Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (694)
Satu "vanha vaari ja pojanpoika" oli minun lapsuudessa sellainen, että pienenäkin piti osata syödä siististi ja vahingoistakin huudettiin. Yhden kerran satuin kaatamaan puolillaan olleen maitolasin ja muistan, miten peloissani väänsin itkua, joka suututti isää vielä lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
Maatilaan on hiukan hankala nykyisin jatkaa ilman koulutusta?
Eipä kummoinen tietomäärä ole sinullakaan jos tuota et tiennyt.
Harvassa ovat maanviljelijät, joilla on agronomin paperit. Toki heitäkin on, ja arvostan suuresti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
Maatilaan on hiukan hankala nykyisin jatkaa ilman koulutusta?
Eipä kummoinen tietomäärä ole sinullakaan jos tuota et tiennyt.
Harvassa ovat maanviljelijät, joilla on agronomin paperit. Toki heitäkin on, ja arvostan suuresti.
Ei ollenkaan harvinaista nykyisin. Tule pois sieltä 70 luvulta jos haluat keskustella nykytilanteesta. Koulutuksesi ja tietomääräsi paljastit jo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Samaa mieltä. Usein ylenkatsomme vanhempiemme pientä ja tapahtumaköyhää elämää.
Kuitenkin jossain vaiheessa tulee normaalisti aika, jolloin miettii niitä omia juuriaan ja lapsuuttaan. Kun tajuaa elämän rajallisuuden ja sen lyhyyden, alkavat monet asiat menettää merkitystään. Toisaalta kannamme itsessämme niitä malleja, mitä saimme lapsuudessamme. Samaa mallia todennäköisesti toteutatte myös suhteessa omiin lapsinne.
Vanhassa sadussa piilee pieni totuus:
Kuvailemasi tarina on opettavainen satu, joka tunnetaan usein nimellä "Vanha vaari ja pojanpoika" (tai Grimmin veljesten versiona Der alte Großvater und der Enkel). Sama teema esiintyy myös Zacharias Topeliuksen tuotannossa.
Kirjastot.fi +1
Sadun juoni lyhyesti:
Tilanne: Perheen vanha, vapiseva isoisä ei pysty enää syömään siististi, ja ruokaa läikkyy. Perheen vanhemmat (isä ja äiti) kyllästyvät tähän ja laittavat isoisän syömään nurkkaan puupurkilosta/kaukaloosta, kun muut syövät pöydässä.
Käänne: Perheen pieni poika alkaa vuoleskella puusta kaukaloa. Vanhempien tiedustellessa poika kertoo vuolevansa sitä heille, jotta heillä on mistä syödä, kun he tulevat vanhoiksi.
Opetus: Vanhemmat ymmärtävät oman kiittämättömyytensä ja kovuutensa. He häpeävät tekoaan, pyytävät isoisältä anteeksi ja kutsuvat hänet takaisin yhteiseen ruokapöytään.
Eli sitä, että lapsi olisi vanhemmilleen jotain velkaa, voidaan perustella paitsi raamatulla, myös Välskärin kertomusten opettavaisella faabelilla.
Samalla tavoin voidaan vaikkapa lasten ruumiillista kuritusta perustella sanalaskulla "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Anteeksi mitä? Puhu vain omasta puolestasi, tämä on minun kokemukseni omalta paikkakunnaltani. Ei ollut monilapsisia perheitä juurikaan, max 2 lasta.
Ap puhui vanhemmistaan, jotka ovat 70-vuotiaita. Silloin useimmissa perheissä oli monta lasta. Meillä oli 4 lasta ja isän kehotuksesta me kaikki kävimme lukion.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
Maatilaan on hiukan hankala nykyisin jatkaa ilman koulutusta?
Eipä kummoinen tietomäärä ole sinullakaan jos tuota et tiennyt.
Harvassa ovat maanviljelijät, joilla on agronomin paperit. Toki heitäkin on, ja arvostan suuresti.
Ei ollenkaan harvinaista nykyisin. Tule pois sieltä 70 luvulta jos haluat keskustella nykytilanteesta. Koulutuksesi ja tietomääräsi paljastit jo.
Katsoun huvikseni ison tilan, jonka ohi ajelen joskus, isännän koulutusta. N. 50-vuotias. Metsäinsinööri. Alueen isoimmat pellot ja muuta oheistoimintaa. Karjaa ei kai enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten olisi suora puhe? Tai jos eivät kuuntele, niin kirje. Kysy suoraan miksi he eivät enää kuuntele mitä sinulla on asiaa.
On tultu maailmaan jossa ei jakseta enää mitään. Ehkä sukupolvien kuilu on niin suuri.
Miksi muiden pitäisi mennä ap. pillin mukaan, jopa siitä mistä saa keskustella ja mistä ei. Eikö tuo ole jo narsissista oletuksia. Ja miten kukaan noilla sosiaalisila taidolla pystyy olemaan työelämässä, naapureuden kanssa, ystävien jne. vai onko aina muissa vika. Miksi ap. jätä vain vanhempiaan rauhaan ja anna heidän elää omaa elämää.
Eiköhän se ole niin päin, ettei äitinsä jätä rauhaan kun koko ajan soittelee ja konsultoi terveysasioista. Hänelle on varmasti helpompaa jättää vanhempansa rauhaan oman onnensa nojaan. Kaikki vanhemmat eivät ansaitse apua ja tukea iäkkäänä. Vanhemman tehtävä olisi ollut tukea lastaan, mutta hänen perustarpeista ei huolehdittu.
Koomista, miten puhut sosiaalisista taidoista, kun et hahmota tätäkään sosiaalista kuviota oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku on niin yksinkertainen, ettei tässä ole kyse naakoista ja maaseudusta. Samanlaisia vanhempia ja lapsisuhteita on myös kaupungissa. Sinällään lisäbonus on paikkakunnalla, koska se triggeröi ap:n traumaa.
Jos sinut olisi teljetty kaappiin lapsena, et varmaan haluaisi nähdä kyseistä kaappia enää tai vähintään hermostosi reagoisi, kuten nyt ap:lla teki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Joo ei aina kaikki ole niin kiinnostavaa ja mielekästä, mutta miksi et jaksa vanhempiasi? En minäkään aina erästä jaksaisi, mutta on kuitenkin vanhempani. Jaksoihan se vanhempasikin sinua?
En tiedä. Heidän seura saa minut ihan pienistäkin asioista suutuksiin (en näytä sitä heille) ja kaiken kaikkiaan on epämiellyttävä olo.
Eli eihän tässä ole kyse sinun vanhemmistasi tai siitä lapsuuden paikkakunnasta. Kyse on sinusta ja sinun epämieluisista tunteistasi, joita olet muualla päässyt karkuun. Lapsuuden perhe triggeröi sinussa jotain, mitä et ole käsitellyt vielä lainkaan.
Miten niin ei ole kyse vanhemmista? Minulle on ihan sama, jos vaikka joku työkaverini pitää minua arvottomana, mutta jos sama tunteen herättää oma äiti niin kyllähän se on kuin puukonisku sydämeen. Lapsi peilaa koko elämänsä itseään suhteessa siihen miten vanhemmat hänet näkevät. Jos AP on saanut lapsuudessaan kokea olevansa vanhemmilleen näkymätön ja välinpitämätön, "ihan sama" kenestä ei jakseta olla lainkaan kiinnostuneita edes sen vertaa, että halutaan tukea oppikirjat hankkimalla, kyllähän sellainen jättää jäljen minäkuvaan ja luo syvät haavat. Ei ihme, että AP on ollut masentunut eikä ole lainkaan yllättävää, jos AP on vapautunut näistä tunteista päästyään kiinni itsenäiseen, omaan elämäänsä.
Kiitos asiallisesta ja ymmärtävästä kommentista!
En ymmärrä, miten ihmeessä tämä aihe voi herättää niin paljon vihaa. Onko tämä oikeasti jollekin niin mahdoton ajatus, että syvällä maaseudulla on niin onneton? Jos itse siellä viihtyy niin miksi siitä pitää tehdä nälvimiseen asti ulottuva ongelma, jos toinen on asunut siellä ahdistukseen asti? Miksi maaseutuasumisen ongelmista ei saa puhua ilman peppukipua? Eikö todellakaan voi käydä mielessä, ettei maaseudulta poismuuttanut kuvittele olevansa jotenkin hienompi? Tuollaiset vanhemmat, mitä minulla oli, eivät saisi niin paljon ”tuhoa aikaan” jos elämä olisi ollut taajamssa tai edes kyläkeskittymässä. Syrjässä asuminen mahdollisti eristäytymisen ja sen, että on täysin riippuvainen vajaa-ajalla vanhempien kyydeistä. Ei tätä varmaan ymmärrä, ellei sitä ole itse kokenut omissa nahoissaan.
Minkälainen ihminen sanoo, että ryhdistäydy tai älä ahdistu? Olen taistellut kotikylä-ahdistusta vastaan jo vuosia juurikin velvollisuudentunnon vuoksi. En ole kyennyt sanottamaan olotilaa. Olen liian kauan kieltänyt itseltäni tämän, miten paljon vanhempieni vähättely koulutusta kohtaan on satuttanut. Jälkikäteen ajateltuna, onhan tuo aikamoista mielivaltaa lasta kohtaan, ettei lukiokirjoja hankita. Siinä mielessä tehneet kyllä pahoja asioita.
Liian pitkään oon yrittänyt ajatella asian sitä kautta, etteivät he itse ole saaneet kovin ihmeellistä lapsuutta eikä täten osaa olla vanhempia. Ainakin äitini oli omien vanhempiensa pompottama, vaikka ei mitään väkivaltaa toki ollut. Mutta nyt totta tosiaan riittää tämä. Jos eivät selitystäni tauon tarpeelle ymmärrä, annan asian olla. Pallo on heillä.
Juuri näin. Sen aineellisen ja aineettoman pääoman määrän, mitä kotoasi sait, olet jo antanut vanhemmillesi takaisin ylenpalttisesti. Sitä vain oli/on niin vähän.
Se, että olet itsesi pakottamalla jatkanut samaan malliin, on jo ryöstöviljelyä. Siksi henkiset hälytysmittarit vilkkuvat punaisella. Et voi tehdä enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Satu "vanha vaari ja pojanpoika" oli minun lapsuudessa sellainen, että pienenäkin piti osata syödä siististi ja vahingoistakin huudettiin. Yhden kerran satuin kaatamaan puolillaan olleen maitolasin ja muistan, miten peloissani väänsin itkua, joka suututti isää vielä lisää.
Nykyäänkin lapsia kohdellaan huonosti. On sääli, jos jostain maidon kaatamisesta jää elinikäinen trauma. Osoittaa,että teillä ei paljonkaan lapsille huudettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Samaa mieltä. Usein ylenkatsomme vanhempiemme pientä ja tapahtumaköyhää elämää.
Kuitenkin jossain vaiheessa tulee normaalisti aika, jolloin miettii niitä omia juuriaan ja lapsuuttaan. Kun tajuaa elämän rajallisuuden ja sen lyhyyden, alkavat monet asiat menettää merkitystään. Toisaalta kannamme itsessämme niitä malleja, mitä saimme lapsuudessamme. Samaa mallia todennäköisesti toteutatte myös suhteessa omiin lapsinne.
Vanhassa sadussa piilee pieni totuus:
Kuvailemasi tarina on opettavainen satu, joka tunnetaan usein nimellä "Vanha vaari ja pojanpoika" (tai Grimmin veljesten versiona Der alte Großvater und der Enkel). Sama teema esiintyy myös Zacharias Topeliuksen tuotannossa.
Kirjastot.fi +1
Sadun juoni lyhyesti:
Tilanne: Perheen vanha, vapiseva isoisä ei pysty enää syömään siististi, ja ruokaa läikkyy. Perheen vanhemmat (isä ja äiti) kyllästyvät tähän ja laittavat isoisän syömään nurkkaan puupurkilosta/kaukaloosta, kun muut syövät pöydässä.
Käänne: Perheen pieni poika alkaa vuoleskella puusta kaukaloa. Vanhempien tiedustellessa poika kertoo vuolevansa sitä heille, jotta heillä on mistä syödä, kun he tulevat vanhoiksi.
Opetus: Vanhemmat ymmärtävät oman kiittämättömyytensä ja kovuutensa. He häpeävät tekoaan, pyytävät isoisältä anteeksi ja kutsuvat hänet takaisin yhteiseen ruokapöytään.
Eli sitä, että lapsi olisi vanhemmilleen jotain velkaa, voidaan perustella paitsi raamatulla, myös Välskärin kertomusten opettavaisella faabelilla.
Samalla tavoin voidaan vaikkapa lasten ruumiillista kuritusta perustella sanalaskulla "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
Joka vitsaa säästää, vihaa lastaan! Tämä on kai käännösvirhe. Olisi pitänyt kääntää niin, että lapsi tarvitsee rajoja ja rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani asuvat tyhjällä ja ankealla tuppukylällä, jutut tylsiä kuten kylläkin, minnekään eivät halua lähteä, eivätkä mitään tehdä, samat jutut joita olen jo itse kuunnellut 50 vuotta. Sitten keksin kertoa kantojani mm. uskonnosta, politiikasta, sukupuolien lukumäärästä, johan vanhuksiin tuli eloa.
Hienoa! Toivon teille rattoisia jutteluhetkiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Sen elämässä on oppinut, ettei veri ole vettä sakeampaa. Ihmissuhteet perustuvat yksilöiden väliseen kunnioitus- ja kiintymyssuhteeseen, ei sukulaisuuteen eikä yhteiseen historiaan. Joskus hyvillä lapsilla on paskat vanhemmat, joskus paskoilla lapsilla on hyvät vanhemmat. Jos niin käy, ei ole mikään pakko pitää yllä välejä.
Kukin vuorollaan meistä on se vanhus, jos elinpäiviä riittää.
Ehkä silloin silmät avautuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap. edes tutustunut siihen lapsuutesi kurjaan kotikuntaasi , jota kommentista päätellen suuresti halveksit?
Maaseudulla asuu paljon muitakin kuin vanhuksia ja suurin osa asukkaista ovat työssäkäyviä omassa kunnassa tai naapurikunnassa yrittäjiä, opettajia, arkkitehtejå, lääkäreitä jne. ja kunnassa vain muutama maanviljeliä. Ja kyllä, myös maaseudulla pidetään tärkeänä koulutusta ja sivistystä. Jotenkin annat itsestäsi hyvin mustavalkoisen kuvan, kun luulisi, kun olet noin fiksu ja hyvät sosiaaliset taidot, juttu luistaa kenen kanssa tahansa ja aina voi viedä keskustelua sinne mistä pitää.
Miksi maaseudulla on sitten suuria haasteita saada lääkäreitä ja opettajia töihin? Kainuussa lääkäri voi saada satumaisen keikkapalkan, eikä paikka silti täyty.
Rannikkoseudun sivistynyt maaseutu on aika eri asia kuin itäpuolen metsikkö.
Onko tosiaan niin, ettei ole mahdollista, että maaseudulla voi olla pitkälti vanhuksia ja heikosti kouluttautuneita ihmisiä? Miksi tämä maaseudusta puhuminen omien kokemuksien pohjalta herättää näin hirveän kiukun? Totuus tekee kipeää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös kotoisin lestakylästä Pohjanmaalta. Isäni asui siellä kuolemaansa asti, äiti muutti sinne 80-luvulla töiden perässä ja lopulta rakastui isääni ja jäi. Äitini inhosi siellä asumista alusta loppuun asti, ja tilasi muuttokuorman puolen vuoden päästä isäni hautajaisista. Äiti on myös kotoisin lähikunnasta ja oli lukiossa vannonut ettei enää ikinä asuisi vastaavissa oloissa. Mutta kuinka sitten kävikään.
Äiti muutti samaan isoon kaupunkiin missä minä perheineni asun. Hän jankkaa yhä monta vuotta muuton jälkeenkin sitä, kuinka kamalaa hänen elämänsä siellä kylässä oli. Ei millään pysty nauttimaan ison kaupungin menosta, vaikka itse halusi muutosta elämäänsä. Istua nyhjöttää kaksiossaan, ei käy muualla kuin kaupassa eikä harrasta mitään. Märehtii vain mennyttä elämäänsä ja menetettyjä nuoruuden mahdollisuuksia, kun päätti jäädä isän luokse.
Aina kun näen äitiäni, joudun ottamaan beetasalpaajia. Se valittaminen syö mut hengiltä. Ja ei ole kiva tajuta, että en oikeastaan ollut toivottu lapsi ja senhän äiti on jo myöntänytkin, ettei oikeastaan ikinä olisi halunnut avioitua ja tehdä sairaanhoitajan töitä. Hän olisi halunnut vaatesuunnittelijaksi Milanoon, lahjakas kun oli käsitöissä.Tuo on kyllä surullinen tarina. Ei ihme, jos lestadiolaiskylässä katkeroituu syvästi. Vaikea tuosta on päästä irti kun ”elämä meni jo”. Yrittäisi nyt edes nauttia loppuelämästä kaupungissa, mutta helpommin sanottu kuin tehty.
Minulla samantapainen äiti, jonka elämän suurin virhe oli mennä naimisiin isäni kanssa (oli jo raskaana). Ottajiahan hänellä olisi ollut vaikka kuinka ja ties mitä hänestä olisi tullut, mutta isäni. Jälkeenpäin ajatellen olihan se sairasta, kuinka hän minun kuulteni haukkui isää ja ystävänsä kanssa rääpi kaiken ja sanoi minustakin, että tämä "Tiina" myös vihaa isäänsä.
Isäni kuollessa äiti oli 57 eli olisihan siinä ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta ei, kaikki oli jo pilalla.
Täytyy kyllä ihmetellä millaisia Milanon muotisuunnittelijoita näistä kaikista olisi tullutkaan...
Miten oma elämäsi? Oletko tehnyt kaiken mistä joskus haaveilit ja oletko tyytyväinen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
Maatilaan on hiukan hankala nykyisin jatkaa ilman koulutusta?
Eipä kummoinen tietomäärä ole sinullakaan jos tuota et tiennyt.
Harvassa ovat maanviljelijät, joilla on agronomin paperit. Toki heitäkin on, ja arvostan suuresti.
Ei ollenkaan harvinaista nykyisin. Tule pois sieltä 70 luvulta jos haluat keskustella nykytilanteesta. Koulutuksesi ja tietomääräsi paljastit jo.
Katsoun huvikseni ison tilan, jonka ohi ajelen joskus, isännän koulutusta. N. 50-vuotias. Metsäinsinööri. Alueen isoimmat pellot ja muuta oheistoimintaa. Karjaa ei kai enää.
Noin 50 vuotiiaat viljelijät alkaa olla jo vähän vanhoja. Puhuin nykypäivästä. Koulutuksesta jota kolmekymppisillä tilaa aloittelevilla on. Se toki on totta että he on harvassa mutta koulutusta heillä on ja täytyy olla jotta se tila olisi kannattava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
Historian tuntemus. Suomi muuttui maatalousvaltiosta elinkeinosta kohti teollisuutta 40-50-luvulla ja ihmiset muuttivat kaupunkiin eli jo yli 70v. sitten. Maatilat ovat suuria tuotantoyksiköitä, usein osakeyhtiöitä, eikä ne siirry isältä pojalle ja jos mikä tämän päivän maanviljelijä tarvitsee koulutusta ja se on jatkuvaa lisäkoulutusta, eikä siinä pärjää sukupuolen perusteella.
Viimeisinä vuosikymmeninä pojat eivät ole perineet maataloja, koska kunnassa on vain muutama maatalo, itse asun n. 5000 asukkaan kunassa ja maatilat mahtuvat yhden käden sormiin. Olen viisijymppinen, niin en tiedä yhtään nuorta, jolla ei olisi vähintään toisen asteen koulutusta (jo laki edellyyttää, jos alle 25v.) Täällä asuu ihan tavallisia ihmisiä,kaikista ammateissa ja työpaikat lähikaupungissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Satu "vanha vaari ja pojanpoika" oli minun lapsuudessa sellainen, että pienenäkin piti osata syödä siististi ja vahingoistakin huudettiin. Yhden kerran satuin kaatamaan puolillaan olleen maitolasin ja muistan, miten peloissani väänsin itkua, joka suututti isää vielä lisää.
Nykyäänkin lapsia kohdellaan huonosti. On sääli, jos jostain maidon kaatamisesta jää elinikäinen trauma. Osoittaa,että teillä ei paljonkaan lapsille huudettu.
Vai niin. Isä oli pelottava mies, pelkäsin häntä vielä viisikymppisenäkin. Isän raivokohtaukset oli käsittämättömiä. Äiti kertoi, että kun hän oli ensimmäistä kertaa tapaamassa miehen perhettä, miehen äiti oli sanonut, että suvun miehet on vihaisia. Yritti siis varoittaa, mutta pakko oli naimisiin mennä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Anteeksi mitä? Puhu vain omasta puolestasi, tämä on minun kokemukseni omalta paikkakunnaltani. Ei ollut monilapsisia perheitä juurikaan, max 2 lasta.
Ap puhui vanhemmistaan, jotka ovat 70-vuotiaita. Silloin useimmissa perheissä oli monta lasta. Meillä oli 4 lasta ja isän kehotuksesta me kaikki kävimme lukion.
70-luvun alussa oli todella vähän lapsia. 1973 ennätysalhainen, moneen kymmeneen vuoteen.
-1973 ainut lapsi
Oletko ap. edes tutustunut siihen lapsuutesi kurjaan kotikuntaasi , jota kommentista päätellen suuresti halveksit?
Maaseudulla asuu paljon muitakin kuin vanhuksia ja suurin osa asukkaista ovat työssäkäyviä omassa kunnassa tai naapurikunnassa yrittäjiä, opettajia, arkkitehtejå, lääkäreitä jne. ja kunnassa vain muutama maanviljeliä. Ja kyllä, myös maaseudulla pidetään tärkeänä koulutusta ja sivistystä. Jotenkin annat itsestäsi hyvin mustavalkoisen kuvan, kun luulisi, kun olet noin fiksu ja hyvät sosiaaliset taidot, juttu luistaa kenen kanssa tahansa ja aina voi viedä keskustelua sinne mistä pitää.