Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Minä olen aikuisten lasteni kanssa puhunut etukäteen avoimesti omasta taustastani- lapsuuteni köyhyydestä ja kaltoinkohtelustani jotka ovat olleet juurisyy omaan puutteelliseen toimintaani äitinä.

Olen ollut nöyrä, pyytänyt anteeksi ja ollut valmis keskustelemaan asioista. Ylisukupolvisuus on tärkeä asia tietää ja ymmärtää että osaa korjata asioita. 

Suhde lapsiin on hyvä ja on ilo nähdä, miten hyviä vanhempia he itse ovat lapsilleen! 

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Ymmärrän tämän. Mutta jos äitisi on mielestäsi ahdasmielinen etkä halua hänen kanssaan läheistä suhdetta, oletko syyllistänyt häntä siitä, minkälainen hän sinun mielestäsi on. Olisiko sinulle mielestäsi oikeus tehdä niin?

Ap

Hesari täynnä ihmissuhdejuttuja, joita voi lukea mistä vain mediasta, ja tilaukset vähenee. Miksihän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Ymmärrän tämän. Mutta jos äitisi on mielestäsi ahdasmielinen etkä halua hänen kanssaan läheistä suhdetta, oletko syyllistänyt häntä siitä, minkälainen hän sinun mielestäsi on. Olisiko sinulle mielestäsi oikeus tehdä niin?

 

Ap

Syyllistämisestä ei ole apua. Välimme ovat muodolliset ja uskoisin asian olevan kipeä äidilleni.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aikuisten lasteni kanssa puhunut etukäteen avoimesti omasta taustastani- lapsuuteni köyhyydestä ja kaltoinkohtelustani jotka ovat olleet juurisyy omaan puutteelliseen toimintaani äitinä.

Olen ollut nöyrä, pyytänyt anteeksi ja ollut valmis keskustelemaan asioista. Ylisukupolvisuus on tärkeä asia tietää ja ymmärtää että osaa korjata asioita. 

Suhde lapsiin on hyvä ja on ilo nähdä, miten hyviä vanhempia he itse ovat lapsilleen! 

Tiedätkö mitä, minäkin kyllä olen kertonut lapselleni omasta taustastani. Olen ollut nöyrä ja pyytänyt anteeksi, mutta olen tehnyt sen hänen mielestään väärin. Olet niin kuin minä ennen kuin lapseni meni terapiaan. Sinunkin luulosi omasta erinomaisuudestasi voi jonain päivänä romahtaa. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap on rajaton. Siitä kertoo se, että hän tekee tuollaisen aloituksen.

Sinä olet käynyt terapiassa, kun toistelet samoja fraaseja. Totuus on se, että en ole sen rajattomampi kuin lapsenikaan. Kyllä minun mielestäni hänen käytöksensä on ollut enemmän rajatonta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aikuisten lasteni kanssa puhunut etukäteen avoimesti omasta taustastani- lapsuuteni köyhyydestä ja kaltoinkohtelustani jotka ovat olleet juurisyy omaan puutteelliseen toimintaani äitinä.

Olen ollut nöyrä, pyytänyt anteeksi ja ollut valmis keskustelemaan asioista. Ylisukupolvisuus on tärkeä asia tietää ja ymmärtää että osaa korjata asioita. 

Suhde lapsiin on hyvä ja on ilo nähdä, miten hyviä vanhempia he itse ovat lapsilleen! 

Oot purkanut traumaasi omiin lapsiisi?

Olet erottanut mummun lapsenlapsista???

just joo

Et vain pysty hyväksymään lapsesi erillisyytä, etkä ymmärrä mikä on kaltoinkohtelua. Lapsi syyttelee sinua, koska luulee sinun oleavan läheinen, vaikka et ole sitä kuin omilla ehdoillasi. Sitä fantasiamaailmaa ei ole enää, vaan lapsesi elää omaa elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Ymmärrän tämän. Mutta jos äitisi on mielestäsi ahdasmielinen etkä halua hänen kanssaan läheistä suhdetta, oletko syyllistänyt häntä siitä, minkälainen hän sinun mielestäsi on. Olisiko sinulle mielestäsi oikeus tehdä niin?

 

Ap

Syyllistämisestä ei ole apua. Välimme ovat muodolliset ja uskoisin asian olevan kipeä äidilleni.

Olen hirveän pahoillani puolestasi. Vaikka asia varmasti on kipeä äidillesi, sinä olet se, joka siitä kärsii enemmän. Koko loppuelämäsi. Mutta ehkä jonain päivänä sen ymmärrät ja toivottavasti silloin ei ole liian myöhäistä. Toivottavasti pystyt kuitenkin ympäröimään itsesi vain mielestäsi täydellisillä ihmisillä.

Ap

Luin tuon jutun läpi ja mielestäni siellä oli monia ns. sos-kohtia ikääntyneen äidin suusta. 

"Kun lapseni aloitti syyttelynsä, päälleni laskeutui sama pimeys, jonka koin aikoinaan sairastuttuani henkisesti. Tunsin turvattomuutta, pelkoa, hyväksikäytön tuntua ja pahaa oloa." > Lapsi vain syyttelee "turhaan", mutta HÄN voi huonosti ja tuntee pahaa oloa ja pelkää sairastuvansa. Missä empatia oman lapsen ihan vastaavaa oloa kohtaan? Uhriutumispisteet katossa.

"Siksi minun oli tehtävä valinta: joko annan lapseni sairastuttaa minut henkisesti tai teen hänelle selväksi, että hänen oikeutensa elämäni riepottelemiseen on loppu." > Aika karulta kuulostaa, että oma äiti väittää lapsensa riepottelevan hänen elämäänsä. Tällaisesta tilanteesta voitaisiin mielestäni puhua, jos lapsi systemaattisesti käyttäisi hyväksi, esimerkiksi lainaisi jatkuvasti rahaa, käyttäisi huumeita, varastaisi vanhemmalta, valehtelisi koko ajan. Se, että ei aina vastaa halaukseen lämpimästi ja kyselee omasta menneisyydestään, nostaa vaikeita aiheita pöydälle, ei ole riepottelua, vaan normaalia ihmissuhteissa tapahtuvaa tunne-elämää. 

"Suhde lapsiini on muuttunut: olen luonut heihin tiukemmat rajat. Ennen avauduin auliisti kaikesta liiankin helposti, osaksi varmasti menneisiin tapahtumiin liittyvien syyllisyydentunteiden vuoksi." > Tämä äiti pitää omia avautumisiaan ilmeisesti jotenkin lahjana lapsille, vaikka tilanne on luultavasti päinvastoin. Kenenkään lapsen ei pitäisi joutua olemaan roska-astia oman äitinsä avautumisille. Keskustella voi, mutta tästä välittyy mielikuva, että tämä äiti on syytänyt lapsilleen luultavasti tarpeetontakin tietoa omista tunteistaan ja elämänsä käänteistä. 

Lopuksi: Lapsen ja äidin suhde ei ole tasaveroinen ihmissuhde, kuten avioparilla tai hyvillä ystävillä. Se on vastuusuhde, jossa äiti on aina, hautaan asti, erilaisessa asemassa kuin lapsi. 

Lapsilta ei tietenkään pidä sietää mitä hyvänsä, mutta inhimillistä ja empaattista olisi ottaa vastaan oman lapsen pahaa mieltä ja keskustella hänen kanssaan menneisyydestä, jos lapsi sitä tarvitsee. Rajat voisi vetää siihen, että ketään ei haukuta ja eri mieltä saa olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Ymmärrän tämän. Mutta jos äitisi on mielestäsi ahdasmielinen etkä halua hänen kanssaan läheistä suhdetta, oletko syyllistänyt häntä siitä, minkälainen hän sinun mielestäsi on. Olisiko sinulle mielestäsi oikeus tehdä niin?

 

Ap

Syyllistämisestä ei ole apua. Välimme ovat muodolliset ja uskoisin asian olevan kipeä äidilleni.

Olen hirveän pahoillani puolestasi. Vaikka asia varmasti on kipeä äidillesi, sinä olet se, joka siitä kärsii enemmän. Koko loppuelämäsi

En todellakaan kärsi.

Vierailija kirjoitti:

Et vain pysty hyväksymään lapsesi erillisyytä, etkä ymmärrä mikä on kaltoinkohtelua. Lapsi syyttelee sinua, koska luulee sinun oleavan läheinen, vaikka et ole sitä kuin omilla ehdoillasi. Sitä fantasiamaailmaa ei ole enää, vaan lapsesi elää omaa elämäänsä.

Ah,nämä fraasit jälleen. 

Ap

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Ottamatta kantaa mihinkään muuhun, lasta pitäisi kasvattaa rakkaudella Ja kunnioituksella. Jos tämä ei onnistu, jotain on jo pielessä.

Kyllä se on sinulla peiliin katsomisen paikka.

Kanna vastuu teoistasi ja tekemättä jättämisistäsi. Pyydä anteeksi. Voit sanoa, että yritit parhaasi, olet pahoillasi, että toimintasi on aiheuttanut lapsellesi surua. Että teet kaikkesi auttaaksesi häntä ja toivot, että hän kertoo sinulle, miten voit toimia jatkossa paremmin. Kerro, että haluaisit kovasti olla osa lapsesi elämää, mutta ymmärrät, jos hän tarvitsee aikaa ja tilaa käsitellä tunteitaan erillään sinusta.

Minä olen tehnyt noin ja se on kannattanut. Niele ylpeytesi ja ymmärrä, että ainoa tapa säilyttää suhde lapseesi on se, että annat hänen kokea asiat juuri niin kuin hän ne kokee, arvostelematta ja tuomitsematta. Jokainen vanhempi on loppujen lopuksi huono vanhempi. Jokainen aiheuttaa tahtomattaan lapsilleen myös traumoja. Se, selviääkö suhteenne siitä yli, on sinun käsissäsi.

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa: vastuu on aina vanhemmalla. Jos sinä olet mokannut, kanna vastuusi. Jos lapsesi on mokannut, ole hänen tukenaan, tarjoa ymmärrystä ja apua. 



Tietenkään sinun ei kuulu sietää lapseltasi törkeää käytöstä: väkivaltaa, haukkumista, uhkailua tms. Tällaiseen sinun pitää vetää rajat. Mutta normaalia kriittistä palautetta vanhemman on vain pakko kestää, jos haluaa olla hyvä vanhempi. Jos siihen ei suostu, on hyväksyttävä se, että lapsi ei pahimmillaan halua olla kanssasi enää missään tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Luin tuon jutun läpi ja mielestäni siellä oli monia ns. sos-kohtia ikääntyneen äidin suusta. 

"Kun lapseni aloitti syyttelynsä, päälleni laskeutui sama pimeys, jonka koin aikoinaan sairastuttuani henkisesti. Tunsin turvattomuutta, pelkoa, hyväksikäytön tuntua ja pahaa oloa." > Lapsi vain syyttelee "turhaan", mutta HÄN voi huonosti ja tuntee pahaa oloa ja pelkää sairastuvansa. Missä empatia oman lapsen ihan vastaavaa oloa kohtaan? Uhriutumispisteet katossa.

"Siksi minun oli tehtävä valinta: joko annan lapseni sairastuttaa minut henkisesti tai teen hänelle selväksi, että hänen oikeutensa elämäni riepottelemiseen on loppu." > Aika karulta kuulostaa, että oma äiti väittää lapsensa riepottelevan hänen elämäänsä. Tällaisesta tilanteesta voitaisiin mielestäni puhua, jos lapsi systemaattisesti käyttäisi hyväksi, esimerkiksi lainaisi jatkuvasti rahaa, käyttäisi huumeita, varastaisi vanhemmalta, valehtelisi koko ajan. Se,

Olet oikeassa. Normaalihko lapsi ei todellakaan halua olla mikään vanhemman terapeutti tai kuunnella tasaisin väliajoin kuinka kymmeniä vuosia vanhoja asioita jauhetaan (yksipuolisesti) kuolemanväsymykseen asti. Ei mistään syystä.

Lapsen ei tarvitse  eikä saa olla vanhempien terapeutti tai valitusten kuuntelija. 

Vanhemman pitää olla lapsensa turva.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on sinulla peiliin katsomisen paikka.

Kanna vastuu teoistasi ja tekemättä jättämisistäsi. Pyydä anteeksi. Voit sanoa, että yritit parhaasi, olet pahoillasi, että toimintasi on aiheuttanut lapsellesi surua. Että teet kaikkesi auttaaksesi häntä ja toivot, että hän kertoo sinulle, miten voit toimia jatkossa paremmin. Kerro, että haluaisit kovasti olla osa lapsesi elämää, mutta ymmärrät, jos hän tarvitsee aikaa ja tilaa käsitellä tunteitaan erillään sinusta.

Minä olen tehnyt noin ja se on kannattanut. Niele ylpeytesi ja ymmärrä, että ainoa tapa säilyttää suhde lapseesi on se, että annat hänen kokea asiat juuri niin kuin hän ne kokee, arvostelematta ja tuomitsematta. Jokainen vanhempi on loppujen lopuksi huono vanhempi. Jokainen aiheuttaa tahtomattaan lapsilleen myös traumoja. Se, selviääkö suhteenne siitä yli, on sinun käsissäsi.

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa:

Niin, vaikka lapseni onkin minulle kalleinta maan päällä, mielestäni on kohtuutonta, että minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, minkälainen olen. Ja kuten sanoin jo tuossa edellä, olen pyytänyt anteeksi, mutta olen tehnyt sen hänen mielestään väärin. Silloin ollaan mielestäni sellaisten asioiden kanssa tekemissä, johon minulla ei ole mahdollista vaikuttaa. Jos hän tulee siihen lopputulokseen, että ei halua olla kanssani tekemisissä, hän saa sen valinnan tehdä. Olen itse elänyt aikuisuuteni niin, että olen ollut vanhempieni kanssa tekemissä ja lapsenikin on heidän kanssaan ollut tekemissä. Jos hän ei näe minua tarpeeksi arvokkaaksi siihen, että olen yksi lenkki hänen ja mahdollisten tulevien lapsien elämässä, se on hänen valintansa. Kaikkeen en voi vaikuttaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Lapsen ei tarvitse  eikä saa olla vanhempien terapeutti tai valitusten kuuntelija. 

Vanhemman pitää olla lapsensa turva.

Entä jos elämä ei ole täydellistä? Entä jos arjessa on riitaa ja muuta epätäydellistä. Entä jos vanhempi siitä huolimatta yrittää parhaansa? Eikö hän siitä huolimatta ole lapsensa turva?