En aina tajua muita äitejä

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että lapsuus on tosi hyvin lyhyt aika ihmisen elämää, mutta samalla äärimmäisen tärkeä. Mielestäni ei ole lainkaan yhdentekevää miten vanhempi siihen suhtautuu, suorittaa hän sitä kuinka tunnollisesti tahansa. Ap

Tämä. En muistele kaiholla sitä aikaa kun piti vielä olla vanhempien kanssa tekemisissä ja jakaa koti heidän kanssaan, yrittää keskittyä telkkariin vaikka vieressä toiset kikattivat ja kiehnäsivät, ja valmistautua henkisesti kohta kuuluvaan astutusulinaan. Kuulla kun ovi pistetään hiljaa kiinni ja hetken päästä kuuluu kurkku suorana AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AAAAAH 

AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AAAAAH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AHAH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AH-AHAHAHAHAHAHAHAHAHA-AAAAAAH-AH-AH-AH-AHAHAHAHAHAHAHAAAAAAAH

Sitten väsyneenä päiväkotiin seuraavana päivänä vertailemaan vanhempien paritteluääniä kun aikuiset eivät olleet kuulolla ja joku tyttö sanoi että vanhempansa olivat alkaneet parittelemaan samalla sängyllä jossa hän oli ollut päikkäreillä 🤮

Sitten kotiin taas esittämään idaria vanhempien mieliksi. Eihän heistä tunnu rentouttavalta kiehnätä toistensa kimpussa jos muut läsnäolijat tietävät mitä tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.

Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.

Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.

Edelleen tuntuu siltä, että moni ei ymmärrä aloituksen pointtia minkä olisin yhtä hyvin voinut laatia lapsettomana. Olisin yhtä hyvin voinut (kärjistetysti) kirjoittaa siitä, miten en ymmärrä sitä miksi joku perustaa maatilan, jos pelkää eläimiä ja rakastaa asua kaupunkia ja vihaa maaseutua. Sinänsä yhdentekevää onko minulla itselläni maatilaa, asunko kaupungissa tai mitkä henkilökohtaiset preferenssini ovat. Ymmärrän tietysti, että maatilan pitäminen on rankkaa ja ymmärrän, jos mielikuvat eivät ole vastanneet todellisuutta. Sen sijaan, en ymmärrä miksi perustaa maatila, jos siinä ei e n n en maatilan hankkimista ole ollut mitään mitä odottaa innolla. Todellisuus on meille jokaiselle aina eri kuin kuvitelma. Ap

Sinä käytännössä siis nyt ihmettelet, miksi joku ostaa hevosen, vaikkei tykkää lapioida kakkaa joka päivä. Tai miksi joku ostaa koiran, vaikka inhoaa kynsien leikkaamista.

Katsos kun erittäin harva asia elämässä on pelkkää tanssia ja auringonpaistetta. Jotkut sanovat sen ääneen ja sinun kaltaiset ihmiset yrittävät viimeiseen asti näytellä, että kakka maistuu hyvälle ja muut ol tyhmiä jos ovat toista mieltä.

Mielestäni kakan lapioimista voi verrata vaipanvaihtoon, sillä se ei lähtökohtaisesti ole kenestäkään mukavaa. Sen sijaan luettelin aloituksessa ja myöhemmin kommenteissa ainoastaan yleisesti mukavina pidettyjä lapsiperheiden aktiviteetteja, kuten uimahallissa käymisen, laavuretket, lautapelit, joulun odotuksen ja Muumimaailman. Nämäkö ovat sinulle kuin kakan lapioimista? Parempi rinnastus olis kysyä miksi kukaan hankkii hevosen, jos ei edes tykkää ratsastamisesta ja inhoaa hevosen hoitoa. Ap

Mulle ei ollut kyllä mikään ongelma vaihtaa vaippoja eikä se ollut mitenkään inhottavaa. Joulua en viettänyt ennen lasta, sehän on lasten juhla eikä kuulu meidän ateistiperheeseen, kyllä sen lapselle nyt laitan, mutta ei joulu ole ei-kristityille mikään juttu. 

Luettelet kaikenlaisia asioita, joita sinä pidät mukavina, ja ihmettelet mikseivät kaikki koe samoin. No siksi kun eri ihmiset tykkäävät eri asioista. Minä en ole sinun tavoin tavannut yhtäkään ihmistä, joka ei pitäisi vanhemmuudessa yhtään mistään, on tätä äitiyttä kuitenkin jo takana toistakymmentä vuotta. Missä sinä tapaat tällaisia äitejä ja vielä sankoin joukoin? Vai tarkoititko oikeammin, että ihmettelet mikseivät he pidä samoista asioista kuin sinä - se kertoo enemmän sinusta ja omasta suppeasta ajatusmaailmastasi.

Aiotteko lopettaa joulun juhlimisen, kun lapset kasvavat?

Lapsuudenkodissani isäni halusi viettää joulun, meille muille ei ollut väliä. Omassa perheessäni teen samoin, jos muut haluavat niin vietetään, jos eivät halua niin ei enää vietetä. Monet sukulaiseni matkailevat jouluisin.

Nostat tuolla tekstilläsi itsesi korkealle  muiden äitien yläpuolelle. Se, että äiti puhuu väsymyksestään ja uhmaikäisten kanssa elämisen vaikeudesta toisille naisille, ei tee hänestä huonoa äitiä. Ei kuulosta kivalta tuollainen äiteihin kohdistuva kastijako. Sinä et voi tietää kuinka rankkaa jollain äidillä voi olla. Lapset ovat erilaisia, elämäntilanteet samoin. 

Sekin on mahdollista että

nuo ”huonot valittajaäidit” ovat lapsilleen maailman hellimpiä ja kärsivällisimpiä äitejä, mutta välillä väsyvät ja tarvitsevat paikan jossa voivat kertoa väsymyksestään. Ehkä he haluavat naisten kesken purkaa huoliaan. Eli eivät ilmaise turhautumistaan lapsille vaan toivovat  saavansa toisilta äideiltä empatiaa ja vertaistukea. 

No, sinulta eivät sitä ainakaan saa, se tuli selväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että lapsuus on tosi hyvin lyhyt aika ihmisen elämää, mutta samalla äärimmäisen tärkeä. Mielestäni ei ole lainkaan yhdentekevää miten vanhempi siihen suhtautuu, suorittaa hän sitä kuinka tunnollisesti tahansa. Ap

Monesti asian tajuaa vasta kun lapset on aikuisia. Olisi ihana olla vastavuoroisesti ja halata. Nuorin on 22-vuotias.

Rasitusta on myös niin paljon että ilo hyytyy.  Inhosin leikkipuistoa ja inhoan edelleen. Kyllä niissä käytiin.

Sanoit että ihmettelet miksi ne hankkivat lapsia, jotka jo etukäteen tietävät etteivät pidä lapsijutuista. 

Mistä päättelet että he tiesivät sen etukäteen? Olitko paikalla ja kuulit sen itse heidän suustaan jo raskausaikana? Ja miten kukaan  voi etukäteen tietää tuollaisen asian? Voi arvella etukäteen kaikenlaista, mutta ei se aina mene niin kuin luulee ja ennustaa. Ei tuollaisia asioita  voi varmasti etukäteen tietää. Voi arvata väärin. Ihminen voi  yllättää itse itsensä. 

Joskus käy niin että omat tuntemukset ovatkin jotain ihan muuta  kuin etukäteen päätteli. 

Esim. ennen äidiksi tulemista on huolissaan siitä ettei pysty edes  kiintymään  lapseensa koska ei ole koskaan ollut lapsirakas. Ja sitten heti synnytyslaitoksella onkin ihan sekaisin onnesta ja rakkaudesta. 

Tai käy päinvastoin: on etukäteen varma että rakkaus vauvaan laskeutui päälle kuin pyhä henki heti synnytyksen jälkeen, mutta kun saa vauvan syliin, ei tunne yhtään mitään, ja menee vuoden päivät niin ettei tunne lasta kohtaan oikein mitäön. Rakkautta ei voi pakottaa. 

Tai arvelee että minusta tulee sellainen  superaktiivinen  ja innostunut äiti  joka leikkii kehittäviä leikkejä ja laulaa lauluja ja askartelee ja pelaa hauskoja lautapelejä. Ja sitten kun lapsi on maailmassa, huomaa että tuo kaikki ei olekaan hauskaa vaan  hemmetin tylsää. 

Oletetaan että on kaksi raskaana olevaa naista. Molempia äidiksi tuleminen vähän pelottaa: he pelkäävät etteivät  pysty iloitsemaan vauva-ajasta vaan ovat koko ajan tuskastuneita ja pitkästyneenä. Toisen kohdalla se pelko käy toteen. Toinen sen sijaan omaksi yllätyksekseen huomaa nauttivansa äitiydestä täysin siemauksin.

Sinä tuomitsisin tuon ensimmäisen äidin ja kysyisit häneltä, miksi edes hankit lapsia jos jo etukäteen arvelit ettet pidä äitinä olemisesta. Tuolle toiselle antaisit täyden hyväksyntäsi, vaikka hän  oli ennen raskautta ajatellut ihan samalla tavalla. 

Mitä pitäisi ajatella äitienpäivänä noista äitipuolista, jotka  omivat toisen äidin lapsia ja suhtautuvat myrkyllisesti lasten oikeaan äitiin. Millainen äitienpäiväfiilis on tuollaisessa perheessä, jossa lisäksi isä vihaa lasten äitiä ja siis tää äitipuoli samoin. On siinä lapsilla kestämistä. Terapiaan pitäisi pakottaa tuollaiset ihmiset. Hyvä esimerkki Turussa. Vinkvink muka lastensuojelusta vastaavat ja päätöksiä runnovat ilmeisesti sisäpiiriläiset. Munatonta touhua.