Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.

Surullista.

Ap on vieroittanut perheensä isovanhemmistaan omien lapsuuden ja nykyisyyden ongelmiensa takia. 

Jos vanhemmat ikäluokat tarvisivat terapiaa siksi että tiedostavat olevansa vahinkolapsia riittäisi asiakkaita.  Ei koskaan ole edes tullut mieleen että olisin suunniteltu lapsi. 

Mielenkiintoista...

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Mä ymmärrän ketjun aloittajaa, vaikka en missään Ruikonperällä tai Tuupovaarassa lapsuuttani asunutkaan. Mulla on kuitenkin paljon serkkuja, jotka asuivat. Ja moni kertonut, että pikkupaikkakunnalla asuminen 1950-1970 -luvuilla oli aika ahdasmielistä. Kukaan serkuistani, jotka muuttivat kaupunkeihin opiskelemaan ja töihin, eivät ole palanneet takaisin näihin "Ruikonperiin". Mulla on maaseudusta ja pienistä paikkakunnista vain hyviä kokemuksia, koska vietin sellaisessa vain kesäni. Kesäloman loputtua takaisin kotiin Helsinkiin. Mutta kyllä mä niiden kesälomienkin aikana havaitsin jonkin verran ahdasmielisyyttä. Ja nyt siis puhun 1960-luvusta. 

Mä vähän luulen, että meillä suomalaisilla on jossain määrin vaikeuksia puhua aikuisten lastemme kanssa syvällisesti asioista. Matti kokee tehneensä kaikkensa perheensä eteen, kun oli aamusta iltaan töissä. Pystyi maksamaan pojalleen Janille jääkiekkoharrastuksen. Jani taas olisi ehkä lapsena halunnut, että iskä olisi ollut kotona ja käyty vaikka iskän kanssa onkimassa ahvenia. Mutta iskällä ei ollut aikaa, koska iskän piti painaa pitkää päivää, jotta Janilla olisi mahdollisuus tulla vaikka NHL.tähdeksi. 

Mun lapset on jo keski-iässä ja ollaan joskus juteltu näistä asioista. Mulle oli aikoinaan tärkeää yrittää saada lapsilleni sellainen taloudellinen tilanne kuin heidän kavereillaankin oli. Vaikka mä olinkin yh ja jouduin paiskimaan enemmmän hommia kuin jos taloudessa olisi ollut kaksi palkansaajaa. Mun lapseni ovat kuitenkin kertoneet, että heille vähempikin olisi riittänyt. Vaikka piknikki takapihalla ja peli Afrikan tähteä yhdessä. Ovat kyllä senkin sanoneet, että kun mahdollistin heidän harrastuksensa, niistä harrastuksista tuli heille myös työura. Että ei se nyt ihan hukkaankaan mennyt. 

Mun äiti neljännesvuosisata sitten myönsi, että mä olen vahinkolapsi. Vuonna 1961 ei vielä ollut e-pillereitä. Olen olemassa sen vuoksi, että isäni ei himoissaan älynnyt kiskaista tarpeeksi ajoissa ulos. Mutta sen sijaan, että isä syyttäisi itseään omasta virheestään, isä on kaikki nämä kohta 65 vuotta syyttänyt mua tekemästään virheestä. Äiti sentään yritti olla hyvä äiti ei-toivotulle lapselleen, isä ei koskaan edes yrittänyt. Mutta isä mielellään käyttäisi mua ilmaisena piikanaan. Äidin vuoksi vielä jaksoin, mutta nyt kun äitiä ei enää ole, mulle on täysin yhdentekevää,  vaikka isä maksaisi lonkka murtuneena lattialla monta vuorokautta. Minä en ole mikään Rafaelin enkeli.

Ikäluokkasi edustajana, naisena ja entisenä sairaanhoitajana olet varmasti saanut osasi paineista olla se Rafaelin enkeli. Kiitos kun jaksat kirjoittaa, samankaltaisia kuvioita läpikäyvänä on hyvä huomata, että terve rajanveto on se, mitä kannattaa tavoitella. Luoja tietää ettei siitäkään ole tehty helppoa, mutt mikäpä elämässä olisi.

Olen onnellisessa asemassa, just täytin 70v, nainen olen. Minulla on kaksi ihanaa poikaa ja 3 rakasta pojantytärtä. 2 pitkää parisuhdetta, päättyivät molemmat miehen kuolemaan. Puhumme kaikista asioista maan ja taivaan välillä, nauramme paljon sekä lasteni että lastenlasten kanssa. Ystäväni, pääosin miespuoleisia, ovat 10-20 vuotta nuorempia kuin minä. Luulen ettei minulla olisi ikäisteni kanssa paljoakaan yhteistä. Tämä vain tähän, että kaikki muuttuvat vanhemmiten ja muistelevat jotakin menneisyyttä, niin eivät kaikki toimi siten. Uskon että näitä aloituksessa kuvailtuja vanhempia löytyy paljonkin. Äitini puolen suku on hyvinkin positiivista ja välittävää. Isäni puolen sukua en oikein tunne. Toivon aloittajalle ja kaikille kommentoijille hyvää tulevaisuutta. Vähän sekava sepustus, mutta kirjoitin mitä tästä ketjusta mieleeni tuli.

Kannattaa kuitenkin säilyttää yhteys vanhempiin. Vanhempien asioitten hoitaminen sitten, kun he eivät pysty niitä enää hoitamaan, on helpompaa, kun tietää mitä muuta heidän elämäänsä kuuluu/on kuulunut, kuin kiukuttelevat, omaan napaansa tuijottavat  pennut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskin se sen kylän, metsien ja peltojen vika on, että ahdistut. Luonto ja maaseutu on mukavaa. Eiköhän syy löydy niistä sinun vanhemmistasi ja lapsuudestasi, että jokin siellä saa ahdistumaan. Ei se miljöö vaan se ilmapiiri. 

Tunnetko olosi tervetulleeksi, rakastetuksi kun tulet käymään? Soitteletteko? Onko suhde vanhempiisi enemmän etäinen kuin läheinen? Jos suhde ei alunperinkään ole läheinen ja vierailun aikana ei kertaakaan olla kiinnostuneita sinusta, ei reaktiosi ole outo. Vastavuoroisuus kuuluu hyviin ihmissuhteisiin. 

Äitinsä soittaa hänelle joka päivä eli kantaa huolta edelleen pikku murkustaan. Eiköhän vaan vanhemmat sitä lukiotakin tuleneet, olisihan siihen lähilukioonkin pitänyt kirjat ostaa js matkat jne 

Tätä olin juuri aikeissa kommentoida. Jos sanoo ensin että vanhemmat ovat etäisiä eivätkä välitä ja seuraavaksi ilmoittaa, että äiti soittaa aikuiselle ihmiselle edelleen joka helvetin päivä niin joku ei nyt ihan täsmää. Aloitus on provo. 

Jos äiti soittaa joka päivä puhuakseen omista vaivoista ja omista naakoista ja omista naapureista, se ei ole mitään välittämistä.

Jos näin on, niin keski-ikäiseltä(?) ihmiseltä voisi jo odottaa, että kykenee avaamaan suunsa ja jollain tavalla artikuloimaan sen, että yhteydenpito ei miellytä. Mutta ei, parempihan se on inistä vauvapalstalla, että äiti on ihan tyhmä. 

Kun äiti tai isä on ikivanha reppana, ei semmoiselle enää väitetä vastaan. Parempi vaan myötäillä hänen juttujaan ja tulla vaikka tänne vauvapalstalle hakemaan vertaistukea. 

En oikein hiffaa että mikä näissä asioissa menee pieleen. Tulee mieleen mieheni ja isoäitinsä. Mieheni aina kummastelee, miten muilla on ollut läheiset välit isovanhempiinsa ja hänellä ei. Kuitenkin hän on viettänyt paljon aikaa isoäitinsä ja isoisänsä kanssa, ja isoäitinsä joka vierailulla kyseli meidän kuulumisiamme ja otti meidät huomioon. Minusta hänen isoäitinsä oli ihana ja tulin itse todella hyvin toimeen hänen kanssaan, rauha hänen sielulleen. Mieheni sanoo vain että kokee ettei isoäiti oikeasti välittänyt hänen asioistaan. Millä tavalla sitten olisi pitänyt välittää, että olisi kelvannut?

Tuntuu että joissakin suhteissa asiat vain menevät oudosti pieleen, kuten ap:llakin on mennyt. Mutta kannattaako siihen jäädä jumiin? Miehenikin toistaa tuota mantraa edelleen isoäidin kuoltua.

Vierailija kirjoitti:

Surullista.

 

Ap on vieroittanut perheensä isovanhemmistaan omien lapsuuden ja nykyisyyden ongelmiensa takia. 

Omat vanhempani ovat ihan itse omalla passiivisuudella osallisia tähän. Kun he vielä pystyivät, eivät tulleet kylään saati olisivat olleet minkäänlaisena apuna lasten hoidossa. Onko ihme, jos lapset eivät itse halua heitä tavata? Suhde lapsiin luodaan kun he ovat pieniä. 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että sinulla on jokin trauma tai jotain muuta käsittelemätöntä lapsuudesta. 

Eihän ne vanhempien jutut aina jaksa kiinnostaa ja vanhoja asioita muistuu mieleen, kun vanhempia kuuntelee, mutta jos käynnillä on tuollainen vaikutus, niin ei taida olla kyse enää vanhempien rasittavista jutuista. Putoatko jostain syystä lapseksi jälleen kun menet lapsuudenkotiisi käymään? Kannattaisi ehkä käydä juttelemassa jonkun kanssa. Ei sekään taida olla ratkaisu, että et mene lainkaan, se muuttaa vaan ongelmaa.

Tämä. Puheet kylän ilmapiiristä ja naakoista ovat lähinnä nyt joku veruke, enkä myöskään jaksa uskoa että kovin moni normaalin lapsuuden elänyt ahdistuisi aikuisena noin paljon siitä että omat vanhemmat eivät ole riittävän mielenkiintoista seuraa. En minä ainakaan ole koskaan olettanut, että seitsemänkymppisten vanhempieni pitäisi jotenkin erityisemmin viihdyttää minua. Ei nekään mitään kovin korkealentoista puhu, just niitä juttuja auton vaihtamisesta, terassin maalaamisesta, sähkön hinnasta, mökille menemisestä ja senhetkisistä kolotuksista. Olen käsittänyt että useimpien normaalisti itsenäistyneiden aikuisten ihmisten suhteet vanhempiinsa ovat juuri tätä. 

Anoppi puhui viimeisinä vuosina lähinnä televiso-ohjelmista. Kaikki hänen sisaruksensa ja ystävänsä olivat jo kuolleet. Kun piirit käy liian pieneksi eikä ole laajasti kiinnostunut maailmasta, niin se käy helposti tuollaiseksi tikusta asiaa elämäksi. Ei sille mitään voi, käy joskus kylässä jos jaksat. Aikaa ei välttämättä ole enää kovin paljon jos ovat vanhoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullista.

 

Ap on vieroittanut perheensä isovanhemmistaan omien lapsuuden ja nykyisyyden ongelmiensa takia. 

Omat vanhempani ovat ihan itse omalla passiivisuudella osallisia tähän. Kun he vielä pystyivät, eivät tulleet kylään saati olisivat olleet minkäänlaisena apuna lasten hoidossa. Onko ihme, jos lapset eivät itse halua heitä tavata? Suhde lapsiin luodaan kun he ovat pieniä. 

Taas näitä omia aivoituksia, joiden vuoksi katkeroidutaan. Jos kotonakin puhut vain pahaa vanhemmistasi, se ei edistä lasten suhtautumista heihin.

Vierailija kirjoitti:

En oikein hiffaa että mikä näissä asioissa menee pieleen. Tulee mieleen mieheni ja isoäitinsä. Mieheni aina kummastelee, miten muilla on ollut läheiset välit isovanhempiinsa ja hänellä ei. Kuitenkin hän on viettänyt paljon aikaa isoäitinsä ja isoisänsä kanssa, ja isoäitinsä joka vierailulla kyseli meidän kuulumisiamme ja otti meidät huomioon. Minusta hänen isoäitinsä oli ihana ja tulin itse todella hyvin toimeen hänen kanssaan, rauha hänen sielulleen. Mieheni sanoo vain että kokee ettei isoäiti oikeasti välittänyt hänen asioistaan. Millä tavalla sitten olisi pitänyt välittää, että olisi kelvannut?

 

Tuntuu että joissakin suhteissa asiat vain menevät oudosti pieleen, kuten ap:llakin on mennyt. Mutta kannattaako siihen jäädä jumiin? Miehenikin toistaa tuota mantraa edelleen isoäidin kuoltua.

Kuulostaa tosi oudolta velloa tuollaisissa tuntemuksissa koskien ISOäitiä. Eihän kaikki edes tunne isovanhempiaan. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Mä ymmärrän ketjun aloittajaa, vaikka en missään Ruikonperällä tai Tuupovaarassa lapsuuttani asunutkaan. Mulla on kuitenkin paljon serkkuja, jotka asuivat. Ja moni kertonut, että pikkupaikkakunnalla asuminen 1950-1970 -luvuilla oli aika ahdasmielistä. Kukaan serkuistani, jotka muuttivat kaupunkeihin opiskelemaan ja töihin, eivät ole palanneet takaisin näihin "Ruikonperiin". Mulla on maaseudusta ja pienistä paikkakunnista vain hyviä kokemuksia, koska vietin sellaisessa vain kesäni. Kesäloman loputtua takaisin kotiin Helsinkiin. Mutta kyllä mä niiden kesälomienkin aikana havaitsin jonkin verran ahdasmielisyyttä. Ja nyt siis puhun 1960-luvusta. 

Mä vähän luulen, että meillä suomalaisilla on jossain määrin vaikeuksia puhua aikuisten lastemme kanssa syvällisesti asioista. Matti kokee tehneensä kaikkensa perheensä eteen, kun oli aamusta iltaan töissä. Pystyi maksamaan pojalleen Janille jääkiekkoharrastuksen. Jani taas olisi ehkä lapsena halunnut, että iskä olisi ollut kotona ja käyty vaikka iskän kanssa onkimassa ahvenia. Mutta iskällä ei ollut aikaa, koska iskän piti painaa pitkää päivää, jotta Janilla olisi mahdollisuus tulla vaikka NHL.tähdeksi. 

Mun lapset on jo keski-iässä ja ollaan joskus juteltu näistä asioista. Mulle oli aikoinaan tärkeää yrittää saada lapsilleni sellainen taloudellinen tilanne kuin heidän kavereillaankin oli. Vaikka mä olinkin yh ja jouduin paiskimaan enemmmän hommia kuin jos taloudessa olisi ollut kaksi palkansaajaa. Mun lapseni ovat kuitenkin kertoneet, että heille vähempikin olisi riittänyt. Vaikka piknikki takapihalla ja peli Afrikan tähteä yhdessä. Ovat kyllä senkin sanoneet, että kun mahdollistin heidän harrastuksensa, niistä harrastuksista tuli heille myös työura. Että ei se nyt ihan hukkaankaan mennyt. 

Mun äiti neljännesvuosisata sitten myönsi, että mä olen vahinkolapsi. Vuonna 1961 ei vielä ollut e-pillereitä. Olen olemassa sen vuoksi, että isäni ei himoissaan älynnyt kiskaista tarpeeksi ajoissa ulos. Mutta sen sijaan, että isä syyttäisi itseään omasta virheestään, isä on kaikki nämä kohta 65 vuotta syyttänyt mua tekemästään virheestä. Äiti sentään yritti olla hyvä äiti ei-toivotulle lapselleen, isä ei koskaan edes yrittänyt. Mutta isä mielellään käyttäisi mua ilmaisena piikanaan. Äidin vuoksi vielä jaksoin, mutta nyt kun äitiä ei enää ole, mulle on täysin yhdentekevää,  vaikka isä maksaisi lonkka murtuneena lattialla monta vuorokautta. Minä en ole mikään Rafaelin enkeli.

Olen aina ihmetellyt miksi vanhempien pitää kertoa lapselleen, että tämä oli vahinko, saati nyt sitten käyttäytyä myös sen mukaisesti. Itse perseilty ja lasta syytetään. 😑

Meillä äiti halusi kertoa yhä uudelleen ja uudelleen, että isääs en sitten rakastanut. Ja jatkona, että hän olisi saanut kenet tahansa. Taisin joskus kysyä, että oliko hän jotenkin idiootti kun meni naimisiin, häät oli kuitenkin yli vuosi ennen syntymääni.

Vierailija kirjoitti:

Surullista. Mutta älä lakkaa kokonaan käymästä, vanhempiesi vuoksi. Tai kutsu/ hae heidät joskus luoksesi, niin ei tarvitse mennä sinne ahdistumaan.

Heitän villin arvauksen, että tuohon kutsuun vastauksena tulee miljoona tekosyytä miksi nyt ei mitenkään VOI lähteä sieltä tylsyydestä mihinkään. Ei uskalla lähteä ajamaan, pitää olla television ääressä päivystämässä, kaupassa on juhlamokka tarjouksessa vain tänään, naapurin Kaaleppi voi tulla käymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se aina pakko tavata siellä Ruikonperän perämetsässä, entä jos tapaatte jossain kaupungin kahvilassa vaikkapa vaihteeksi?

Et taida tajuta, miten vaikea on Ruikonperän perämetsään juurtuneen vanhan ihmisen lähteä minnekään "kaupungin kahvilaan". 

Vaikeaa se voi olla, mutta kun se on sitä molemmille osapuolille, niin ei pahoinvointia voi yksin toisen kontolle sälyttää.

Ja kuka tietää, ehkä hekin saavat ahaa-elämyksiä ja virkistyvät nähdessään välillä muutakin kuin sen perämetsän.

Tai sitten ärsyttää, että joutui näkemään muutakin kuin sen perämetsän.

Meidän suvussa oli vuosikymmeniä tapana juhlia niin pä'äsiäiset, vaput, jihannukset, itsenäisyyspäivt, joulut jne sekä kaikkien synttärit ja nimpparitkin yhdessä. Koska erilaisia kekkereitä oli vähintään keran kuukaudessa, niin ei ollut niin suurta tarvetta olla siinä välissäkin tekemisissä. Ellei sitten ollut jotain asiaa. Ensin pandemia sotki perinteet, kun kukaan suvusta ei halunnut viedä koronavirusta yli 90v vanhuksille. Sitten äidin muistisairaus jo pahenikin eikä yhnteiset kekkerit senkän vuoksi enää onnistuneet. 

Viime kuussa sain kerättyä kokoon kaikki isäni jälkeläiset ja mentiin viettämään isän nimipäiväjuhlia ravintolaan. Oliko isä iloinen? No ei ollut. Jos joku muu kuin minä olisin järjestänyt isän nimpparijuhlat, olisi saattanut vielä ehkä hymyilläkin. Isä ei edes katsonut mua. Puhumattakaan, että olisi sanonut niinkin yksinkertaisen sanan kuin "kiitos". Mä järjestin ja maksoin kaiken, mutta taaskaan ei kelvannut. Hyvä puoli noissa nimppareissa oli, että nuorempi sukupolvi oli ihan innoissaan ja halusi palauttaa takaisin meidän vanhat perinteet. Joten nyt on varattuna pöydät vappubrunssille. Siskoni kysyi isältä, haluaako hän osallistua (koska ravintolan valintaan sitten liittyisi tietenkin se, että sinne pitää päästä pyörätuolilla, jos isäkin tulee).  Isä oli kuitenkin vastannut siskoni kysymykseen ärisemällä, että "mmmmm mmmm ööörrr minähän en minnekään tule". Juu ei tarvitse tullakaan, meillä muilla on satavasmasti mukavampaa, kun vanha jäärä pysyy kotonaan. Pitää muistaa sanoa kaikille brunssille tuleville, että knnykät äänettömälle. Koska melko varmasti isä alkaa pommittaa soitoin ja viestein, kuinka kaukosäätimestä on paristo loppu, maitotölkki tippui lattialle, en pääse vessaan jne jne. Painakoon turvarannekkeen nappia tai soittakoon 112:een, jos on joku hätä. 

Läheskään kaikki vanhukset eivät ole mukavia. Osa niistä on taitavia manipuloimaan. Onnekas on se, jolla on loppuun asti ihanat vanhemmat. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempasi joutuivat sietämään sinua  siitä  lähtien  kun synnyit.  Lapsuuden,  teini-iän  ja  nyt sinun  kaunasi.

Tuota..olen itse halunnut lapsia, pitäisikö minun nyt uhriutua kun olen joutunut huolehtimaan heistä, kuuntelemaan heitä, ruokkimaan heitä? Ei hitto 😆 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullista. Mutta älä lakkaa kokonaan käymästä, vanhempiesi vuoksi. Tai kutsu/ hae heidät joskus luoksesi, niin ei tarvitse mennä sinne ahdistumaan.

Heitän villin arvauksen, että tuohon kutsuun vastauksena tulee miljoona tekosyytä miksi nyt ei mitenkään VOI lähteä sieltä tylsyydestä mihinkään. Ei uskalla lähteä ajamaan, pitää olla television ääressä päivystämässä, kaupassa on juhlamokka tarjouksessa vain tänään, naapurin Kaaleppi voi tulla käymään.

Eikös se sitten ole ihan win-win jos ap kerran ei halua nähdä vanhempiaan? Mikä on ongelma? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskin se sen kylän, metsien ja peltojen vika on, että ahdistut. Luonto ja maaseutu on mukavaa. Eiköhän syy löydy niistä sinun vanhemmistasi ja lapsuudestasi, että jokin siellä saa ahdistumaan. Ei se miljöö vaan se ilmapiiri. 

Tunnetko olosi tervetulleeksi, rakastetuksi kun tulet käymään? Soitteletteko? Onko suhde vanhempiisi enemmän etäinen kuin läheinen? Jos suhde ei alunperinkään ole läheinen ja vierailun aikana ei kertaakaan olla kiinnostuneita sinusta, ei reaktiosi ole outo. Vastavuoroisuus kuuluu hyviin ihmissuhteisiin. 

Äitinsä soittaa hänelle joka päivä eli kantaa huolta edelleen pikku murkustaan. Eiköhän vaan vanhemmat sitä lukiotakin tuleneet, olisihan siihen lähilukioonkin pitänyt kirjat ostaa js matkat jne 

Tätä olin juuri aikeissa kommentoida. Jos sanoo ensin että vanhemmat ovat etäisiä eivätkä välitä ja seuraavaksi ilmoittaa, että äiti soittaa aikuiselle ihmiselle edelleen joka helvetin päivä niin joku ei nyt ihan täsmää. Aloitus on provo. 

Jos äiti soittaa joka päivä puhuakseen omista vaivoista ja omista naakoista ja omista naapureista, se ei ole mitään välittämistä.

Jos näin on, niin keski-ikäiseltä(?) ihmiseltä voisi jo odottaa, että kykenee avaamaan suunsa ja jollain tavalla artikuloimaan sen, että yhteydenpito ei miellytä. Mutta ei, parempihan se on inistä vauvapalstalla, että äiti on ihan tyhmä. 

Tässäkin ketjussa monet nimenomaan ovat sitä mieltä, että vanhalle äidille ei pidä artikuloida sitä, että yhteydenpito ei miellytä. Vaan että lapsi on vanhemmilleen velkaa, jotkut jopa siteeraavat Raamatun lauseita tämän tueksi. 

Monesti vanhempi ikäluokka nimenomaan ei ole tottunut avoimeen keskusteluun. Se mikä nuoremmalle voi olla osoitus reippaasta avoimuudesta on vanhukselle osoitus siitä, että nuorempi on mieleltään sairas. En minäkään ole vuosiin jutellut avoimesti äitini kanssa, sitä varten ovat ystävät. Ei ihmiset vanhempana enää muuksi muutu.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kuitenkin säilyttää yhteys vanhempiin. Vanhempien asioitten hoitaminen sitten, kun he eivät pysty niitä enää hoitamaan, on helpompaa, kun tietää mitä muuta heidän elämäänsä kuuluu/on kuulunut, kuin kiukuttelevat, omaan napaansa tuijottavat  pennut. 

Näinkin voi ilmaista tässä usein kuullun väitteen "lapsi on vanhemmilleen velkaa".

On velkaa myös silloin, jos lapsen naama vituttaa eli lapsiin viitataan sanoilla "kiukuttelevat, omaan napaansa tuijottavat  pennut. "