaan, en ymmärrä miksi perustaa maatila, jos siinä ei e n n en maatilan hankkimista ole ollut mitään mitä odottaa innolla. Todellisuus on meille jokaiselle aina eri kuin kuvitelma. Ap
Ja monta kertaa jo vastattu. Mikään vastaus ei vaan tunnu sinua miellyttävän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.
Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.
Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.
Edelleen tuntuu siltä, että moni ei ymmärrä aloituksen pointtia minkä olisin yhtä hyvin voinut laatia lapsettomana. Olisin yhtä hyvin voinut (kärjistetysti) kirjoittaa siitä, miten en ymmärrä sitä miksi joku perustaa maatilan, jos pelkää eläimiä ja rakastaa asua kaupunkia ja vihaa maaseutua. Sinänsä yhdentekevää onko minulla itselläni maatilaa, asunko kaupungissa tai mitkä henkilökohtaiset preferenssini ovat. Ymmärrän tietysti, että maatilan pitäminen on rankkaa ja ymmärrän, jos mielikuvat eivät ole vastanneet todellisuutta. Sen sijaan, en ymmärrä miksi perustaa maatila, jos siinä ei e n n en maatilan hankkimista ole ollut mitään mitä odottaa innolla. Todellisuus on meille jokaiselle aina eri kuin kuvitelma. Ap
Ja monta kertaa jo vastattu. Mikään vastaus ei vaan tunnu sinua miellyttävän.
Olen saanut monta kattavaa ja hyvää vastausta, kyllä. Valtaosa vastauksista keskittyy kuitenkin elämään päätösten kanssa eikä niinkään avaamaan syitä omille päätöksille. Ihan avausviestissäni jo kirjoitin, että ymmärrän ettei arki ole aina herkkua ja mielestäni tämä kattaa jo sen, että en oleta kaikkien kommenttien olevan aina vain positiivisia. Hyvin moni vastaa puolustelevasti avaukseeni, vaikka kommenttien perusteella kirjoitukseni ei varsinaisesti edes koske heitä. Ovat siis lähtökohtaisesti suhtautuneet innolla vanhemmuuteen mikä onkin osoittautunut odotettua kuormittavammaksi tai sitten ovat pikkulapsiajan sijasta odottaneet kovasti esimerkiksi kouluikäisen kanssa touhuamista. Ap
Voi jessus mitä itsensä korostamista taas.
Vierailija kirjoitti:
Voi jessus mitä itsensä korostamista taas.
Kenellä?
Niin, yhden lapsen kanssa oot istunut siellä leikkipuistossa ehkä muutaman vuoden. Kun on useampi lapsi, se aika venyy ja venyy ja kaikesta tulee muutenkin kuormittavampaa. Ehkä kannattaa ymmärtää ihmisten erilaisia tilanteita vähän enemmän, ja haistella omien pierujen erinomaisuutta vähän vähemmän.