Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (1726)
Vierailija kirjoitti:
Nyt ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella…
Saan kiinni ap:n ajatuksista, mutta en ymmärrä. Nyt olet projisoimassa asioita, tunteitasi ja reaktioitasi väärään suuntaan. Ei ole nyt ne vanhemmat, heidän junnaavat juttunsa, tuppukylä ja velvollisuuden tunteesi kysymyksessä. Syy on jossain ihan muualla.
Ymmärsin, että sinua ei ole lyöty laimin, ei väkivaltaa tmv. Onko jotain muuta…Oletko ajatellut, että myös vanhempasi saattavat olla vaivautuneita eivätkä oikein tiedä miten kanssasi keskustella? Kyllä ne vanhemmat ihan kuule iäkkäätkin vaistoavat asioita. Keksi joku muu tapa pitää yhteyttä vanhempiisi, koska kohtahan heitä ei enää ole. Luuletko, että se ahdistus sitten katoaa itsestään. Ei katoa.
Miten niin vanhemmat eivät olisi juurisyy ahdistukseen? Tietysti voi olla, varsinkin, kun elämä on muutoin hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaisi jotenkin siltä, että pulman juuri ei ole niinkään paikka ja vanhemmat, vaan ennemmin jotkin omat käsittelemättömät jutut, esim. juuri masennus, johon et ole saanut apua tms. Ei heidän elämän ja olemisen tarvitse olla sinulle toimivaa, he ovat omanlaisiaan. Kuitenkin vanhemmat pitivät sinusta ilmeisesti lapsena huolta, ja aikuisena huoltosuhteen tulisi kääntyä toisin päin. Jos ei muuta, pidä yhteyttä videopuheluilla ja varmista, että he voivat hyvin. Jos ei heillä ole digivälineitä, hanki heille sellaiset ja neuvo käytössä. Näin reissuja voi ainakin vähentää. Ja varmista, että saat apua tai tukea ahdistukseen.
Nyt vähän tolkkua siihen mitä suustaan päästää (kirjoittaa). Ap:n vanhemmat EIVÄT OLE hoitaneet vanhemmuuttaan eli jos samaa annetaan takaisin mitä on saatu, se on tässä tapauksessa ei mitään. Tai voi ap käydä traumatisoimassa vanhemmat. Vie vaikka väkisin asumaan Pasilaan keskelle liikennettä, kun eivät enää pysty panemaan vastaan.
Hän täydensi tarinaansa, vanhemmat laskivat kaupungin lukioon, tekivät vuokrasopimuksen ja ainakin lapsilisän antoivat lapsen käyttöön
Muistetaan murtosikä.
Ja tällä pärjää tosi pitkälle? Ties vaikka on joutunut sosiaaliviranomaisten kautta tappelemaan oikeuden käydä lukiota. Jos tämänkin on joutunut tappelemaan ja vääntämään, niin onhan se ihan kipeetä. Ei lukioikäisen pitäisi joutua tekemään työtä kustantaakseen omat kirjansa, ruokansa ja muut. Vanhempien panos on ollut pelkkä lapsilisä. LAPSILISÄ!! Kauanko sinä eläisit lapsilisällä? Joten mitä ihmettä iäkkäät vanhemmat voivat odottaa vastapainoksi?
Kertoohan hän saaneensa opintotuet.
En tiedä saiko siihen aikaan toisen asteen opintoihin alaikäinen tukia.
Mehän tietysti käsittelemme tätä tarinaa niinkuin se on kerrottu. Mutta miks olet noin hirveän kiihtynyt 30 vuotta vanhasta asiasta joka ei edes sinua koske
Kautta aikain on työssäkäyvä nuoriso iltaopiskellut keskikoulua työtä tehden ja aikuislukiota. He, jotka lähtivät kansakoulun jölkeen itsensä elättämään ilman vanhemmilta saatua rahaa. Tosin tietydt 20 vuotta aikaisemmin.
En ymmärrä miksi tänne pitää tulla höpisemään jostain kansakoulun ajoista. Mitä tämä sinuakaan koskettaa? Pointtina on se, ettei tukea ole saatu lapsena joten miksi ihmeessä vanhempia pitäisi auttaa yhtään kun ne ikääntyvät? 2000-luvun taitteessa tuollainen oli kaukana normaalista, ja tuolloin on ollut olemassa lapsia suojaava työlainsäädäntö toisin kuin sinun aikanasi.
Ei kasvavan lapsen pitäisi joutua elämään jollain makaronilla!
Monta sataa kertaa täällä on kirjoitettu jos ei tahdo olla yhteyksissä ja auttaa vanhempiaan ei tarvitse.
Maailmassa on kurjia ihmiskohtaloita paljon. Niissä on riehumista ja rauhoittavien napsimistarvetta.
Kansakoulut loppuivat 1970-luvun loppuolella viimeisistäkin kunnista.
Ja kuinka monta kertaa joku on selittänyt että on narsistinen tai vähintään itsekeskeinen, jos tuollaisia vanhempia ei mene auttamaan? Onneksi hän ei enää mene. Saivat vanhemmat ansionsa mukaan.
Vituttaa tuommoiset uhriutujat. Toivottavasti et ikinä pääse traumoistasi ja päätät päiväsi itsesäälissä rypien. Silloin olet saanut ansiosi mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaisi jotenkin siltä, että pulman juuri ei ole niinkään paikka ja vanhemmat, vaan ennemmin jotkin omat käsittelemättömät jutut, esim. juuri masennus, johon et ole saanut apua tms. Ei heidän elämän ja olemisen tarvitse olla sinulle toimivaa, he ovat omanlaisiaan. Kuitenkin vanhemmat pitivät sinusta ilmeisesti lapsena huolta, ja aikuisena huoltosuhteen tulisi kääntyä toisin päin. Jos ei muuta, pidä yhteyttä videopuheluilla ja varmista, että he voivat hyvin. Jos ei heillä ole digivälineitä, hanki heille sellaiset ja neuvo käytössä. Näin reissuja voi ainakin vähentää. Ja varmista, että saat apua tai tukea ahdistukseen.
Nyt vähän tolkkua siihen mitä suustaan päästää (kirjoittaa). Ap:n vanhemmat EIVÄT OLE hoitaneet vanhemmuuttaan eli jos samaa annetaan takaisin mitä on saatu, se on tässä tapauksessa ei mitään. Tai voi ap käydä traumatisoimassa vanhemmat. Vie vaikka väkisin asumaan Pasilaan keskelle liikennettä, kun eivät enää pysty panemaan vastaan.
Hän täydensi tarinaansa, vanhemmat laskivat kaupungin lukioon, tekivät vuokrasopimuksen ja ainakin lapsilisän antoivat lapsen käyttöön
Muistetaan murtosikä.
Ja tällä pärjää tosi pitkälle? Ties vaikka on joutunut sosiaaliviranomaisten kautta tappelemaan oikeuden käydä lukiota. Jos tämänkin on joutunut tappelemaan ja vääntämään, niin onhan se ihan kipeetä. Ei lukioikäisen pitäisi joutua tekemään työtä kustantaakseen omat kirjansa, ruokansa ja muut. Vanhempien panos on ollut pelkkä lapsilisä. LAPSILISÄ!! Kauanko sinä eläisit lapsilisällä? Joten mitä ihmettä iäkkäät vanhemmat voivat odottaa vastapainoksi?
Kertoohan hän saaneensa opintotuet.
En tiedä saiko siihen aikaan toisen asteen opintoihin alaikäinen tukia.
Mehän tietysti käsittelemme tätä tarinaa niinkuin se on kerrottu. Mutta miks olet noin hirveän kiihtynyt 30 vuotta vanhasta asiasta joka ei edes sinua koske
Kautta aikain on työssäkäyvä nuoriso iltaopiskellut keskikoulua työtä tehden ja aikuislukiota. He, jotka lähtivät kansakoulun jölkeen itsensä elättämään ilman vanhemmilta saatua rahaa. Tosin tietydt 20 vuotta aikaisemmin.
En ymmärrä miksi tänne pitää tulla höpisemään jostain kansakoulun ajoista. Mitä tämä sinuakaan koskettaa? Pointtina on se, ettei tukea ole saatu lapsena joten miksi ihmeessä vanhempia pitäisi auttaa yhtään kun ne ikääntyvät? 2000-luvun taitteessa tuollainen oli kaukana normaalista, ja tuolloin on ollut olemassa lapsia suojaava työlainsäädäntö toisin kuin sinun aikanasi.
Ei kasvavan lapsen pitäisi joutua elämään jollain makaronilla!
Monta sataa kertaa täällä on kirjoitettu jos ei tahdo olla yhteyksissä ja auttaa vanhempiaan ei tarvitse.
Maailmassa on kurjia ihmiskohtaloita paljon. Niissä on riehumista ja rauhoittavien napsimistarvetta.
Kansakoulut loppuivat 1970-luvun loppuolella viimeisistäkin kunnista.
Ja kuinka monta kertaa joku on selittänyt että on narsistinen tai vähintään itsekeskeinen, jos tuollaisia vanhempia ei mene auttamaan? Onneksi hän ei enää mene. Saivat vanhemmat ansionsa mukaan.
Vituttaa tuommoiset uhriutujat. Toivottavasti et ikinä pääse traumoistasi ja päätät päiväsi itsesäälissä rypien. Silloin olet saanut ansiosi mukaan.
Taidat olla hieman pihalla koko keskustelusta? Pitäisikö laittaa korkki kiinni jo näin alkuillasta?
Hyvin sanottu. Mikä ihme teitä vaivaa… Tekin kun vanhenette. Mistä helkkarista tälläinen asenne vanhuksia ja vanhenevia vanhempianne kohtaan kumpuaa.
Tämä aloitus elää ja voi hyvin, en aio lukea yhtään viestiä.
Älkää surko, kyllä me täältä lähdemme säällisen ajan kuluttua! Taas yksi vaivaistalon asukki löydettiin saunaan menehtyneenä. Onneksi omat lapseni ovat ihania, minulla ei toivottavasti ole hätää. Rakastamme ja välitämme toisistamme :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella…
Saan kiinni ap:n ajatuksista, mutta en ymmärrä. Nyt olet projisoimassa asioita, tunteitasi ja reaktioitasi väärään suuntaan. Ei ole nyt ne vanhemmat, heidän junnaavat juttunsa, tuppukylä ja velvollisuuden tunteesi kysymyksessä. Syy on jossain ihan muualla.
Ymmärsin, että sinua ei ole lyöty laimin, ei väkivaltaa tmv. Onko jotain muuta…Oletko ajatellut, että myös vanhempasi saattavat olla vaivautuneita eivätkä oikein tiedä miten kanssasi keskustella? Kyllä ne vanhemmat ihan kuule iäkkäätkin vaistoavat asioita. Keksi joku muu tapa pitää yhteyttä vanhempiisi, koska kohtahan heitä ei enää ole. Luuletko, että se ahdistus sitten katoaa itsestään. Ei katoa.
Sinä ymmärsit väärin. Häntä on laiminlyöty. Sen lisäksi hän on ollut eristettynä muusta maailmasta ja muista ihmisistä sen laiminlyönnin aikana. Ja hän on ollut pieni lapsi. Se vastaa kidutusta. Pieni lapsi on ikään kuin metsään eksyneenä vuodesta toiseen, kun siellä on kaksi muukalaista, jotka eivät kohtaa häntä.
Te, joilla ei ole tuon tyypin traumasta mitään käsitystä, kannattaa ymmärtää, että teillä ei ole mitään käsitystä.
Jos mietitään vahingollisuutta lapsen kasvulle, tuossa on kaksi pahinta: laiminlyönti (monilla eri tavoilla) ja yksin asian kanssa jääminen. Edes se, että on avointa väkivaltaa kotona ja joutuu huolehtimaan pikkusisaruksesta ei aiheuta yhtä pahoja traumoja. Se on avointa, siinä on ympärillä muita ihmisiä ja hetkittäin normaalimpiakin hetkiä joillain.
Itsekin vanhuuden kynnyksellä olen ja kauhulla seuraan mikä tulee olemaan tilanne jos en yksin enää pärjää. Minulla on lapsi jolla oma perhe ja pieni lapsi joita silloin tällöin tapaan. En todellakaan halua heidän taakakseen koska omassa elämässäänkin riittää haasteita.
Itse kävin tapaamassa äitiäni joka asui kaukana. Käynnit eivät olleet minulle helppoja äitini ongelmien takia. En halua enempää avata hänen tilannettaan koska on jo edesmennyt. Monta kertaa on käynyt mielessä että olisi pitänyt kysellä enemmän hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuiselämästä. Nyt ei ole ketään jolta kysellä asioista. Yrittäkää tavata vanhempianne niin kauan kuin ovat elossa. Vanhuus on väistämätöntä jos elää pitkään ja saattaa tuoda monenlaisia haasteita ja vaivoja. Vanhenemista joudun prosessoimaan minäkin ja uskon että myös monen muun vanhemmat myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä miten paljon 90-luvun taitteessa koulu huomioi masentuneita ja oireilevia lapsia. Joku nelivitonenhan on aloittanut alakoulun 80-luvun puolella ja yläasteen jo 90-luvulla. Kumman pieniä kouluja silloin vielä, jos 15 oppilasta, on maaseudulla vielä ollut.
Mökkikuntaa ajattelen, niistä kaukaisemmista vähän asutuista syrjäkylistä kaupunkiin ja lukioihin n. 30 km. ( mökkikunta on kaupunki.) Sitten taas on isoja kylätaajamia joissa kahdessa taitaa olla oma peruskoulu 1 -9.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin sanottu. Mikä ihme teitä vaivaa… Tekin kun vanhenette. Mistä helkkarista tälläinen asenne vanhuksia ja vanhenevia vanhempianne kohtaan kumpuaa.
Heidän vanhemmuudestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsekin vanhuuden kynnyksellä olen ja kauhulla seuraan mikä tulee olemaan tilanne jos en yksin enää pärjää. Minulla on lapsi jolla oma perhe ja pieni lapsi joita silloin tällöin tapaan. En todellakaan halua heidän taakakseen koska omassa elämässäänkin riittää haasteita.
Itse kävin tapaamassa äitiäni joka asui kaukana. Käynnit eivät olleet minulle helppoja äitini ongelmien takia. En halua enempää avata hänen tilannettaan koska on jo edesmennyt. Monta kertaa on käynyt mielessä että olisi pitänyt kysellä enemmän hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuiselämästä. Nyt ei ole ketään jolta kysellä asioista. Yrittäkää tavata vanhempianne niin kauan kuin ovat elossa. Vanhuus on väistämätöntä jos elää pitkään ja saattaa tuoda monenlaisia haasteita ja vaivoja. Vanhenemista joudun prosessoimaan minäkin ja uskon että myös monen muun vanhemmat myös.
Et välttämättä olisi saanut mitään vastauksia, sekin kannattaa muistaa vaihtoehtona.
Tämä on sivullisen henkilön raivo ja psykologinen selittely minua oudostuttaa. Miksi se saa sivullisen kiihtymään kierroksille.
Pystyn paljon pahempiakin oloja lapsille kuvittelemaan kuin maaseudulla asuminen ja koulukuljetukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitähän minä kyselinkin osittain. Onko jotain muuta… Jos vierailusi sinne ei suju älä mene. Elä omaa elämääsi, mutta kyllä ne asiat selvittää pitäisi.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten paljon 90-luvun taitteessa koulu huomioi masentuneita ja oireilevia lapsia. Joku nelivitonenhan on aloittanut alakoulun 80-luvun puolella ja yläasteen jo 90-luvulla. Kumman pieniä kouluja silloin vielä, jos 15 oppilasta, on maaseudulla vielä ollut.
Mökkikuntaa ajattelen, niistä kaukaisemmista vähän asutuista syrjäkylistä kaupunkiin ja lukioihin n. 30 km. ( mökkikunta on kaupunki.) Sitten taas on isoja kylätaajamia joissa kahdessa taitaa olla oma peruskoulu 1 -9.
Ei oireilu välttämättä näy koulussa, jossa vihdoinkin pääsee näkemään muita lapsia ja koulu toimii jotenkuten. Ehkä tämä kyläkoulu ei ollut niin huono kuin mikä on oma kokemus. Maaseudulla on myös niin outoja tyyppejä ja joskus ihan lievästi kehitysvammaisia. Masentunut lapsi, varsinkaan tyttö, ei näytä päälle päin hälyttävältä. Olen 90-luvun alussa käynyt pienessä kylässä koulua, joka oli todella myrkyllinen ympäristö. Siellä oireili yksi sun toinen. Opettajapariskunta kiusasi vääränlaisia oppilaita. Tämä koulu toimi ihan Etelä-Suomessa. Koulu lakkautettiin muistaakseni 95, ja siihenkin asti tämä pariskunnan suojatyöpaikka oli säilynyt vain siksi että rehtorina toimiva miesopettaja oli kunnanvaltuustossa päättäjänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on syntynyt 1930-luvun lopulla ja hänen äitinsä 1800-luvun viimeisinä vuosina. Mummoni on siis syntynyt, kun Suomi oli Venäjän vallan alla. Joskus lukioikäisenä kyselin äidiltä mummon elämästä mutta hän ei osannut sanoa kuin muutaman asian, kuten sen, missä kylässä hän syntyi ja oli äitinsä kuollessa 20-vuotias. En tiedä edes sitä, oliko hänellä sisaruksia. Oman elämänsä vaiheet äiti on kertonut minulle satoja kertoja.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on sivullisen henkilön raivo ja psykologinen selittely minua oudostuttaa. Miksi se saa sivullisen kiihtymään kierroksille.
Pystyn paljon pahempiakin oloja lapsille kuvittelemaan kuin maaseudulla asuminen ja koulukuljetukset.
Näemmä et pysty kuitenkaan kuvittelemaan ap:n lapsuutta.
Minäkin voin kuvitella, että maailmassa on miljoonia ja miljoonia lapsia, joilla on huonommat olot kuin lähes kenelläkään suomalaislapsella. Silti riittävän huonot suomalaisetkin olit traumatisoivat. Ja taas jotkut pahemmissa oloissa elävät eivät traumatisoidu.
Jos aletaan miettiä niin ei pitäisi yhdelläkään suomalaisella olla valittamista eläkkeestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella…
Saan kiinni ap:n ajatuksista, mutta en ymmärrä. Nyt olet projisoimassa asioita, tunteitasi ja reaktioitasi väärään suuntaan. Ei ole nyt ne vanhemmat, heidän junnaavat juttunsa, tuppukylä ja velvollisuuden tunteesi kysymyksessä. Syy on jossain ihan muualla.
Ymmärsin, että sinua ei ole lyöty laimin, ei väkivaltaa tmv. Onko jotain muuta…Oletko ajatellut, että myös vanhempasi saattavat olla vaivautuneita eivätkä oikein tiedä miten kanssasi keskustella? Kyllä ne vanhemmat ihan kuule iäkkäätkin vaistoavat asioita. Keksi joku muu tapa pitää yhteyttä vanhempiisi, koska kohtahan heitä ei enää ole. Luuletko, että se ahdistus sitten katoaa itsestään. Ei katoa.
Sinä ymmärsit väärin. Häntä on laiminlyöty. Sen lisäksi hän on ollut eristettynä muusta maailmasta ja muista ihmisistä sen laiminlyönnin aikana. Ja hän on ollut pieni lapsi. Se vastaa kidutusta. Pieni lapsi on ikään kuin metsään eksyneenä vuodesta toiseen, kun siellä on kaksi muukalaista, jotka eivät kohtaa häntä.
Te, joilla ei ole tuon tyypin traumasta mitään käsitystä, kannattaa ymmärtää, että teillä ei ole mitään käsitystä.
Jos mietitään vahingollisuutta lapsen kasvulle, tuossa on kaksi pahinta: laiminlyönti (monilla eri tavoilla) ja yksin asian kanssa jääminen. Edes se, että on avointa väkivaltaa kotona ja joutuu huolehtimaan pikkusisaruksesta ei aiheuta yhtä pahoja traumoja. Se on avointa, siinä on ympärillä muita ihmisiä ja hetkittäin normaalimpiakin hetkiä joillain.
Niinpä. Eristämisen traumatisoivaa vaikutusta ei ymmärretä, eikä sitä voi käsittää ellei ole joutunut kokemaan sitä itse. Vanhemmat voivat olla paikalla, mutta eivät ole läsnä. Yhden ensimmäistä kaveria ei jossain Kainuun perämetsissä välttämättä ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella…
Saan kiinni ap:n ajatuksista, mutta en ymmärrä. Nyt olet projisoimassa asioita, tunteitasi ja reaktioitasi väärään suuntaan. Ei ole nyt ne vanhemmat, heidän junnaavat juttunsa, tuppukylä ja velvollisuuden tunteesi kysymyksessä. Syy on jossain ihan muualla.
Ymmärsin, että sinua ei ole lyöty laimin, ei väkivaltaa tmv. Onko jotain muuta…Oletko ajatellut, että myös vanhempasi saattavat olla vaivautuneita eivätkä oikein tiedä miten kanssasi keskustella? Kyllä ne vanhemmat ihan kuule iäkkäätkin vaistoavat asioita. Keksi joku muu tapa pitää yhteyttä vanhempiisi, koska kohtahan heitä ei enää ole. Luuletko, että se ahdistus sitten katoaa itsestään. Ei katoa.
Sinä ymmärsit väärin. Häntä on laiminlyöty. Sen lisäksi hän on ollut eristettynä muusta maailmasta ja muista ihmisistä sen laiminlyönnin aikana. Ja hän on ollut pieni lapsi. Se vastaa kidutusta. Pieni lapsi on ikään kuin metsään eksyneenä vuodesta toiseen, kun siellä on kaksi muukalaista, jotka eivät kohtaa häntä.
Te, joilla ei ole tuon tyypin traumasta mitään käsitystä, kannattaa ymmärtää, että teillä ei ole mitään käsitystä.
Jos mietitään vahingollisuutta lapsen kasvulle, tuossa on kaksi pahinta: laiminlyönti (monilla eri tavoilla) ja yksin asian kanssa jääminen. Edes se, että on avointa väkivaltaa kotona ja joutuu huolehtimaan pikkusisaruksesta ei aiheuta yhtä pahoja traumoja. Se on avointa, siinä on ympärillä muita ihmisiä ja hetkittäin normaalimpiakin hetkiä joillain.
Niinpä. Eristämisen traumatisoivaa vaikutusta ei ymmärretä, eikä sitä voi käsittää ellei ole joutunut kokemaan sitä itse. Vanhemmat voivat olla paikalla, mutta eivät ole läsnä. Yhden ensimmäistä kaveria ei jossain Kainuun perämetsissä välttämättä ole.
No onneks siellä ei enää asu ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella…
Saan kiinni ap:n ajatuksista, mutta en ymmärrä. Nyt olet projisoimassa asioita, tunteitasi ja reaktioitasi väärään suuntaan. Ei ole nyt ne vanhemmat, heidän junnaavat juttunsa, tuppukylä ja velvollisuuden tunteesi kysymyksessä. Syy on jossain ihan muualla.
Ymmärsin, että sinua ei ole lyöty laimin, ei väkivaltaa tmv. Onko jotain muuta…Oletko ajatellut, että myös vanhempasi saattavat olla vaivautuneita eivätkä oikein tiedä miten kanssasi keskustella? Kyllä ne vanhemmat ihan kuule iäkkäätkin vaistoavat asioita. Keksi joku muu tapa pitää yhteyttä vanhempiisi, koska kohtahan heitä ei enää ole. Luuletko, että se ahdistus sitten katoaa itsestään. Ei katoa.
Sinä ymmärsit väärin. Häntä on laiminlyöty. Sen lisäksi hän on ollut eristettynä muusta maailmasta ja muista ihmisistä sen laiminlyönnin aikana. Ja hän on ollut pieni lapsi. Se vastaa kidutusta. Pieni lapsi on ikään kuin metsään eksyneenä vuodesta toiseen, kun siellä on kaksi muukalaista, jotka eivät kohtaa häntä.
Te, joilla ei ole tuon tyypin traumasta mitään käsitystä, kannattaa ymmärtää, että teillä ei ole mitään käsitystä.
Jos mietitään vahingollisuutta lapsen kasvulle, tuossa on kaksi pahinta: laiminlyönti (monilla eri tavoilla) ja yksin asian kanssa jääminen. Edes se, että on avointa väkivaltaa kotona ja joutuu huolehtimaan pikkusisaruksesta ei aiheuta yhtä pahoja traumoja. Se on avointa, siinä on ympärillä muita ihmisiä ja hetkittäin normaalimpiakin hetkiä joillain.
Niinpä. Eristämisen traumatisoivaa vaikutusta ei ymmärretä, eikä sitä voi käsittää ellei ole joutunut kokemaan sitä itse. Vanhemmat voivat olla paikalla, mutta eivät ole läsnä. Yhden ensimmäistä kaveria ei jossain Kainuun perämetsissä välttämättä ole.
No onneks siellä ei enää asu ketään.
Valitettavasti asuu yhä. Koko yhteiskunnan riesaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveän surullistahan se on jos lapsella on ruokaa, katto ja vaatteet. Ei ulkomaanmatkoja. Soitto/tanssi/kuvataide/yms harrastuksia. Kotikaan ei keskustassa.
Mitenkähän ihmiset pärjäsi ennen?
Sitten vanhuksillekin pitää riittää se, että on ruokaa, katto ja vaatteet. Lapset eivät ole seuraneitejä, huoltomiehiä tai kädestä kiinni pitäjiä. Kaiken tuon voi jokainen hankkia ihan itse.
Mitähän kiukuttelet? Et käy vanhempiasi katsomassa. Luulen että ne 20-luvun ihmiset olivat hyvin tyytyväisiä oli kun ja jos oli katto, ruokaa ja vaatteet. 1930 oli puutteen vuosikymmen, sitten tuli sota ja sodanjälkeinen tavarapula. Sitä ei 70-luvun lapset käsitä.
Mistä tiedät etten käy vanhempiani katsomassa? Huomennakin menen ja viime sunnuntainakin olin. Miltei päivittäin ollaan puhelinyhteydessä ja välillä monta kertaa päivässä.
1940 syntynyt äitini on kertonut, että tavarapula helpotti jo 1950-luvun koittaessa. Ja he asuivat maalla.
On kyllä tosi toksinen raivo. Monet vaatimattomissakin oloissa kasvaneet ihmiset eivät takerru vanhempiaan, saati sivullisten vanhempia vihaamaan.