Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat hiukan niin ja näin ystävyyden kannalta. Jos on jo pitkään samalla porukalla kokoontunut sakki, niin vaikeata on päästä uutena muulle asteelle kuin hyvänpäiväntutuksi tai jotain pientä jutellaan harrastuksen aikana. Vanhat tutut juttelevat omia asioitaan, usein on niin, että vain tullaan paikalle, tehdään mitä sitten tehdäänkin ja sitten lopussa kukin lähtee omille teilleen moikaten ohimennen. Usein aletaan kovalla touhulla kertoa, että voi kun on taas kiire sinne tai tänne. Harrastajat ovat usein kiireistä sakkia, on monta rautaa tulessa ja kalenteri täynnä. 

MInustakin asia on juuri näin. Luulin löytäneen erään porukan, jossa olisi hengenheimolaisia mutta tilanne oli juuri se, että minä olin vieras ja muut puhuivat keskenään mitä puhuivat. Annoin periksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli-innokkuudesta ja odotuksista. Jos sinulla on kova tarve saada ystäviä ja katsot ihmisiä sillä silmällä, että miten he voisivat  olla sinulle sitä mitä sinä haluat, niin se sinun tarpeesi ja odotuksesi voi olla niin iso, ettet näe ihmistä sellaisena kuin hän on, etkä anna hänelle vapautta olla sellainen kuin hän on. Eli sen sijaan että katsot ihmisiä sillä silmällä, että mitä sinä voit saada heistä, katso ihan rauhassa sitä kuka he ovat ja kiinnostu heistä oikeasti. Kun toinen osaa olla läsnä ja nähdä ihmisen, sellaisessa tunnelmassa on hyvä ja vapaa olla. Ja silloin näet itsekin kuka oikeasti sopii sinulle ystäväksi ja on samanhenkinen, sen sijaan että yrität vain laittaa kaikkia sopimaan sinun tarvitsemaan ystävämuottiin, ilman että edes tunnet heitä.

Tätä ei voi kompata tarpeeksi. Voin todeta omasta puolestani, että omien mielikuvien ja fantasioiden projisointi toiseen on yksi tehokkaimmista tavoista saada uusi ihmissuhde sössittyä. Sanon tämän sekä projisoinnin kohteeksi joutuneena että itse omia haavekuviani toiseen heijastaneena. Siihen on helppo langeta, jos yksinäisyyttä on jatkunut pitkään eikä kivan ja kiinnostavan oloisia tuttavuuksia tule kovin usein vastaan. Jos tunnistaa itsessään taipumusta projisointiin, se on jo iso askel ja tätä kautta sitä voi oppia hillitsemään. Jos uutta ihmistä pyrkii survomaan tiettyyn muottiin ja toimimaan ennalta kaavaillun käsikirjoituksen mukaan, niin lopputulos on kuin perhonen, jonka sitä ihaileva taapero puristi ymmärtämättömyyttään hengiltä. 

Minä koen hankalaksi sen, että ihmiset harvoin ovat ihan omia itsejään aluksi. Ollaan joustavia, vieraskoreita jne. Toiseen heijastetaan omia toiveita ja itsekin annetaan sellainen haavekuva itsestä toiselle. Joskus voi mennä vuosiakin, että toisesta paljastuu todelliset karvat. Eli voi mennä kauan, ennen kuin näkee toisen ihan oikeasti sellaisena kuin hän on. 

Sitäkin näkee melko paljon, että olet ystävystynyt jonkun kanssa ja vuosien jälkeen toinen ei enää haluakaan olla ystäväsi. Tämähän ei ole ongelma heille, joilla on paljon ystäviä. Tai heille, jotka saavat uusia ystäviä helposti. Omalla kohdallani nämä ystävän menetykset ovat merkanneet isoa aukkoa. Vaikka olen suht sosiaalinen, en kovin helposti saa uusia ystäviä. Jos menetän yhden ystävän, voi minulla mennä vuosikausia, ennen kuin löydän seuraavan.

Voisiko ystäviä löytyä hieman vanhemmista naisista? Moni kolme-nelikymppinen elää ruuhkavuosia ja lapset ovat pieniä. Jollakin viisikymppisellä taas lapset ovat todennäköisemmin jo isompia tai lentäneet pesästä eli olisi kenties aikaa ystäville ja harrastuksille.

Kysymys:

Pidätkö lapsellisena sitä, että ihminen loukkaantuu, jos kriisitilanteen osuessa omalle kohdalle ystävä kieltäytyy kuuntelemasta/lohduttamasta ja haluaa lopettaa välit? Seuraan nyt vierestä tilannetta, jossa tuo jätetty ystävä on surullinen ja vihainen ystävänsä teosta. Ystävä taas sanoo toisen olevan katkera, kun on surullinen ja vihainen, eikä suostu juttelemaan hyväntuulisesti pintapuolisia kuulumisia. Onko tässä joku nyt kohtuuton?

Todella mielenkiintoinen keskustelu! Tulee hyvin ilmi miten erilaisia ihmiset ovat.

Niinkuin moni täällä on todennut, yli-innokkuudesta pääsee eroon sillä ettei aseta sosiaalisille kanssakäymisille suuria odotuksia. Pyrkii vain olemaan läsnä hetkessä ja kuuntelemaan muita ja olemaan kiinnostunut, muttei kysy jatkuvasti kysymyksiä. Välillä on ok myös olla hiljaa. Usein ystävyys vie aikaa ja henkilökohtaiset kysymykset tai avun tarjoamiset voivat tuntua muista kiusallisilta. On parempi pitää asiat aluksi kevyenä, näin selviää pikkuhiljaa sovitteko toistenne kavereiksi ja sitten ystäviksi.

Itse olen ollut samassa tilanteessa kun ap. Kun lopetin ystävien aktiivisen etsimisen niitä alkoikin tulla mm. harrastukseni kautta. Itse olen ujohko, mutta olen iloinen, hymyilevä ja pyrin ottamaan muut huomioon. Osaan myös sanoa mielipiteeni selkeästi mutta lempeästi. Veikkaan että nuo piirteet tuovat ihmisiä luokseni. Harrastukseni on tanssi ja otan sen vakavasti ja se tuntuu myös tuovan muita tanssijoita luokseni. Eli rohkeasti vain harrastuksiin ja juttelemaan muille muttei kannata luoda liikaa odotuksia, eikä myöskään loukkaantua jos joku ei jaksa/halua keskustella, ehkä se hetki tai henkilö ei vain ollut sopiva.

Nuorempana olen ollut huono ystävä monellakin tapaa. Olen ollut välillä kateellinen, mustasukkainen, riippuva, etäinen ja juoruava. Onneksi aina voi oppia uutta ja olenkin nykyään mielestäni ihan hyvä ystävä. Pyrin ymmärtämään muita enkä heti oleta muista pahaa. On siis hyvä välillä jokaisen miettiä omaa käytöstään sekä vaatimuksiaan joita asettaa muille. 

Tärkeää on myös se että ei odota kaikilta samaa ja yhdeltä täydellisyyttä. Eri ihmisten kanssa on erilaista läheisyyttä, mutta kaikki arvokkaita. Esim kärjistetysti: yhden kanssa on todella rento olla ja nähdään viikoittain, toisen kanssa on vauhdikasta ja energistä ja näemme kerran kuussa, kolmannen kanssa puhutaan todella syvällisiä mutta nähdään harvemmin. Kun viettää aikaa yhdessä pikkuhiljaa muodostuu kaveruus ja siitä ystävyys. Se että jatkuuko se on sitten toinen juttu. Ja vaikka joku olisi mukava ei tarkoita että esim jaatte samat arvot jolloin syvemmän ystävyyden saavuttaminen voi olla vaikeaa. Eli kaikki eivät sovi ystäväksi, jotkut ovat parempia vain hyvänpäiväntuttuina tai kavereina. 

Tanssikurssit missä valmistellaan esitys näytöksiin ovat hyviä paikkoja tutustua muihin. Näitä on ihan alkeistasoisia myös ja näissä toimitaan yhdessä ryhmässä. Kaikki muukin missä pääsee osaksi ryhmää esim koripallo jne ovat varmasti oivallisia kavereiden saamiseen. Aloitteleville aikuisille löytyy omia ryhmiä melkein kaikesta, ainakin isommissa kaupungeissa. Taide- ja käsityökurssit ovat mielestäni myös hyviä. Ihan perus tanssitunneillakin monet tulevat juttelemaan minulle ja kysymään tossuistani, vaatteistani jne ja siitä on juttelu lähtenyt pikkuhiljaa rakentumaan useamman kerran ajaksi ja joidenkin kanssa jatkunut ihan tanssikavereiksi asti. 

Harrastuksista on helpointa löytää seuraa, ensin kaveriksi ja jos synkkaa niin ystäväksi. Konsertissa tai teatterissa voi väliajalla katsella onko muita yksinäisiä ja mennä juttelemaan. Museoissa huomaa jos joku katselee yksin ja lähestyä häntä. Ei tyyliin oletko yksin vaan mitä pidät xxx tai mikä kiinnostaa tai onpa hieno konsertti tai museo. Milloinkaan ei kannata tyrkyttää seuraansa vaan katsoa toisen reaktiota, ilahtuuko hän vai onko vaivautunut.  Itse otan takapakkia välittömästi jos uusi tuttava kertoo heti elämäntarinansa ja pahimmassa tapauksessa muidenkin, tai kyselee ja utelee omia asioitani.

Kuulostipa tutulta jonkun kertomus asperger -piirteisestä työkaverista. Minullakin on vastaava tuttu ja hän jää tasolle tuttu juurikin sosiaalisten haasteiden takia. En jaksa olla se joka venyy ja ymmärtää loputtomiin. Tämä tuttu mm. suuttui kun emme halunneet mennä porukalla ravintolaan jota hän ehdotti. Suurin osa halusi toiseen ja enemmistön mukaan mentiin. Hän jäi sitten pois, mikä olisi ollut ihan fine, mutta se marina ja syyllistäminen joka tilannetta seurasi seuraavina päivinä ei ollut fine. Jotenkin se oli ollut meidän muiden syy, että hän joutui jäämään pois. Ei jäänyt kiva tunne tuosta. Kerran katsoisin läpi sormien, mutta ei valitettavasti ollut mikään ainutkertainen haaste hänen kanssaan.

Ihmiset tekee päätökset enimmäkseen tunteella. Ap, millaisen fiilikset uskot jättäväsi jälkeesi? Ajattelevatko ihmiset tapaamisesi jälkeen, että vitsit olipa kivaa/hauskaa/inspiroivaa? Vai ajattelevatko he, että nyt tarvitsen lataustaukoa? (Tuon asperger tyypin tapaamisen jälkeen tarvitsee lataustauon ja siksi häntä ei jaksa läheisempänä ystävänä.)

Vierailija kirjoitti:

Todella mielenkiintoinen keskustelu! Tulee hyvin ilmi miten erilaisia ihmiset ovat.

 

Niinkuin moni täällä on todennut, yli-innokkuudesta pääsee eroon sillä ettei aseta sosiaalisille kanssakäymisille suuria odotuksia. Pyrkii vain olemaan läsnä hetkessä ja kuuntelemaan muita ja olemaan kiinnostunut, muttei kysy jatkuvasti kysymyksiä. Välillä on ok myös olla hiljaa. Usein ystävyys vie aikaa ja henkilökohtaiset kysymykset tai avun tarjoamiset voivat tuntua muista kiusallisilta. On parempi pitää asiat aluksi kevyenä, näin selviää pikkuhiljaa sovitteko toistenne kavereiksi ja sitten ystäviksi.

 

Itse olen ollut samassa tilanteessa kun ap. Kun lopetin ystävien aktiivisen etsimisen niitä alkoikin tulla mm. harrastukseni kautta. Itse olen ujohko, mutta olen iloinen, hymyilevä ja pyrin ottamaan muut huomioon. Osaan myös sanoa mielipiteeni selkeästi mutta lempeästi. Veikkaan että nuo piirteet tuovat ihmisiä luokseni. Harrastukseni on tanssi ja otan sen vakavasti ja se tuntuu myös tuovan muita tanssijoita luokseni. Eli rohkeasti vain harrastuksiin ja juttelemaan muille muttei kannata luoda liikaa odotuksia, eikä myöskään loukkaantua jos joku ei jaksa/halua keskustella, ehkä se hetki tai henkilö ei vain ollut sopiva.

 

Nuorempana olen ollut huono ystävä monellakin tapaa. Olen ollut välillä kateellinen, mustasukkainen, riippuva, etäinen ja juoruava. Onneksi aina voi oppia uutta ja olenkin nykyään mielestäni ihan hyvä ystävä. Pyrin ymmärtämään muita enkä heti oleta muista pahaa. On siis hyvä välillä jokaisen miettiä omaa käytöstään sekä vaatimuksiaan joita asettaa muille. 

 

Tärkeää on myös se että ei odota kaikilta samaa ja yhdeltä täydellisyyttä. Eri ihmisten kanssa on erilaista läheisyyttä, mutta kaikki arvokkaita. Esim kärjistetysti: yhden kanssa on todella rento olla ja nähdään viikoittain, toisen kanssa on vauhdikasta ja energistä ja näemme kerran kuussa, kolmannen kanssa puhutaan todella syvällisiä mutta nähdään harvemmin. Kun viettää aikaa yhdessä pikkuhiljaa muodostuu kaveruus ja siitä ystävyys. Se että jatkuuko se on sitten toinen juttu. Ja vaikka joku olisi mukava ei tarkoita että esim jaatte samat arvot jolloin syvemmän ystävyyden saavuttaminen voi olla vaikeaa. Eli kaikki eivät sovi ystäväksi, jotkut ovat parempia vain hyvänpäiväntuttuina tai kavereina. 

 

Tanssikurssit missä valmistellaan esitys näytöksiin ovat hyviä paikkoja tutustua muihin. Näitä on ihan alkeistasoisia myös ja näissä toimitaan yhdessä ryhmässä. Kaikki muukin missä pääsee osaksi ryhmää esim koripallo jne ovat varmasti oivallisia kavereiden saamiseen. Aloitteleville aikuisille löytyy omia ryhmiä melkein kaikesta, ainakin isommissa kaupungeissa. Taide- ja käsityökurssit ovat mielestäni myös hyviä. Ihan perus tanssitunneillakin monet tulevat juttelemaan minulle ja kysymään tossuistani, vaatteistani jne ja siitä on juttelu lähtenyt pikkuhiljaa rakentumaan useamman kerran ajaksi ja joidenkin kanssa jatkunut ihan tanssikavereiksi asti. 

Sekin vain on realismia, että moni haluaisi olla läheisempi ystävä sen sijaan, että joutuu kaukaisemmaksi kaveriksi, jota nähdään kerran vuodessa. Toista ei voi vaatia olemaan kanssaan. Samalla ongelma on se, että jos kyse on jostain sosiaalisuuteen liittyvästä haasteesta "Minna ei ole erityisen hauska/Jenni puhuu liikaa itsestään" tms, niin ihmiselle ei anneta mahdollisuutta kehittyä asiassa. Ei sille Minnalle sanota, että näkisin mielelläni useammin, jos olisit vähemmän vakavaa seuraa ja Jennille ei todeta, että voitaisiinko enemmän puhua minunkin kuulumisistani. Sen sijaan Minna ja Jenni jäävät etäisemmiksi kavereiksi. Heillä ei ole mahdollisuutta kehittyä tuossa haastavassa asiassa paremmaksi, jos kukaan ei siitä kerro ja anna mahdollisuutta muuttaa käytöstään. Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli-innokkuudesta ja odotuksista. Jos sinulla on kova tarve saada ystäviä ja katsot ihmisiä sillä silmällä, että miten he voisivat  olla sinulle sitä mitä sinä haluat, niin se sinun tarpeesi ja odotuksesi voi olla niin iso, ettet näe ihmistä sellaisena kuin hän on, etkä anna hänelle vapautta olla sellainen kuin hän on. Eli sen sijaan että katsot ihmisiä sillä silmällä, että mitä sinä voit saada heistä, katso ihan rauhassa sitä kuka he ovat ja kiinnostu heistä oikeasti. Kun toinen osaa olla läsnä ja nähdä ihmisen, sellaisessa tunnelmassa on hyvä ja vapaa olla. Ja silloin näet itsekin kuka oikeasti sopii sinulle ystäväksi ja on samanhenkinen, sen sijaan että yrität vain laittaa kaikkia sopimaan sinun tarvitsemaan ystävämuottiin, ilman että edes tunnet heitä.

Tätä ei voi kompata tarpeeksi. Voin todeta omasta puolestani, että omien mielikuvien ja fantasioiden projisointi toiseen on yksi tehokkaimmista tavoista saada uusi ihmissuhde sössittyä. Sanon tämän sekä projisoinnin kohteeksi joutuneena että itse omia haavekuviani toiseen heijastaneena. Siihen on helppo langeta, jos yksinäisyyttä on jatkunut pitkään eikä kivan ja kiinnostavan oloisia tuttavuuksia tule kovin usein vastaan. Jos tunnistaa itsessään taipumusta projisointiin, se on jo iso askel ja tätä kautta sitä voi oppia hillitsemään. Jos uutta ihmistä pyrkii survomaan tiettyyn muottiin ja toimimaan ennalta kaavaillun käsikirjoituksen mukaan, niin lopputulos on kuin perhonen, jonka sitä ihaileva taapero puristi ymmärtämättömyyttään hengiltä. 

Projisointi tuntuu olevan kyllä erittäin yleistä. Väitän jopa, että lähes jokainen tekee sitä jossain määrin.

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset ovat hiukan niin ja näin ystävyyden kannalta. Jos on jo pitkään samalla porukalla kokoontunut sakki, niin vaikeata on päästä uutena muulle asteelle kuin hyvänpäiväntutuksi tai jotain pientä jutellaan harrastuksen aikana. Vanhat tutut juttelevat omia asioitaan, usein on niin, että vain tullaan paikalle, tehdään mitä sitten tehdäänkin ja sitten lopussa kukin lähtee omille teilleen moikaten ohimennen. Usein aletaan kovalla touhulla kertoa, että voi kun on taas kiire sinne tai tänne. Harrastajat ovat usein kiireistä sakkia, on monta rautaa tulessa ja kalenteri täynnä. 

Samoin harrastuspiireissä on vähän se, että se yhdessä oleminen keskittyy helposti vain sinne harrastuksen pariin. Sitä on yllättävän vaikeaa siirtää siitä ympäristöstä muualle. Samoin kuin työkaverit usein jäävät vain työpaikalla nähtäviksi ihmisiksi, vaikka olisivat kuinka mukavia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suositun on mahdoton ymmärtää tilannetta yksinäisen kannalta

Varmasti näin.

Ap:lle Koen itse ajoittain kirvelevää yksinäisyyttä, läheisten ystävien puutetta, mikä kirpaisee kovasti siksi, että minulla ei ole puolisoa eikä juuri muutakaan lähipiiriä.

Siitä huolimatta olen torjunut joitain yli-innokkaita reviirille tunkeutumisia. Olen itsekin ollut viime vuosina ehkä kerran yli-innokas, kun pyysin erään ihmisen numeron ja ehdotin kahvittelua joskus puolen vuoden päästä. Nyt on mennyt melkein kolme vuotta, kahvilla on käyty kerran, ja olen jo aika päivää sitten nähnyt, että kaupassa juttelijoina pysymme - tosin voin kyllä lähteä kahvillekin, jos kutsu tulee häneltä. Itse en aio olla ainakaan näillä näkymin aktiivinen.

Alan sopeutua ajatukseen, että näin vanhempana uusien kavereiden/ystävien saaminen on aika vaikeata. Ja neuvoksi kaikille: ällää ainakaan kuvitelko, että politiikasta niitä löytyisi. Sieltä löytyy vihamiehiä:) Olin siitä kyllä aika tietoinen mutta en ihan tällaiseksi uskoisi. Tosin hyvä puoli on se, että toisaalta on helpottunut, kun kohtaamiset ovat aina kulloinkin ohi.

Pois tuo ajatus, että olisit ollut yli-innokas.

Joskus voi tulla yllätyksenä se, miten erilaiset käsitykset ihmisillä ystävyydestä on. Silmät pyöreänä kuuntelin, kuinka eräs ihminen selitti, ettei hänen tarvitse olla sellaisen ystävän tukena, joka oli häntä tiukassa paikassa paljon tukenut. Oli vain todennut: Mä tuen jotakuta toista ja tuo ihminen tukee sitten toista ja niin edelleen. Ja saa se ystäväkin tuen sitten jostain muualta kuin minulta. Ei mun tarvitse olla juuri hänelle tukena.

Siinä sitten hoomoilasena ihmettelin, että tällaistakin logiikkaa voi joku pitää ystävyytenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella mielenkiintoinen keskustelu! Tulee hyvin ilmi miten erilaisia ihmiset ovat.

 

Niinkuin moni täällä on todennut, yli-innokkuudesta pääsee eroon sillä ettei aseta sosiaalisille kanssakäymisille suuria odotuksia. Pyrkii vain olemaan läsnä hetkessä ja kuuntelemaan muita ja olemaan kiinnostunut, muttei kysy jatkuvasti kysymyksiä. Välillä on ok myös olla hiljaa. Usein ystävyys vie aikaa ja henkilökohtaiset kysymykset tai avun tarjoamiset voivat tuntua muista kiusallisilta. On parempi pitää asiat aluksi kevyenä, näin selviää pikkuhiljaa sovitteko toistenne kavereiksi ja sitten ystäviksi.

 

Itse olen ollut samassa tilanteessa kun ap. Kun lopetin ystävien aktiivisen etsimisen niitä alkoikin tulla mm. harrastukseni kautta. Itse olen ujohko, mutta olen iloinen, hymyilevä ja pyrin ottamaan muut huomioon. Osaan myös sanoa mielipiteeni selkeästi mutta lempeästi. Veikkaan että nuo piirteet tuovat ihmisiä luokseni. Harrastukseni on tanssi ja otan sen vakavasti ja se tuntuu myös tuovan muita tanssijoita luokseni. Eli rohkeasti vain harrastuksiin ja juttelemaan muille muttei kannata luoda liikaa odotuksia, eikä myöskään loukkaantua jos joku ei jaksa/halua keskustella, ehkä se hetki tai henkilö ei vain ollut sopiva.

 

Nuorempana olen ollut huono ystävä monellakin tapaa. Olen ollut välillä kateellinen, mustasukkainen, riippuva, etäinen ja juoruava. Onneksi aina voi oppia uutta ja olenkin nykyään mielestäni ihan hyvä ystävä. Pyrin ymmärtämään muita enkä heti oleta muista pahaa. On siis hyvä välillä jokaisen miettiä omaa käytöstään sekä vaatimuksiaan joita asettaa muille. 

 

Tärkeää on myös se että ei odota kaikilta samaa ja yhdeltä täydellisyyttä. Eri ihmisten kanssa on erilaista läheisyyttä, mutta kaikki arvokkaita. Esim kärjistetysti: yhden kanssa on todella rento olla ja nähdään viikoittain, toisen kanssa on vauhdikasta ja energistä ja näemme kerran kuussa, kolmannen kanssa puhutaan todella syvällisiä mutta nähdään harvemmin. Kun viettää aikaa yhdessä pikkuhiljaa muodostuu kaveruus ja siitä ystävyys. Se että jatkuuko se on sitten toinen juttu. Ja vaikka joku olisi mukava ei tarkoita että esim jaatte samat arvot jolloin syvemmän ystävyyden saavuttaminen voi olla vaikeaa. Eli kaikki eivät sovi ystäväksi, jotkut ovat parempia vain hyvänpäiväntuttuina tai kavereina. 

 

Tanssikurssit missä valmistellaan esitys näytöksiin ovat hyviä paikkoja tutustua muihin. Näitä on ihan alkeistasoisia myös ja näissä toimitaan yhdessä ryhmässä. Kaikki muukin missä pääsee osaksi ryhmää esim koripallo jne ovat varmasti oivallisia kavereiden saamiseen. Aloitteleville aikuisille löytyy omia ryhmiä melkein kaikesta, ainakin isommissa kaupungeissa. Taide- ja käsityökurssit ovat mielestäni myös hyviä. Ihan perus tanssitunneillakin monet tulevat juttelemaan minulle ja kysymään tossuistani, vaatteistani jne ja siitä on juttelu lähtenyt pikkuhiljaa rakentumaan useamman kerran ajaksi ja joidenkin kanssa jatkunut ihan tanssikavereiksi asti. 

Sekin vain on realismia, että moni haluaisi olla läheisempi ystävä sen sijaan, että joutuu kaukaisemmaksi kaveriksi, jota nähdään kerran vuodessa. Toista ei voi vaatia olemaan kanssaan. Samalla ongelma on se, että jos kyse on jostain sosiaalisuuteen liittyvästä haasteesta "Minna ei ole erityisen hauska/Jenni puhuu liikaa itsestään" tms, niin ihmiselle ei anneta mahdollisuutta kehittyä asiassa. Ei sille Minnalle sanota, että näkisin mielelläni useammin, jos olisit vähemmän vakavaa seuraa ja Jennille ei todeta, että voitaisiinko enemmän puhua minunkin kuulumisistani. Sen sijaan Minna ja Jenni jäävät etäisemmiksi kavereiksi. Heillä ei ole mahdollisuutta kehittyä tuossa haastavassa asiassa paremmaksi, jos kukaan ei siitä kerro ja anna mahdollisuutta muuttaa käytöstään. Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.

Jos olisin Minna tai Jenni ja ystäväoletettu alkaisi käsitellä minusta johtuvaa ystävyyteen liittyvää haastetta, menisin niin noloksi, että häipyisin vähin äänin koko kuviosta. 

Lainaus ei toimi.

-Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.

Itse toimin juuri noin. En halua ystävyyssuhteiltani mitään haasteiden työstämistä. Mulla on vaativa työ ja jatkuva kiire mm. työmatkojen ja lasten harrastusten takia. Ystävyydeltä haen palautumista, iloa, kivaa yhdessä tekemistä. Kasvatan lapseni, mutta ketään aikuista en ala tavoille opettamaan tai terapioimaan.  Toki vanhojen ystävien tukena olen sairauksissa ja muissa haasteissa, mutta että alkaisin heti alkuun opettamaan toiselle aikuiselle kuinka olla kivaa seuraa ja hyvä ystävä. Ei kiitos, sitä haastetta en elämääni kaipaa ihan omaa jaksamista suojatakseni.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys:

Pidätkö lapsellisena sitä, että ihminen loukkaantuu, jos kriisitilanteen osuessa omalle kohdalle ystävä kieltäytyy kuuntelemasta/lohduttamasta ja haluaa lopettaa välit? Seuraan nyt vierestä tilannetta, jossa tuo jätetty ystävä on surullinen ja vihainen ystävänsä teosta. Ystävä taas sanoo toisen olevan katkera, kun on surullinen ja vihainen, eikä suostu juttelemaan hyväntuulisesti pintapuolisia kuulumisia. Onko tässä joku nyt kohtuuton?

Kyllä minä ainakin pidän tätä kuuntelemasta kieltäytyjää todella kohtuuttomana.

Usein sitä paitsi vaikeista kriiseistä kyllä edetään aika piankin normaalimpaan tilaan.

Pahinta mitä toiselle voi tehdä on kriisien vähättely ja selän kääntäminen ilman, että edes hetken kuuntelee.-

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei toimi.

-Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.

Itse toimin juuri noin. En halua ystävyyssuhteiltani mitään haasteiden työstämistä. Mulla on vaativa työ ja jatkuva kiire mm. työmatkojen ja lasten harrastusten takia. Ystävyydeltä haen palautumista, iloa, kivaa yhdessä tekemistä. Kasvatan lapseni, mutta ketään aikuista en ala tavoille opettamaan tai terapioimaan.  Toki vanhojen ystävien tukena olen sairauksissa ja muissa haasteissa, mutta että alkaisin heti alkuun opettamaan toiselle aikuiselle kuinka olla kivaa seuraa ja hyvä ystävä. Ei kiitos, sitä haastetta en elämääni kaipaa ihan omaa jaksamista suojatakseni.

Mulle on luontevaa olla ystävälle kuuntelija ja tukena, kun ystävän elämässä tapahtuu jokin suru tai vastoinkäyminen. Vakava sairastuminen,  läheisen  - tai ihan vain kissan  - kuolema tms. Mutta en ala terapeutiksi enkä edes kuuntelijaksi johonkin sellaiseen asiaan,  mikä on toiselle tapahtunut jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ystäviä löytyä hieman vanhemmista naisista? Moni kolme-nelikymppinen elää ruuhkavuosia ja lapset ovat pieniä. Jollakin viisikymppisellä taas lapset ovat todennäköisemmin jo isompia tai lentäneet pesästä eli olisi kenties aikaa ystäville ja harrastuksille.

Toki nuoremmat elävät ruuhkavuosia mutta ei ystäviä löydy helposti "vanhemmistakaan naisista".

Kirjoitin tuosta, kun "yli-innokkaana" pyysin puhelinnumeroa eräältä, ja tuloksena  on ollut yhdet kahvit kolmen vuosen aikana. Nainen on minua vanhempi, ja hänellä ei selvästi ole suurtakaan tarvetta kaverille/ystävälle, koska lähipiirissä on väkeä - toisin kuin minulla.

Harmi vähän mutta ei mikään tragedia kuitenkaan. Ihan kiva tyyppi, ja yritin sentään. Ja kyllä me vielä kahville mennään jossain vaiheessa.

Mitä tulee muihin kohtaamiini "vanhempiin naisiin", vaikeuksien syy olen minä itse, koska ei vain mitenkään nappaa ajatusmaailmojen erilaisuuden takia. Ei ikä ole mikään yhdistävä tekijä edes samanikäisten kanssa. Lisäksi se, että vahva lähipiiri ei tee tarvetta tutustumiseen niin kuin minulla.

Vierailija kirjoitti:

Täällä joku mainitsi ystävän rajattomuuden. Voisitteko kertoa esimerkkejä rajattomasta käytöksestä?

Ap

Esim että tulee kyläilemään ilmoittamatta. Se ei ole nykyään tapana ellei ole läheisten ystävien keskinäinen tapa. Ja kaupunkielämässä varsinkaan. Se koetaan tuppautumisena. Myös sana ei, ei kiitos, tai minkäänlainen selkeä tahdonilmaisu ihmiseltä - sitä pitää kunnioittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys:

Pidätkö lapsellisena sitä, että ihminen loukkaantuu, jos kriisitilanteen osuessa omalle kohdalle ystävä kieltäytyy kuuntelemasta/lohduttamasta ja haluaa lopettaa välit? Seuraan nyt vierestä tilannetta, jossa tuo jätetty ystävä on surullinen ja vihainen ystävänsä teosta. Ystävä taas sanoo toisen olevan katkera, kun on surullinen ja vihainen, eikä suostu juttelemaan hyväntuulisesti pintapuolisia kuulumisia. Onko tässä joku nyt kohtuuton?

Kyllä minä ainakin pidän tätä kuuntelemasta kieltäytyjää todella kohtuuttomana.

Usein sitä paitsi vaikeista kriiseistä kyllä edetään aika piankin normaalimpaan tilaan.

Pahinta mitä toiselle voi tehdä on kriisien vähättely ja selän kääntäminen ilman, että edes hetken kuuntelee.-

Tiedän, että joidenkin logiikka on se, ettei toista tarvitse kuunnella, jos itsellä ei jaksamista siihen (siinä hetkessä ole). Itse en ole ikinä tajunnut tuota. Jos ystävä tulisi kertomaan jostain isosta kriisistä, niin ei kävisi mielessäkään sanoa, että keskityn nyt itseeni ja ei huvita kuunnella murheitasi.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei toimi.

-Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.

Itse toimin juuri noin. En halua ystävyyssuhteiltani mitään haasteiden työstämistä. Mulla on vaativa työ ja jatkuva kiire mm. työmatkojen ja lasten harrastusten takia. Ystävyydeltä haen palautumista, iloa, kivaa yhdessä tekemistä. Kasvatan lapseni, mutta ketään aikuista en ala tavoille opettamaan tai terapioimaan.  Toki vanhojen ystävien tukena olen sairauksissa ja muissa haasteissa, mutta että alkaisin heti alkuun opettamaan toiselle aikuiselle kuinka olla kivaa seuraa ja hyvä ystävä. Ei kiitos, sitä haastetta en elämääni kaipaa ihan omaa jaksamista suojatakseni.

Mulle on luontevaa olla ystävälle kuuntelija ja tukena, kun ystävän elämässä tapahtuu jokin suru tai vastoinkäyminen. Vakava sairastuminen,  läheisen  - tai ihan vain kissan  - kuolema tms. Mutta en ala terapeutiksi enkä edes kuuntelijaksi johonkin sellaiseen asiaan,  mikä on toiselle tapahtunut jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten. 

Mä jaan ystävieni kanssa kyllä vanhojakin asioita puolin ja toisin. Mutta ei se ole mitään terapiaa, jos toinen kertoo, että miten kamalasti koulussa opettaja kohteli häntä 30 vuotta sitten/millaisia sukutraumoja hänen suvussaan aiemmilla polvilla on ollut/mitä noloa sattui ruotsinristeilyllä -99. Ihan normaalia kuulumisten jakamista. Toki eri juttu, jos joka kerta palattaisiin siihen ruotsinristeilyyn, mutta ihan normaalia tuollainen satunnainen jakaminen.