Lue keskustelun säännöt.
En aina tajua muita äitejä
Olen tutustunut pääasiassa kahdenlaisiin äiteihin. Toiset ovat hyvinkin innoissaan voidessaan toteuttaa lapsensa kanssa perinteisiä lasten juttuja, kuten käydä leikkipuistoissa, lukea unisatuja, käydä Muumimaailmassa, luoda jouluntaikaa ym. Sitten toinen osa äideistä jatkuvasti valittaa siitä miten lapsen kanssa elämä on pelkkää leikkipuistoa eikä omaa elämää ole ollenkaan. Ymmärrän, että lapsen sairastelu ja kiukuttelu käyvät hermoon ja toki arki muutenki kenellä tahansa, mutta miksi tehdä lapsia, jos lapsekkaat jutut ovat ihan pakkopullaa?
Kommentit (267)
Minä aloin miettiä, että jos ap oikeasti tuntee äidin, joka ei yhtään mistään pidä vanhemmuussa tai lapsissaan, niin ehkä se äiti tarvitsee ihan oikeasti jotain apua? Voi olla masennusta tms?
Mutta sitä ei pidä sekoittaa huonoon päivään tai yksittäisiin valituksiin, eikä small talk-valittamiseen (kellä onni on, se onnen kätkeköön -kulttuuria). Jotkut harrastavat kilpaa valittamista, vaikka oikeasti eivät vaihtaisi äitiyttään pois ikipäivänä. Tiedätte tyypin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täysin samaa mieltä. Ja lapset 40 ja 34 :)
Aika kullannut muistot sitten jo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On selvä asia että vanhemmuus on molempien, sekä äidin ja isän hommaa. Mutta luulo, että töiden pitäisi jakautua koko lapsuusajan aikana tasan, on mieletön. Kaikissa kulttuureissa kaikkina aikana on ollut niin, että ädin (tai ylipäätään naisen) rooli on korostunut varhaislapsuudessa. Tämä ei ole tasa-arvokysymys, vaan lapsen tarve -kysymys. Se on paras tapa toimia lapsen kannalta.
Isän rooli korostuu sitten hieman myöhemmin. Esim. minä (mies) hoidan lähes kaikki harrastusmenot ja muutenkin huolehdin esim. siitä pojat saa kunnon pöperöä.
Tasa-arvo on näissä(kin) hommissa lähinnä asia, jolla saa vaan päänsä sekaisin. On täysin selvää, että äidillä on tietty roolilla samoin kuin isällä. Täysin kiinteitä ne eivät tietenkään ole, mutta kumman hyvin stereotypiat seuraavat sukupolvilta toisille, koska se on lapsen etu.
Neljän lapsen äitinä samaa mieltä. Imetyshormonit buustaavat äitiä, että jaksaa hoitaa vauvaa. Miehellä tätä etua ei ole.
Entä miksi imettämään kykenemättömön miehen pitäisi ruokkia vauvaa pullolla tasa-arvon vuoksi, hassua!
Minulla taas imetyshormonit saivat niin kierroksille, etten saanut lainkaan nukuttua. Kun lapsi vielä herätteli vähän väliä, aloin olla valmis laitoshoitoon parin kuukauden valvomisen jälkeen. Kiva kuitenkin että sinulla on ollut helppoa!
Miksi et nukuttanut lasta vieressä ja imettänyt siitä? Samalla voi nukkua, ainakaan ei kunnolla herää. Itselläkin meinasi esikoisen kanssa mennä pää sekaisin, kun nousin aina imettämään ja uni katkesi. Kun otin vauvan viereen nukkumaan ja laitoin rinnan suuhun kun alkoi ätistä, sain unta enemmän ja selvisi pääkin.
Aika raaka on neuvolan neuvo, että vieressä nukuttaminen on vaarallista. Luonnosta vieraantunut neuvo.
Itse kokeilin vieressä nukkumista ja samalla imettämistä ja oli kyllä paskin idea ikinä. En saanut nukuttua yhtään tälleen. Mieluummin heräsin 2-3 krt ”kunnolla” imettämään ja lapsi omaan sänkyyn (joka meidän sängyn vieressä) nukkumaan ja kaikki nukkui paremmin.
Voi kyllä sillä on hyvin paljon merkitystä kuinka monta lasta on. Kaksi pientä lasta lisäävät eksponentiaalisesti työmäärää kuin mitä yhden lapsen kanssa on. Lisäksi lasten temperamenttieroilla on merkitystä ja se vaikuttaa ihan joka asiaan. Jos on vain yksi helppo lapsi sitä ei pysty ymmärtämään. Useampi lapsi antaa paljon enemmän perspektiiviä vanhemmuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Minä aloin miettiä, että jos ap oikeasti tuntee äidin, joka ei yhtään mistään pidä vanhemmuussa tai lapsissaan, niin ehkä se äiti tarvitsee ihan oikeasti jotain apua? Voi olla masennusta tms?
Mutta sitä ei pidä sekoittaa huonoon päivään tai yksittäisiin valituksiin, eikä small talk-valittamiseen (kellä onni on, se onnen kätkeköön -kulttuuria). Jotkut harrastavat kilpaa valittamista, vaikka oikeasti eivät vaihtaisi äitiyttään pois ikipäivänä. Tiedätte tyypin.
Yksi äiti ei riitä siihen, että aloittaja sillä perusteella kategorisoi äidit kahteen ryhmään. Eli kyllä tuossa nyt ihan vaan vahvasti omalla mielikuvituksella mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osa vanhemmista rakastaa sitä pikkulapsiaikaa ja on omimmillaan siinä. Toisille taas kouluiässä oleva lapsi on se, kenen kanssa juttu luistaa ja löytyy mielekästä puuhaa.
Sitten on myös monia joille se lapsi itsessään on tärkein maailmassa, tällöin lapsuuden spesifi ajanjakso ja sen hauskuus aikuiselle itselleen ole oleellisin asia. Sujuu sekä vauva-aika, pikkulapsiaika että koululaisen vanhempana olo aivan luontevasti kun on motivoitunut. Jopa teinin ja aikuisen lapsen vanhemmuus on antoisaa aikaa. On meitä moneksi.
Ilmeisesti sinulla on helpot ja terveet lapset, kun on noin helppoa, mutta kaikilla ei näin kuitenkaan ole. Vaikka lapsi olisi kuinka toivottu tahansa niin onhan täysin erilaista vanhemmuus ujon ja rauhallisen tytön kanssa kuin vilkkaan pojan kanssa.
Voi v i t t u, kuinka typerä kommentti jälleen kerran.
Aina sama: joo kaikki maailman tytöt on ujoja ja rauhallisia. Kaikki maailman pojat vilkkaita..
Käännä nyt se kalenteri jo uudelle vuosituhannelle!
Ne lapset kasvatettiin ennen vanhaan tuohon malliin, tytön oli oltava rauhallinen, poika sai olla vilkas. Nykyään suurin osa vanhemmista antaa myös tyttöjen olla sellaisia kuin ovat ja he ovat ihan yhtä usein vilkkaita ja rasavillejä kuin pojatkin.
Vaka-opettajana ja äitinä on pakko sanoa, että kyllä mun parikytä vuotta kestäneen työuran perusteella on niin, että edelleen isompi osa pojista pitää fyysisistä aktiviteeteista ja ovat ns. vilkkaita ja tytöistä suurempi osa nautti hiljaisesta paikallaan puuhailusta. Tämä ei tarkoita samaa kuin että joka ainoa poika ja tyttö osuisivat tähän stereotypiaan, mutta sukupuolet painottuvat erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin. Sen näkee jo aivan pienistä liikkumaan opettelevista lapsista, että keskimäärin pojat lähtevät herkemmin kiipeilemään paikkoihin, joihin taidot ehkä juuri ja juuri riittävät, ja tyttöjä saa sitten rohkaista enemmän.
Toisinaan kyllä saattaa olla niinkin, että näet sen mitä odotat näkeväsi. Muistaakseni siitä on tehty tutkimuksia jossain - hoitajille annettiin lapsia hoitoon, valehdeltiin lapsen sukupuolesta, ja sitten nämä "tytöt" (oikeasti poikia) olivat hoitajien mukaan usein tykänneet nimenomaan nukeista. (https://www.bbc.com/news/av/magazine-40936719 - en heti löytänyt sitä tutkimusta mitä ajattelin, mutta tässä on samantapainen idea)
Itse muistan lapsuudestani lähinnä, että halusin juosta ulkona poikien kanssa leikkimässä sotaleikkejä, mutta mulle annettiin nuket käsiin ja sanottiin että leiki niillä nyt nätisti. Vanhempani muistavat, että halusin aina itse leikkiä nukeilla.
Kieltämättä omat muistot lapsuudesta ovat hieman hämäriä, eikä ole mahdotonta että muistaisin jotain väärin. Tuskin kuitenkaan niin väärin kuin mulle nyt väitetään. Mun on todella hankala uskoa, että olisin tosiaan ollut niin rauhallinen ja nukkeja rakastava tyttö kuin mitä vanhempieni mukaan olin, koska kaikki omat muistot lapsuudesta (sekä nykyinen luonne) on täysin erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas en ymmärrä sinun kaltaisia äitejä, ketkä jaksavat ihmetellä muita äitejä. Ihan surullista lukea, kuinka vähän nykyajan ihmiset jaksavat tai viitsivät poistua oman elämän kuplastaan, jotta voisivat ymmärtää, kuinka paljon erilaisia ihmisiä tällä planeetalla on. Sen sijaan tullaan arvostelemaan ja kitisemään keskustelupalstalle negatiiviseen sävyyn toivoen, että joku lähtee kitinään mukaan.
No niin, kyllä asiasta voi keskustella ihan asiallisesti, ja verrata kokemuksia, mitä ympäristössään on huomioinut. Jos joku löytää tuosta kielteisyyttä, on parasta kiinnittää huomiota omaan itseensä.
Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin, sanoi entinen presidentti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheiden tilanteet ja kuormitustasot on erilaisia. Vaikka tykkäisikin yleisesti ottaen käydä vaikka museossa lasten kanssa, se voi olla ihan kauhea kokemus parin uhmaikäisen kanssa parin tunnin yöunilla.
Veikkaan, että monilla äideillä, jotka jaksavat tehdä lasten kanssa asioita innoissaan, on osallistuva puoliso ja ihan ok nukkuvat lapset. Elämä on tasapainossa, eikä tarvitsekaan olla äidin roolissa täysillä 24/7. Ennen lasten saantia ei voi ennustaa miten lapset nukkuvat ja puolisostakin usein paljastuu yllättäviä puolia. Harva jaksaa vetää täysillä ilman mitään taukoja ja vielä vähillä unilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.
Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.
Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.
Edelleen tuntuu siltä, että moni ei ymmärrä aloituksen pointtia minkä olisin yhtä hyvin voinut laatia lapsettomana. Olisin yhtä hyvin voinut (kärjistetysti) kirjoittaa siitä, miten en ymmärrä sitä miksi joku perustaa maatilan, jos pelkää eläimiä ja rakastaa asua kaupunkia ja vihaa maaseutua. Sinänsä yhdentekevää onko minulla itselläni maatilaa, asunko kaupungissa tai mitkä henkilökohtaiset preferenssini ovat. Ymmärrän tietysti, että maatilan pitäminen on rankkaa ja ymmärrän, jos mielikuvat eivät ole vastanneet todellisuutta. Sen sijaan, en ymmärrä miksi perustaa maatila, jos siinä ei e n n en maatilan hankkimista ole ollut mitään mitä odottaa innolla. Todellisuus on meille jokaiselle aina eri kuin kuvitelma. Ap
Maatilan voi perustaa maalle vain perustamalla maatilan maalle. Maatilan ylläpitotyö on vuodesta toiseen samanlaista. Vanhemmuutta taas on erilaista ja on erilaisia tapoja olla äiti tai isä. Lapset kasvaa, eikä koko loppuelämä ole yhtä vaipan vaihtoa, yöheräilyjä ja leikkipuistoja. Ei jokaisesta vaiheesta tarvitse erikseen tykätä, täytyy vain luovia läpi. Lapsia ei hankita vain siksi, että erityisesti odottaisi vaipparallia, muskareita tai kihomatoja, vaan siksi, että on halu perustaa perhe, oma "tiimi".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.
Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.
Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.
Edelleen tuntuu siltä, että moni ei ymmärrä aloituksen pointtia minkä olisin yhtä hyvin voinut laatia lapsettomana. Olisin yhtä hyvin voinut (kärjistetysti) kirjoittaa siitä, miten en ymmärrä sitä miksi joku perustaa maatilan, jos pelkää eläimiä ja rakastaa asua kaupunkia ja vihaa maaseutua. Sinänsä yhdentekevää onko minulla itselläni maatilaa, asunko kaupungissa tai mitkä henkilökohtaiset preferenssini ovat. Ymmärrän tietysti, että maatilan pitäminen on rankkaa ja ymmärrän, jos mielikuvat eivät ole vastanneet todellisuutta. Sen sijaan, en ymmärrä miksi perustaa maatila, jos siinä ei e n n en maatilan hankkimista ole ollut mitään mitä odottaa innolla. Todellisuus on meille jokaiselle aina eri kuin kuvitelma. Ap
Maatilan voi perustaa maalle vain perustamalla maatilan maalle. Maatilan ylläpitotyö on vuodesta toiseen samanlaista. Vanhemmuutta taas on erilaista ja on erilaisia tapoja olla äiti tai isä. Lapset kasvaa, eikä koko loppuelämä ole yhtä vaipan vaihtoa, yöheräilyjä ja leikkipuistoja. Ei jokaisesta vaiheesta tarvitse erikseen tykätä, täytyy vain luovia läpi. Lapsia ei hankita vain siksi, että erityisesti odottaisi vaipparallia, muskareita tai kihomatoja, vaan siksi, että on halu perustaa perhe, oma "tiimi".
Tässä on perusteellinen ero ajattelutavassa. Perustaessamme perhettä, pohdin hyvin pitkään mitä annettavaa minulla on lapselle eikä toisin päin. Tässä keskeinen ajatus oli se mitä kaikkea ihanaa voimme lapsen kanssa yhdessä tehdä ja kokea nimenomaan aika lapsikeskeisestä näkökulmasta. Kaikilla lapsilla on tietysti omat intressit, mutta en tehnyt lapsia ensisijaisesti sillä ajatuksella, että saan heistä seuraa oman elämäni intresseihin, vaan haluan tarjota lapselle mahdollisimman ihanan ja kokemusrikkaan elämän. Vaikka eroja on, suurin osa lapsista kuitenkin tykkää niistä ihan perus samoista jutuista ja mielestäni tähän elämään on kummallista heittäytyä, jos siitä ei välitä lainkaan ja odottaa lähinnä, että saa lapsesta seuraa niihin asioihin mistä välittää itse. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.
Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.
Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.
Edelleen tuntuu siltä, että moni ei ymmärrä aloituksen pointtia minkä olisin yhtä hyvin voinut laatia lapsettomana. Olisin yhtä hyvin voinut (kärjistetysti) kirjoittaa siitä, miten en ymmärrä sitä miksi joku perustaa maatilan, jos pelkää eläimiä ja rakastaa asua kaupunkia ja vihaa maaseutua. Sinänsä yhdentekevää onko minulla itselläni maatilaa, asunko kaupungissa tai mitkä henkilökohtaiset preferenssini ovat. Ymmärrän tietysti, että maatilan pitäminen on rankkaa ja ymmärrän, jos mielikuvat eivät ole vastanneet todellisuutta. Sen sijaan, en ymmärrä miksi perustaa maatila, jos siinä ei e n n en maatilan hankkimista ole ollut mitään mitä odottaa innolla. Todellisuus on meille jokaiselle aina eri kuin kuvitelma. Ap
Sinä käytännössä siis nyt ihmettelet, miksi joku ostaa hevosen, vaikkei tykkää lapioida kakkaa joka päivä. Tai miksi joku ostaa koiran, vaikka inhoaa kynsien leikkaamista.
Katsos kun erittäin harva asia elämässä on pelkkää tanssia ja auringonpaistetta. Jotkut sanovat sen ääneen ja sinun kaltaiset ihmiset yrittävät viimeiseen asti näytellä, että kakka maistuu hyvälle ja muut ol tyhmiä jos ovat toista mieltä.
Mielestäni kakan lapioimista voi verrata vaipanvaihtoon, sillä se ei lähtökohtaisesti ole kenestäkään mukavaa. Sen sijaan luettelin aloituksessa ja myöhemmin kommenteissa ainoastaan yleisesti mukavina pidettyjä lapsiperheiden aktiviteetteja, kuten uimahallissa käymisen, laavuretket, lautapelit, joulun odotuksen ja Muumimaailman. Nämäkö ovat sinulle kuin kakan lapioimista? Parempi rinnastus olis kysyä miksi kukaan hankkii hevosen, jos ei edes tykkää ratsastamisesta ja inhoaa hevosen hoitoa. Ap
Mulle ei ollut kyllä mikään ongelma vaihtaa vaippoja eikä se ollut mitenkään inhottavaa. Joulua en viettänyt ennen lasta, sehän on lasten juhla eikä kuulu meidän ateistiperheeseen, kyllä sen lapselle nyt laitan, mutta ei joulu ole ei-kristityille mikään juttu.
Luettelet kaikenlaisia asioita, joita sinä pidät mukavina, ja ihmettelet mikseivät kaikki koe samoin. No siksi kun eri ihmiset tykkäävät eri asioista. Minä en ole sinun tavoin tavannut yhtäkään ihmistä, joka ei pitäisi vanhemmuudessa yhtään mistään, on tätä äitiyttä kuitenkin jo takana toistakymmentä vuotta. Missä sinä tapaat tällaisia äitejä ja vielä sankoin joukoin? Vai tarkoititko oikeammin, että ihmettelet mikseivät he pidä samoista asioista kuin sinä - se kertoo enemmän sinusta ja omasta suppeasta ajatusmaailmastasi.
Aiotteko lopettaa joulun juhlimisen, kun lapset kasvavat?
Minä pidin vauva- ja taaperoiässä lähes kaikesta. Kävin leikkipuistoissa vaikka ne ei yhtään itseäni kiinnostaneet. Lähinnä niissä oli lapsille mielekästä tekemistä, jonka jälkeen syöminen ja päiväunille meno oli vaivatonta.
Itse en osannut kovin hyvin osallistua leikkeihin, mutta mieheni sen sijaan osallistui niihin.
Kouluikäisiä olen osannut neuvoa tehtävissä miestäni paremmin ja teini-iän haasteet sopivat paremmin ninun ratkaistavakseni.
Minä kuljetan harrastuksiin ja osallistun niihin toisinaan tarpeen tullen.
Jokaisella vanhemmalla on se oma vahvuus alueensa selvästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsien hankkiminen ei välttämättä ole mikään rationaalisen ajattelun lopputulos.
Lapsia saadaan, vahingossakin. Lapsi on oma lapsi, koko oman elämän ajan - jos kaikki menee hyvin. Hiekkalaatikko on tästä onneksi pieni osuus, vaihe, josta voi selviytyä/iloita läpi monella eri tyylillä. Se voi olla ikävää tai ihan ok. Sillä ei ole väliä. Sinne voi jättää menemättä.
Surullisena seuraan syntyvyyden laskua. Lapsi on vailla aikuisen täysiaikaista hoivaa muutaman hassun vuoden. Toivon, ettei lapsettomuuden valinnan taustalla vaikuta pelko siitä, että pikkulapsivaihe on raskasta. Sitä se voi olla, mutta yleensä vain hieman vaikeat ja raskaat asiat ovat elämässä palkitsevia. Hoivan antamisesta syntyy ainutlaatuinen kiintymys. Ei välttämättä heti, mutta vuosien saatossa.
Äitien tärkein tehtävä on tukea toisia äitejä, kuunnella kun niitä vituttaa tyhmät ja pienetkin asiat ja tarjota apua joka käänteessä. Ottaa sen väsyneen äidin lapset mukaan sinne puistoon ja tarjota siellä puistossa muille pullaa. Olla laskematta hyvää, niin sanotusti.
Myöhemmin lapsesi päiväkodissa, kylässä,harrastuksissa, koulussa, leireillä, bussissa ja kadulla sekä työpaikoissa hän tapaa näitä muita äitejä, jotka saattaa jaksaa ja tykätä sinua enemmän siinä elämänvaiheessa pitää puffettia, ommella kisapukuja, valmentaa, opettaa, letittää hiuksia, kysyä kuulumisia ja rohkaista eteenpäin tai vain katsoa hyväksyvästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin ankea, mutta ennen kaikkea naiivi aloitus. Aloittaja on ehtinyt taittamaan vasta murto-osan siitä matkasta mitä äitiys on ja nyt jo arvostelee muita äitejä. Vieläpä somen ja sivusta kuunneltujen keskustelujen myötä kehittämiensä mielikuvien perusteella. Se välähdys mitä onnistut näkemään ja kuulemaan toisten elämästä on niin pieni siivu, ettei en perusteella yksinkertaisesti voi tehdä noin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Itse tulin äidiksi melko nuorena ja ei-suunnitellusti. Päätimme kuitenkin miesystävän kanssa pitää lapsen, koska yhteiset lapset olivat meidän molempien tulevaisuuden suunnitelma. Minulta jäi siinä vaiheessa opinnot kesken ja kun lapsiarki sitten alkoi, voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli rankkaa. Muutuin hetkessä opiskelijasta äidiksi ja täysin erilaista elämänvaihetta eläneet kaverit muuttuivat sen myötä etäisiksi, tukiverkostoja ei juurikaan ollut ja kun vielä ysärin lama iski oikein kunnolla, talous oli tiukilla. Olimme ottaneet asuntolainan pieneen kerrostalokaksioon ja korot ampaisivat taivaisiin. Mies otti pimeitä urakoita viikonlopuiksi, jotta saimme enemmän rahaa ja minä oli täysin sidottu pieneen lapseen. Meillä ei ollut mitään sellaista, mitä monet lapsiperheet eivät kävisi läpi, mutta ei minun voimani aina tuolloin riittänyt olemaan se joka hemmetin asiasta ilolla nauttiva täydellinen äiti.
Kerran lapsi otti liki kolmivuotiaana puistossa totaaliset itkupotkuraivarit, kun ei olisi halunnut antaa keinuvuoroa toiselle lapselle. Minulla loppui kärsivällisyys ja käytännössä kannoin niska-perus-otteella selkäkaarella ulvovan lapsen pois keinujen luota. Itkuhan minulle lopulta tuli siellä puistossa omaa väsymystäni ja turhautumistani kohtaan ja silloin yksi vähän vanhemmista äideistä tuli luokseni, laittoi kätensä olalle ja sanoi minulle "kyllä sinä jaksat ja kyllä siitä ihan kunnon ihminen tulee". Tulen muistamaan tuon hetken loppuelämäni, koska tuolla pienellä eleellä oli niin suuri vaikutus minuun.
Aloittajalle sanoisin, että nauti siitä lapsestasi arvostelematta muita äitejä. Et tiedä ikinä mitä kaikkea toisen elämässä on menossa. Etkä ikinä tiedä koska sinä olet se äiti, joka saattaisi kaivata myötätuntoa hiljaisen tuomitsemisen sijasta. Sillä perusteella, että toistaiseksi kaikki on mennyt itsellä hyvin, ei kannata alkaa nostamaan itseään muiden yläpuolelle.
Edelleen tuntuu siltä, että moni ei ymmärrä aloituksen pointtia minkä olisin yhtä hyvin voinut laatia lapsettomana. Olisin yhtä hyvin voinut (kärjistetysti) kirjoittaa siitä, miten en ymmärrä sitä miksi joku perustaa maatilan, jos pelkää eläimiä ja rakastaa asua kaupunkia ja vihaa maaseutua. Sinänsä yhdentekevää onko minulla itselläni maatilaa, asunko kaupungissa tai mitkä henkilökohtaiset preferenssini ovat. Ymmärrän tietysti, että maatilan pitäminen on rankkaa ja ymmärrän, jos mielikuvat eivät ole vastanneet todellisuutta. Sen sijaan, en ymmärrä miksi perustaa maatila, jos siinä ei e n n en maatilan hankkimista ole ollut mitään mitä odottaa innolla. Todellisuus on meille jokaiselle aina eri kuin kuvitelma. Ap
Maatilan voi perustaa maalle vain perustamalla maatilan maalle. Maatilan ylläpitotyö on vuodesta toiseen samanlaista. Vanhemmuutta taas on erilaista ja on erilaisia tapoja olla äiti tai isä. Lapset kasvaa, eikä koko loppuelämä ole yhtä vaipan vaihtoa, yöheräilyjä ja leikkipuistoja. Ei jokaisesta vaiheesta tarvitse erikseen tykätä, täytyy vain luovia läpi. Lapsia ei hankita vain siksi, että erityisesti odottaisi vaipparallia, muskareita tai kihomatoja, vaan siksi, että on halu perustaa perhe, oma "tiimi".
Tässä on perusteellinen ero ajattelutavassa. Perustaessamme perhettä, pohdin hyvin pitkään mitä annettavaa minulla on lapselle eikä toisin päin. Tässä keskeinen ajatus oli se mitä kaikkea ihanaa voimme lapsen kanssa yhdessä tehdä ja kokea nimenomaan aika lapsikeskeisestä näkökulmasta. Kaikilla lapsilla on tietysti omat intressit, mutta en tehnyt lapsia ensisijaisesti sillä ajatuksella, että saan heistä seuraa oman elämäni intresseihin, vaan haluan tarjota lapselle mahdollisimman ihanan ja kokemusrikkaan elämän. Vaikka eroja on, suurin osa lapsista kuitenkin tykkää niistä ihan perus samoista jutuista ja mielestäni tähän elämään on kummallista heittäytyä, jos siitä ei välitä lainkaan ja odottaa lähinnä, että saa lapsesta seuraa niihin asioihin mistä välittää itse. Ap
Minusta taas aika harva lapsi tykkää samoista jutuista. Yhden siskoni poika on koko ajan liikkeessä, hänen kanssa täytyy ulkoilla joka päivä monta tuntia, tai lapsi on kiukkuinen. Hän ei ole koskaan elämässään kuunnellut iltasatuja alusta loppuun, ei kiinnosta. Oma tyttäreni ei välitä ulkoilusta yhtään, mutta oppi lukemaan nelivuotiaana ja haluaisi askarrella koko ajan. Veljeni poika on nörtti, on pienestä asti rakastanut museoita ja voi kertoa teille jokaisen yksityiskohdan suomalaisista junista ja käytössä olleista junista. Veljen tytär on musikaalinen, viihtyy leikkipuistossa vartin ja leikkii sitten sisällä nukeilla.
Ja tässä vain meidän perheen lapset. Eli ei, en pysty montakaan asiaa keksimään, mistä nämä kaikki lapset pitäisivät kun vietetään aikaa yhdessä. Yleensä hajaannutaankin eri porukoihin.
Väitän, että omassa listassasi on asioita joista SINÄ pidät ja jotka ovat sinun arvojesi mukaisia. Lapsi ei niitä ole valinnut.
naiset valittaa ja uhriutuu aina. se on niillä lumihiutaleilla geeneissä.
Ap, meidän kulttuurissamme aika moni puhuu vain siitä, mikä on huonosti. Ei siitä, mikä on hyvin. Sinä saatat kuvitella, että puolet äideistä ei halua olla äitejä ja tehdä lapsen kanssa kivoja asioita, vaikka voi hyvin olla, että ne äidit joutuvat kantamaan liikaa vastuuta perheen elosta lasten isän vapaamatkustaessa. Laavulle on kiva mennä, jos ei takaraivossa tykytä pelko siitä, että mies pettää.
Mulle ei ollut kyllä mikään ongelma vaihtaa vaippoja eikä se ollut mitenkään inhottavaa. Joulua en viettänyt ennen lasta, sehän on lasten juhla eikä kuulu meidän ateistiperheeseen, kyllä sen lapselle nyt laitan, mutta ei joulu ole ei-kristityille mikään juttu.
Luettelet kaikenlaisia asioita, joita sinä pidät mukavina, ja ihmettelet mikseivät kaikki koe samoin. No siksi kun eri ihmiset tykkäävät eri asioista. Minä en ole sinun tavoin tavannut yhtäkään ihmistä, joka ei pitäisi vanhemmuudessa yhtään mistään, on tätä äitiyttä kuitenkin jo takana toistakymmentä vuotta. Missä sinä tapaat tällaisia äitejä ja vielä sankoin joukoin? Vai tarkoititko oikeammin, että ihmettelet mikseivät he pidä samoista asioista kuin sinä - se kertoo enemmän sinusta ja omasta suppeasta ajatusmaailmastasi.