Lue keskustelun säännöt.
Mies eristäytynyt kotiin, ehkä pitäisi puhua jo syrjäytymisestä?
14.04.2026 |
Olen ihan hukassa tämän tilanteen kanssa. Olemme olleet mieheni kanssa 10+ vuotta yhdessä. Parisuhteessa näennäisesti kaikki hyvin.
Mies on tehnyt jo vuosia töitä pelkästään etänä kotoa käsin. Vielä viime työnantajalla työskennellessään hän lähti edes kerran tai kaksi vuodessa työporukan kanssa menoihin, mutta nykyisen työnantajan palveluksessa hän ei ole lähtenyt mihinkään työpaikan juttuihin mukaan. Kuulostaa ehkä oudolta ongelmalta, mutta mies ei käy muutenkaan missään. Hänellä ei ole ainuttakaan kaveria. Hän ei käy itsekseen missään muualla kuin kävelylenkeillä. Ei siis oikeasti missään.
Näennäisesti parisuhteessa siis kaikki hyvin, mutta tämä miehen eristäytyminen kotiin on aiheuttanut sen, että hän on jatkuvasti vihainen minulle minun omista menoistani. Vaikka kuinka yritän sanoa miehelle, että menee itse ja tekee mitä ikinä haluaa, niin mies vain nyhjää kotona. Jos ehdotan jotain uutta ja spontaania yhteistä menoa sekään ei käy.
Miehessäni on siis aivan selkeitä eristäytyneen ihmisen piirteitä. Hän kuormittaa meidän perhettämme, sillä hänellä ei ole ketään kenen kanssa puhua, paitsi minä ja lapset. Niinpä varsinkin lapset joutuvat minusta tarpeettoman kiukuttelun ja hermostumisen kohteeksi, jos töissä ei mene hyvin tai ilma on ulkona huono.
En halua erota, eikä se ole tässä aikomuksena. Mutta mitä voin tehdä? Olen oikeasti huolissani, sillä varsinkin viimeisen vuoden sisään mies on tosiaan alkanut purkaa tilannetta jo meihin perheenjäseniin. Minusta hän yksinkertaisesti tarvitsisi vain muita sosiaalisia piirejä, mutta millä aikuista ihmistä pakottaa tapaamaan muita ihmisiä? Pelkään, että tilanne vain pahenee, jos se saa jatkua jatkumistaan.
Kommentit (175)
Ero. Ei tuollaist mölliä kukaan jaksa katsoa. Mölli luiskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen näitä eroviestejä lasten takia.
Eroaisko jengi myös, jos miehellä olisi syöpä ja olisi väsynyt ja kiukkuinen hoitojen takia?
Jotkut kyllä tekee niinkin, kun itse ei käsitä tilannetta. Se on itsekkään pelkurin tie.
Masentunut ottaa harvoin apua vastaan ja se siinä raskainta on. Eikä masentunut parane ainakaan silloin, kun joku mahdollistaa hänen kotona makaamisen. Tiedän mistä mistä puhun. Itse paranin vain siksi, että asuin yksin ja oli pakko liikkua ulos asunnosta, jos halusi pysyä hengissä.
Kukaan ei halua olla masentunut ja kun tilanteensa tajuaa, niin varmasti hakee apua, jos tilanne ei ole paha.
Vakavasti sairastuneella ei ole työkaluja avun hakuun.
Sä yrität tuputtaa tuota, että masentuneen pitää reipastua, niin voi parantua. Eli sulla on vaan se oma kokemus. Sulla auttoi se, koska et ollut vakavasti sairas. Onneksi.
Nimim. Kymmenisen vuotta mielenterveyskuntoutujien kanssa työskennellyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo. Eli kerrot heille, miksi teillä on jatkuvasti kotona jokin ongelma, jolle ei tehdä mitään eikä tehdä siitä tabua. Vähän kuin äiti selittää lapsille, että isi kännää nyt, kun sillä on niin rankkaa, eikä meidän pidä välittää siitä, että se tuhoaa meidän mahdollisuuden kodin turvalliseen ilmapiiriin.
Olen teinien kanssa saanut hyvinkin avointa keskustelua tästä aiheesta. Heillä on kavereillaan vastaavia haasteita ym, ovat saaneet vertaistukea ystäväpiiriltään ja olen kannustanut lapsia käymään esim koulukuraattorin juttusilla, jos kotona ahdistaa. Meillä on hyvä keskusteluyhteys lasten kanssa perheen tilanteesta. Tiedän vastuuni tässä tilanteessa vanhempana, ja yritän täyttää sen parhaani mukaan, enkä vain altista lapsia epäinhimillisille oloille kotona.
Tämä on jo täysin vinksahtanutta. Vastuutat lapsia täysin avoimesti sietämään ja purkamaan tilannetta, jonka te vanhemmat olette luoneet. Perheen toisen aikuisen laiminlyönnit sivuutat olankohautuksella ja keskustelet syvällisesti lapsillesi, että mitäs nyt kun isi raivoaa teille ja linnoittautuu kotiin, ja minä ihana äiskä en tee tilanteelle kerrassaan mitään! Juteltaisko puteltaisko siitä pikkusen!
Ei v it T tu mitä elämää. Lapset huostaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vuosia sitten seurannut sivusta pariakin vastaavaa liittoa. Toisessa vaimo jaksoi vuosikaudet sinnitellä, vaikka ulkopuolisen silmin ero olisi ollut ainoa järkevä ratkaisu. Mies oli todella ilkeä, käpertynyt omaan pieneen maailmaansa. Aiemmat kaverit kadonneet elämästä eri syistä. Lopulta mies alkoi uhkailla, silloin vaimo sai voimaa lähteä liitosta. Rankka prosessi. Toisessa tapauksessa tilanne jatkuu, toivon että vaimo jättää miehen aivan lasten hyvinvointiakin ajatellen. Vuosia hän on tukenut ja ymmärtänyt miestään, palkaksi saanut vain henkiset arvet ja nujertamisen. Mainitsen vielä tuosta introverttiydestä: jos ihmisellä on sellainen luonteenpiirre, hän ei välttämättä edes perusta perhettä. Introvertti häiriintyy jopa siitä jos samassa huushollissa on muita ihmisiä, silloin hän ärtyy. Tiedän sen itsestäni. Siksi en ole koskaan halunnut perustaa perhettä, se olisi ollut piinallista itselleni ja muille. Itsetuntemus on pohja tasapainoiselle elämälle.
Niin. Minä vain niin kovasti haluaisin vielä pelastaa meidän perheen:( Meillä oli vuosia sitten todella hyvä olla yhdessä. Mutta siitä on tosiaan jo vuosia, kun muistan meidän viimeksi tehneen yhdessä jotain mukavaa niin, että mieskin olisi asiasta nauttinut. Tämä muutos on tapahtunut pikku hiljaa. En tiedä onko syy siinä, että mies jättäytyi 100% etätöihin, vai onko hän nyt todella onnellisimmillaan. Hän ei vain vaikuta siltä.
Minulla on hyvä mies. Haluaisin vain hänen elämänilonsa takaisin.
Jos tuo alkoi etätöihin siirtymisen jälkeen niin johtuu aika varmasti siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En aio erota. Mitä tehdä?
No sitten varmaan jatkaa. Et sinä voi tehdä mitään kenellekään toiselle. Voit toki kertoa miehelle että opettelee käyttäytymään ja hoitaa itsensä kuntoon, mutta ei hän välttämättä tee niin. Tuskin tekee.
Voisitko ystävällisesti suojella lapsiasi? Se on ainoa, mikä sinun PITÄÄ tehdä.
Olen yrittänyt rakentavasti puhua tilanteesta. Mies ei ole muuttanut käytöstään eikä aio niin varmaan tehdäkään.
Ja minä yritän suojella lapsiani. Yritän parhaani näillä korteilla jotka minulla on. Erokin on valtava kriisi lapsille. En oikeasti osaa sanoa olisiko se parempi vaihtoehto siihen, että nyt vain kannattelen tätä perhettä vielä seuraavatkin vuodet. Toivoisin vain niin kovasti, että löytyisi jokin keino, jolla tilannetta voitaisiin purkaa ja se helpottaisi, mutta tietenkään en voi päättää asioita miehen puolesta. Jos hän on oikeasti onnellinen näin, niin en minä voi häntä muuttaa.
Kuulostaa siltä, että olet alkanut itsekin sairastua tuosta miehesi tilanteesta, mielesi vääristyä. On kaksi täysin eri asiaa kannatella tai tukea. Tukeminen olisi sitä, että olet apuna rinnalla ja kannustava, kun toinen hakee muutosta ongelmaan, tekee töitä muutoksen eteen. Olet selkeästi kertonut ketjussa, ettei miehesi aio näin tehdä. Olet päätynyt kannattelemaan, eli suorittamaan hänenkin osuutensa. Kun yksipuolinen vetovastuu perheestä ja miehen osuudesta jatkuu riittävän kauan, uuvut itse. Kuka teitä molempia sitten kannattelee, lapsetko?
Tämä on noiden tuollaisten tilanteiden ongelma, että ihmiset jotka siinä ovat, laakkavat näkemästä kokonaiskuvaa selkeästi. Usein sitten lapsille kasaantuu liikaa henkistä ja emotionaalista vastuuta aikuisten ongelmista, ja he yrittävät sietää tilannetta ja luovia, mutta heiltä jää se oma lapsuus sivuun. Elämättä se -lapsina-.
Miehesi on aikuinen täysivaltainen ihminen, ja on ensisijaisesti vastuussa itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan, sekä toimista sen eteen. Lapsesi eivät ole vielä kykeneviä huolehtimaan omista tarpeistaan, vaan tarvitsevat siihen vanhempiaan. Myös yksi riittää, kunhan on toimintakykyinen ja tasapainoinen. Lakkaa toimimasta vanhempana miehellesi ja ole hänelle puoliso, ole vanhempi lapsillesi. Tuo pitää sisällään yhdessä tekemisen parisuhteen ja perheen eteen. Taikka eron, jos näin ei tapahdu.
Koko perheasetelma on nyt teillä vääristynyt, mutta et näe sitä itse, koska olet niin pitkään sinnitellyt tuossa tilanteessa, toivoen muutosta, elätellen toivoa paremmasta. Mutta miehesi on suoraan kertonut sekä osoittanut, että hän ei aio muuttaa mitään. Näin ollen muutosta ei voi tulla. Muutos ei tule toivomalla, ainoastaan tekemällä.
Sinun on aika katsoa totuutta silmiin. Se on todennöisesti syy, miksi myös kirjoitit palstalle. Halusit muidenkin ihmisten näkökulmia, koska olet alkanut herätä tilanteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Koska rakastan miestäni. Uskon, että asiat voivat vielä kääntyä parempaan suuntaan. Luulen, että miehen käytöksen takana on jotain muuta, kuin tarkoitus olla kiukkuinen.
Jokaisen lapsuudenperheessä on varmasti ollut riitaisia hetkiä ja päiviä. Tämä on elämää, ei mitään tahallista altistamista.
Eli trolli. Ei kukaan täysivaltainen aikuinen voi olla näin uuno.
Mitä uunoa tuossa on? Tai siis, kuuluuko aikuisuuteen jotenkin se, että vuosikausien avioliitosta ja perheestä otetaan ero silloin, kun asiat ovat hetken huonosti? Ettei niitä edes yritetä parantaa? Vaikka meillä on nyt mennyt useampi vuosi huonompaan suuntaan, niin hetkellistä se olisi, jos olemme lopulta yhdessä vaikka 50 vuotta. Ja se on ollut minun ajatukseni tähän suhteeseen lähtiessäni.
Ja huonot ajat ovat elämää. Ne ovat elämää, eivätkä lapset mene rikki siitä, ettei jokainen päivä ole pelkkää hattaraa ja päivänpaistetta. Kuten olen yrittänyt sanoa, lapsilla asiat ihan ok. He saavat tukea ja apua, meillä on hyvä keskusteluyhteys, ja olen kannustanut heitä aina tuomaan esille, jos jokin ahdistaa tai masentaa (moni muukin asia saattaa näin tehdä). Kyse on heidän isästään. Eikä hän ole huono isä, vaikka ei olekaan ollut oma itsensä nyt muutamaan vuoteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykypäivän ratkaisuehdotuksena on näköjään heti ero. Mitään vastoinkäymisiä tai puolison sairastumista vaikkapa masennukseen ei siedetä.
Kuitenkin papin, seurakunnan ja Jumalan edessä kirkon alttarilla on luvattu kulkea yhdessä elämän loppuun saakka niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Miksi luvataan olla tukena myös vastoinkäymisissä, jos ratkaisu on erota vaikeina ajanjaksoina?
Jokaisella ihmisellä on välillä vaikeaa. Joskus vaikea ajanjakso voi kestää pidempään, mutta yleensä menee ohi ja sen jälkeen koittaa taas valoisammat vuodet.
En tiedä onko trolli aloitus, mutta tunnistan tuossa miehessä hieman itseäni. Itse olin kiusattu yläasteella ja lukiossa tosi hiljainen, ja vain pari tyyppiä jutteli minulle siellä. Intissä olin semmonen outo tyyppi ja AMK, oli siellä lähinnä itseäni hieman vanhempia ystäviä, mutta ne varsinaiset ikätoverini olivat useat aika lailla syrjiviä, joten en katsonut olevani tervetullut opiskelija-bileisiinkään, vaikka pari-muutama kertaa sellaisissa kävin. Edellisissä duuneissa kävin silloin tällöin pikkujouluissa ja sellaisissa, mutta eivät ne olleet sinänsä niin hirveän optimaalisia tapahtumia minulle. Nykyisessä duunissa teen etää ja ei minulla täällä oikein ole kavereita ja ne sosiaaliset piirit on jo muodostettu, joten helposti jää yksin jossain firman tapahtumissa, tai sitten joskus jotain sananvaihtoa jos jonkun kanssa, jos hyvä tuuri käy. Mutta jotenkin tosi vaivalloista ja hankalaa ja tässä maassa muutenkin on jotain todella systemaattisesti pielessä, jos on pienikin epäilys siitä, ettei yksilö kuulu tietynlaiseen "kollektiiviin" tai "hive-mindiin", niin sellaisia yksilöitä vältellään. Aika paljon joutuu maskaamaan, jos haluaa "kuulua" ja se syö energiaa todella paljon. Tuossa mainittiin myös, että mies ei tykkää kavereidensa kanssakaan hengailla. Niinkin voi käydä, että vanhat kaverit osoittautuvat selkäänpuu...k...ttajiksi, toksisiksi ja perusteettomia hierarkioita ryhmän sisällä muodostaviksi ääl..öiksi, jota ainakin omassa kaveripiirissäni on tapahtunut, joten tämmöstäkin voi tosiaan tapahtua ja voi olla myös niin, että olet jonkun kaverin kaveri, mutta hän ei olekaan todellisuudessa sinun kaveri (mieti itse mitä tuo tarkoittaa). Ja sit jos on tottunut hengailemaan tiettyjen tyyppien kanssa ja kohdannut muutoin paljon rejektioita ja huonoja ihmiskokemuksia muutenkin, niin prosentit sosiaaliselle onnistumiselle ovat sen verran matalat, ettei vaan jaksa mennä tapaamaan uusia ihmisiä, sillä hommat eivät ole aienkaan toimineet sujuvasti. Näin se vaan joillakin ihmisillä on. Niin itselläni ainakin. Mutta harrastelen kaikkea mitä itse pystyn, kuntoilua toki myös, ja olen tyytyväinen siihen mitä itse pystyn tekemään. En niinkään kovin tyytyväinen muihin ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo. Eli kerrot heille, miksi teillä on jatkuvasti kotona jokin ongelma, jolle ei tehdä mitään eikä tehdä siitä tabua. Vähän kuin äiti selittää lapsille, että isi kännää nyt, kun sillä on niin rankkaa, eikä meidän pidä välittää siitä, että se tuhoaa meidän mahdollisuuden kodin turvalliseen ilmapiiriin.
Olen teinien kanssa saanut hyvinkin avointa keskustelua tästä aiheesta. Heillä on kavereillaan vastaavia haasteita ym, ovat saaneet vertaistukea ystäväpiiriltään ja olen kannustanut lapsia käymään esim koulukuraattorin juttusilla, jos kotona ahdistaa. Meillä on hyvä keskusteluyhteys lasten kanssa perheen tilanteesta. Tiedän vastuuni tässä tilanteessa vanhempana, ja yritän täyttää sen parhaani mukaan, enkä vain altista lapsia epäinhimillisille oloille kotona.
Tämä on jo täysin vinksahtanutta. Vastuutat lapsia täysin avoimesti sietämään ja purkamaan tilannetta, jonka te vanhemmat olette luoneet. Perheen toisen aikuisen laiminlyönnit sivuutat olankohautuksella ja keskustelet syvällisesti lapsillesi, että mitäs nyt kun isi raivoaa teille ja linnoittautuu kotiin, ja minä ihana äiskä en tee tilanteelle kerrassaan mitään! Juteltaisko puteltaisko siitä pikkusen!
En vastuuta lapsia heidän isänsä käytöksestään, en tietenkään. Mutta totta kai lasten kanssa keskustellaan avoimesti perheen asioista. Parempi se on minusta, kuin kertoa lapsille, että hei, isänne vähän kiukuttelee, se on ero nyt.
Teidän silmissänne mies on nyt joku tahallaan raivoava ja perhettään laiminlyövä hirviö, mutta hän ei ole sellainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska rakastan miestäni. Uskon, että asiat voivat vielä kääntyä parempaan suuntaan. Luulen, että miehen käytöksen takana on jotain muuta, kuin tarkoitus olla kiukkuinen.
Jokaisen lapsuudenperheessä on varmasti ollut riitaisia hetkiä ja päiviä. Tämä on elämää, ei mitään tahallista altistamista.
Eli trolli. Ei kukaan täysivaltainen aikuinen voi olla näin uuno.Mitä uunoa tuossa on? Tai siis, kuuluuko aikuisuuteen jotenkin se, että vuosikausien avioliitosta ja perheestä otetaan ero silloin, kun asiat ovat hetken huonosti? Ettei niitä edes yritetä parantaa? Vaikka meillä on nyt mennyt useampi vuosi huonompaan suuntaan, niin hetkellistä se olisi, jos olemme lopulta yhdessä vaikka 50 vuotta. Ja se on ollut minun ajatukseni tähän suhteeseen lähtiessäni.
Ja huonot ajat ovat elämää. Ne ovat elämää, eivätkä lapset mene rikki siitä, ettei jokainen päivä ole pelkkää hattaraa ja päivänpaistetta. Kuten olen yrittänyt sanoa, lapsilla asiat ihan ok. He saavat tukea ja apua, meillä on hyvä keskusteluyhteys, ja olen kannustanut heitä aina tuomaan esille, jos jokin ahdistaa tai masentaa (moni muukin asia saattaa näin tehdä). Kyse on heidän isästään. Eikä hän ole huono isä, vaikka ei olekaan ollut oma itsensä nyt muutamaan vuoteen.
Lapset ovat jo menneet rikki kannatellessaan mielen sairauteen uponnutta isäänsä ja rakastumisen tunteessa vellovaa äitiään. Nyt on korjaussarjan aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syrjäytyneitä miehiä on aina ollut ja ne pysyvät syrjäytyneinä niin pitkään, kun se mahdollistetaan. Mieti miten paljon sinä passaat miestäsi, mutta hoitaako kukaan sinua koskaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska rakastan miestäni. Uskon, että asiat voivat vielä kääntyä parempaan suuntaan. Luulen, että miehen käytöksen takana on jotain muuta, kuin tarkoitus olla kiukkuinen.
Jokaisen lapsuudenperheessä on varmasti ollut riitaisia hetkiä ja päiviä. Tämä on elämää, ei mitään tahallista altistamista.
Eli trolli. Ei kukaan täysivaltainen aikuinen voi olla näin uuno.Mitä uunoa tuossa on? Tai siis, kuuluuko aikuisuuteen jotenkin se, että vuosikausien avioliitosta ja perheestä otetaan ero silloin, kun asiat ovat hetken huonosti? Ettei niitä edes yritetä parantaa? Vaikka meillä on nyt mennyt useampi vuosi huonompaan suuntaan, niin hetkellistä se olisi, jos olemme lopulta yhdessä vaikka 50 vuotta. Ja se on ollut minun ajatukseni tähän suhteeseen lähtiessäni.
Ja huonot ajat ovat elämää. Ne ovat elämää, eivätkä lapset mene rikki siitä, ettei jokainen päivä ole pelkkää hattaraa ja päivänpaistetta. Kuten olen yrittänyt sanoa, lapsilla asiat ihan ok. He saavat tukea ja apua, meillä on hyvä keskusteluyhteys, ja olen kannustanut heitä aina tuomaan esille, jos jokin ahdistaa tai masentaa (moni muukin asia saattaa näin tehdä). Kyse on heidän isästään. Eikä hän ole huono isä, vaikka ei olekaan ollut oma itsensä nyt muutamaan vuoteen.
Lapset ovat jo menneet rikki kannatellessaan mielen sairauteen uponnutta isäänsä ja rakastumisen tunteessa vellovaa äitiään. Nyt on korjaussarjan aika.
Minun lapseni elävät ihan normaalia elämää. Yksi heistä on jo aikuinen ja pärjää vallan mainiosti, meillä lämpimät välit. Olemme hänenkin kanssa jutelleet isän tilanteesta, ja hän tiedostaa asian monet puolet. Teinit elävät myös omia elämiään, ajellaan mopoilla ja tapaillaan tyttöjä koulunkäynnin lisäksi. Kutosluokkalainen on oma hyväntuulinen itsensä. Lapseni voivat hyvin, heillä on laaja tukiverkko ympärillään, paljon rakastavia ihmisiä.
Te harhauduitte nyt ajattelemaan, että mies on tahallaan lapsille AINA ilkeä, ja on AINA ollutkin, ja haluaa vain pahaa kaikille. Minusta hän on eristäytynyt, toisinaan huonolla tuulella, ja eksynyt nyt elämässään. Ja haluaisin auttaa häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko trolli aloitus, mutta tunnistan tuossa miehessä hieman itseäni. Itse olin kiusattu yläasteella ja lukiossa tosi hiljainen, ja vain pari tyyppiä jutteli minulle siellä. Intissä olin semmonen outo tyyppi ja AMK, oli siellä lähinnä itseäni hieman vanhempia ystäviä, mutta ne varsinaiset ikätoverini olivat useat aika lailla syrjiviä, joten en katsonut olevani tervetullut opiskelija-bileisiinkään, vaikka pari-muutama kertaa sellaisissa kävin. Edellisissä duuneissa kävin silloin tällöin pikkujouluissa ja sellaisissa, mutta eivät ne olleet sinänsä niin hirveän optimaalisia tapahtumia minulle. Nykyisessä duunissa teen etää ja ei minulla täällä oikein ole kavereita ja ne sosiaaliset piirit on jo muodostettu, joten helposti jää yksin jossain firman tapahtumissa, tai sitten joskus jotain sananvaihtoa jos jonkun kanssa, jos hyvä tuuri käy. Mutta jotenkin tosi vaivalloista ja hankalaa ja tässä maassa muutenkin on jotain todella systemaattisesti pielessä, jos on pienikin epäilys siitä, ettei yksilö kuulu tietynlaiseen "kollektiiviin" tai "hive-mindiin", niin sellaisia yksilöitä vältellään. Aika paljon joutuu maskaamaan, jos haluaa "kuulua" ja se syö energiaa todella paljon. Tuossa mainittiin myös, että mies ei tykkää kavereidensa kanssakaan hengailla. Niinkin voi käydä, että vanhat kaverit osoittautuvat selkäänpuu...k...ttajiksi, toksisiksi ja perusteettomia hierarkioita ryhmän sisällä muodostaviksi ääl..öiksi, jota ainakin omassa kaveripiirissäni on tapahtunut, joten tämmöstäkin voi tosiaan tapahtua ja voi olla myös niin, että olet jonkun kaverin kaveri, mutta hän ei olekaan todellisuudessa sinun kaveri (mieti itse mitä tuo tarkoittaa). Ja sit jos on tottunut hengailemaan tiettyjen tyyppien kanssa ja kohdannut muutoin paljon rejektioita ja huonoja ihmiskokemuksia muutenkin, niin prosentit sosiaaliselle onnistumiselle ovat sen verran matalat, ettei vaan jaksa mennä tapaamaan uusia ihmisiä, sillä hommat eivät ole aienkaan toimineet sujuvasti. Näin se vaan joillakin ihmisillä on. Niin itselläni ainakin. Mutta harrastelen kaikkea mitä itse pystyn, kuntoilua toki myös, ja olen tyytyväinen siihen mitä itse pystyn tekemään. En niinkään kovin tyytyväinen muihin ihmisiin.
Vika ei ole aina muissa ihmisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En aio erota. Mitä tehdä?
No sitten varmaan jatkaa. Et sinä voi tehdä mitään kenellekään toiselle. Voit toki kertoa miehelle että opettelee käyttäytymään ja hoitaa itsensä kuntoon, mutta ei hän välttämättä tee niin. Tuskin tekee.
Voisitko ystävällisesti suojella lapsiasi? Se on ainoa, mikä sinun PITÄÄ tehdä.
Olen yrittänyt rakentavasti puhua tilanteesta. Mies ei ole muuttanut käytöstään eikä aio niin varmaan tehdäkään.
Ja minä yritän suojella lapsiani. Yritän parhaani näillä korteilla jotka minulla on. Erokin on valtava kriisi lapsille. En oikeasti osaa sanoa olisiko se parempi vaihtoehto siihen, että nyt vain kannattelen tätä perhettä vielä seuraavatkin vuodet. Toivoisin vain niin kovasti, että löytyisi jokin keino, jolla tilannetta voitaisiin purkaa ja se helpottaisi, mutta tietenkään en voi päättää asioita miehen puolesta. Jos hän on oikeasti onnellinen näin, niin en minä voi häntä muuttaa.
Siis aiot alistaa itsesi ja lapset seuraamaan kiukuttelevan masennuspotilaan oikkuja? Et uskalla enää poistua omasta kodistasi ilman lapsia, kun miehesi ”kiukuttelee” (lue: käyttää henkistä väkivaltaa) poissaollessasi. Lapsesi oppivat tämän mallin ja pitävät sitä aikuisina turvallisen suhteen merkkinä. Onnea tosiaan!
Minä yritän tukea ja auttaa miestäni, että hän löytäisi oman elämänsä ja elämänilonsa takaisin. En minä sitäkään ihan allekirjoita, että ero olisi aina paras vaihtoehto.
Ihanaa lukea! Ei sairasta ihmistä yksin jätetä. Ei hän ole valinnut sairastumista.
Lapset oppii paljon hyvää läheisen kohtaamisesta ja auttamisesta. Eikä niin, että juostaan karkuun oman mielihyvän takia. Kiukuttelut voi selittää sairaudella ja parempia aikoja on luvassa.
Voimia teidän perheelle.
Oppivat laittamaan omat tarpeensa sivuun ja kätkemään pahoinvointinsa. Kyllä sillä työelämässä pärjääkin pitkälle, en kiellä.
Kunnes keski-iässä romahtaa tk-eläkkeelle lopenuupuneena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En aio erota. Mitä tehdä?
No sitten varmaan jatkaa. Et sinä voi tehdä mitään kenellekään toiselle. Voit toki kertoa miehelle että opettelee käyttäytymään ja hoitaa itsensä kuntoon, mutta ei hän välttämättä tee niin. Tuskin tekee.
Voisitko ystävällisesti suojella lapsiasi? Se on ainoa, mikä sinun PITÄÄ tehdä.
Olen yrittänyt rakentavasti puhua tilanteesta. Mies ei ole muuttanut käytöstään eikä aio niin varmaan tehdäkään.
Ja minä yritän suojella lapsiani. Yritän parhaani näillä korteilla jotka minulla on. Erokin on valtava kriisi lapsille. En oikeasti osaa sanoa olisiko se parempi vaihtoehto siihen, että nyt vain kannattelen tätä perhettä vielä seuraavatkin vuodet. Toivoisin vain niin kovasti, että löytyisi jokin keino, jolla tilannetta voitaisiin purkaa ja se helpottaisi, mutta tietenkään en voi päättää asioita miehen puolesta. Jos hän on oikeasti onnellinen näin, niin en minä voi häntä muuttaa.
Siis aiot alistaa itsesi ja lapset seuraamaan kiukuttelevan masennuspotilaan oikkuja? Et uskalla enää poistua omasta kodistasi ilman lapsia, kun miehesi ”kiukuttelee” (lue: käyttää henkistä väkivaltaa) poissaollessasi. Lapsesi oppivat tämän mallin ja pitävät sitä aikuisina turvallisen suhteen merkkinä. Onnea tosiaan!
Minä yritän tukea ja auttaa miestäni, että hän löytäisi oman elämänsä ja elämänilonsa takaisin. En minä sitäkään ihan allekirjoita, että ero olisi aina paras vaihtoehto.
Ihanaa lukea! Ei sairasta ihmistä yksin jätetä. Ei hän ole valinnut sairastumista.
Lapset oppii paljon hyvää läheisen kohtaamisesta ja auttamisesta. Eikä niin, että juostaan karkuun oman mielihyvän takia. Kiukuttelut voi selittää sairaudella ja parempia aikoja on luvassa.
Voimia teidän perheelle.
Oppivat laittamaan omat tarpeensa sivuun ja kätkemään pahoinvointinsa. Kyllä sillä työelämässä pärjääkin pitkälle, en kiellä.
Me elämme lasten kanssa ihan normaalia elämää, vaikka miehellä välillä onkin kiukkuisia päiviä. Tietysti lapset aistivat sen, että isä on huonolla tuulella, mutta puhumme siitäkin. Ei meillä ole mitään "virtahepoa olohuoneessa". Puhun lapsille heidän ikätasonsa mukaisesti näistäkin asioista "miksi iskä on vihainen" ym. Ei meidän perhe-elämä ole 24/7 mitään onnetonta masennusta, meillä on joka päivä iloisia ja onnellisia hetkiä. Ei lasten tarvitse kätkeä pahaa oloaan näistä huonoista hetkistä.
Olet sokeutunut tilanteelle ja elät harhassa. Lukiessani tämän lainaamasi viestin suuni loksahti auki. Käsittämätöntä.
Tämäkin on mahdollista!
Tiedättekö, kun en minä yritä olla mikään huono ja uhrautuva marttyyriäiti. En todellakaan. Voi olla hyvinkin mahdollista, että olen hukkunut tähän omaan kuplaani, enkä vain näe tilannetta enää kokonaisuutena. Olen miettinyt oman avun hakemista, ja olen jo viikkoja pyöritellyt lapsiperhepalveluihin hakemuksen tekemistä, kun tuntuu, että omat kyvyt eivät vain enää riitä.
Silti haluan ajatella, että asian avoimella kohtaamisella ja keskustelulla on lasten kasvun ja kehityksen kannalta parempi tae, kuin sillä, että esittäisin, ettei meillä mitään haasteita olekaan.
En ymmärrä viimeistä lausetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo. Eli kerrot heille, miksi teillä on jatkuvasti kotona jokin ongelma, jolle ei tehdä mitään eikä tehdä siitä tabua. Vähän kuin äiti selittää lapsille, että isi kännää nyt, kun sillä on niin rankkaa, eikä meidän pidä välittää siitä, että se tuhoaa meidän mahdollisuuden kodin turvalliseen ilmapiiriin.
Olen teinien kanssa saanut hyvinkin avointa keskustelua tästä aiheesta. Heillä on kavereillaan vastaavia haasteita ym, ovat saaneet vertaistukea ystäväpiiriltään ja olen kannustanut lapsia käymään esim koulukuraattorin juttusilla, jos kotona ahdistaa. Meillä on hyvä keskusteluyhteys lasten kanssa perheen tilanteesta. Tiedän vastuuni tässä tilanteessa vanhempana, ja yritän täyttää sen parhaani mukaan, enkä vain altista lapsia epäinhimillisille oloille kotona.
Miten isä oli lasten elämässä aiemmin? Ainakaan nyt ei osoita piiruakaan huoltajuutta lapsia kohtaan.
Kiitos kaikille tästä keskustelusta! Minun on nyt lähdettävä, mutta olen kiitollinen teidän näkökannoistanne ja mielipiteistänne. Joskus sitä tosiaan sokaistuu omalle elämälleen, eikä nää asioita enää samalla tavalla, kuin ulkopuoliset. Olen pitkään miettinyt näitä asioita yksin, joten tämä keskustelu tuli tarpeeseen.
AP
Joskus ero on tarpeellinen sysäämään molempia osapuolia eteenpäin elämässä pois tilanteesta, joka ei selkeästi enää toimi.
Ei minuakaan kiinnostaisi sosiaaliset riennot tai kaverit yms. ja se on ihan ok, hän on sellainen kun on. Ongelmana ehkä näen, että jos hän ei enää ole kiva tai hyvä puoliso.