Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (1128)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vahvemmin oman tunne-elämän tasapainopiste on omassa itsessä, sitä helpompia ystävyyssuhteetkin ovat.
Mä olen tästä eri mieltä. Oma tunne-elämäni on tasapainoista, mutta kohdalle on osunut muutamia todella hankalia ystävyyssuhteita. Näissä sillä toisella osapuolella ei ole tunne-elämä ollut tasapainossa ja se on heijastunut ystävyyteenkin. Ystävyys on kaatunut siihen, kun toinen on ollut niin ailahtelevainen. Ei siis aina ole itsestä kiinni. Enää en toki edes yrittäisi ystävyyttä ihmisen kanssa, jonka tunne-elämä on noin heiluvaa.
Vakaat ihmiset houkuttavat monia epävakaita. Vakaa ei myöskään välttämättä heti ymmärrä, millainen tyyppi epävakaa voi olla, jos ei ole koskaan ennen ollut sellaisen lähipiiriä. Jos taas vakaus on tullut oman henkisen työn kautta, niin todellakin tunnistaa sen epävakauden muissa ja väistää jo kaukaa.
Kyllä. Tämän vuoksi ne omat rajat ja niiden mukaan toimiminen ovat niin tärkeitä. Hyvät tyypit eivät valitettavasti vedä aina puoleensa ainoastaan toisia hyviä tyyppejä vaan myös sellaisia, jotka haluavat jollain tapaa hyötyä heistä tai nujertaa heidät. Vakaista kiinnostuvat epävakaat, empaattiset houkuttelevat puoleensa hyväksikäyttäjiä ja hyväitsetuntoiset oman tien kulkijat ovat magneetteja sellaisille, jotka näkevät heidät "haasteena" ja haluavat alistaa heidät.
Rajojen lisäksi on hyvä panostaa sekä itse- että ihmistuntemukseen. Kuten sanoitkin, niin itsensä kanssa henkistä työtä tehnyt ja sitä kautta tasapainon saavuttanut haistaa epävakaat ym. toksiset persoonat jo kaukaa. Heidän käytöksensä on niin kaavamaista, että kun sen kerran oppii tunnistamaan, niin sen osaa tunnistaa myös jatkossa.
Terapia-Riikka: STOP!
(löytyy instasta)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa.
Jos Minna olisi auttanut sinua, auttaisitko Minnaa takaisin?
Riippuu tilantesta, olisiko mulla ollut siinä tilanteessa tilaa ja aikaa auttaa. Velvollisuudesta en olisi auttanut, en omat rajani ylitteän hampaat irvessä vääntämällä, koska pakko, vaan halusta ja ilosta, että voin.
Olithan kertonut Minnalle hänen auttaessa sinua, että et välttämättä auta sitten aikanaan takaisin, jos Minna kaipaa apua? Olisitko velvollisuudesta auttanut esim. vanhempiasi tai sisaruksiasi, jos ystävääsi et olisi auttanut velvollisuudesta?
Tässä on todella iso ymmärryksen kuilu. Uskon, että tällainen velvollisuuteen perustumaton auttaminen ja yhteys ehkä triggeröi jotain perusturvallisuuden puutetta joillain.
Jollekin velvollisuusihmiselle näkyy olevan mahdotonta tajuta, että ihminen voi oikeasti haluta auttaa sen mukaan mitä voi ja auttamatta jää, jos ei pysty. Niin kummaa kuin se velvollisuusihmisestä voi näyttääkin, tällä periaatteella olen auttanut ja saanut apua maailmassa, isoissa ja pienissä asioissa. Niin, kyllä, vapaassa ihmissuhdemaailmassa myös autetaan ja saadaan apua. Ajatella! Eikä se apu tule velvollisuudesta keltään.
Suhteiden läheisyyttä ei ratkaise muoto, vaan ymmärrys toisen tilanteesta. Esim. olen saanut ystäviltäni apua elämäni kriisitilanteissa, joista en ole kertonut lähisukulaisilleni kuin vasta jälkeen päin.
Jos olisin velvollisuuslähtöinen, niin olisi täytynyt jättää ottamatta apua vastaan ja auttamatta. Olisin uskonut, että en ikinä olisi pystynyt antamaan toiselle sellaista apua kuin minulle tarjottiin. Ja taas toisin päin, että olisi jäänyt auttamatta, koska en olisi halunnut mitään vastaavaa velkaa kenellekään. Mutta onneksi näin ei ole, kun jokainen auttaa niistä omista haluistaan ja resursseistaan käsin vapaasti omasta tahdostaan.
Ei ole tullut mieleenkään mennä rautalangasta vääntämään näitä periaatteita.
Ei se avun antaminen/vastaanottaminen tarkoita, että pitäisi auttaa takaisin tismalleen samalla mitalla. Suurin osa voisi kuitenkin auttaa tavalla tai toisella, jos on vain halua auttaa. Esimerkkejä:
-Sinulla olisi ollut taloudellisesti todella tiukka tilanne. Ystäväsi lainaisin sinulle 1000 e ja saisit tilanteesi hoitumaan. Maksat ystävällesi vähitellen koko summan takaisin. Myöhemmin ystävällä olisi tilanne, jossa hän kaipaisi lapsenhoitoapua viikonlopun ajaksi. Sinä autat ystävääsi. Erilaiset tilanteet, mutta kumpikin auttaa toista siinä missä tarvitsee.
-Ystäväsi puoliso menehtyy tapaturmaisesti. Sinä menet ystäväsi tueksi. Laitat ruokaa ja huolehdit ystävästäsi ensimmäisten päivien ajan. Kuuntelet ystävääsi myöhemminkin, kun hän haluaa puhua menetyksestään. Ystävä pääsee ajan kanssa menetyksestään yli. Vuosia myöhemmin jäät työttömäksi. Ystäväsi kuuntelee sinua ja lupautuu auttamaan työhakemusten tekemisessä sekä selvittää, löytyisikö töitä hänen tuttunsa kautta. Erilaiset tilanteet, mutta molemmat auttavat toisiaan.
-Ystäväsi pyytää sinua huolehtimaan koirastaan lomamatkan ajan. Et pysty ottamaan koiraa hoitoon koko viikoksi, mutta pystyisit huolehtimaan koirasta viikonlopun. Kysyt ystävältä, voisiko hoitovastuuta koirasta jakaa jonkun toisen kanssa niin, että sinä huolehtisit viikonlopun. Tämä järjestyy. Myöhemmin tulee tilanne, jossa iäkästä äitiäsi täytyisi käydä vilkaisemassa kotonaan, mutta et pääse paikalle. Kysyt tuolta lähellä asuvalta ystävältäsi, voisiko hän mennä. Ystävä ei itse pääse juuri tuolloin paikalle, mutta hän ehdottaa, voisiko hänen miehensä käydä katsomassa äitiäsi tai sitten ystävä pääsisi paikalle myöhemmin illalla.
Mä vetäydyn, jos joku uusi tuttavuus vaikuttaa epätoivoiselta kaverin hakijalta ja mahdollisesti ripustautuvalta. Innokas saa olla, mutta sillä tavalla, ettei siinä ole ripustautumista ja epäitsenäisyyttä. Liikaa kiirehtimistä tutustumisessa kavahdan myös, on saatava rauhassa tutustua toiseen. Yleensä liian nopea eteneminen niin pari-kuin ystävyyssuhteissakin on huono merkki tai siis merkki siitä,
että ongelmia on luvassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa.
Jos Minna olisi auttanut sinua, auttaisitko Minnaa takaisin?
Riippuu tilantesta, olisiko mulla ollut siinä tilanteessa tilaa ja aikaa auttaa. Velvollisuudesta en olisi auttanut, en omat rajani ylitteän hampaat irvessä vääntämällä, koska pakko, vaan halusta ja ilosta, että voin.
Olithan kertonut Minnalle hänen auttaessa sinua, että et välttämättä auta sitten aikanaan takaisin, jos Minna kaipaa apua? Olisitko velvollisuudesta auttanut esim. vanhempiasi tai sisaruksiasi, jos ystävääsi et olisi auttanut velvollisuudesta?
Tässä on todella iso ymmärryksen kuilu. Uskon, että tällainen velvollisuuteen perustumaton auttaminen ja yhteys ehkä triggeröi jotain perusturvallisuuden puutetta joillain.
Jollekin velvollisuusihmiselle näkyy olevan mahdotonta tajuta, että ihminen voi oikeasti haluta auttaa sen mukaan mitä voi ja auttamatta jää, jos ei pysty. Niin kummaa kuin se velvollisuusihmisestä voi näyttääkin, tällä periaatteella olen auttanut ja saanut apua maailmassa, isoissa ja pienissä asioissa. Niin, kyllä, vapaassa ihmissuhdemaailmassa myös autetaan ja saadaan apua. Ajatella! Eikä se apu tule velvollisuudesta keltään.
Suhteiden läheisyyttä ei ratkaise muoto, vaan ymmärrys toisen tilanteesta. Esim. olen saanut ystäviltäni apua elämäni kriisitilanteissa, joista en ole kertonut lähisukulaisilleni kuin vasta jälkeen päin.
Jos olisin velvollisuuslähtöinen, niin olisi täytynyt jättää ottamatta apua vastaan ja auttamatta. Olisin uskonut, että en ikinä olisi pystynyt antamaan toiselle sellaista apua kuin minulle tarjottiin. Ja taas toisin päin, että olisi jäänyt auttamatta, koska en olisi halunnut mitään vastaavaa velkaa kenellekään. Mutta onneksi näin ei ole, kun jokainen auttaa niistä omista haluistaan ja resursseistaan käsin vapaasti omasta tahdostaan.
Ei ole tullut mieleenkään mennä rautalangasta vääntämään näitä periaatteita.
Ei se avun antaminen/vastaanottaminen tarkoita, että pitäisi auttaa takaisin tismalleen samalla mitalla. Suurin osa voisi kuitenkin auttaa tavalla tai toisella, jos on vain halua auttaa. Esimerkkejä:
-Sinulla olisi ollut taloudellisesti todella tiukka tilanne. Ystäväsi lainaisin sinulle 1000 e ja saisit tilanteesi hoitumaan. Maksat ystävällesi vähitellen koko summan takaisin. Myöhemmin ystävällä olisi tilanne, jossa hän kaipaisi lapsenhoitoapua viikonlopun ajaksi. Sinä autat ystävääsi. Erilaiset tilanteet, mutta kumpikin auttaa toista siinä missä tarvitsee.
-Ystäväsi puoliso menehtyy tapaturmaisesti. Sinä menet ystäväsi tueksi. Laitat ruokaa ja huolehdit ystävästäsi ensimmäisten päivien ajan. Kuuntelet ystävääsi myöhemminkin, kun hän haluaa puhua menetyksestään. Ystävä pääsee ajan kanssa menetyksestään yli. Vuosia myöhemmin jäät työttömäksi. Ystäväsi kuuntelee sinua ja lupautuu auttamaan työhakemusten tekemisessä sekä selvittää, löytyisikö töitä hänen tuttunsa kautta. Erilaiset tilanteet, mutta molemmat auttavat toisiaan.
-Ystäväsi pyytää sinua huolehtimaan koirastaan lomamatkan ajan. Et pysty ottamaan koiraa hoitoon koko viikoksi, mutta pystyisit huolehtimaan koirasta viikonlopun. Kysyt ystävältä, voisiko hoitovastuuta koirasta jakaa jonkun toisen kanssa niin, että sinä huolehtisit viikonlopun. Tämä järjestyy. Myöhemmin tulee tilanne, jossa iäkästä äitiäsi täytyisi käydä vilkaisemassa kotonaan, mutta et pääse paikalle. Kysyt tuolta lähellä asuvalta ystävältäsi, voisiko hän mennä. Ystävä ei itse pääse juuri tuolloin paikalle, mutta hän ehdottaa, voisiko hänen miehensä käydä katsomassa äitiäsi tai sitten ystävä pääsisi paikalle myöhemmin illalla.
Niin, uskokaa pois, velvollisuusihmiset. Näin ihmiset todella haluavat auttaa toisiaan. Mutta juurikin sen mukaan, miten sekä haluavat että voivat.
Kun on terveet rajat eikä riippuvuutta, sellaisten ihmisten ympärillä myös toiset ihmiset viihtyvät, joten niitä auttamishaluisiakin ihmisiä löytyy niin että ei tarvitse katkerana vänistä tai ketään velvoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Tämäkin on vähän kakspiippuinen juttu ja ihmiset erilaisia. En mä ole hylännyt ystäviäni, jotka eivät kykene enää olemaan sairauksiensa vuoksi vastavuoroisia. Kaipaan kyllä aikaa, jolloin yksi ystävistäni vielä teki kaikenlaista mun kanssa, tuli kyläilemään ja kutsui mut luokseen kyläilemään, mutta se, että hän on nyt kotinsa vanki ja joutui muuttamaankin paremmin hänelle sopivaan esteettömään asuntoon eikä pääse ilman avustajaa tai kotihoitajaa edes sängystä pyörätuoliin, ei ole estänyt meitä olemasta edelleen ystäviä. En tarvitse häneltä - en ole koskaan tarvinnutkaan - tukea tai apua. Aikoinaan kävin montakin kertaa mm hoitamassa hänen kissaansa, mutta en tarvinnut häntä hoitamaan omia kissojani, koska mulla on kissoilleni hoitajat paljon lähempänäkin. Koska mulle vastavuoroisuus ei ole mikään itseisarvo, olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät ole meidän tutustumisen alussakaan kyenneet ilman apua pääsemään kotoaan minnekään. Edes viemään roskia ulos. Mutta heilläkin on ollut elämässään muitakin ihmisiä eivätkä he ole edes olettaneet, että mä käyttäisin edestakaisiin matkoihin 2 tuntia käydäkseni viemässä heidän roskansa ulos.
Tällä hetkellä ystävistäni vain yksi liikkuu omin jaloin ja vieläpä ilman mitään apuvälineitä. Mä tarvitsen aika harvoin kyynärsauvoja, mutta kyllähän ne tuolla eteisessä on valmiina niitä kertoja varten, kun tarvitsen. Musta on ystävilleni enemmän apua kuin heistä mulle, vaikka fyysisesti omakaan kuntoni ei olisi riittävä' esimerkiksi nostamaan ystävääni pyörätuoliin. Mutta mä tunnen aika hyvin sote-alan lainsäädännön ja kykenen nopeaasti selvittelemään erilaisia asioita. En voi kertoa tarkemmin, mutta viime kesänä järjestin yhden jo kolme kuukautta perusterveydenhuollon sairaalassa täysin vuoteenomana maanneen ystäväni kotiinsa. Järjestin sinne tarvittavat apuvälineet ja kuntoutuksen. Ei hän edelleenkään pääse kotoaan minnekään ilman, että joku auttaa, mutta pääseepähän sängystä ylös, rollaattorin kanssa vessaan, suihkutuolin ansiosta pystyy käymään itsenäisesti suihkussa ja ruuanlaittokin onnistuu ainakin jollain tavalla.
Ei vastavuoroisuudessa tietenkään ole mitään vikaa, mutta mä kykenen olemaan ystävä sellaisenkin ihmisen kanssa, jolla avun ja tuen tarve on huomattavasti suurempi kuin itselläni. Olen kertonutkin jo ketjussa aiemmin, että asun varsin yhteisöllisessä paikassa ja tässä taloyhtiössä pidempään asuneiden kesken toimii naapuriapu. Jos tarvitsee kukkien kastelijaa lomareissunsa ajaksi tai roskapussin viejää vaikka nilkkamurtuman takia, niin ei tarvitse vaivata asialla ystäviään vaan voi kysyä naapureilta, kerkeekö/jaksaako/haluaako auttaa. Tämä naapuriapukaan ei ole mitään "minulta sinulle ja sitten sinulta minulle" -systeemiä vaan kun mä autan josaain asiassa "Korhosta", hän taas auttaa jossain asiassa "Virtasta", "Virtanen" taas "Mäkistä" ja "Mäkinen" jossain asiassa mua. Lisäksi tässä naapuriyhteisössä toimii monenlaisten tavaroiden lainaaminen. Jokaisen ei tarvitse ostaa itselleen kaikkea vaan jos on tällä naapuriapuporukalla sovittu, että jotain saa lainata, niin sitten saa. Menneenä talvena ei pahemmin tarvittu petkelettä, mutta edellisenä talvena tarvittiin useinkin ja koska mulla sellainen nyt on tossa pihassa, niin olen tälle naapuriapuporukalle sanonut, että vapaasti saa lainata, kunhan palautatte sen takaisin samaan paikkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Tämäkin on vähän kakspiippuinen juttu ja ihmiset erilaisia. En mä ole hylännyt ystäviäni, jotka eivät kykene enää olemaan sairauksiensa vuoksi vastavuoroisia. Kaipaan kyllä aikaa, jolloin yksi ystävistäni vielä teki kaikenlaista mun kanssa, tuli kyläilemään ja kutsui mut luokseen kyläilemään, mutta se, että hän on nyt kotinsa vanki ja joutui muuttamaankin paremmin hänelle sopivaan esteettömään asuntoon eikä pääse ilman avustajaa tai kotihoitajaa edes sängystä pyörätuoliin, ei ole estänyt meitä olemasta edelleen ystäviä. En tarvitse häneltä - en ole koskaan tarvinnutkaan - tukea tai apua. Aikoinaan kävin montakin kertaa mm hoitamassa hänen kissaansa, mutta en tarvinnut häntä hoitamaan omia kissojani, koska mulla on kissoilleni hoitajat paljon lähempänäkin. Koska mulle vastavuoroisuus ei ole mikään itseisarvo, olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät ole meidän tutustumisen alussakaan kyenneet ilman apua pääsemään kotoaan minnekään. Edes viemään roskia ulos. Mutta heilläkin on ollut elämässään muitakin ihmisiä eivätkä he ole edes olettaneet, että mä käyttäisin edestakaisiin matkoihin 2 tuntia käydäkseni viemässä heidän roskansa ulos.
Tällä hetkellä ystävistäni vain yksi liikkuu omin jaloin ja vieläpä ilman mitään apuvälineitä. Mä tarvitsen aika harvoin kyynärsauvoja, mutta kyllähän ne tuolla eteisessä on valmiina niitä kertoja varten, kun tarvitsen. Musta on ystävilleni enemmän apua kuin heistä mulle, vaikka fyysisesti omakaan kuntoni ei olisi riittävä' esimerkiksi nostamaan ystävääni pyörätuoliin. Mutta mä tunnen aika hyvin sote-alan lainsäädännön ja kykenen nopeaasti selvittelemään erilaisia asioita. En voi kertoa tarkemmin, mutta viime kesänä järjestin yhden jo kolme kuukautta perusterveydenhuollon sairaalassa täysin vuoteenomana maanneen ystäväni kotiinsa. Järjestin sinne tarvittavat apuvälineet ja kuntoutuksen. Ei hän edelleenkään pääse kotoaan minnekään ilman, että joku auttaa, mutta pääseepähän sängystä ylös, rollaattorin kanssa vessaan, suihkutuolin ansiosta pystyy käymään itsenäisesti suihkussa ja ruuanlaittokin onnistuu ainakin jollain tavalla.
Ei vastavuoroisuudessa tietenkään ole mitään vikaa, mutta mä kykenen olemaan ystävä sellaisenkin ihmisen kanssa, jolla avun ja tuen tarve on huomattavasti suurempi kuin itselläni. Olen kertonutkin jo ketjussa aiemmin, että asun varsin yhteisöllisessä paikassa ja tässä taloyhtiössä pidempään asuneiden kesken toimii naapuriapu. Jos tarvitsee kukkien kastelijaa lomareissunsa ajaksi tai roskapussin viejää vaikka nilkkamurtuman takia, niin ei tarvitse vaivata asialla ystäviään vaan voi kysyä naapureilta, kerkeekö/jaksaako/haluaako auttaa. Tämä naapuriapukaan ei ole mitään "minulta sinulle ja sitten sinulta minulle" -systeemiä vaan kun mä autan josaain asiassa "Korhosta", hän taas auttaa jossain asiassa "Virtasta", "Virtanen" taas "Mäkistä" ja "Mäkinen" jossain asiassa mua. Lisäksi tässä naapuriyhteisössä toimii monenlaisten tavaroiden lainaaminen. Jokaisen ei tarvitse ostaa itselleen kaikkea vaan jos on tällä naapuriapuporukalla sovittu, että jotain saa lainata, niin sitten saa. Menneenä talvena ei pahemmin tarvittu petkelettä, mutta edellisenä talvena tarvittiin useinkin ja koska mulla sellainen nyt on tossa pihassa, niin olen tälle naapuriapuporukalle sanonut, että vapaasti saa lainata, kunhan palautatte sen takaisin samaan paikkaan.
Mulle on iso ero siinä, että tuleeko vastavuoroisuuden puute siitä, että toisella on joku este (jolloin ystävyyteen kuuluu toisen puolelta tietty joustavuus) vai siitä, että toista ei vaan kiinnosta (esim. matkustaa luokseni, kun molemmille olisi yhtä raskas matka ja elämäntilanne).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa.
Jos Minna olisi auttanut sinua, auttaisitko Minnaa takaisin?
Riippuu tilantesta, olisiko mulla ollut siinä tilanteessa tilaa ja aikaa auttaa. Velvollisuudesta en olisi auttanut, en omat rajani ylitteän hampaat irvessä vääntämällä, koska pakko, vaan halusta ja ilosta, että voin.
Olithan kertonut Minnalle hänen auttaessa sinua, että et välttämättä auta sitten aikanaan takaisin, jos Minna kaipaa apua? Olisitko velvollisuudesta auttanut esim. vanhempiasi tai sisaruksiasi, jos ystävääsi et olisi auttanut velvollisuudesta?
Tässä on todella iso ymmärryksen kuilu. Uskon, että tällainen velvollisuuteen perustumaton auttaminen ja yhteys ehkä triggeröi jotain perusturvallisuuden puutetta joillain.
Jollekin velvollisuusihmiselle näkyy olevan mahdotonta tajuta, että ihminen voi oikeasti haluta auttaa sen mukaan mitä voi ja auttamatta jää, jos ei pysty. Niin kummaa kuin se velvollisuusihmisestä voi näyttääkin, tällä periaatteella olen auttanut ja saanut apua maailmassa, isoissa ja pienissä asioissa. Niin, kyllä, vapaassa ihmissuhdemaailmassa myös autetaan ja saadaan apua. Ajatella! Eikä se apu tule velvollisuudesta keltään.
Suhteiden läheisyyttä ei ratkaise muoto, vaan ymmärrys toisen tilanteesta. Esim. olen saanut ystäviltäni apua elämäni kriisitilanteissa, joista en ole kertonut lähisukulaisilleni kuin vasta jälkeen päin.
Jos olisin velvollisuuslähtöinen, niin olisi täytynyt jättää ottamatta apua vastaan ja auttamatta. Olisin uskonut, että en ikinä olisi pystynyt antamaan toiselle sellaista apua kuin minulle tarjottiin. Ja taas toisin päin, että olisi jäänyt auttamatta, koska en olisi halunnut mitään vastaavaa velkaa kenellekään. Mutta onneksi näin ei ole, kun jokainen auttaa niistä omista haluistaan ja resursseistaan käsin vapaasti omasta tahdostaan.
Ei ole tullut mieleenkään mennä rautalangasta vääntämään näitä periaatteita.
Ei se avun antaminen/vastaanottaminen tarkoita, että pitäisi auttaa takaisin tismalleen samalla mitalla. Suurin osa voisi kuitenkin auttaa tavalla tai toisella, jos on vain halua auttaa. Esimerkkejä:
-Sinulla olisi ollut taloudellisesti todella tiukka tilanne. Ystäväsi lainaisin sinulle 1000 e ja saisit tilanteesi hoitumaan. Maksat ystävällesi vähitellen koko summan takaisin. Myöhemmin ystävällä olisi tilanne, jossa hän kaipaisi lapsenhoitoapua viikonlopun ajaksi. Sinä autat ystävääsi. Erilaiset tilanteet, mutta kumpikin auttaa toista siinä missä tarvitsee.
-Ystäväsi puoliso menehtyy tapaturmaisesti. Sinä menet ystäväsi tueksi. Laitat ruokaa ja huolehdit ystävästäsi ensimmäisten päivien ajan. Kuuntelet ystävääsi myöhemminkin, kun hän haluaa puhua menetyksestään. Ystävä pääsee ajan kanssa menetyksestään yli. Vuosia myöhemmin jäät työttömäksi. Ystäväsi kuuntelee sinua ja lupautuu auttamaan työhakemusten tekemisessä sekä selvittää, löytyisikö töitä hänen tuttunsa kautta. Erilaiset tilanteet, mutta molemmat auttavat toisiaan.
-Ystäväsi pyytää sinua huolehtimaan koirastaan lomamatkan ajan. Et pysty ottamaan koiraa hoitoon koko viikoksi, mutta pystyisit huolehtimaan koirasta viikonlopun. Kysyt ystävältä, voisiko hoitovastuuta koirasta jakaa jonkun toisen kanssa niin, että sinä huolehtisit viikonlopun. Tämä järjestyy. Myöhemmin tulee tilanne, jossa iäkästä äitiäsi täytyisi käydä vilkaisemassa kotonaan, mutta et pääse paikalle. Kysyt tuolta lähellä asuvalta ystävältäsi, voisiko hän mennä. Ystävä ei itse pääse juuri tuolloin paikalle, mutta hän ehdottaa, voisiko hänen miehensä käydä katsomassa äitiäsi tai sitten ystävä pääsisi paikalle myöhemmin illalla.
Hyviä esimerkkejä. On yllättävää, että monet käsittävät, että pitäisi auttaa samalla tavalla takaisin kuin ystävä on auttanut itseään. Sitten iskee pakokauhu, enhän minä osaa, ehdi... Muutenkin tuntuu, että on todella paljon ihmisiä, joilla on hukassa asioiden näkeminen laajemmin. Takerrutaan joihinkin yksityiskohtiin tai tapahtumiin.
Itse olen huono leipomisessa ja muissakin kotitöissä, sanotaan nyt, että laiskakin niissä kun asun yksin. Mutta voin auttaa jossain muissa asioissa kuin kotitaloden käytännön asioissa.
Jos ystävä tuo minulle leipomaansa pullaa voin hoitaa tai ulkoiluttaa hänen kissaansa tai koiraansa, esimerkiksi. Jos ystävä ompelee verhoni voin lähteä hänen kanssaan mökille tekemään kevättöitä, esimerkiksi. Jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa.
Mä ajattelen samalla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Tämäkin on vähän kakspiippuinen juttu ja ihmiset erilaisia. En mä ole hylännyt ystäviäni, jotka eivät kykene enää olemaan sairauksiensa vuoksi vastavuoroisia. Kaipaan kyllä aikaa, jolloin yksi ystävistäni vielä teki kaikenlaista mun kanssa, tuli kyläilemään ja kutsui mut luokseen kyläilemään, mutta se, että hän on nyt kotinsa vanki ja joutui muuttamaankin paremmin hänelle sopivaan esteettömään asuntoon eikä pääse ilman avustajaa tai kotihoitajaa edes sängystä pyörätuoliin, ei ole estänyt meitä olemasta edelleen ystäviä. En tarvitse häneltä - en ole koskaan tarvinnutkaan - tukea tai apua. Aikoinaan kävin montakin kertaa mm hoitamassa hänen kissaansa, mutta en tarvinnut häntä hoitamaan omia kissojani, koska mulla on kissoilleni hoitajat paljon lähempänäkin. Koska mulle vastavuoroisuus ei ole mikään itseisarvo, olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät ole meidän tutustumisen alussakaan kyenneet ilman apua pääsemään kotoaan minnekään. Edes viemään roskia ulos. Mutta heilläkin on ollut elämässään muitakin ihmisiä eivätkä he ole edes olettaneet, että mä käyttäisin edestakaisiin matkoihin 2 tuntia käydäkseni viemässä heidän roskansa ulos.
Tällä hetkellä ystävistäni vain yksi liikkuu omin jaloin ja vieläpä ilman mitään apuvälineitä. Mä tarvitsen aika harvoin kyynärsauvoja, mutta kyllähän ne tuolla eteisessä on valmiina niitä kertoja varten, kun tarvitsen. Musta on ystävilleni enemmän apua kuin heistä mulle, vaikka fyysisesti omakaan kuntoni ei olisi riittävä' esimerkiksi nostamaan ystävääni pyörätuoliin. Mutta mä tunnen aika hyvin sote-alan lainsäädännön ja kykenen nopeaasti selvittelemään erilaisia asioita. En voi kertoa tarkemmin, mutta viime kesänä järjestin yhden jo kolme kuukautta perusterveydenhuollon sairaalassa täysin vuoteenomana maanneen ystäväni kotiinsa. Järjestin sinne tarvittavat apuvälineet ja kuntoutuksen. Ei hän edelleenkään pääse kotoaan minnekään ilman, että joku auttaa, mutta pääseepähän sängystä ylös, rollaattorin kanssa vessaan, suihkutuolin ansiosta pystyy käymään itsenäisesti suihkussa ja ruuanlaittokin onnistuu ainakin jollain tavalla.
Ei vastavuoroisuudessa tietenkään ole mitään vikaa, mutta mä kykenen olemaan ystävä sellaisenkin ihmisen kanssa, jolla avun ja tuen tarve on huomattavasti suurempi kuin itselläni. Olen kertonutkin jo ketjussa aiemmin, että asun varsin yhteisöllisessä paikassa ja tässä taloyhtiössä pidempään asuneiden kesken toimii naapuriapu. Jos tarvitsee kukkien kastelijaa lomareissunsa ajaksi tai roskapussin viejää vaikka nilkkamurtuman takia, niin ei tarvitse vaivata asialla ystäviään vaan voi kysyä naapureilta, kerkeekö/jaksaako/haluaako auttaa. Tämä naapuriapukaan ei ole mitään "minulta sinulle ja sitten sinulta minulle" -systeemiä vaan kun mä autan josaain asiassa "Korhosta", hän taas auttaa jossain asiassa "Virtasta", "Virtanen" taas "Mäkistä" ja "Mäkinen" jossain asiassa mua. Lisäksi tässä naapuriyhteisössä toimii monenlaisten tavaroiden lainaaminen. Jokaisen ei tarvitse ostaa itselleen kaikkea vaan jos on tällä naapuriapuporukalla sovittu, että jotain saa lainata, niin sitten saa. Menneenä talvena ei pahemmin tarvittu petkelettä, mutta edellisenä talvena tarvittiin useinkin ja koska mulla sellainen nyt on tossa pihassa, niin olen tälle naapuriapuporukalle sanonut, että vapaasti saa lainata, kunhan palautatte sen takaisin samaan paikkaan.Mulle on iso ero siinä, että tuleeko vastavuoroisuuden puute siitä, että toisella on joku este (jolloin ystävyyteen kuuluu toisen puolelta tietty joustavuus) vai siitä, että toista ei vaan kiinnosta (esim. matkustaa luokseni, kun molemmille olisi yhtä raskas matka ja elämäntilanne).
Ymmärrän pointtisi, mutta haittaako sua ystävyyssuhteessa, jos sulla on välillä avun ja tuen tarvetta, mutta ystävälläsi ei koskaan? Olettaen, että ystäväsi auttaa ja tukee sua silloin, kun sinä sitä tarvitset, mutta hän ei koskaan tarvitse mitään vastaavaa sulta ( koska hän saa tarvitsemansa avun ja tuen joltain muulta)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Tämäkin on vähän kakspiippuinen juttu ja ihmiset erilaisia. En mä ole hylännyt ystäviäni, jotka eivät kykene enää olemaan sairauksiensa vuoksi vastavuoroisia. Kaipaan kyllä aikaa, jolloin yksi ystävistäni vielä teki kaikenlaista mun kanssa, tuli kyläilemään ja kutsui mut luokseen kyläilemään, mutta se, että hän on nyt kotinsa vanki ja joutui muuttamaankin paremmin hänelle sopivaan esteettömään asuntoon eikä pääse ilman avustajaa tai kotihoitajaa edes sängystä pyörätuoliin, ei ole estänyt meitä olemasta edelleen ystäviä. En tarvitse häneltä - en ole koskaan tarvinnutkaan - tukea tai apua. Aikoinaan kävin montakin kertaa mm hoitamassa hänen kissaansa, mutta en tarvinnut häntä hoitamaan omia kissojani, koska mulla on kissoilleni hoitajat paljon lähempänäkin. Koska mulle vastavuoroisuus ei ole mikään itseisarvo, olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät ole meidän tutustumisen alussakaan kyenneet ilman apua pääsemään kotoaan minnekään. Edes viemään roskia ulos. Mutta heilläkin on ollut elämässään muitakin ihmisiä eivätkä he ole edes olettaneet, että mä käyttäisin edestakaisiin matkoihin 2 tuntia käydäkseni viemässä heidän roskansa ulos.
Tällä hetkellä ystävistäni vain yksi liikkuu omin jaloin ja vieläpä ilman mitään apuvälineitä. Mä tarvitsen aika harvoin kyynärsauvoja, mutta kyllähän ne tuolla eteisessä on valmiina niitä kertoja varten, kun tarvitsen. Musta on ystävilleni enemmän apua kuin heistä mulle, vaikka fyysisesti omakaan kuntoni ei olisi riittävä' esimerkiksi nostamaan ystävääni pyörätuoliin. Mutta mä tunnen aika hyvin sote-alan lainsäädännön ja kykenen nopeaasti selvittelemään erilaisia asioita. En voi kertoa tarkemmin, mutta viime kesänä järjestin yhden jo kolme kuukautta perusterveydenhuollon sairaalassa täysin vuoteenomana maanneen ystäväni kotiinsa. Järjestin sinne tarvittavat apuvälineet ja kuntoutuksen. Ei hän edelleenkään pääse kotoaan minnekään ilman, että joku auttaa, mutta pääseepähän sängystä ylös, rollaattorin kanssa vessaan, suihkutuolin ansiosta pystyy käymään itsenäisesti suihkussa ja ruuanlaittokin onnistuu ainakin jollain tavalla.
Ei vastavuoroisuudessa tietenkään ole mitään vikaa, mutta mä kykenen olemaan ystävä sellaisenkin ihmisen kanssa, jolla avun ja tuen tarve on huomattavasti suurempi kuin itselläni. Olen kertonutkin jo ketjussa aiemmin, että asun varsin yhteisöllisessä paikassa ja tässä taloyhtiössä pidempään asuneiden kesken toimii naapuriapu. Jos tarvitsee kukkien kastelijaa lomareissunsa ajaksi tai roskapussin viejää vaikka nilkkamurtuman takia, niin ei tarvitse vaivata asialla ystäviään vaan voi kysyä naapureilta, kerkeekö/jaksaako/haluaako auttaa. Tämä naapuriapukaan ei ole mitään "minulta sinulle ja sitten sinulta minulle" -systeemiä vaan kun mä autan josaain asiassa "Korhosta", hän taas auttaa jossain asiassa "Virtasta", "Virtanen" taas "Mäkistä" ja "Mäkinen" jossain asiassa mua. Lisäksi tässä naapuriyhteisössä toimii monenlaisten tavaroiden lainaaminen. Jokaisen ei tarvitse ostaa itselleen kaikkea vaan jos on tällä naapuriapuporukalla sovittu, että jotain saa lainata, niin sitten saa. Menneenä talvena ei pahemmin tarvittu petkelettä, mutta edellisenä talvena tarvittiin useinkin ja koska mulla sellainen nyt on tossa pihassa, niin olen tälle naapuriapuporukalle sanonut, että vapaasti saa lainata, kunhan palautatte sen takaisin samaan paikkaan.Mulle on iso ero siinä, että tuleeko vastavuoroisuuden puute siitä, että toisella on joku este (jolloin ystävyyteen kuuluu toisen puolelta tietty joustavuus) vai siitä, että toista ei vaan kiinnosta (esim. matkustaa luokseni, kun molemmille olisi yhtä raskas matka ja elämäntilanne).
Ymmärrän pointtisi, mutta haittaako sua ystävyyssuhteessa, jos sulla on välillä avun ja tuen tarvetta, mutta ystävälläsi ei koskaan? Olettaen, että ystäväsi auttaa ja tukee sua silloin, kun sinä sitä tarvitset, mutta hän ei koskaan tarvitse mitään vastaavaa sulta ( koska hän saa tarvitsemansa avun ja tuen joltain muulta)?
Oon eri, mutta voihan sille ystävälle muistuttaa että "muistathan, että multakin voi pyytää apua, jos Sirkku/Kalle ei pääse avuksi."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa.
Jos Minna olisi auttanut sinua, auttaisitko Minnaa takaisin?
Riippuu tilantesta, olisiko mulla ollut siinä tilanteessa tilaa ja aikaa auttaa. Velvollisuudesta en olisi auttanut, en omat rajani ylitteän hampaat irvessä vääntämällä, koska pakko, vaan halusta ja ilosta, että voin.
Olithan kertonut Minnalle hänen auttaessa sinua, että et välttämättä auta sitten aikanaan takaisin, jos Minna kaipaa apua? Olisitko velvollisuudesta auttanut esim. vanhempiasi tai sisaruksiasi, jos ystävääsi et olisi auttanut velvollisuudesta?
Tässä on todella iso ymmärryksen kuilu. Uskon, että tällainen velvollisuuteen perustumaton auttaminen ja yhteys ehkä triggeröi jotain perusturvallisuuden puutetta joillain.
Jollekin velvollisuusihmiselle näkyy olevan mahdotonta tajuta, että ihminen voi oikeasti haluta auttaa sen mukaan mitä voi ja auttamatta jää, jos ei pysty. Niin kummaa kuin se velvollisuusihmisestä voi näyttääkin, tällä periaatteella olen auttanut ja saanut apua maailmassa, isoissa ja pienissä asioissa. Niin, kyllä, vapaassa ihmissuhdemaailmassa myös autetaan ja saadaan apua. Ajatella! Eikä se apu tule velvollisuudesta keltään.
Suhteiden läheisyyttä ei ratkaise muoto, vaan ymmärrys toisen tilanteesta. Esim. olen saanut ystäviltäni apua elämäni kriisitilanteissa, joista en ole kertonut lähisukulaisilleni kuin vasta jälkeen päin.
Jos olisin velvollisuuslähtöinen, niin olisi täytynyt jättää ottamatta apua vastaan ja auttamatta. Olisin uskonut, että en ikinä olisi pystynyt antamaan toiselle sellaista apua kuin minulle tarjottiin. Ja taas toisin päin, että olisi jäänyt auttamatta, koska en olisi halunnut mitään vastaavaa velkaa kenellekään. Mutta onneksi näin ei ole, kun jokainen auttaa niistä omista haluistaan ja resursseistaan käsin vapaasti omasta tahdostaan.
Ei ole tullut mieleenkään mennä rautalangasta vääntämään näitä periaatteita.
Ei se avun antaminen/vastaanottaminen tarkoita, että pitäisi auttaa takaisin tismalleen samalla mitalla. Suurin osa voisi kuitenkin auttaa tavalla tai toisella, jos on vain halua auttaa. Esimerkkejä:
-Sinulla olisi ollut taloudellisesti todella tiukka tilanne. Ystäväsi lainaisin sinulle 1000 e ja saisit tilanteesi hoitumaan. Maksat ystävällesi vähitellen koko summan takaisin. Myöhemmin ystävällä olisi tilanne, jossa hän kaipaisi lapsenhoitoapua viikonlopun ajaksi. Sinä autat ystävääsi. Erilaiset tilanteet, mutta kumpikin auttaa toista siinä missä tarvitsee.
-Ystäväsi puoliso menehtyy tapaturmaisesti. Sinä menet ystäväsi tueksi. Laitat ruokaa ja huolehdit ystävästäsi ensimmäisten päivien ajan. Kuuntelet ystävääsi myöhemminkin, kun hän haluaa puhua menetyksestään. Ystävä pääsee ajan kanssa menetyksestään yli. Vuosia myöhemmin jäät työttömäksi. Ystäväsi kuuntelee sinua ja lupautuu auttamaan työhakemusten tekemisessä sekä selvittää, löytyisikö töitä hänen tuttunsa kautta. Erilaiset tilanteet, mutta molemmat auttavat toisiaan.
-Ystäväsi pyytää sinua huolehtimaan koirastaan lomamatkan ajan. Et pysty ottamaan koiraa hoitoon koko viikoksi, mutta pystyisit huolehtimaan koirasta viikonlopun. Kysyt ystävältä, voisiko hoitovastuuta koirasta jakaa jonkun toisen kanssa niin, että sinä huolehtisit viikonlopun. Tämä järjestyy. Myöhemmin tulee tilanne, jossa iäkästä äitiäsi täytyisi käydä vilkaisemassa kotonaan, mutta et pääse paikalle. Kysyt tuolta lähellä asuvalta ystävältäsi, voisiko hän mennä. Ystävä ei itse pääse juuri tuolloin paikalle, mutta hän ehdottaa, voisiko hänen miehensä käydä katsomassa äitiäsi tai sitten ystävä pääsisi paikalle myöhemmin illalla.
Niin, uskokaa pois, velvollisuusihmiset. Näin ihmiset todella haluavat auttaa toisiaan. Mutta juurikin sen mukaan, miten sekä haluavat että voivat.
Kun on terveet rajat eikä riippuvuutta, sellaisten ihmisten ympärillä myös toiset ihmiset viihtyvät, joten niitä auttamishaluisiakin ihmisiä löytyy niin että ei tarvitse katkerana vänistä tai ketään velvoittaa.
Ongelma on siinä, että harva haluaa auttaa yksipuolisesti. Jos Minna on auttanut Tuulaa ja Pirkkoa, mutta ei saa heiltä apua itse apua tarvitessaan - ei silloin joku puolituttu Anneli ryntää Minnaa auttamaan. Minä ymmärrän tämän Annelin näkökulman. Miksi minä menisin auttamaan Minnaa siksi, että Tuulaa ja Pirkkoa ei kiinnosta olla vastavuoroisesti Minnan tukena? Ei se oli mitään karmaa tai elämän hyvyyttä, että minä auttaisin, vaan ihan vaivannäköä, joka kuuluisi Tuulalle ja Pirkolle, jotka ovat itse saaneet apua Minnalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Multa jopa eräs "ystävä" kehtasi pyytää, että voisinko auttaa häntä lastenhoidossa, kun olen niin kunnollinen ja tunnollinen. Ei kuitenkaan ollut valmis auttamaan minua. Arvata saattaa, kiinnostiko minua ryhtyä ilmaiseksi lapsenvahdiksi, kun vähemmän kunnollisia ja tunnollisia ystäviä homma ei kiinnostanut.
Kaikissa ihmissuhteissa pääsee helpoimmalla, kun muistaa sen, että ketään toista ei voi muuttaa tai pakottaa. Puoliso ja ystävät kannattaa valita niin, että he ovat riittäviä sellaisina kuin ovat, eikä sillä ajatuksella että heitä voisi jotenkin alkaa opastamaan tai kouluttamaan soveltuvammiksi.
Jos joku muuttuu ajan myötä sellaiseksi ettei homma enää toimi, niin toki kannattaa tuoda ajatuksensa ilmi, mutta lähtökohta on silloinkin se, että itse pitää valita haluaako yhä olla siinä ihmissuhteessa vai pitääkö se jättää taakse, sen sijaan että vuosikausia vihjailee, mököttää ja katkeroituu.
Sukulaisia ei voi valita, mutta heidänkin kanssa voi tarvittaessa rajata sitä suhdetta niin että se voi toimia sellaisena kuin sen osapuolet ovat. Esimerkiksi alkoholisoitunutta vanhempaa voi nähdä vain selvinpäin ja suhtautua niin että peruutuksia saattaa tulla, sen sijaan että vuosikymmeniä riitelee siitä juomisesta ja loukkaantuu aina verisesti jos onkin juonut: hakkaa päätään seinään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sääli ettemme tunne, olisit ihana ystävä, tutustustuisin sinuun mielelläni. Kivaa viikonloppua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa.
Jos Minna olisi auttanut sinua, auttaisitko Minnaa takaisin?
Riippuu tilantesta, olisiko mulla ollut siinä tilanteessa tilaa ja aikaa auttaa. Velvollisuudesta en olisi auttanut, en omat rajani ylitteän hampaat irvessä vääntämällä, koska pakko, vaan halusta ja ilosta, että voin.
Olithan kertonut Minnalle hänen auttaessa sinua, että et välttämättä auta sitten aikanaan takaisin, jos Minna kaipaa apua? Olisitko velvollisuudesta auttanut esim. vanhempiasi tai sisaruksiasi, jos ystävääsi et olisi auttanut velvollisuudesta?
Tässä on todella iso ymmärryksen kuilu. Uskon, että tällainen velvollisuuteen perustumaton auttaminen ja yhteys ehkä triggeröi jotain perusturvallisuuden puutetta joillain.
Jollekin velvollisuusihmiselle näkyy olevan mahdotonta tajuta, että ihminen voi oikeasti haluta auttaa sen mukaan mitä voi ja auttamatta jää, jos ei pysty. Niin kummaa kuin se velvollisuusihmisestä voi näyttääkin, tällä periaatteella olen auttanut ja saanut apua maailmassa, isoissa ja pienissä asioissa. Niin, kyllä, vapaassa ihmissuhdemaailmassa myös autetaan ja saadaan apua. Ajatella! Eikä se apu tule velvollisuudesta keltään.
Suhteiden läheisyyttä ei ratkaise muoto, vaan ymmärrys toisen tilanteesta. Esim. olen saanut ystäviltäni apua elämäni kriisitilanteissa, joista en ole kertonut lähisukulaisilleni kuin vasta jälkeen päin.
Jos olisin velvollisuuslähtöinen, niin olisi täytynyt jättää ottamatta apua vastaan ja auttamatta. Olisin uskonut, että en ikinä olisi pystynyt antamaan toiselle sellaista apua kuin minulle tarjottiin. Ja taas toisin päin, että olisi jäänyt auttamatta, koska en olisi halunnut mitään vastaavaa velkaa kenellekään. Mutta onneksi näin ei ole, kun jokainen auttaa niistä omista haluistaan ja resursseistaan käsin vapaasti omasta tahdostaan.
Ei ole tullut mieleenkään mennä rautalangasta vääntämään näitä periaatteita.
Ei se avun antaminen/vastaanottaminen tarkoita, että pitäisi auttaa takaisin tismalleen samalla mitalla. Suurin osa voisi kuitenkin auttaa tavalla tai toisella, jos on vain halua auttaa. Esimerkkejä:
-Sinulla olisi ollut taloudellisesti todella tiukka tilanne. Ystäväsi lainaisin sinulle 1000 e ja saisit tilanteesi hoitumaan. Maksat ystävällesi vähitellen koko summan takaisin. Myöhemmin ystävällä olisi tilanne, jossa hän kaipaisi lapsenhoitoapua viikonlopun ajaksi. Sinä autat ystävääsi. Erilaiset tilanteet, mutta kumpikin auttaa toista siinä missä tarvitsee.
-Ystäväsi puoliso menehtyy tapaturmaisesti. Sinä menet ystäväsi tueksi. Laitat ruokaa ja huolehdit ystävästäsi ensimmäisten päivien ajan. Kuuntelet ystävääsi myöhemminkin, kun hän haluaa puhua menetyksestään. Ystävä pääsee ajan kanssa menetyksestään yli. Vuosia myöhemmin jäät työttömäksi. Ystäväsi kuuntelee sinua ja lupautuu auttamaan työhakemusten tekemisessä sekä selvittää, löytyisikö töitä hänen tuttunsa kautta. Erilaiset tilanteet, mutta molemmat auttavat toisiaan.
-Ystäväsi pyytää sinua huolehtimaan koirastaan lomamatkan ajan. Et pysty ottamaan koiraa hoitoon koko viikoksi, mutta pystyisit huolehtimaan koirasta viikonlopun. Kysyt ystävältä, voisiko hoitovastuuta koirasta jakaa jonkun toisen kanssa niin, että sinä huolehtisit viikonlopun. Tämä järjestyy. Myöhemmin tulee tilanne, jossa iäkästä äitiäsi täytyisi käydä vilkaisemassa kotonaan, mutta et pääse paikalle. Kysyt tuolta lähellä asuvalta ystävältäsi, voisiko hän mennä. Ystävä ei itse pääse juuri tuolloin paikalle, mutta hän ehdottaa, voisiko hänen miehensä käydä katsomassa äitiäsi tai sitten ystävä pääsisi paikalle myöhemmin illalla.
Niin, uskokaa pois, velvollisuusihmiset. Näin ihmiset todella haluavat auttaa toisiaan. Mutta juurikin sen mukaan, miten sekä haluavat että voivat.
Kun on terveet rajat eikä riippuvuutta, sellaisten ihmisten ympärillä myös toiset ihmiset viihtyvät, joten niitä auttamishaluisiakin ihmisiä löytyy niin että ei tarvitse katkerana vänistä tai ketään velvoittaa.
Ongelma on siinä, että harva haluaa auttaa yksipuolisesti. Jos Minna on auttanut Tuulaa ja Pirkkoa, mutta ei saa heiltä apua itse apua tarvitessaan - ei silloin joku puolituttu Anneli ryntää Minnaa auttamaan. Minä ymmärrän tämän Annelin näkökulman. Miksi minä menisin auttamaan Minnaa siksi, että Tuulaa ja Pirkkoa ei kiinnosta olla vastavuoroisesti Minnan tukena? Ei se oli mitään karmaa tai elämän hyvyyttä, että minä auttaisin, vaan ihan vaivannäköä, joka kuuluisi Tuulalle ja Pirkolle, jotka ovat itse saaneet apua Minnalta.
Tää ajatus, että ei kiinnosta on mulle vieras. Siinä on syynsä, että "ei kiinnosta" ja usein se on muuta kuin kiinnostusta. Kaikki eivät koe tilanteita ja asioita samalla tavalla. Minna voi auttaa Tuulaa ja Pirkkoa, koska häneltä luonnistuu tietynlaisen avun antaminen elämää liikaa kuormittamatta. Puolituttu Anneli, jos on samaa maata, ymmärtää heti Minnan tilanteen, ja auttaa oikeaan aikaan oikeassa paikassa koska voi ja haluaa. Tuula ja Pirkko ehkä tarvitsevat sitä apua Minnalta juuri siksi että he eivät itse kykene johonkin omassakaan elämässään, saati apua antamaan. Voivat sitten toisenlaisissa asioissa olla muiden tukena. Mutta tarvitseeko Minna sitä, mikä Tuulalta ja Pirkolta tulee luonnostaan? Välttämättä ei, mutta joku muu, vaikka tämä Anneli, saattaa tarvita.
Vaatii rohkeutta antautua näin elämän vietäväksi. Antaa apua kun on aidosti mistä antaa, ei pelosta vaan pystyvyydestä käsin. Ja sitten ottaa vastaan maailmalta apua myös. Ei laskea, ei velkoa, vaan olla maailmalle avoin omat ja muiden rajat ymmärtäen ja hyväksyen. Kyllä, siihen liittyy vaivannäköä eikä se ole aina kivaa, ja juuri siksi ne omat ja muiden rajat pitää aidosti ymmärtää. Minkä verran voi antaa vailla katkeruutta, siksi että haluan ja voin. Kun ymmärtää ne toistenkin rajat, voi päästää irti katkeruudesta.
Niin, ei kenenkään tarvitse auttaa yksipuolisesti. Se haluaminen liittyy siihen. Haluatko ja voitko. Saa olla haluamatta myös. Kun on saanut riittävästi ja on sitä aitoa hyvinvointia, mistä antaa, niin silloin haluaa auttaa.
Tätä on ilmeisesti mahdoton selittää sellaiselle, joka katsoo maailmaa pelosta ja velvollisuudesta, ei vapaudesta ja tahdosta käsin.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Tämäkin on vähän kakspiippuinen juttu ja ihmiset erilaisia. En mä ole hylännyt ystäviäni, jotka eivät kykene enää olemaan sairauksiensa vuoksi vastavuoroisia. Kaipaan kyllä aikaa, jolloin yksi ystävistäni vielä teki kaikenlaista mun kanssa, tuli kyläilemään ja kutsui mut luokseen kyläilemään, mutta se, että hän on nyt kotinsa vanki ja joutui muuttamaankin paremmin hänelle sopivaan esteettömään asuntoon eikä pääse ilman avustajaa tai kotihoitajaa edes sängystä pyörätuoliin, ei ole estänyt meitä olemasta edelleen ystäviä. En tarvitse häneltä - en ole koskaan tarvinnutkaan - tukea tai apua. Aikoinaan kävin montakin kertaa mm hoitamassa hänen kissaansa, mutta en tarvinnut häntä hoitamaan omia kissojani, koska mulla on kissoilleni hoitajat paljon lähempänäkin. Koska mulle vastavuoroisuus ei ole mikään itseisarvo, olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät ole meidän tutustumisen alussakaan kyenneet ilman apua pääsemään kotoaan minnekään. Edes viemään roskia ulos. Mutta heilläkin on ollut elämässään muitakin ihmisiä eivätkä he ole edes olettaneet, että mä käyttäisin edestakaisiin matkoihin 2 tuntia käydäkseni viemässä heidän roskansa ulos.
Tällä hetkellä ystävistäni vain yksi liikkuu omin jaloin ja vieläpä ilman mitään apuvälineitä. Mä tarvitsen aika harvoin kyynärsauvoja, mutta kyllähän ne tuolla eteisessä on valmiina niitä kertoja varten, kun tarvitsen. Musta on ystävilleni enemmän apua kuin heistä mulle, vaikka fyysisesti omakaan kuntoni ei olisi riittävä' esimerkiksi nostamaan ystävääni pyörätuoliin. Mutta mä tunnen aika hyvin sote-alan lainsäädännön ja kykenen nopeaasti selvittelemään erilaisia asioita. En voi kertoa tarkemmin, mutta viime kesänä järjestin yhden jo kolme kuukautta perusterveydenhuollon sairaalassa täysin vuoteenomana maanneen ystäväni kotiinsa. Järjestin sinne tarvittavat apuvälineet ja kuntoutuksen. Ei hän edelleenkään pääse kotoaan minnekään ilman, että joku auttaa, mutta pääseepähän sängystä ylös, rollaattorin kanssa vessaan, suihkutuolin ansiosta pystyy käymään itsenäisesti suihkussa ja ruuanlaittokin onnistuu ainakin jollain tavalla.
Ei vastavuoroisuudessa tietenkään ole mitään vikaa, mutta mä kykenen olemaan ystävä sellaisenkin ihmisen kanssa, jolla avun ja tuen tarve on huomattavasti suurempi kuin itselläni. Olen kertonutkin jo ketjussa aiemmin, että asun varsin yhteisöllisessä paikassa ja tässä taloyhtiössä pidempään asuneiden kesken toimii naapuriapu. Jos tarvitsee kukkien kastelijaa lomareissunsa ajaksi tai roskapussin viejää vaikka nilkkamurtuman takia, niin ei tarvitse vaivata asialla ystäviään vaan voi kysyä naapureilta, kerkeekö/jaksaako/haluaako auttaa. Tämä naapuriapukaan ei ole mitään "minulta sinulle ja sitten sinulta minulle" -systeemiä vaan kun mä autan josaain asiassa "Korhosta", hän taas auttaa jossain asiassa "Virtasta", "Virtanen" taas "Mäkistä" ja "Mäkinen" jossain asiassa mua. Lisäksi tässä naapuriyhteisössä toimii monenlaisten tavaroiden lainaaminen. Jokaisen ei tarvitse ostaa itselleen kaikkea vaan jos on tällä naapuriapuporukalla sovittu, että jotain saa lainata, niin sitten saa. Menneenä talvena ei pahemmin tarvittu petkelettä, mutta edellisenä talvena tarvittiin useinkin ja koska mulla sellainen nyt on tossa pihassa, niin olen tälle naapuriapuporukalle sanonut, että vapaasti saa lainata, kunhan palautatte sen takaisin samaan paikkaan.Mulle on iso ero siinä, että tuleeko vastavuoroisuuden puute siitä, että toisella on joku este (jolloin ystävyyteen kuuluu toisen puolelta tietty joustavuus) vai siitä, että toista ei vaan kiinnosta (esim. matkustaa luokseni, kun molemmille olisi yhtä raskas matka ja elämäntilanne).
Ymmärrän pointtisi, mutta haittaako sua ystävyyssuhteessa, jos sulla on välillä avun ja tuen tarvetta, mutta ystävälläsi ei koskaan? Olettaen, että ystäväsi auttaa ja tukee sua silloin, kun sinä sitä tarvitset, mutta hän ei koskaan tarvitse mitään vastaavaa sulta ( koska hän saa tarvitsemansa avun ja tuen joltain muulta)?
Oon eri, mutta voihan sille ystävälle muistuttaa että "muistathan, että multakin voi pyytää apua, jos Sirkku/Kalle ei pääse avuksi."
Mun mielestä tuossa nyt kyllä sitten pitää olla jo aika meedio tai vähintään omistaa kristallipallo, jos jo etukäteen pystyy lupautumaan apuun, jonka tapaa tai ajankohtaa ei vielä kukaan edes tiedä. Ei mulle tuottaisi mitään ongelmaa pyytää apua ystäviltäni, jos en mistään muualta apua saisi. Mulla on nyt kevään aikana edessä tuulikaapin lattianpäällysteen vaihtaminen ja mikäli en sitä yksin saa laitettua, palkkaan jonkun ammattilaisen tekemään homman. Vuosi sitten mulla oli muutama homma, jota en osannut itse tehdä. Ja vaikka olisin osannutkin, niin koska olen kanantaluttajien sukua eli lyhyt, en olisi ylettynyt edes keittiötikkailla niin korkealle. Sen sijaan, että olisin alkanut soitella sukulaisiani, ystäviäni ja kavereitani läpi, löysinkin netistä kahden nuoren miehen perustaman eräänlaisen "handyman"-firman ja palkkasin heidät. Tulivat täsmälleen sovittuna aikana eikä tarvinnut kenenkään kanssa venkslata, mikä päivä ja kellonaika ehkä sopisi eikä siirtää sovittua aikaa sen takia, että lapsi on sairaana, auto on huollossa, anoppi joutui sairaalaan jne.
Onhan tuo sun mainitsemasi lausahdus ihan kivaa toisen huomioimista, vaikkei sillä todellisuudessa sitten olisikaan mitään merkitystä. Yleensä kun auttaminen edellyttää sitä, että sekä osaa että pystyy auttamaan. Ja että se avuntarpeen ajankohtakin sopii. En oikein usko, että sinäkään ollessasi perheesi kanssa Helsinki-Vantaan lentokentällä odottaen lentoa kahden viikon lomalle Teneriffalle, nilkkamurtuman saaneen ystäväsi soittaessa sanoisit perheellesi, että menkää te, mä lähden auttamaan ystävääni kauppareissuissa ja siivoamisessa.
Jos ystävä alkaisi selittämättä pitää huomattavaa etäisyyttä ja tapaamiset olisivat suunnilleen kerran vuodessa niin siirtäisin hänet myös itse taka-alalle. En miettisi liikaa, miksi hän on muuttunut, eläisin omaa elämääni. Jos hän joskus ottaisi yhteyttä niin kuuntelisin mitä hän kertoisi elämäntilanteestaan. Jos ystävyys elpyisi niin katsoisin mille tasolle. Jos ei niin antaisin olla, hän olisi minulle kuin kuka muu vanha tuttava.
Vaikka ei tavatakaan kovin usein niin joku säännöllinen yhteydenpito pitää olla, että ystävyys säilyy ja pysyy ikäänkuin kartalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa.
Jos Minna olisi auttanut sinua, auttaisitko Minnaa takaisin?
Riippuu tilantesta, olisiko mulla ollut siinä tilanteessa tilaa ja aikaa auttaa. Velvollisuudesta en olisi auttanut, en omat rajani ylitteän hampaat irvessä vääntämällä, koska pakko, vaan halusta ja ilosta, että voin.
Olithan kertonut Minnalle hänen auttaessa sinua, että et välttämättä auta sitten aikanaan takaisin, jos Minna kaipaa apua? Olisitko velvollisuudesta auttanut esim. vanhempiasi tai sisaruksiasi, jos ystävääsi et olisi auttanut velvollisuudesta?
Tässä on todella iso ymmärryksen kuilu. Uskon, että tällainen velvollisuuteen perustumaton auttaminen ja yhteys ehkä triggeröi jotain perusturvallisuuden puutetta joillain.
Jollekin velvollisuusihmiselle näkyy olevan mahdotonta tajuta, että ihminen voi oikeasti haluta auttaa sen mukaan mitä voi ja auttamatta jää, jos ei pysty. Niin kummaa kuin se velvollisuusihmisestä voi näyttääkin, tällä periaatteella olen auttanut ja saanut apua maailmassa, isoissa ja pienissä asioissa. Niin, kyllä, vapaassa ihmissuhdemaailmassa myös autetaan ja saadaan apua. Ajatella! Eikä se apu tule velvollisuudesta keltään.
Suhteiden läheisyyttä ei ratkaise muoto, vaan ymmärrys toisen tilanteesta. Esim. olen saanut ystäviltäni apua elämäni kriisitilanteissa, joista en ole kertonut lähisukulaisilleni kuin vasta jälkeen päin.
Jos olisin velvollisuuslähtöinen, niin olisi täytynyt jättää ottamatta apua vastaan ja auttamatta. Olisin uskonut, että en ikinä olisi pystynyt antamaan toiselle sellaista apua kuin minulle tarjottiin. Ja taas toisin päin, että olisi jäänyt auttamatta, koska en olisi halunnut mitään vastaavaa velkaa kenellekään. Mutta onneksi näin ei ole, kun jokainen auttaa niistä omista haluistaan ja resursseistaan käsin vapaasti omasta tahdostaan.
Ei ole tullut mieleenkään mennä rautalangasta vääntämään näitä periaatteita.
Ei se avun antaminen/vastaanottaminen tarkoita, että pitäisi auttaa takaisin tismalleen samalla mitalla. Suurin osa voisi kuitenkin auttaa tavalla tai toisella, jos on vain halua auttaa. Esimerkkejä:
-Sinulla olisi ollut taloudellisesti todella tiukka tilanne. Ystäväsi lainaisin sinulle 1000 e ja saisit tilanteesi hoitumaan. Maksat ystävällesi vähitellen koko summan takaisin. Myöhemmin ystävällä olisi tilanne, jossa hän kaipaisi lapsenhoitoapua viikonlopun ajaksi. Sinä autat ystävääsi. Erilaiset tilanteet, mutta kumpikin auttaa toista siinä missä tarvitsee.
-Ystäväsi puoliso menehtyy tapaturmaisesti. Sinä menet ystäväsi tueksi. Laitat ruokaa ja huolehdit ystävästäsi ensimmäisten päivien ajan. Kuuntelet ystävääsi myöhemminkin, kun hän haluaa puhua menetyksestään. Ystävä pääsee ajan kanssa menetyksestään yli. Vuosia myöhemmin jäät työttömäksi. Ystäväsi kuuntelee sinua ja lupautuu auttamaan työhakemusten tekemisessä sekä selvittää, löytyisikö töitä hänen tuttunsa kautta. Erilaiset tilanteet, mutta molemmat auttavat toisiaan.
-Ystäväsi pyytää sinua huolehtimaan koirastaan lomamatkan ajan. Et pysty ottamaan koiraa hoitoon koko viikoksi, mutta pystyisit huolehtimaan koirasta viikonlopun. Kysyt ystävältä, voisiko hoitovastuuta koirasta jakaa jonkun toisen kanssa niin, että sinä huolehtisit viikonlopun. Tämä järjestyy. Myöhemmin tulee tilanne, jossa iäkästä äitiäsi täytyisi käydä vilkaisemassa kotonaan, mutta et pääse paikalle. Kysyt tuolta lähellä asuvalta ystävältäsi, voisiko hän mennä. Ystävä ei itse pääse juuri tuolloin paikalle, mutta hän ehdottaa, voisiko hänen miehensä käydä katsomassa äitiäsi tai sitten ystävä pääsisi paikalle myöhemmin illalla.
Niin, uskokaa pois, velvollisuusihmiset. Näin ihmiset todella haluavat auttaa toisiaan. Mutta juurikin sen mukaan, miten sekä haluavat että voivat.
Kun on terveet rajat eikä riippuvuutta, sellaisten ihmisten ympärillä myös toiset ihmiset viihtyvät, joten niitä auttamishaluisiakin ihmisiä löytyy niin että ei tarvitse katkerana vänistä tai ketään velvoittaa.
Ongelma on siinä, että harva haluaa auttaa yksipuolisesti. Jos Minna on auttanut Tuulaa ja Pirkkoa, mutta ei saa heiltä apua itse apua tarvitessaan - ei silloin joku puolituttu Anneli ryntää Minnaa auttamaan. Minä ymmärrän tämän Annelin näkökulman. Miksi minä menisin auttamaan Minnaa siksi, että Tuulaa ja Pirkkoa ei kiinnosta olla vastavuoroisesti Minnan tukena? Ei se oli mitään karmaa tai elämän hyvyyttä, että minä auttaisin, vaan ihan vaivannäköä, joka kuuluisi Tuulalle ja Pirkolle, jotka ovat itse saaneet apua Minnalta.
Tämä on kieltämättä aika mielenkiintoista. Kovasti nykyisin kaivataan yhteisöllisyyttä, mutta moni kuitenkin haluaa vain point to point -auttamista. Yhteisöllisyys kun perustuu siihen, että on eräänlainen avun antamisen ämpäri, johon jokainen laittaa ja tarvitessaan saa sieltä myös ottaa. Yhdessäkään avussa ei ole mitään tunnistetietoja, kuka sen avun on ämpäriin laittanut. Mä olen aika yhteisöllisestä suvusta lähtöisin ja yli 20 vuotta mä vaan laitoin sinne ämpäriin, mutta mitään en sieltä ottanut. Koska en tarvinnut. Tosin kävikin sitten niin, että sen ainoan kerran, kun olisin tarvinnut, kenelläkään ei ollut aikaa tai mahdollisuuksia auttaa.
Ilmeisesti moni yhdistää yhteydenpidon välittämiseen niin, että ensimmäisen määrä kertoo varmuudella myös jälkimmäisen laadusta. On kuitenkin myös sellaisia ihmisiä jotka eivät itse tule ajatelleeksi ottaa yhteyttä, mutta kuitenkin aidosti ilahtuvat kun heihin otetaan yhteyttä.
Ei silloin kannata alkaa kytätä yhteydenottokertoja, vaan todeta että minä taidan olla meistä parempi tässä yhteydenpidossa ja jättää se ajatus siihen. Tärkeintä on se, että yhdessä on mukavaa, ei se, kuka on milloinkin ehdottanut mitä.
Tässä on todella iso ymmärryksen kuilu. Uskon, että tällainen velvollisuuteen perustumaton auttaminen ja yhteys ehkä triggeröi jotain perusturvallisuuden puutetta joillain.
Jollekin velvollisuusihmiselle näkyy olevan mahdotonta tajuta, että ihminen voi oikeasti haluta auttaa sen mukaan mitä voi ja auttamatta jää, jos ei pysty. Niin kummaa kuin se velvollisuusihmisestä voi näyttääkin, tällä periaatteella olen auttanut ja saanut apua maailmassa, isoissa ja pienissä asioissa. Niin, kyllä, vapaassa ihmissuhdemaailmassa myös autetaan ja saadaan apua. Ajatella! Eikä se apu tule velvollisuudesta keltään.
Suhteiden läheisyyttä ei ratkaise muoto, vaan ymmärrys toisen tilanteesta. Esim. olen saanut ystäviltäni apua elämäni kriisitilanteissa, joista en ole kertonut lähisukulaisilleni kuin vasta jälkeen päin.
Jos olisin velvollisuuslähtöinen, niin olisi täytynyt jättää ottamatta apua vastaan ja auttamatta. Olisin uskonut, että en ikinä olisi pystynyt antamaan toiselle sellaista apua kuin minulle tarjottiin. Ja taas toisin päin, että olisi jäänyt auttamatta, koska en olisi halunnut mitään vastaavaa velkaa kenellekään. Mutta onneksi näin ei ole, kun jokainen auttaa niistä omista haluistaan ja resursseistaan käsin vapaasti omasta tahdostaan.
Ei ole tullut mieleenkään mennä rautalangasta vääntämään näitä periaatteita.