Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (773)
Näinhän se on, sillä jokainen sukupolvi itse kuvittelee olevansa jotenkin fiksumpi ja parempi, kuin edellinen ja samalla tulee annettua malli, esimerkki ja asenne omille lapsilleen, jälkipolville, miten vanhoja vanhempia voi kohdella.
Yhtälailla lapsesi aikanaan tulevat sinun tekosi ja mielipiteesi kyseenalaistamaan ja pitävät sinua huonona
vanhempana ja tulet saamaan rankkaa arvostelua, vähähtelyä ja halveksuntaa omilta lapsilta, kun malli ja asenne on tulee kotoa, mitä nyt teet omille vanhemmillesi, usein jo kun lapsesi ovat teinijä ja usein elämän loppuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap on vain ihminen, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi vaan jäänyt iässään tasolle, jossa kaikki on vanhempien ja maisemien syytä. Johtuneeko siitä, että lähti 15-vuotiaana kotoa ja jäi sille tasolle?
Sinä taidat olla iäkäs maalainen jolla on k:ta päässä? Ihmeen hyvin hänellä taitaa elämässän mennä, ottaen huomioon erityksissä kasvaminen. Et voi tietää mitään, miten hän käyttäytyy ja voi omassa elinpiirissään. Mikä ihme saa sinutkin puolustamaan hänen vanhempiaan? Onko se hyvää vanhemmuutta, etteivät he suostuneet tukemaan vaikkapa lukiokirjojen hankkimista?
Mikä ihme saa sinut asettumaan hänen puolelleen?
Olen eri, mutta minut saa asettumaan ap:n puolelle samastuminen. Samankaltainen kokemus lapsuudesta, omista vanhemmista ja lapsuuden ankeasta syrjäseudun ympäristöstä. Minun tapauksessani vanhempien näköalattomuus ja suvaitsemattomuus johtui hengellisyyden kaapuun puetusta ahdasmielisyydestä, toisin kuin ilmeisesti ap:lla, mutta kokemus on hyvin samanlainen. Paniikkihäiriötä en ole saanut, en ole sen tyyppinen ihminen, mutta voin hyvin kuvitella, että ap:n tilanteessa joku voi saada.
Vanhempani asuvat tyhjällä ja ankealla tuppukylällä, jutut tylsiä kuten kylläkin, minnekään eivät halua lähteä, eivätkä mitään tehdä, samat jutut joita olen jo itse kuunnellut 50 vuotta. Sitten keksin kertoa kantojani mm. uskonnosta, politiikasta, sukupuolien lukumäärästä, johan vanhuksiin tuli eloa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä ymmärrän tuon kohtaamattomuusongelman! Että miksei vanhempia kiinnosta ees oman lapsen asiat, vaan keskittyy puhumaan josatin sivuseikasta, jolla tuskin hänelle itsellekään on juuri merkitystä. Esim. omat asiani ei isommin ole vanhempiani niin pitkään kuin muistan kiinnostaneet - kun sain aidon ystävän, huomasin miten erilainen maailma onkaan, kun joku oikeasti välittää ja näyttääkin sen!
Vanhempieni kanssa puhun lähinnä pintapuolisia raapaisuja siitä mitä kukakin on tehnyt. Vähän kuin jotain listaa kävisi pääpiirteissään läpi.
Omat vanhempani eivät ole suuria ikäluokkia, vaan nuorempia. Harmittaa kohtaamattomuus.
Voisitko kirjoittaa kirjeen vanhemmillesi niistä asioista, mistä haluaisit puhua ja kysellä?
Jos toisessa vaakakupissa on kohtaamattomuus, niin mikä sitten olisi pahempi juttu?
Voihan olla, että vanhempi ei osaa kysellä mitään sinun tai lastesi elämästä, pelkää tuppautuvansa jne.
Vierailija kirjoitti:
Miten olisi suora puhe? Tai jos eivät kuuntele, niin kirje. Kysy suoraan miksi he eivät enää kuuntele mitä sinulla on asiaa.
On tultu maailmaan jossa ei jakseta enää mitään. Ehkä sukupolvien kuilu on niin suuri.
Miksi muiden pitäisi mennä ap. pillin mukaan, jopa siitä mistä saa keskustella ja mistä ei. Eikö tuo ole jo narsissista oletuksia. Ja miten kukaan noilla sosiaalisila taidolla pystyy olemaan työelämässä, naapureuden kanssa, ystävien jne. vai onko aina muissa vika. Miksi ap. jätä vain vanhempiaan rauhaan ja anna heidän elää omaa elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös kotoisin lestakylästä Pohjanmaalta. Isäni asui siellä kuolemaansa asti, äiti muutti sinne 80-luvulla töiden perässä ja lopulta rakastui isääni ja jäi. Äitini inhosi siellä asumista alusta loppuun asti, ja tilasi muuttokuorman puolen vuoden päästä isäni hautajaisista. Äiti on myös kotoisin lähikunnasta ja oli lukiossa vannonut ettei enää ikinä asuisi vastaavissa oloissa. Mutta kuinka sitten kävikään.
Äiti muutti samaan isoon kaupunkiin missä minä perheineni asun. Hän jankkaa yhä monta vuotta muuton jälkeenkin sitä, kuinka kamalaa hänen elämänsä siellä kylässä oli. Ei millään pysty nauttimaan ison kaupungin menosta, vaikka itse halusi muutosta elämäänsä. Istua nyhjöttää kaksiossaan, ei käy muualla kuin kaupassa eikä harrasta mitään. Märehtii vain mennyttä elämäänsä ja menetettyjä nuoruuden mahdollisuuksia, kun päätti jäädä isän luokse.
Aina kun näen äitiäni, joudun ottamaan beetasalpaajia. Se valittaminen syö mut hengiltä. Ja ei ole kiva tajuta, että en oikeastaan ollut toivottu lapsi ja senhän äiti on jo myöntänytkin, ettei oikeastaan ikinä olisi halunnut avioitua ja tehdä sairaanhoitajan töitä. Hän olisi halunnut vaatesuunnittelijaksi Milanoon, lahjakas kun oli käsitöissä.Tuo on kyllä surullinen tarina. Ei ihme, jos lestadiolaiskylässä katkeroituu syvästi. Vaikea tuosta on päästä irti kun ”elämä meni jo”. Yrittäisi nyt edes nauttia loppuelämästä kaupungissa, mutta helpommin sanottu kuin tehty.
Minulla samantapainen äiti, jonka elämän suurin virhe oli mennä naimisiin isäni kanssa (oli jo raskaana). Ottajiahan hänellä olisi ollut vaikka kuinka ja ties mitä hänestä olisi tullut, mutta isäni. Jälkeenpäin ajatellen olihan se sairasta, kuinka hän minun kuulteni haukkui isää ja ystävänsä kanssa rääpi kaiken ja sanoi minustakin, että tämä "Tiina" myös vihaa isäänsä.
Isäni kuollessa äiti oli 57 eli olisihan siinä ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta ei, kaikki oli jo pilalla.
Täytyy kyllä ihmetellä millaisia Milanon muotisuunnittelijoita näistä kaikista olisi tullutkaan...
Mietin suhtautuuko osa tänne kirjoittelijoista yhtä ivallisesti omiin lapsiinsa kuin suhtautuu AP:n kirjoitukseen. Sitten ihmetellään, kun lapset eivät käy vanhana katsomassa. Toki syyn yksinäisyydelleen tietävät itsekin, mutta on helpompi yrittää syyllistää muutenkin henkisesti pahoinpideltyjä lapsiaan käymään kuin tehdä täyskäännöstä enää elämän ehtoopuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Sen elämässä on oppinut, ettei veri ole vettä sakeampaa. Ihmissuhteet perustuvat yksilöiden väliseen kunnioitus- ja kiintymyssuhteeseen, ei sukulaisuuteen eikä yhteiseen historiaan. Joskus hyvillä lapsilla on paskat vanhemmat, joskus paskoilla lapsilla on hyvät vanhemmat. Jos niin käy, ei ole mikään pakko pitää yllä välejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös kotoisin lestakylästä Pohjanmaalta. Isäni asui siellä kuolemaansa asti, äiti muutti sinne 80-luvulla töiden perässä ja lopulta rakastui isääni ja jäi. Äitini inhosi siellä asumista alusta loppuun asti, ja tilasi muuttokuorman puolen vuoden päästä isäni hautajaisista. Äiti on myös kotoisin lähikunnasta ja oli lukiossa vannonut ettei enää ikinä asuisi vastaavissa oloissa. Mutta kuinka sitten kävikään.
Äiti muutti samaan isoon kaupunkiin missä minä perheineni asun. Hän jankkaa yhä monta vuotta muuton jälkeenkin sitä, kuinka kamalaa hänen elämänsä siellä kylässä oli. Ei millään pysty nauttimaan ison kaupungin menosta, vaikka itse halusi muutosta elämäänsä. Istua nyhjöttää kaksiossaan, ei käy muualla kuin kaupassa eikä harrasta mitään. Märehtii vain mennyttä elämäänsä ja menetettyjä nuoruuden mahdollisuuksia, kun päätti jäädä isän luokse.
Aina kun näen äitiäni, joudun ottamaan beetasalpaajia. Se valittaminen syö mut hengiltä. Ja ei ole kiva tajuta, että en oikeastaan ollut toivottu lapsi ja senhän äiti on jo myöntänytkin, ettei oikeastaan ikinä olisi halunnut avioitua ja tehdä sairaanhoitajan töitä. Hän olisi halunnut vaatesuunnittelijaksi Milanoon, lahjakas kun oli käsitöissä.Tuo on kyllä surullinen tarina. Ei ihme, jos lestadiolaiskylässä katkeroituu syvästi. Vaikea tuosta on päästä irti kun ”elämä meni jo”. Yrittäisi nyt edes nauttia loppuelämästä kaupungissa, mutta helpommin sanottu kuin tehty.
Mutta omapahan on valintansa muuttaa sellaiseen ja kitua siellä. Ei lainkaan sympatiaa tällaisille, varsinkin kun se mielipaha puretaan omiin lapsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Vierailija kirjoitti:
"Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri."
No aika periferiassa olet asunut, jos v 2000 oli noin takapajuista. Eihän parikymmentä vuotta sitten enää ole tarvittu maatilalla runsaasti työvoimaa, vaan yksi (jos sekään) ottaa tilan hoitoonsa ja muut lähtevät muualle töihin.
Itse olen hyvin pieneltä paikkakunnalta, missä oli jo 1960-luvulla mahdollisuus käydä oppikoulu ja lukio. Ja kyllä sieltäkin lukiosta lähdettiin opiskelemaan lääkäriksi, diplomi-insinööriksi, tutkijoiksi jne. Ja sillon mentiin opiskelemaan lainarahalla ja vanhempien panostus rahallisesti oli todella tärkeää.
Usko pois, Suomesta löytyy hyvinkin paljon tällaisia paikkakuntia. Itse olen kotoisin vähävaraisesta perheestä enkä kyllä olisi pärjännyt, jos koulutus olisi ollut maksullista. Vanhemmat eivät voineet rahallisesti juuri auttaa etenkin kun isäni oli sairaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Samaa mieltä. Usein ylenkatsomme vanhempiemme pientä ja tapahtumaköyhää elämää.
Kuitenkin jossain vaiheessa tulee normaalisti aika, jolloin miettii niitä omia juuriaan ja lapsuuttaan. Kun tajuaa elämän rajallisuuden ja sen lyhyyden, alkavat monet asiat menettää merkitystään. Toisaalta kannamme itsessämme niitä malleja, mitä saimme lapsuudessamme. Samaa mallia todennäköisesti toteutatte myös suhteessa omiin lapsinne.
Vanhassa sadussa piilee pieni totuus:
Kuvailemasi tarina on opettavainen satu, joka tunnetaan usein nimellä "Vanha vaari ja pojanpoika" (tai Grimmin veljesten versiona Der alte Großvater und der Enkel). Sama teema esiintyy myös Zacharias Topeliuksen tuotannossa.
Kirjastot.fi +1
Sadun juoni lyhyesti:
Tilanne: Perheen vanha, vapiseva isoisä ei pysty enää syömään siististi, ja ruokaa läikkyy. Perheen vanhemmat (isä ja äiti) kyllästyvät tähän ja laittavat isoisän syömään nurkkaan puupurkilosta/kaukaloosta, kun muut syövät pöydässä.
Käänne: Perheen pieni poika alkaa vuoleskella puusta kaukaloa. Vanhempien tiedustellessa poika kertoo vuolevansa sitä heille, jotta heillä on mistä syödä, kun he tulevat vanhoiksi.
Opetus: Vanhemmat ymmärtävät oman kiittämättömyytensä ja kovuutensa. He häpeävät tekoaan, pyytävät isoisältä anteeksi ja kutsuvat hänet takaisin yhteiseen ruokapöytään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
Maatilaan on hiukan hankala nykyisin jatkaa ilman koulutusta?
Eipä kummoinen tietomäärä ole sinullakaan jos tuota et tiennyt.
Oletko ap. edes tutustunut siihen lapsuutesi kurjaan kotikuntaasi , jota kommentista päätellen suuresti halveksit?
Maaseudulla asuu paljon muitakin kuin vanhuksia ja suurin osa asukkaista ovat työssäkäyviä omassa kunnassa tai naapurikunnassa yrittäjiä, opettajia, arkkitehtejå, lääkäreitä jne. ja kunnassa vain muutama maanviljeliä. Ja kyllä, myös maaseudulla pidetään tärkeänä koulutusta ja sivistystä. Jotenkin annat itsestäsi hyvin mustavalkoisen kuvan, kun luulisi, kun olet noin fiksu ja hyvät sosiaaliset taidot, juttu luistaa kenen kanssa tahansa ja aina voi viedä keskustelua sinne mistä pitää.
Satu "vanha vaari ja pojanpoika" oli minun lapsuudessa sellainen, että pienenäkin piti osata syödä siististi ja vahingoistakin huudettiin. Yhden kerran satuin kaatamaan puolillaan olleen maitolasin ja muistan, miten peloissani väänsin itkua, joka suututti isää vielä lisää.
Anteeksi mitä? Puhu vain omasta puolestasi, tämä on minun kokemukseni omalta paikkakunnaltani. Ei ollut monilapsisia perheitä juurikaan, max 2 lasta.