Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (694)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
Maatilaan on hiukan hankala nykyisin jatkaa ilman koulutusta?
Eipä kummoinen tietomäärä ole sinullakaan jos tuota et tiennyt.
Harvassa ovat maanviljelijät, joilla on agronomin paperit. Toki heitäkin on, ja arvostan suuresti.
Ei ollenkaan harvinaista nykyisin. Tule pois sieltä 70 luvulta jos haluat keskustella nykytilanteesta. Koulutuksesi ja tietomääräsi paljastit jo.
No mikä mun koulutus siis on, jos se paljastui sinulle? Ja miksi reagoit tällaiseen tekniseen ja neutraaliin yksityiskohtaan noin voimakkaasti? Eihän tämän ketjun teeman kannalta ole mitenkään oleellista se, millainen koulupohja maanviljelijöillä on. Onko tämä aihe sinulle itsellesi jotenkin herkkä asia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
No jaa. 30 vuotta sitten, kun Suomi liittyi EU:n, sukupolvenvaihdoksessa jatkajalta alettiin vaatia vähintään maatilatalouden perustutkintoa. Lukiopohjalta se kesti vuoden, peruskoulupohjalta kaksi vuotta. Moni jatkoi peruslinjan jälkeen lukemista agrologiksi. Peruslinjan jälkeen mentiin myös lukemaan metsätalousinsinööriksi. Tuttavissani ei ole yhtään viljelijäparia, joista vähintään toisella ei olisi AMK-koulutusta.
Aloitrajasta vielä. Tietenkin on ikävää jos ei saanut niin suurta tukea lukioaikanaan kuin olisi tahtonut. Syystä tai toisesta.
Muistetaan kuitenkin että hän voi huonosti, tahtoi kaupungin lukioon pois maaseudun ankeudesta.
Kuten hän kertoi alkupuolella, vanhempien ehdotus oli lähin lukio tai ammattikoulu siellä 40 kmn päässä jossa hän kävi yläasteenkin.
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Kun murrosiässä on käynyt tuon lähtemistaistelun miksi hän nyt syyllistää vanhempiaan? Lapsihan hän tietysti on ollut ja ratkaisu ei välttämättä kypsä yksin asumiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap. edes tutustunut siihen lapsuutesi kurjaan kotikuntaasi , jota kommentista päätellen suuresti halveksit?
Maaseudulla asuu paljon muitakin kuin vanhuksia ja suurin osa asukkaista ovat työssäkäyviä omassa kunnassa tai naapurikunnassa yrittäjiä, opettajia, arkkitehtejå, lääkäreitä jne. ja kunnassa vain muutama maanviljeliä. Ja kyllä, myös maaseudulla pidetään tärkeänä koulutusta ja sivistystä. Jotenkin annat itsestäsi hyvin mustavalkoisen kuvan, kun luulisi, kun olet noin fiksu ja hyvät sosiaaliset taidot, juttu luistaa kenen kanssa tahansa ja aina voi viedä keskustelua sinne mistä pitää.
Miksi maaseudulla on sitten suuria haasteita saada lääkäreitä ja opettajia töihin? Kainuussa lääkäri voi saada satumaisen keikkapalkan, eikä paikka silti täyty.
Rannikkoseudun sivistynyt maaseutu on aika eri asia kuin itäpuolen metsikkö.
Onko tosiaan niin, ettei ole mahdollista, että maaseudulla voi olla pitkälti vanhuksia ja heikosti kouluttautuneita ihmisiä? Miksi tämä maaseudusta puhuminen omien kokemuksien pohjalta herättää näin hirveän kiukun? Totuus tekee kipeää?
Opettajan virkoihin ei ole mitään vaikeuksia saada, jopa määräaikaisiin kymmeniä hakijoita. Ja lääkärit ovat haasteellisia, eikä pelkästään maasedulla, mutta myös kaupungissa ja itse pidän siihen syynä, että lääkärit ovat ainut ammattiryhmä, joka voi toimia ja kilpailla yksityisellä sektorilla, vaikka olisi virkasuhteessa eli lääkärit istuvat kahdella tuolilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Sen elämässä on oppinut, ettei veri ole vettä sakeampaa. Ihmissuhteet perustuvat yksilöiden väliseen kunnioitus- ja kiintymyssuhteeseen, ei sukulaisuuteen eikä yhteiseen historiaan. Joskus hyvillä lapsilla on paskat vanhemmat, joskus paskoilla lapsilla on hyvät vanhemmat. Jos niin käy, ei ole mikään pakko pitää yllä välejä.
Kukin vuorollaan meistä on se vanhus, jos elinpäiviä riittää.
Ehkä silloin silmät avautuvat.
Yleensä eivät avaudu. Jos ihminen on ilkeä tai tunnevammainen, hän on sitä loppuun asti.
Tämän päivän aikuiset, jotka eivät halua hoitaa vanhempiaan, antavat vanhemmille sitä samaa hoivaa kuin he saivat itse - ei mitään.
Jos on muodostanut lapselleen turvan ja hyvän kiintymyssuhteen, lapsi kyllä huolehtii ja pitää yhteyttä. Ihmisen biologia toimii niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina on ollut ikäviä vanhuksia ja myös mukavia vanhuksia. AP tapauksessa vanhukset ovat ikäviä ja kuten suurin osa ikävistä vanhuksista, ovat olleet aikanaan myös ikäviä aikuisia. Toiset ovat mukavia läpi elämän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Sen elämässä on oppinut, ettei veri ole vettä sakeampaa. Ihmissuhteet perustuvat yksilöiden väliseen kunnioitus- ja kiintymyssuhteeseen, ei sukulaisuuteen eikä yhteiseen historiaan. Joskus hyvillä lapsilla on paskat vanhemmat, joskus paskoilla lapsilla on hyvät vanhemmat. Jos niin käy, ei ole mikään pakko pitää yllä välejä.
Kukin vuorollaan meistä on se vanhus, jos elinpäiviä riittää.
Ehkä silloin silmät avautuvat.
Ja vaikeat ihmiset ovat vaikeita nuorina, vaikeita keski-ikäisinä ja vaikeita vanhuksina. Vaikeiden ihmisten lähellä ei tarvitse olla.
Sillekin silmät ovat elon varrella avautuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloitrajasta vielä. Tietenkin on ikävää jos ei saanut niin suurta tukea lukioaikanaan kuin olisi tahtonut. Syystä tai toisesta.
Muistetaan kuitenkin että hän voi huonosti, tahtoi kaupungin lukioon pois maaseudun ankeudesta.
Kuten hän kertoi alkupuolella, vanhempien ehdotus oli lähin lukio tai ammattikoulu siellä 40 kmn päässä jossa hän kävi yläasteenkin.
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Kun murrosiässä on käynyt tuon lähtemistaistelun miksi hän nyt syyllistää vanhempiaan? Lapsihan hän tietysti on ollut ja ratkaisu ei välttämättä kypsä yksin asumiseen.
Tuohan on vain yksi esimerkki. Ei hän ole saanut tukea koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Aina on ollut ikäviä vanhuksia ja myös mukavia vanhuksia. AP tapauksessa vanhukset ovat ikäviä ja kuten suurin osa ikävistä vanhuksista, ovat olleet aikanaan myös ikäviä aikuisia. Toiset ovat mukavia läpi elämän.
Tarkoitan, että ei se mene niinkään, että jokainen meistä muuttuu vanhana ikäväksi ihmiseksi. Todennäköisesti vaan se todellinen ikävä luonne kuoriutuu pintaan voimien loppuessa, mutta kuten todettua, osa pysyy mukavana läpi elämänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös kotoisin lestakylästä Pohjanmaalta. Isäni asui siellä kuolemaansa asti, äiti muutti sinne 80-luvulla töiden perässä ja lopulta rakastui isääni ja jäi. Äitini inhosi siellä asumista alusta loppuun asti, ja tilasi muuttokuorman puolen vuoden päästä isäni hautajaisista. Äiti on myös kotoisin lähikunnasta ja oli lukiossa vannonut ettei enää ikinä asuisi vastaavissa oloissa. Mutta kuinka sitten kävikään.
Äiti muutti samaan isoon kaupunkiin missä minä perheineni asun. Hän jankkaa yhä monta vuotta muuton jälkeenkin sitä, kuinka kamalaa hänen elämänsä siellä kylässä oli. Ei millään pysty nauttimaan ison kaupungin menosta, vaikka itse halusi muutosta elämäänsä. Istua nyhjöttää kaksiossaan, ei käy muualla kuin kaupassa eikä harrasta mitään. Märehtii vain mennyttä elämäänsä ja menetettyjä nuoruuden mahdollisuuksia, kun päätti jäädä isän luokse.
Aina kun näen äitiäni, joudun ottamaan beetasalpaajia. Se valittaminen syö mut hengiltä. Ja ei ole kiva tajuta, että en oikeastaan ollut toivottu lapsi ja senhän äiti on jo myöntänytkin, ettei oikeastaan ikinä olisi halunnut avioitua ja tehdä sairaanhoitajan töitä. Hän olisi halunnut vaatesuunnittelijaksi Milanoon, lahjakas kun oli käsitöissä.Tuo on kyllä surullinen tarina. Ei ihme, jos lestadiolaiskylässä katkeroituu syvästi. Vaikea tuosta on päästä irti kun ”elämä meni jo”. Yrittäisi nyt edes nauttia loppuelämästä kaupungissa, mutta helpommin sanottu kuin tehty.
Minulla samantapainen äiti, jonka elämän suurin virhe oli mennä naimisiin isäni kanssa (oli jo raskaana). Ottajiahan hänellä olisi ollut vaikka kuinka ja ties mitä hänestä olisi tullut, mutta isäni. Jälkeenpäin ajatellen olihan se sairasta, kuinka hän minun kuulteni haukkui isää ja ystävänsä kanssa rääpi kaiken ja sanoi minustakin, että tämä "Tiina" myös vihaa isäänsä.
Isäni kuollessa äiti oli 57 eli olisihan siinä ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta ei, kaikki oli jo pilalla.
Täytyy kyllä ihmetellä millaisia Milanon muotisuunnittelijoita näistä kaikista olisi tullutkaan...
Miten oma elämäsi? Oletko tehnyt kaiken mistä joskus haaveilit ja oletko tyytyväinen?
Osan haaveista olen toteuttanut, osa ei toteutunut ja osan eteen ponnistelen. Ansioni ja epäonnistumiseni ovat kuitenkin omiani, eivätkä johdu esim. miehestäni. Saman viestin olen pyrkinyt välittämään lapsilleni. Onhan menestys tuuristakin kiinni, mutta katkeruuteen ei pidä jäädä vellomaan. Eteenpäin.
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Siihen aikaan oli sairaanhoito-oppilaitokset, jossa opiskeltiin hoitoalaa. Niitä ei todellakaan ollut jokaisessa pikkupitäjässä, ei ole nykyisinkään. Hoitoala ei muutenkaan ole jokaiselle sopiva tai toive.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Samaa mieltä. Usein ylenkatsomme vanhempiemme pientä ja tapahtumaköyhää elämää.
Kuitenkin jossain vaiheessa tulee normaalisti aika, jolloin miettii niitä omia juuriaan ja lapsuuttaan. Kun tajuaa elämän rajallisuuden ja sen lyhyyden, alkavat monet asiat menettää merkitystään. Toisaalta kannamme itsessämme niitä malleja, mitä saimme lapsuudessamme. Samaa mallia todennäköisesti toteutatte myös suhteessa omiin lapsinne.
Vanhassa sadussa piilee pieni totuus:
Kuvailemasi tarina on opettavainen satu, joka tunnetaan usein nimellä "Vanha vaari ja pojanpoika" (tai Grimmin veljesten versiona Der alte Großvater und der Enkel). Sama teema esiintyy myös Zacharias Topeliuksen tuotannossa.
Kirjastot.fi +1
Sadun juoni lyhyesti:
Tilanne: Perheen vanha, vapiseva isoisä ei pysty enää syömään siististi, ja ruokaa läikkyy. Perheen vanhemmat (isä ja äiti) kyllästyvät tähän ja laittavat isoisän syömään nurkkaan puupurkilosta/kaukaloosta, kun muut syövät pöydässä.
Käänne: Perheen pieni poika alkaa vuoleskella puusta kaukaloa. Vanhempien tiedustellessa poika kertoo vuolevansa sitä heille, jotta heillä on mistä syödä, kun he tulevat vanhoiksi.
Opetus: Vanhemmat ymmärtävät oman kiittämättömyytensä ja kovuutensa. He häpeävät tekoaan, pyytävät isoisältä anteeksi ja kutsuvat hänet takaisin yhteiseen ruokapöytään.
Eli sitä, että lapsi olisi vanhemmilleen jotain velkaa, voidaan perustella paitsi raamatulla, myös Välskärin kertomusten opettavaisella faabelilla.
Samalla tavoin voidaan vaikkapa lasten ruumiillista kuritusta perustella sanalaskulla "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
Joka vitsaa säästää, vihaa lastaan! Tämä on kai käännösvirhe. Olisi pitänyt kääntää niin, että lapsi tarvitsee rajoja ja rakkautta.
Vitsa on joustava tuoreesta vesasta. Sillä ei lyödä vaan ohjataan oikeaan suuntaan = rajat ja rakkautta.
Mitä ihmettä sä selität: "Oltiin niin hienoja kun kaupunkiin muutettiin"? Itselläsikö siis nousi kusi päähän jotenkin kun kaupunkiin muutit vai jäit itse sinne jonnekin pellon ja metsän väliin ja tylkitsit vähänkin isompia ympyröitä kokeneen nokkavana tai hienostelevana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Siihen aikaan oli sairaanhoito-oppilaitokset, jossa opiskeltiin hoitoalaa. Niitä ei todellakaan ollut jokaisessa pikkupitäjässä, ei ole nykyisinkään. Hoitoala ei muutenkaan ole jokaiselle sopiva tai toive.
Kyll tyttären kaveri, 45, kävi lähihoitajaksi amiksessa ja sitten AMK sairaanhoitajaksi.
Sinä puhut hyvin vanhoista ajoista, aloittajahan ei ka niin vanha. Ammattikorkeat tuli 90-luvun alussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina on ollut ikäviä vanhuksia ja myös mukavia vanhuksia. AP tapauksessa vanhukset ovat ikäviä ja kuten suurin osa ikävistä vanhuksista, ovat olleet aikanaan myös ikäviä aikuisia. Toiset ovat mukavia läpi elämän.
Tarkoitan, että ei se mene niinkään, että jokainen meistä muuttuu vanhana ikäväksi ihmiseksi. Todennäköisesti vaan se todellinen ikävä luonne kuoriutuu pintaan voimien loppuessa, mutta kuten todettua, osa pysyy mukavana läpi elämänsä.
Kuten sanottu, ihminen ei muutu perusluonteeltaan. Herttaisia vanhuksia on ollut aina.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä sä selität: "Oltiin niin hienoja kun kaupunkiin muutettiin"? Itselläsikö siis nousi kusi päähän jotenkin kun kaupunkiin muutit vai jäit itse sinne jonnekin pellon ja metsän väliin ja tylkitsit vähänkin isompia ympyröitä kokeneen nokkavana tai hienostelevana?
Muutin kaupunkiin. Kyllä me oltiin hienoja. Pitsihanskat, korkokengät. Ei kehdattu pyörällä ajaa kun se ois niin maalaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
Maatilaan on hiukan hankala nykyisin jatkaa ilman koulutusta?
Eipä kummoinen tietomäärä ole sinullakaan jos tuota et tiennyt.
Harvassa ovat maanviljelijät, joilla on agronomin paperit. Toki heitäkin on, ja arvostan suuresti.
Ei ollenkaan harvinaista nykyisin. Tule pois sieltä 70 luvulta jos haluat keskustella nykytilanteesta. Koulutuksesi ja tietomääräsi paljastit jo.
No mikä mun koulutus siis on, jos se paljastui sinulle? Ja miksi reagoit tällaiseen tekniseen ja neutraaliin yksityiskohtaan noin voimakkaasti? Eihän tämän ketjun teeman kannalta ole mitenkään oleellista se, millainen koulupohja maanviljelijöillä on. Onko tämä aihe sinulle itsellesi jotenkin herkkä asia?
Virheellisiä väittämiä sinusta ei siis pitäisi korjata. Kertoo kyllå edelleen omasta koulutuksestasi.
Tietysti vanhempien kuuluu "sietää" lastensa juttuja. Ylipäätään ihmettelen "sietää"-sanan käyttöä, kun kyse on aikuisesta kuka kuuntelee oman, itse tekemänsä, lapsen juttuja eikä toisin päin. Oman lapsenhan kuuluisi olla se rakkain asia maailmassa, kuka on aikuisen silmissä loputtoman kiinnostava ja kenen hyvinvointi menee kaiken muun edelle. Tietysti aikuisen lapsen kanssa ei eletä enää samanlaista symbioosia kuin pienen, mutta rakkaus omaan lapseen kantaa koko elämän. Lapsikin rakastaa vanhempaansa ja siksi täällä kuvatun kaltainen rakkauden puute sattuu niin paljon. Aikuinen ei ole riippuvainen lapsestaan, mutta lapsi on aikuisestaan, ja tästä riippuvuudesta AP aikoo nyt tehdä viimeisen erkaantumisen voidakseen elää hyvinvoivaa ja tasapainoista elämää. AP tässä on joutunut sietämään omia vanhempiaan eikä toisin päin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan näin sivusta ajateltuna, lähihoitajaksi siellä amiksessa jos ei takapajulan lukio miellyttänyt ja sitten AMK sairaanhoitajaksi. Olisi voinut asua kotona.
Siihen aikaan oli sairaanhoito-oppilaitokset, jossa opiskeltiin hoitoalaa. Niitä ei todellakaan ollut jokaisessa pikkupitäjässä, ei ole nykyisinkään. Hoitoala ei muutenkaan ole jokaiselle sopiva tai toive.
Kyll tyttären kaveri, 45, kävi lähihoitajaksi amiksessa ja sitten AMK sairaanhoitajaksi.
Sinä puhut hyvin vanhoista ajoista, aloittajahan ei ka niin vanha. Ammattikorkeat tuli 90-luvun alussa.
20 vuotta mua nuorempi. Mä opiskelin aikoinaan (1980-luvulla) sairaanhoitajaksi Helsingin sairaanhoito-opistossa ja siellä oli omat linjat apuhoitajille (nyk lähihoitaja) ja omat sairaanhoitajille. Ammattikorkeakouluiksi tosiaan muuttui nuo opistot ysärillä.
Tuttuakin tutumpaa. Joka viikko meilläkin käydään sama keskustelu; mitä kissa on tehnyt, mitä mumma on syönyt, missä käynyt, kuka kuollut jne. Samat asiat toistuu. Varovainen saa olla mitä hänelle kertoo, kun tahtoo ymmärtää kaiken väärin ja kertoo eteenpäin valheita. Typerät uskoo vanhaa höperöä. Kuuluu vanhuuteen ja sitä joutuu sietämään. Ei välttämättä rakkaudesta lajiin mutta antaakseen hyvää esimerkkiä omille lapsilleen, että vanhoista ihmisistä kuuluu huolehtia loppuun asti.