Lue keskustelun säännöt.
Mies eristäytynyt kotiin, ehkä pitäisi puhua jo syrjäytymisestä?
14.04.2026 |
Olen ihan hukassa tämän tilanteen kanssa. Olemme olleet mieheni kanssa 10+ vuotta yhdessä. Parisuhteessa näennäisesti kaikki hyvin.
Mies on tehnyt jo vuosia töitä pelkästään etänä kotoa käsin. Vielä viime työnantajalla työskennellessään hän lähti edes kerran tai kaksi vuodessa työporukan kanssa menoihin, mutta nykyisen työnantajan palveluksessa hän ei ole lähtenyt mihinkään työpaikan juttuihin mukaan. Kuulostaa ehkä oudolta ongelmalta, mutta mies ei käy muutenkaan missään. Hänellä ei ole ainuttakaan kaveria. Hän ei käy itsekseen missään muualla kuin kävelylenkeillä. Ei siis oikeasti missään.
Näennäisesti parisuhteessa siis kaikki hyvin, mutta tämä miehen eristäytyminen kotiin on aiheuttanut sen, että hän on jatkuvasti vihainen minulle minun omista menoistani. Vaikka kuinka yritän sanoa miehelle, että menee itse ja tekee mitä ikinä haluaa, niin mies vain nyhjää kotona. Jos ehdotan jotain uutta ja spontaania yhteistä menoa sekään ei käy.
Miehessäni on siis aivan selkeitä eristäytyneen ihmisen piirteitä. Hän kuormittaa meidän perhettämme, sillä hänellä ei ole ketään kenen kanssa puhua, paitsi minä ja lapset. Niinpä varsinkin lapset joutuvat minusta tarpeettoman kiukuttelun ja hermostumisen kohteeksi, jos töissä ei mene hyvin tai ilma on ulkona huono.
En halua erota, eikä se ole tässä aikomuksena. Mutta mitä voin tehdä? Olen oikeasti huolissani, sillä varsinkin viimeisen vuoden sisään mies on tosiaan alkanut purkaa tilannetta jo meihin perheenjäseniin. Minusta hän yksinkertaisesti tarvitsisi vain muita sosiaalisia piirejä, mutta millä aikuista ihmistä pakottaa tapaamaan muita ihmisiä? Pelkään, että tilanne vain pahenee, jos se saa jatkua jatkumistaan.
Kommentit (184)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska rakastan miestäni. Uskon, että asiat voivat vielä kääntyä parempaan suuntaan. Luulen, että miehen käytöksen takana on jotain muuta, kuin tarkoitus olla kiukkuinen.
Jokaisen lapsuudenperheessä on varmasti ollut riitaisia hetkiä ja päiviä. Tämä on elämää, ei mitään tahallista altistamista.
Eli trolli. Ei kukaan täysivaltainen aikuinen voi olla näin uuno.Mitä uunoa tuossa on? Tai siis, kuuluuko aikuisuuteen jotenkin se, että vuosikausien avioliitosta ja perheestä otetaan ero silloin, kun asiat ovat hetken huonosti? Ettei niitä edes yritetä parantaa? Vaikka meillä on nyt mennyt useampi vuosi huonompaan suuntaan, niin hetkellistä se olisi, jos olemme lopulta yhdessä vaikka 50 vuotta. Ja se on ollut minun ajatukseni tähän suhteeseen lähtiessäni.
Ja huonot ajat ovat elämää. Ne ovat elämää, eivätkä lapset mene rikki siitä, ettei jokainen päivä ole pelkkää hattaraa ja päivänpaistetta. Kuten olen yrittänyt sanoa, lapsilla asiat ihan ok. He saavat tukea ja apua, meillä on hyvä keskusteluyhteys, ja olen kannustanut heitä aina tuomaan esille, jos jokin ahdistaa tai masentaa (moni muukin asia saattaa näin tehdä). Kyse on heidän isästään. Eikä hän ole huono isä, vaikka ei olekaan ollut oma itsensä nyt muutamaan vuoteen.
Ongelma on siinä, ettei miestä kiinnosta parantaa asioita. Hänellä ei ole motivaatiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riitaan ei tarvita kahta, vaan yksi riittää oikein hyvin. Sen sijaan toimivaan suhteeseen tarvitaan aina kaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko trolli aloitus, mutta tunnistan tuossa miehessä hieman itseäni. Itse olin kiusattu yläasteella ja lukiossa tosi hiljainen, ja vain pari tyyppiä jutteli minulle siellä. Intissä olin semmonen outo tyyppi ja AMK, oli siellä lähinnä itseäni hieman vanhempia ystäviä, mutta ne varsinaiset ikätoverini olivat useat aika lailla syrjiviä, joten en katsonut olevani tervetullut opiskelija-bileisiinkään, vaikka pari-muutama kertaa sellaisissa kävin. Edellisissä duuneissa kävin silloin tällöin pikkujouluissa ja sellaisissa, mutta eivät ne olleet sinänsä niin hirveän optimaalisia tapahtumia minulle. Nykyisessä duunissa teen etää ja ei minulla täällä oikein ole kavereita ja ne sosiaaliset piirit on jo muodostettu, joten helposti jää yksin jossain firman tapahtumissa, tai sitten joskus jotain sananvaihtoa jos jonkun kanssa, jos hyvä tuuri käy. Mutta jotenkin tosi vaivalloista ja hankalaa ja tässä maassa muutenkin on jotain todella systemaattisesti pielessä, jos on pienikin epäilys siitä, ettei yksilö kuulu tietynlaiseen "kollektiiviin" tai "hive-mindiin", niin sellaisia yksilöitä vältellään. Aika paljon joutuu maskaamaan, jos haluaa "kuulua" ja se syö energiaa todella paljon. Tuossa mainittiin myös, että mies ei tykkää kavereidensa kanssakaan hengailla. Niinkin voi käydä, että vanhat kaverit osoittautuvat selkäänpuu...k...ttajiksi, toksisiksi ja perusteettomia hierarkioita ryhmän sisällä muodostaviksi ääl..öiksi, jota ainakin omassa kaveripiirissäni on tapahtunut, joten tämmöstäkin voi tosiaan tapahtua ja voi olla myös niin, että olet jonkun kaverin kaveri, mutta hän ei olekaan todellisuudessa sinun kaveri (mieti itse mitä tuo tarkoittaa). Ja sit jos on tottunut hengailemaan tiettyjen tyyppien kanssa ja kohdannut muutoin paljon rejektioita ja huonoja ihmiskokemuksia muutenkin, niin prosentit sosiaaliselle onnistumiselle ovat sen verran matalat, ettei vaan jaksa mennä tapaamaan uusia ihmisiä, sillä hommat eivät ole aienkaan toimineet sujuvasti. Näin se vaan joillakin ihmisillä on. Niin itselläni ainakin. Mutta harrastelen kaikkea mitä itse pystyn, kuntoilua toki myös, ja olen tyytyväinen siihen mitä itse pystyn tekemään. En niinkään kovin tyytyväinen muihin ihmisiin.
Vika ei ole aina muissa ihmisissä.
Hän myös jaaritteli vain tuosta sosiaalisesta puolesta. Suurin ongelmahan tuossa on käytös kotona.
Tässä(kin) ketjussa ilmeisen ylivoimainen suositus on; ero. Keppihevosena teini-ikäiset lapset. Eu tarvitse kauaa miettiä ,kun kuulee lasten pettymyksensietokyvyttömyydestä, että mistä se kumpuaa. Malli tulee aikuisilta. Erotaan heti, kun joku vastoinkäyminen tai pettymys. Sitä mallia tässäkin ketjussa tarjoillaan teineille. Kuten aloittaja totesi, niin se on osa elämää, eikä tässä tapauksessa lapsia edes vaarantavaa. Ei elämä ole pelkkää tasaista huvimatkailua. Eikä lapsilleen luulottelu ja sellaiseksi siloittelu muuta sitä tosiasiaa. On tietenkin perusteltuja eroja, jotka johtuu esim. väkivallasta. Kuitenkin iso osa johtuu vain eroajan oman itsensä miellyttämisestä. Lapsista siinä kohtaa viis ja malli eteenpäin heille. Luovuttajan malli. Kun "elämänpeli" ei olekaan enää niin hauskaa, mukavaa ja kivaa. Itsekkyyden oppitunti. Ja se näyttää tilastoja vilkaisemalla, se malli menneen perille. Erot lisääntyneet vuosi vuodelta. Ja toiset ei enää edes pariudu siksi, että potentiaalisia "ei kivoja" töyssyjä matkan varrella ei mahdollistuisi alun alkaenkaan. Elämänpelkoa ja itsekkyyttä, sekä henkistä laiskuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joskus ero on tarpeellinen sysäämään molempia osapuolia eteenpäin elämässä pois tilanteesta, joka ei selkeästi enää toimi.
Ja eron uhka palauttamaan raiteilleen. Miehet harvoin tekevät muutoksia pelkän kauniin keskustelun vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan tuon. Siis olen itse tuollainen etänä hommia kotona tekevä. Ihminen tarvitsee sosiaalisia suhteita. Minä käyn vähintään kerran viikossa lounaalla ulkona kävelyllä ja jään iltapäiväksi paikallispubiin turisemaan. Ihan oman mielenterveyden takia. Ja onneksi on kavereita, joita tulee noin kerran kuussa nähtyä.
En tiedä, miten miestäsi auttaisin. Soita sen kavereille ja sano, että tulkaa hakemaan tämä ukko kaljalle?Olen yrittänyt. Mies kieltäytyi näkemästä vanhoja kavereitaan ja alkoi puhumaan siitä miten ei ollut koskaan niistä tykännytkään? Vaikka olivat vuosia parhaita kavereita, silloin kun tavattiin miehellä oli useampi hyvä kaveri. Nyt ei suostu näkemään heistä ketään.
Ja juuri tuon mielenterveyden hyvinvoinnin takia tiedostan sen, että miehen olisi päästävä välillä pois kotoa tapaamaan ihmisiä! Yritin jopa pyytää serkkuani, jonka kanssa olemme paljon tekemissä (saman ikäiset lapset), pyytämään miestäni kalaan, mutta eihän mies sinnekään lähtenyt, enkä kehtaa ruinata ihmisiä moneen kertaan kysymään miestä jonnekin.
Voisitko pyytää serkun perheineen teille kyläilemään. Silloin miehen olisi pakko tavata ja seurustella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko trolli aloitus, mutta tunnistan tuossa miehessä hieman itseäni. Itse olin kiusattu yläasteella ja lukiossa tosi hiljainen, ja vain pari tyyppiä jutteli minulle siellä. Intissä olin semmonen outo tyyppi ja AMK, oli siellä lähinnä itseäni hieman vanhempia ystäviä, mutta ne varsinaiset ikätoverini olivat useat aika lailla syrjiviä, joten en katsonut olevani tervetullut opiskelija-bileisiinkään, vaikka pari-muutama kertaa sellaisissa kävin. Edellisissä duuneissa kävin silloin tällöin pikkujouluissa ja sellaisissa, mutta eivät ne olleet sinänsä niin hirveän optimaalisia tapahtumia minulle. Nykyisessä duunissa teen etää ja ei minulla täällä oikein ole kavereita ja ne sosiaaliset piirit on jo muodostettu, joten helposti jää yksin jossain firman tapahtumissa, tai sitten joskus jotain sananvaihtoa jos jonkun kanssa, jos hyvä tuuri käy. Mutta jotenkin tosi vaivalloista ja hankalaa ja tässä maassa muutenkin on jotain todella systemaattisesti pielessä, jos on pienikin epäilys siitä, ettei yksilö kuulu tietynlaiseen "kollektiiviin" tai "hive-mindiin", niin sellaisia yksilöitä vältellään. Aika paljon joutuu maskaamaan, jos haluaa "kuulua" ja se syö energiaa todella paljon. Tuossa mainittiin myös, että mies ei tykkää kavereidensa kanssakaan hengailla. Niinkin voi käydä, että vanhat kaverit osoittautuvat selkäänpuu...k...ttajiksi, toksisiksi ja perusteettomia hierarkioita ryhmän sisällä muodostaviksi ääl..öiksi, jota ainakin omassa kaveripiirissäni on tapahtunut, joten tämmöstäkin voi tosiaan tapahtua ja voi olla myös niin, että olet jonkun kaverin kaveri, mutta hän ei olekaan todellisuudessa sinun kaveri (mieti itse mitä tuo tarkoittaa). Ja sit jos on tottunut hengailemaan tiettyjen tyyppien kanssa ja kohdannut muutoin paljon rejektioita ja huonoja ihmiskokemuksia muutenkin, niin prosentit sosiaaliselle onnistumiselle ovat sen verran matalat, ettei vaan jaksa mennä tapaamaan uusia ihmisiä, sillä hommat eivät ole aienkaan toimineet sujuvasti. Näin se vaan joillakin ihmisillä on. Niin itselläni ainakin. Mutta harrastelen kaikkea mitä itse pystyn, kuntoilua toki myös, ja olen tyytyväinen siihen mitä itse pystyn tekemään. En niinkään kovin tyytyväinen muihin ihmisiin.
Vika ei ole aina muissa ihmisissä.
Tietenkin sinä sanot noin, jos kerran kuulut "heihin". Jotkut eivät kuulu. "He" harrastavat joko aktiivista tai passiivista syrjintää yksilöitä kohtaan. Moni yksilö pyrkii tekemään parhaansa kuuluakseen johonkin yhteisöön, mutta monessa yhteisössä ollaan pahoja yksilöitä kohtaan. Näin ei todellakaan tapahtuisi, jos yksilöitä ei syrjittäisi. Sitten rakennetaan kaikenlaisia syrjinnän vastaisia sääntöjä ja himmeleitä, mutta vain sen takia, jotta voidaan vapauttaa yhteisö vastuusta, koska yhteisöt eivät oikeasti halua parantaa ryhmäkäyttäytymistään, vaan halutaan uskotella ettei mitään ongelmia ole, jottei oikeita toimia jouduttaisi tekemään. Suomessa on todella yleistä vähintäänkin pa...kan puhuminen yksilön selän takana ryhmän toimesta. Yhteistä ryhmissä on kuitenkin juuri tuo, että yksilöä syytetään aina ja ryhmä itse ei suostu ottamaan vastuuta mistään. Helpompi on osoittaa sormellaan yhtä ihmistä, kuin monen ihmisen ottaa vastuuta päätöksistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska rakastan miestäni. Uskon, että asiat voivat vielä kääntyä parempaan suuntaan. Luulen, että miehen käytöksen takana on jotain muuta, kuin tarkoitus olla kiukkuinen.
Jokaisen lapsuudenperheessä on varmasti ollut riitaisia hetkiä ja päiviä. Tämä on elämää, ei mitään tahallista altistamista.
Eli trolli. Ei kukaan täysivaltainen aikuinen voi olla näin uuno.Mitä uunoa tuossa on? Tai siis, kuuluuko aikuisuuteen jotenkin se, että vuosikausien avioliitosta ja perheestä otetaan ero silloin, kun asiat ovat hetken huonosti? Ettei niitä edes yritetä parantaa? Vaikka meillä on nyt mennyt useampi vuosi huonompaan suuntaan, niin hetkellistä se olisi, jos olemme lopulta yhdessä vaikka 50 vuotta. Ja se on ollut minun ajatukseni tähän suhteeseen lähtiessäni.
Ja huonot ajat ovat elämää. Ne ovat elämää, eivätkä lapset mene rikki siitä, ettei jokainen päivä ole pelkkää hattaraa ja päivänpaistetta. Kuten olen yrittänyt sanoa, lapsilla asiat ihan ok. He saavat tukea ja apua, meillä on hyvä keskusteluyhteys, ja olen kannustanut heitä aina tuomaan esille, jos jokin ahdistaa tai masentaa (moni muukin asia saattaa näin tehdä). Kyse on heidän isästään. Eikä hän ole huono isä, vaikka ei olekaan ollut oma itsensä nyt muutamaan vuoteen.
Lapset ovat jo menneet rikki kannatellessaan mielen sairauteen uponnutta isäänsä ja rakastumisen tunteessa vellovaa äitiään. Nyt on korjaussarjan aika.
Minun lapseni elävät ihan normaalia elämää. Yksi heistä on jo aikuinen ja pärjää vallan mainiosti, meillä lämpimät välit. Olemme hänenkin kanssa jutelleet isän tilanteesta, ja hän tiedostaa asian monet puolet. Teinit elävät myös omia elämiään, ajellaan mopoilla ja tapaillaan tyttöjä koulunkäynnin lisäksi. Kutosluokkalainen on oma hyväntuulinen itsensä. Lapseni voivat hyvin, heillä on laaja tukiverkko ympärillään, paljon rakastavia ihmisiä.
Te harhauduitte nyt ajattelemaan, että mies on tahallaan lapsille AINA ilkeä, ja on AINA ollutkin, ja haluaa vain pahaa kaikille. Minusta hän on eristäytynyt, toisinaan huonolla tuulella, ja eksynyt nyt elämässään. Ja haluaisin auttaa häntä.
Hänen on haluttava auttaa itseään, muuten et sinäkään voi auttaa.
Lapsianne kohtaan teillä molemmilla olisi velvollisuuksia, joita ette välitä täyttää. Kuulostat teini-ikäiseltä rakkauspuheinesi. Ero ei ole pakollinen, mutta lasten elämän inhimilliseksi palauttaminen on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo. Eli kerrot heille, miksi teillä on jatkuvasti kotona jokin ongelma, jolle ei tehdä mitään eikä tehdä siitä tabua. Vähän kuin äiti selittää lapsille, että isi kännää nyt, kun sillä on niin rankkaa, eikä meidän pidä välittää siitä, että se tuhoaa meidän mahdollisuuden kodin turvalliseen ilmapiiriin.
Olen teinien kanssa saanut hyvinkin avointa keskustelua tästä aiheesta. Heillä on kavereillaan vastaavia haasteita ym, ovat saaneet vertaistukea ystäväpiiriltään ja olen kannustanut lapsia käymään esim koulukuraattorin juttusilla, jos kotona ahdistaa. Meillä on hyvä keskusteluyhteys lasten kanssa perheen tilanteesta. Tiedän vastuuni tässä tilanteessa vanhempana, ja yritän täyttää sen parhaani mukaan, enkä vain altista lapsia epäinhimillisille oloille kotona.
Tämä on jo täysin vinksahtanutta. Vastuutat lapsia täysin avoimesti sietämään ja purkamaan tilannetta, jonka te vanhemmat olette luoneet. Perheen toisen aikuisen laiminlyönnit sivuutat olankohautuksella ja keskustelet syvällisesti lapsillesi, että mitäs nyt kun isi raivoaa teille ja linnoittautuu kotiin, ja minä ihana äiskä en tee tilanteelle kerrassaan mitään! Juteltaisko puteltaisko siitä pikkusen!
No niin on. Lapset kuraattorille ja terapiaan, kun isi ei sinne halua mennä, eikä äippää kiinnosta lapsia suojella tilanteelta mitenkään. Aivan kieroutunut kuvio.
Vierailija kirjoitti:
Ei minuakaan kiinnostaisi sosiaaliset riennot tai kaverit yms. ja se on ihan ok, hän on sellainen kun on. Ongelmana ehkä näen, että jos hän ei enää ole kiva tai hyvä puoliso.
Eikä edes puoliso, se olisi vain aloittajan ongelma, mutta lastensa elämää pilaava vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykypäivän ratkaisuehdotuksena on näköjään heti ero. Mitään vastoinkäymisiä tai puolison sairastumista vaikkapa masennukseen ei siedetä.
Kuitenkin papin, seurakunnan ja Jumalan edessä kirkon alttarilla on luvattu kulkea yhdessä elämän loppuun saakka niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Miksi luvataan olla tukena myös vastoinkäymisissä, jos ratkaisu on erota vaikeina ajanjaksoina?
Jokaisella ihmisellä on välillä vaikeaa. Joskus vaikea ajanjakso voi kestää pidempään, mutta yleensä menee ohi ja sen jälkeen koittaa taas valoisammat vuodet.
”Heti”? Ap:n mukaan tilanne on ommut päällä kaksi vuotta. On keskusteltu, on ehdotettu erilleen muuttoa, terapiaa mies on kokeillut ja lopettanut. Ainoa tapa suojella lapsia miehen aggressiivisuudelta on valvoa joka hetkeä, kun he ovat tämän kanssa ja raahata heitä mukana aina ap:n poistuessa kotoa. Tilanne ei ole helpottanut, vaan kärjistynyt, eikä mies reagoi keskusteluun. Pikainen asumusero olisi vähintä, mitä lasten tilanteen korjaamiseksi tulisi tehdä. Siitä voi sitten katsella eteenpäin.
Ei ole sinun asiasi moittia miestä siitä ettei mies käy työpaikan illanvietoissa tms, mutta ei ole mieheltäkään oikein kiukutella teille.
Minäkin teen työtä etänä, enkä todellakaan käy missään työpaikan illanvietoissa. Ei tulisi mieleenkään. Muutenkin elämäni on pitkälti "erakkoutta", kaverit asuu kaukana, en harrasta mitään kodin ulkopuolella, enkä käy oman kunnan tapahtumissa. Kaupassakin käyn ehkä kahdesti kuukaudessa.
Työssäni puhun asiakkaiden kanssa, mutta muuten juttelen oikeastaan vain mieheni ja äitini kanssa. Äidin kanssa soitellaan. Joskus tuntuu että puhua pälätän miehelle koko ajan silloin kun hän on kotona, mutta ei se häntä haittaa.
Ja kyllä muakin joskus harmittaa kun mies käy harrastuksissaan, tykkäisin että hän olisi kotona. Mutta en sitä ääneen sano, enkä kiukuttele.
Siinä oma tilanteeni vaikuttaa mieheenkin, että vapailla ja lomilla haluan kotoa pois. Mies ehkä joskus haluaisi vaan olla kotona ja sen pyrin huomioimaan, mutta toisaalta reissut ja kaupungissa käymiset on myös sitä yhteistä aikaa. Reissuilla tavataan myös ystäviäni, joskus myös miehen ystäviä, koska asuvat kaukana.
Toivottavasti löydätte ratkaisun, mutta työpaikan illanviettoihin älä häntä pakota 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko trolli aloitus, mutta tunnistan tuossa miehessä hieman itseäni. Itse olin kiusattu yläasteella ja lukiossa tosi hiljainen, ja vain pari tyyppiä jutteli minulle siellä. Intissä olin semmonen outo tyyppi ja AMK, oli siellä lähinnä itseäni hieman vanhempia ystäviä, mutta ne varsinaiset ikätoverini olivat useat aika lailla syrjiviä, joten en katsonut olevani tervetullut opiskelija-bileisiinkään, vaikka pari-muutama kertaa sellaisissa kävin. Edellisissä duuneissa kävin silloin tällöin pikkujouluissa ja sellaisissa, mutta eivät ne olleet sinänsä niin hirveän optimaalisia tapahtumia minulle. Nykyisessä duunissa teen etää ja ei minulla täällä oikein ole kavereita ja ne sosiaaliset piirit on jo muodostettu, joten helposti jää yksin jossain firman tapahtumissa, tai sitten joskus jotain sananvaihtoa jos jonkun kanssa, jos hyvä tuuri käy. Mutta jotenkin tosi vaivalloista ja hankalaa ja tässä maassa muutenkin on jotain todella systemaattisesti pielessä, jos on pienikin epäilys siitä, ettei yksilö kuulu tietynlaiseen "kollektiiviin" tai "hive-mindiin", niin sellaisia yksilöitä vältellään. Aika paljon joutuu maskaamaan, jos haluaa "kuulua" ja se syö energiaa todella paljon. Tuossa mainittiin myös, että mies ei tykkää kavereidensa kanssakaan hengailla. Niinkin voi käydä, että vanhat kaverit osoittautuvat selkäänpuu...k...ttajiksi, toksisiksi ja perusteettomia hierarkioita ryhmän sisällä muodostaviksi ääl..öiksi, jota ainakin omassa kaveripiirissäni on tapahtunut, joten tämmöstäkin voi tosiaan tapahtua ja voi olla myös niin, että olet jonkun kaverin kaveri, mutta hän ei olekaan todellisuudessa sinun kaveri (mieti itse mitä tuo tarkoittaa). Ja sit jos on tottunut hengailemaan tiettyjen tyyppien kanssa ja kohdannut muutoin paljon rejektioita ja huonoja ihmiskokemuksia muutenkin, niin prosentit sosiaaliselle onnistumiselle ovat sen verran matalat, ettei vaan jaksa mennä tapaamaan uusia ihmisiä, sillä hommat eivät ole aienkaan toimineet sujuvasti. Näin se vaan joillakin ihmisillä on. Niin itselläni ainakin. Mutta harrastelen kaikkea mitä itse pystyn, kuntoilua toki myös, ja olen tyytyväinen siihen mitä itse pystyn tekemään. En niinkään kovin tyytyväinen muihin ihmisiin.
Vika ei ole aina muissa ihmisissä.
Tietenkin sinä sanot noin, jos kerran kuulut "heihin". Jotkut eivät kuulu. "He" harrastavat joko aktiivista tai passiivista syrjintää yksilöitä kohtaan. Moni yksilö pyrkii tekemään parhaansa kuuluakseen johonkin yhteisöön, mutta monessa yhteisössä ollaan pahoja yksilöitä kohtaan. Näin ei todellakaan tapahtuisi, jos yksilöitä ei syrjittäisi. Sitten rakennetaan kaikenlaisia syrjinnän vastaisia sääntöjä ja himmeleitä, mutta vain sen takia, jotta voidaan vapauttaa yhteisö vastuusta, koska yhteisöt eivät oikeasti halua parantaa ryhmäkäyttäytymistään, vaan halutaan uskotella ettei mitään ongelmia ole, jottei oikeita toimia jouduttaisi tekemään. Suomessa on todella yleistä vähintäänkin pa...kan puhuminen yksilön selän takana ryhmän toimesta. Yhteistä ryhmissä on kuitenkin juuri tuo, että yksilöä syytetään aina ja ryhmä itse ei suostu ottamaan vastuuta mistään. Helpompi on osoittaa sormellaan yhtä ihmistä, kuin monen ihmisen ottaa vastuuta päätöksistään.
Siis mitäh? Tämä kuulostaa ihan oikean elämän "ihmisjoukot" jankkaukselta. Mitä nämä ryhmät oikeen ovat ja missä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko trolli aloitus, mutta tunnistan tuossa miehessä hieman itseäni. Itse olin kiusattu yläasteella ja lukiossa tosi hiljainen, ja vain pari tyyppiä jutteli minulle siellä. Intissä olin semmonen outo tyyppi ja AMK, oli siellä lähinnä itseäni hieman vanhempia ystäviä, mutta ne varsinaiset ikätoverini olivat useat aika lailla syrjiviä, joten en katsonut olevani tervetullut opiskelija-bileisiinkään, vaikka pari-muutama kertaa sellaisissa kävin. Edellisissä duuneissa kävin silloin tällöin pikkujouluissa ja sellaisissa, mutta eivät ne olleet sinänsä niin hirveän optimaalisia tapahtumia minulle. Nykyisessä duunissa teen etää ja ei minulla täällä oikein ole kavereita ja ne sosiaaliset piirit on jo muodostettu, joten helposti jää yksin jossain firman tapahtumissa, tai sitten joskus jotain sananvaihtoa jos jonkun kanssa, jos hyvä tuuri käy. Mutta jotenkin tosi vaivalloista ja hankalaa ja tässä maassa muutenkin on jotain todella systemaattisesti pielessä, jos on pienikin epäilys siitä, ettei yksilö kuulu tietynlaiseen "kollektiiviin" tai "hive-mindiin", niin sellaisia yksilöitä vältellään. Aika paljon joutuu maskaamaan, jos haluaa "kuulua" ja se syö energiaa todella paljon. Tuossa mainittiin myös, että mies ei tykkää kavereidensa kanssakaan hengailla. Niinkin voi käydä, että vanhat kaverit osoittautuvat selkäänpuu...k...ttajiksi, toksisiksi ja perusteettomia hierarkioita ryhmän sisällä muodostaviksi ääl..öiksi, jota ainakin omassa kaveripiirissäni on tapahtunut, joten tämmöstäkin voi tosiaan tapahtua ja voi olla myös niin, että olet jonkun kaverin kaveri, mutta hän ei olekaan todellisuudessa sinun kaveri (mieti itse mitä tuo tarkoittaa). Ja sit jos on tottunut hengailemaan tiettyjen tyyppien kanssa ja kohdannut muutoin paljon rejektioita ja huonoja ihmiskokemuksia muutenkin, niin prosentit sosiaaliselle onnistumiselle ovat sen verran matalat, ettei vaan jaksa mennä tapaamaan uusia ihmisiä, sillä hommat eivät ole aienkaan toimineet sujuvasti. Näin se vaan joillakin ihmisillä on. Niin itselläni ainakin. Mutta harrastelen kaikkea mitä itse pystyn, kuntoilua toki myös, ja olen tyytyväinen siihen mitä itse pystyn tekemään. En niinkään kovin tyytyväinen muihin ihmisiin.
Vika ei ole aina muissa ihmisissä.
Tietenkin sinä sanot noin, jos kerran kuulut "heihin". Jotkut eivät kuulu. "He" harrastavat joko aktiivista tai passiivista syrjintää yksilöitä kohtaan. Moni yksilö pyrkii tekemään parhaansa kuuluakseen johonkin yhteisöön, mutta monessa yhteisössä ollaan pahoja yksilöitä kohtaan. Näin ei todellakaan tapahtuisi, jos yksilöitä ei syrjittäisi. Sitten rakennetaan kaikenlaisia syrjinnän vastaisia sääntöjä ja himmeleitä, mutta vain sen takia, jotta voidaan vapauttaa yhteisö vastuusta, koska yhteisöt eivät oikeasti halua parantaa ryhmäkäyttäytymistään, vaan halutaan uskotella ettei mitään ongelmia ole, jottei oikeita toimia jouduttaisi tekemään. Suomessa on todella yleistä vähintäänkin pa...kan puhuminen yksilön selän takana ryhmän toimesta. Yhteistä ryhmissä on kuitenkin juuri tuo, että yksilöä syytetään aina ja ryhmä itse ei suostu ottamaan vastuuta mistään. Helpompi on osoittaa sormellaan yhtä ihmistä, kuin monen ihmisen ottaa vastuuta päätöksistään.
On varmasti rankkaa kun kaikki ovat sinua vastaan. Miksi luulet, että näin on?
Koti hulluus iskenyt. Kyllä miehen pitää liikkua kumppanin kanssa nimen omaan ja tehdä juttuja kuten vaikka käydä retkellä ja tapahtumissa tai ihan vaan pyöräilemässä. Nosta kissa pöydälle ja sano ettei se elämänne voi jatkua niin kuten on nyt.
Sallisitko itsellesi tai jollekin muulle tuollaisen käytöksen lapsianne kohtaan? Jos et, miksi sallit miehelle?
Oletko edes yrittänyt ärähtää kunnolla vai oletko aina vaan ymmärtänyt ja silittänyt päätä, kuten nyt kuulostaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihinkä ihmisen tarvitsee sosiaalisia suhteita?
Moneenkin asiaan. Tässä esim lainaus YTHS:n sivuilta
"Sosiaaliset suhteet ovat keskeinen osa ihmisen hyvinvointia ja mielenterveyttä. Ihmisellä on luontainen tarve liittyä muihin ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Toisille tämä tarkoittaa laajaa kaveriverkostoa, toisille riittää yksi tai kaksi läheisempää ystävää. Joka tapauksessa tunne siitä, että on osa jotain ryhmää, toimii voimavarana vaikeina aikoina ja mahdollistaa yhdessä iloitsemisen hyvinä hetkinä."
Neurotyypillisellä ihmisellä on tuo tarve, ei kaikilla. Tyttärelläni on autismi ja hän nauttii 40v:nä ihan hyvin elämästään ilman ystäviä tai ihmiskontakteja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihinkä ihmisen tarvitsee sosiaalisia suhteita?
Moneenkin asiaan. Tässä esim lainaus YTHS:n sivuilta
"Sosiaaliset suhteet ovat keskeinen osa ihmisen hyvinvointia ja mielenterveyttä. Ihmisellä on luontainen tarve liittyä muihin ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Toisille tämä tarkoittaa laajaa kaveriverkostoa, toisille riittää yksi tai kaksi läheisempää ystävää. Joka tapauksessa tunne siitä, että on osa jotain ryhmää, toimii voimavarana vaikeina aikoina ja mahdollistaa yhdessä iloitsemisen hyvinä hetkinä."
Neurotyypillisellä ihmisellä on tuo tarve, ei kaikilla. Tyttärelläni on autismi ja hän nauttii 40v:nä ihan hyvin elämästään ilman ystäviä tai ihmiskontakteja.
Tyttäresi ei varmaan terrorisoi puolisoa ja useampaa lasta kiukuttelemalla kotonaan?
Ei tulehtunutta haavaa (mies) hoideta ensisijaisesti laastareilla (lapsien tukipalvelut).
Kuulostaa, että sinulla on joku oma traumatausta nyt sekoittamassa tässä pakkaa. Koet, ettet pärjää ilman miehesi rakkautta? Mitä on tuollainen "olla sokean rakastunut" mieheen, jonka kanssa on ollut yli vuosikymmenen?
Ihan kuin eläisit jossain romaanimaailmassa.