Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (1128)
Jos olet adhd ja puhua läpätät päälle tai asperger etkä taida esim. ilmeiden tulkintaa, voisitko löytää jostain vertaisryhmän?
Jos yrität nk. normaalien (kukaan ei ole, muista se) ihmisten kanssa ystävystyä, minusta helpointa on kertoa, että olen sitten adhd, minut saa hiljaiseksi kun sanoo näin tms. Eli kertoo, että on vähän erikoinen. Se helpottaa alun ensimmäiset kuopat yli. Ja sitten kun ne on selvittetty, olettekin jo ystäviä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukematta tätä koko keskustelua, oletko miettinyt että ehkä sinä puhut ja rönsyät liikaa ja väsytät ihmiset sillä? Minulla on muutama tuttu jotka ovat kirjolla, ja heillä on tapana selittää loputtoman yksityiskohtaisesti tylsiä asioita ja syrjähtää aiheesta toiseen. He myös jotenkin hakevat ja odottavat todella paljon, että keskustelukumppani vahvistaa ja osoittaa erityistä arvostusta heidän jokaiselle mielipiteelleen ja ajatukselleen. Monesti puheenaiheet myös pyörivät jotenkin heidän kokemissaan epäoikeudenmukaisuuksissa yms. tai suistuvat niihin. Siinä tulee itselle tyhjiin imetty olo nopeasti, ja sellainen että minulla ei ole mitään annettavaa.
Sellaista kevyttä, tässä hetkessä olevaa vastavuoroisuutta ei synny kun vaikkapa jos itse sanon että "onpa ihana kevätpäivä" niin sieltä tulee monologi että on, mutta hän muistaa jonkin vielä ihanamman kevätpäivän jossain, tai montakin kevätpäivää, mutta oikeastaan hän pitää syyspäivistä enemmän, koska kevät on raskasta aikaa, koska keväällä oli koulussa aina kokeita ja alettiin pelata pesäpalloa, mikä ei ollut lempilaji ollenkaan, koska kiusattiin, ja opettaja kiusasi, ja pesisräpylät haisivat pahalle, ja astma paheni ulkopeleissä, ja nytkin ahdistaa henkeä, ja niin edelleen. Lisäksi kaikki puhe ja jokainen mielipide tulee aina hyvin huomattavalla intensiteetillä ja en tiedä, se vain väsyttää ja tulee sellainen olo että en uskalla sanoa mitään kun aina siitä triggeröityy lopulta joku traumaattinen muisto. Lopulta vaan kommentoin kaikkeen ihan ympäripyöreitä takki tyhjänä, ettei sieltä enää tulisi uutta ryöpytystä. Lisäksi tuntien syyllisyyttä siitä, että kaveri joka on kuitenkin luotettava ja ystävällinen saa minut miettimään mitenkähän pääsisin pois koko tilanteesta.
Mulla oli kirjoilla oleva ystävä jonka kanssa en oikeasti enää vain pystynyt olemaan, kun kaikki keskustelut menivät tätä rataa. Negatiivinen lataus ja juuri nämä kaikki päivän epäoikeudenmukaisuudet veivät kaiken tilan. Haiseville pesäpalloräpylöille vuonna 97 olisi pitänyt antaa mielipide ja arvoa antavat huomiot, muuten tuli loukkaantuminen ja välirikko, koska "en välittänyt hänestä". Minun asioilleni ei jäänyt kuin 2% keskusteluajasta, koska hän ei pystynyt keskittymään kuuntelemiseen.
Nepsyihmisille pitäisi alkaa opettaa näitä taitoja, niin eivät jäisi niin yksin. Minuakin surettaa, mutta en minä pysty tällaiseen.
No jaa. Mitä arvoa on todeta kevyesti että onpa ihana päivä? Tässäkö se koko intensiteetin syvyys on mitä halutaan? Ja tällaiseen kaltaisesti nasset haluaisivat kirjolaiset koulia? Tiedätkö mitä? Haista vttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olen outo:
Olisin ollut tiiviisti tekemisissä ystävän x kanssa. Ystävä x ottaisikin etäisyyttä niin, että haluaisi enää nähdä pari kertaa vuodessa tai tulisi jopa vuosien tauko, jolloin toisesta ei kuuluisi mitään. En olisi enää kiinnostunut lämmittelemään ystävyyttä. Minulle ystävyys ei ole asia, joka laitettaisiin yksipuolisesti pauselle määrittämättömän pitkäksi ajaksi. Toki voi olla hetkiä, jolloin yhteydenpito ei ole kovin tiivistä, mutta jos toisella ei ole yhteydenpidolle aikaa kuin pari kertaa vuodessa tai ei vuosiin viitsitä ottaa yhteyttä/vastata yhteydenottoihin, ei minulla ole kiinnostusta olla tekemisissä. Kertoo mielestäni siitä, että ystävän asiat eivät kiinnosta, jos hänelle ei viitsi antaa aikaa.
Eli mikä tahansa vakava sairaus, kuormittava perhetilanne, työuupumus,jne tarkoittaisi että kaikki ystävyydet katkeaa, koska ei voi samalla tavalla priorisoida ystävyyttä? Tai lapsen saaminen tai uusi rakkaus, joka imaisee huumaansa, sapattivuosi Italiassa? Siihen katkeaa ystävyys, kun ajankäyttö ja priorisointi ei pysy ennallaan?
Jopas on jyrkkää.
Tällaiset asiat tulevat yleensä ilmi ja silloin etäisyys on ihan normaalia, koska tiedät mitä ystävän elämässä on tapahtumassa. Ei niin että joku kaikkoaa elämästä, ei vastaa viesteihin ja kuulet parin vuoden tauon jälkeen että joo, minulla oli vakava sairaus tms. Jos läheinen ihminen minulle sairastuu, eroaa tai menee uupumukseen, minusta ystävän kuuluu tukea ja auttaa. Ei silloin ystävyys katkea vuosiksi. Tutut erikseen, mutta -ystävyys-. Jos joku menee sapattivuodeksi Italiaan, välimatka on ihan normaali asia, samoin kuin alkuhuuma. Tai lapsen saaminen tms.
Jos en olisi pitänyt johonkin ihmiseen mitään yhteyttä vuosiin, en minä enää kehtaisi edes laittaa viestiä tai kutsua yhtäkkiä lämmittelemättä lapsen rippijuhliin. (Niin kuin joku aiempi kirjoittaja kertoi.) Kyllä se ihmissuhde silloin on katkennut, jos nyt ei edes hyvää joulua tai syntymäpäivää silloin tällöin toivottele tai onnistu tapaamaan edes kesälomalla. En minäkään vihamielisesti suhtaudu niihin ihmisiin tai loukkaannu heille, mutta ainakaan kertaakaan minulle ei ole käynyt niin, että kun yhteydenpito kaikkoaa kokonaan, sieltä toisesta päästä enää kuuluu koskaan vastauksia. Ehkä minäkin joskus vielä kohtaan tällaisia ihmisiä, onhan se hieno ajatus, että on joku lanka mikä ei väliltä koskaan katkea. Joku vastaa vielä pitkän tauon jälkeen tms. Mutta en minä tiedä, kutsuisinko sitä ystävyydeksi.
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua hämmentää. Ihan pienillekin lapsille opetetaan, että ystävyyden tulisi olla vastavuoroista, toisia kohtaan olla kilttejä ja huomioivia. Sitten tällä palstalla aikuiset toteavat, että ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei ole mitään velvollisuutta kuunnella ystävää, ei tarvitse nähdä ja yhteyttä voi pitää, jos siltä sattuu tuntumaan. Ei ole mitään syytä olla toisille kiltti ja mukava. En ihmettele, että Suomessa on paljon yksinäisyyttä ja huonosti voivia ihmisiä.
Minusta tuntuu, että täällä korostuu sosiaalisesti vajavaisten ja suoranaisten ihmisvihaajien osuus. Kyllä täällä käy paljon myös fiksusti kirjoittavaa ja täyspäisen oloista porukkaa mutta anonyymipalstat vetävät aina puoleensa vähän pimeämpiä tyyppejä. Vielä eri keskustelufoorumeiden ollessa voimissaan monelle sellaiselle pesiytyi kulttuuri, jossa välinpitämättömyyttä, nokkavuutta, veemäisyyttä ja tahdittomuutta pidettiin jonkinlaisena mallivuorovaikutuksena ja piikikkäitä, "suorapuheisia" ihmisiä ihannoitiin ja nostettiin jalustalle. Foorumeiden hiivuttua historiaan nämä samat oman elämänsä edgelordit ovat sitten löytäneet tiensä tänne. Moni todennäköisesti tuntee sisimmässään häpeää ja alemmuudentunnetta huonoista sosiaalisista taidoistaan ja pyrkii nostattamaan itsetuntoaan sekä vähättelemällä ihmissuhteiden merkitystä että haukkumalla sosiaalisempia ihmisiä.
Hyvin todettu. Siksi toivoisinkin että AP et ota kaikista näistä kommenteista joko itseesi tai neuvoja. Hyviäkin kommentteja on ja sitten ihan kamalia. Mitä enemmän etsii apua livenä ja livetilanteista, sen parempi, kuin täältä netistä. Myös vuorovaikutukseen ja sosiaalisiin taitoihin (ja itseasiassa nimenomaan juuri niihin) saa paremmin apua terapiasta ja vertaistukiryhmistä. Itsekkin luen lähinnä sen takia, että pidän mielenkiintoisena sitä, miten valtavan erilaisia ihmisiä onkaan ja miten nämä netissä/palstoilla paljon aikaa viettävät kokee sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukematta tätä koko keskustelua, oletko miettinyt että ehkä sinä puhut ja rönsyät liikaa ja väsytät ihmiset sillä? Minulla on muutama tuttu jotka ovat kirjolla, ja heillä on tapana selittää loputtoman yksityiskohtaisesti tylsiä asioita ja syrjähtää aiheesta toiseen. He myös jotenkin hakevat ja odottavat todella paljon, että keskustelukumppani vahvistaa ja osoittaa erityistä arvostusta heidän jokaiselle mielipiteelleen ja ajatukselleen. Monesti puheenaiheet myös pyörivät jotenkin heidän kokemissaan epäoikeudenmukaisuuksissa yms. tai suistuvat niihin. Siinä tulee itselle tyhjiin imetty olo nopeasti, ja sellainen että minulla ei ole mitään annettavaa.
Sellaista kevyttä, tässä hetkessä olevaa vastavuoroisuutta ei synny kun vaikkapa jos itse sanon että "onpa ihana kevätpäivä" niin sieltä tulee monologi että on, mutta hän muistaa jonkin vielä ihanamman kevätpäivän jossain, tai montakin kevätpäivää, mutta oikeastaan hän pitää syyspäivistä enemmän, koska kevät on raskasta aikaa, koska keväällä oli koulussa aina kokeita ja alettiin pelata pesäpalloa, mikä ei ollut lempilaji ollenkaan, koska kiusattiin, ja opettaja kiusasi, ja pesisräpylät haisivat pahalle, ja astma paheni ulkopeleissä, ja nytkin ahdistaa henkeä, ja niin edelleen. Lisäksi kaikki puhe ja jokainen mielipide tulee aina hyvin huomattavalla intensiteetillä ja en tiedä, se vain väsyttää ja tulee sellainen olo että en uskalla sanoa mitään kun aina siitä triggeröityy lopulta joku traumaattinen muisto. Lopulta vaan kommentoin kaikkeen ihan ympäripyöreitä takki tyhjänä, ettei sieltä enää tulisi uutta ryöpytystä. Lisäksi tuntien syyllisyyttä siitä, että kaveri joka on kuitenkin luotettava ja ystävällinen saa minut miettimään mitenkähän pääsisin pois koko tilanteesta.
Mulla oli kirjoilla oleva ystävä jonka kanssa en oikeasti enää vain pystynyt olemaan, kun kaikki keskustelut menivät tätä rataa. Negatiivinen lataus ja juuri nämä kaikki päivän epäoikeudenmukaisuudet veivät kaiken tilan. Haiseville pesäpalloräpylöille vuonna 97 olisi pitänyt antaa mielipide ja arvoa antavat huomiot, muuten tuli loukkaantuminen ja välirikko, koska "en välittänyt hänestä". Minun asioilleni ei jäänyt kuin 2% keskusteluajasta, koska hän ei pystynyt keskittymään kuuntelemiseen.
Nepsyihmisille pitäisi alkaa opettaa näitä taitoja, niin eivät jäisi niin yksin. Minuakin surettaa, mutta en minä pysty tällaiseen.
"Onpa ihana kvätpäivä" jatkoväittelyineen on hyvä esimerkki. Tällaiseen minäkin olen törmännyt. En enää pysty kohtaamaan erästä aiemmin tärkeätä ihmistäni, koska hän riitauttaa aivan kaiken, minkä sanon. En enää psyty keksimään niin vaaratonta ja yhdentekeväää puheenaihetta, että sitkeätä kiistaa ei tulisi. Jokainen vaarattomaksi tarkoitettu kommentti pitäisi olla kuin tieteellinen tukielma lähdeviitteiden kanssa ja lisäksi alaviitteillä, joissa vielä tarkasti erittelee, mitä tarkoitaa ja mitä ei tarkoita.
Esimerkiksi MIELIPITEENI jostakin salista aiheuttaa jankutuksen, koska EI VOI EDELLYTTÄÄ, että sali olisi sellainen kuin toivoisin. Kun en siis edellytäkään mitään vaan olen vain sitä mieltä, että käyn mieluummin jossain muualla.
Kaikissa triviaaleissa kiistoissa tämän ihmisen pitää saada viimeinen sana, vaikka monet kiistellyistä asioista ovat niitä, joissa minä olen asiantuntija, koska ne ovat OMIA asioitani tai muuten olen niissä sisällä. Jankutusten jälkeen on nujerrettu ja arvoton olo. Minua on neuvoittu pitämään puoleni mutta en ole sellainen, joka haluaisi taistella jokaisessa kohtaamisessa.
Herättääkö teissä ajatuksia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukematta tätä koko keskustelua, oletko miettinyt että ehkä sinä puhut ja rönsyät liikaa ja väsytät ihmiset sillä? Minulla on muutama tuttu jotka ovat kirjolla, ja heillä on tapana selittää loputtoman yksityiskohtaisesti tylsiä asioita ja syrjähtää aiheesta toiseen. He myös jotenkin hakevat ja odottavat todella paljon, että keskustelukumppani vahvistaa ja osoittaa erityistä arvostusta heidän jokaiselle mielipiteelleen ja ajatukselleen. Monesti puheenaiheet myös pyörivät jotenkin heidän kokemissaan epäoikeudenmukaisuuksissa yms. tai suistuvat niihin. Siinä tulee itselle tyhjiin imetty olo nopeasti, ja sellainen että minulla ei ole mitään annettavaa.
Sellaista kevyttä, tässä hetkessä olevaa vastavuoroisuutta ei synny kun vaikkapa jos itse sanon että "onpa ihana kevätpäivä" niin sieltä tulee monologi että on, mutta hän muistaa jonkin vielä ihanamman kevätpäivän jossain, tai montakin kevätpäivää, mutta oikeastaan hän pitää syyspäivistä enemmän, koska kevät on raskasta aikaa, koska keväällä oli koulussa aina kokeita ja alettiin pelata pesäpalloa, mikä ei ollut lempilaji ollenkaan, koska kiusattiin, ja opettaja kiusasi, ja pesisräpylät haisivat pahalle, ja astma paheni ulkopeleissä, ja nytkin ahdistaa henkeä, ja niin edelleen. Lisäksi kaikki puhe ja jokainen mielipide tulee aina hyvin huomattavalla intensiteetillä ja en tiedä, se vain väsyttää ja tulee sellainen olo että en uskalla sanoa mitään kun aina siitä triggeröityy lopulta joku traumaattinen muisto. Lopulta vaan kommentoin kaikkeen ihan ympäripyöreitä takki tyhjänä, ettei sieltä enää tulisi uutta ryöpytystä. Lisäksi tuntien syyllisyyttä siitä, että kaveri joka on kuitenkin luotettava ja ystävällinen saa minut miettimään mitenkähän pääsisin pois koko tilanteesta.
Mulla oli kirjoilla oleva ystävä jonka kanssa en oikeasti enää vain pystynyt olemaan, kun kaikki keskustelut menivät tätä rataa. Negatiivinen lataus ja juuri nämä kaikki päivän epäoikeudenmukaisuudet veivät kaiken tilan. Haiseville pesäpalloräpylöille vuonna 97 olisi pitänyt antaa mielipide ja arvoa antavat huomiot, muuten tuli loukkaantuminen ja välirikko, koska "en välittänyt hänestä". Minun asioilleni ei jäänyt kuin 2% keskusteluajasta, koska hän ei pystynyt keskittymään kuuntelemiseen.
Nepsyihmisille pitäisi alkaa opettaa näitä taitoja, niin eivät jäisi niin yksin. Minuakin surettaa, mutta en minä pysty tällaiseen.
No jaa. Mitä arvoa on todeta kevyesti että onpa ihana päivä? Tässäkö se koko intensiteetin syvyys on mitä halutaan? Ja tällaiseen kaltaisesti nasset haluaisivat kirjolaiset koulia? Tiedätkö mitä? Haista vttu.
Aika hyvin tiivistetty se nepsy-ystävyyden haaste tähän viestiin. Ja tästä lähtökohdasta pitäisi sitten lähteä tavoittelemaan sitä joustavuutta ja kypsää asennetta, jota ketjun viesteissä toistuvasti peräänkuulutetaan... siinäpä tekemistä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukematta tätä koko keskustelua, oletko miettinyt että ehkä sinä puhut ja rönsyät liikaa ja väsytät ihmiset sillä? Minulla on muutama tuttu jotka ovat kirjolla, ja heillä on tapana selittää loputtoman yksityiskohtaisesti tylsiä asioita ja syrjähtää aiheesta toiseen. He myös jotenkin hakevat ja odottavat todella paljon, että keskustelukumppani vahvistaa ja osoittaa erityistä arvostusta heidän jokaiselle mielipiteelleen ja ajatukselleen. Monesti puheenaiheet myös pyörivät jotenkin heidän kokemissaan epäoikeudenmukaisuuksissa yms. tai suistuvat niihin. Siinä tulee itselle tyhjiin imetty olo nopeasti, ja sellainen että minulla ei ole mitään annettavaa.
Sellaista kevyttä, tässä hetkessä olevaa vastavuoroisuutta ei synny kun vaikkapa jos itse sanon että "onpa ihana kevätpäivä" niin sieltä tulee monologi että on, mutta hän muistaa jonkin vielä ihanamman kevätpäivän jossain, tai montakin kevätpäivää, mutta oikeastaan hän pitää syyspäivistä enemmän, koska kevät on raskasta aikaa, koska keväällä oli koulussa aina kokeita ja alettiin pelata pesäpalloa, mikä ei ollut lempilaji ollenkaan, koska kiusattiin, ja opettaja kiusasi, ja pesisräpylät haisivat pahalle, ja astma paheni ulkopeleissä, ja nytkin ahdistaa henkeä, ja niin edelleen. Lisäksi kaikki puhe ja jokainen mielipide tulee aina hyvin huomattavalla intensiteetillä ja en tiedä, se vain väsyttää ja tulee sellainen olo että en uskalla sanoa mitään kun aina siitä triggeröityy lopulta joku traumaattinen muisto. Lopulta vaan kommentoin kaikkeen ihan ympäripyöreitä takki tyhjänä, ettei sieltä enää tulisi uutta ryöpytystä. Lisäksi tuntien syyllisyyttä siitä, että kaveri joka on kuitenkin luotettava ja ystävällinen saa minut miettimään mitenkähän pääsisin pois koko tilanteesta.
Mulla oli kirjoilla oleva ystävä jonka kanssa en oikeasti enää vain pystynyt olemaan, kun kaikki keskustelut menivät tätä rataa. Negatiivinen lataus ja juuri nämä kaikki päivän epäoikeudenmukaisuudet veivät kaiken tilan. Haiseville pesäpalloräpylöille vuonna 97 olisi pitänyt antaa mielipide ja arvoa antavat huomiot, muuten tuli loukkaantuminen ja välirikko, koska "en välittänyt hänestä". Minun asioilleni ei jäänyt kuin 2% keskusteluajasta, koska hän ei pystynyt keskittymään kuuntelemiseen.
Nepsyihmisille pitäisi alkaa opettaa näitä taitoja, niin eivät jäisi niin yksin. Minuakin surettaa, mutta en minä pysty tällaiseen.
"Onpa ihana kvätpäivä" jatkoväittelyineen on hyvä esimerkki. Tällaiseen minäkin olen törmännyt. En enää pysty kohtaamaan erästä aiemmin tärkeätä ihmistäni, koska hän riitauttaa aivan kaiken, minkä sanon. En enää psyty keksimään niin vaaratonta ja yhdentekeväää puheenaihetta, että sitkeätä kiistaa ei tulisi. Jokainen vaarattomaksi tarkoitettu kommentti pitäisi olla kuin tieteellinen tukielma lähdeviitteiden kanssa ja lisäksi alaviitteillä, joissa vielä tarkasti erittelee, mitä tarkoitaa ja mitä ei tarkoita.
Esimerkiksi MIELIPITEENI jostakin salista aiheuttaa jankutuksen, koska EI VOI EDELLYTTÄÄ, että sali olisi sellainen kuin toivoisin. Kun en siis edellytäkään mitään vaan olen vain sitä mieltä, että käyn mieluummin jossain muualla.
Kaikissa triviaaleissa kiistoissa tämän ihmisen pitää saada viimeinen sana, vaikka monet kiistellyistä asioista ovat niitä, joissa minä olen asiantuntija, koska ne ovat OMIA asioitani tai muuten olen niissä sisällä. Jankutusten jälkeen on nujerrettu ja arvoton olo. Minua on neuvoittu pitämään puoleni mutta en ole sellainen, joka haluaisi taistella jokaisessa kohtaamisessa.
Herättääkö teissä ajatuksia?
Herättää sen ajatuksen, että tämä av-kommunikaatio on vastakohta sille, mitä ystäviltäni toivon.
Vierailija kirjoitti:
Yritätkö ystävystyä heidän kanssa, joilla on jo sosiaalista elämää tarpeeksi? Etsi ystäviä heistä, jotka myös etsivät esim kaverihaku, frendie - sovellus tai facen ystäväryhmät.
Mä olen itse 40+ töissä käyvä perheellinen ihminen, ja mulla ei ole aikaa eikä yksinkertaisesti paukkuja tutustua uusiin ihmisiin. Mun sosiaalinen elämä tällaisenaan riittää mulle - se mikä harmittaa on, etten ehdi nähdä ystäviä tarpeeksi.
Tiedostan, että tuolla on paljon mukavia ja fiksuja ihmisiä, jotka on potentiaalisia ystäviä. Mutta en vaan ehdi enkä jaksa tutustua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tämähän on ongelman ydin. Se välttelevä osapuoli ei sano rehellisesti, mistä kenkä puristaa. Sen sijaan vältellään ja syytellään sitä toista osapuolta. Paljon järkevämpi olisi jo varhain todeta toiselle, että kiva jos etsit ystävää, mutta minulla ei ole kiinnostusta ystävystyä kanssasi. Säästäisi kaikkien aikaa ja hermoja. Toinen ei turhaan yrittäisi viritellä ystävyyttä ja toisen ei tarvitsisi kestää toisen turhia lähentymisyrityksiä.
Vierailija kirjoitti:
Jos olet adhd ja puhua läpätät päälle tai asperger etkä taida esim. ilmeiden tulkintaa, voisitko löytää jostain vertaisryhmän?
Jos yrität nk. normaalien (kukaan ei ole, muista se) ihmisten kanssa ystävystyä, minusta helpointa on kertoa, että olen sitten adhd, minut saa hiljaiseksi kun sanoo näin tms. Eli kertoo, että on vähän erikoinen. Se helpottaa alun ensimmäiset kuopat yli. Ja sitten kun ne on selvittetty, olettekin jo ystäviä :)
Lika barn läka best. Töissä joudun sopeutumaan nentteihin, vapaa-aikani vietän toisten eri tavalla kirjolla olevien kanssa. Ei tarvitse heidän kanssaan samalla tavalla pingottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tämähän on ongelman ydin. Se välttelevä osapuoli ei sano rehellisesti, mistä kenkä puristaa. Sen sijaan vältellään ja syytellään sitä toista osapuolta. Paljon järkevämpi olisi jo varhain todeta toiselle, että kiva jos etsit ystävää, mutta minulla ei ole kiinnostusta ystävystyä kanssasi. Säästäisi kaikkien aikaa ja hermoja. Toinen ei turhaan yrittäisi viritellä ystävyyttä ja toisen ei tarvitsisi kestää toisen turhia lähentymisyrityksiä.
Neurotyypilliset ei pysty sanomaan asioita, varsinkaan ikäviä, suoraan. Samalla tavalla kun moni kirjolainen ei pysty niitä rivien välistä lukemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukematta tätä koko keskustelua, oletko miettinyt että ehkä sinä puhut ja rönsyät liikaa ja väsytät ihmiset sillä? Minulla on muutama tuttu jotka ovat kirjolla, ja heillä on tapana selittää loputtoman yksityiskohtaisesti tylsiä asioita ja syrjähtää aiheesta toiseen. He myös jotenkin hakevat ja odottavat todella paljon, että keskustelukumppani vahvistaa ja osoittaa erityistä arvostusta heidän jokaiselle mielipiteelleen ja ajatukselleen. Monesti puheenaiheet myös pyörivät jotenkin heidän kokemissaan epäoikeudenmukaisuuksissa yms. tai suistuvat niihin. Siinä tulee itselle tyhjiin imetty olo nopeasti, ja sellainen että minulla ei ole mitään annettavaa.
Sellaista kevyttä, tässä hetkessä olevaa vastavuoroisuutta ei synny kun vaikkapa jos itse sanon että "onpa ihana kevätpäivä" niin sieltä tulee monologi että on, mutta hän muistaa jonkin vielä ihanamman kevätpäivän jossain, tai montakin kevätpäivää, mutta oikeastaan hän pitää syyspäivistä enemmän, koska kevät on raskasta aikaa, koska keväällä oli koulussa aina kokeita ja alettiin pelata pesäpalloa, mikä ei ollut lempilaji ollenkaan, koska kiusattiin, ja opettaja kiusasi, ja pesisräpylät haisivat pahalle, ja astma paheni ulkopeleissä, ja nytkin ahdistaa henkeä, ja niin edelleen. Lisäksi kaikki puhe ja jokainen mielipide tulee aina hyvin huomattavalla intensiteetillä ja en tiedä, se vain väsyttää ja tulee sellainen olo että en uskalla sanoa mitään kun aina siitä triggeröityy lopulta joku traumaattinen muisto. Lopulta vaan kommentoin kaikkeen ihan ympäripyöreitä takki tyhjänä, ettei sieltä enää tulisi uutta ryöpytystä. Lisäksi tuntien syyllisyyttä siitä, että kaveri joka on kuitenkin luotettava ja ystävällinen saa minut miettimään mitenkähän pääsisin pois koko tilanteesta.
Mulla oli kirjoilla oleva ystävä jonka kanssa en oikeasti enää vain pystynyt olemaan, kun kaikki keskustelut menivät tätä rataa. Negatiivinen lataus ja juuri nämä kaikki päivän epäoikeudenmukaisuudet veivät kaiken tilan. Haiseville pesäpalloräpylöille vuonna 97 olisi pitänyt antaa mielipide ja arvoa antavat huomiot, muuten tuli loukkaantuminen ja välirikko, koska "en välittänyt hänestä". Minun asioilleni ei jäänyt kuin 2% keskusteluajasta, koska hän ei pystynyt keskittymään kuuntelemiseen.
Nepsyihmisille pitäisi alkaa opettaa näitä taitoja, niin eivät jäisi niin yksin. Minuakin surettaa, mutta en minä pysty tällaiseen.
"Onpa ihana kvätpäivä" jatkoväittelyineen on hyvä esimerkki. Tällaiseen minäkin olen törmännyt. En enää pysty kohtaamaan erästä aiemmin tärkeätä ihmistäni, koska hän riitauttaa aivan kaiken, minkä sanon. En enää psyty keksimään niin vaaratonta ja yhdentekeväää puheenaihetta, että sitkeätä kiistaa ei tulisi. Jokainen vaarattomaksi tarkoitettu kommentti pitäisi olla kuin tieteellinen tukielma lähdeviitteiden kanssa ja lisäksi alaviitteillä, joissa vielä tarkasti erittelee, mitä tarkoitaa ja mitä ei tarkoita.
Esimerkiksi MIELIPITEENI jostakin salista aiheuttaa jankutuksen, koska EI VOI EDELLYTTÄÄ, että sali olisi sellainen kuin toivoisin. Kun en siis edellytäkään mitään vaan olen vain sitä mieltä, että käyn mieluummin jossain muualla.
Kaikissa triviaaleissa kiistoissa tämän ihmisen pitää saada viimeinen sana, vaikka monet kiistellyistä asioista ovat niitä, joissa minä olen asiantuntija, koska ne ovat OMIA asioitani tai muuten olen niissä sisällä. Jankutusten jälkeen on nujerrettu ja arvoton olo. Minua on neuvoittu pitämään puoleni mutta en ole sellainen, joka haluaisi taistella jokaisessa kohtaamisessa.
Herättääkö teissä ajatuksia?
Juuri näin. :( Tällainen on todella, todella uuvuttavaa. Kun yrität puhua tästä asiasta, tulee uusi riitautuminen, loukkaantuminen ja -kuukausien- mittelöt siitä, miten minä olen väärässä, olen ilkeä, miksei kukaan välitä hänestä, miksei hän saa olla sellainen kun hän on ja sitä rataa. Mikään ei muutu, mutta välit ovat entistä tulehtuneemmat. Ja entistä enemmän nepsyihminen pyrkii "tilanteen päälle" koska hän alkaa toimia kaikista traumoistaan.
Kun pyytää jotain toista puheenaihetta vastaus on miksi? Kun kerrot omista asioista, toinen ei pysty keskittymään, puhuu päälle tai on jo unohtanut seuraavalla tapaamisella puolet sinulle tärkeistä asioista. Mutta vuoden -97 pesäpalloräpylät hän muistaa aina ja sen, että yritit joskus nostaa esiin omia huolia ihmissuhteen tilasta tai ettet tule koskaan kuulluksi.
En minä tiedä. Minun oli pakko antaa olla. :( Ja olin vielä tämän henkilön ainoa ystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tämähän on ongelman ydin. Se välttelevä osapuoli ei sano rehellisesti, mistä kenkä puristaa. Sen sijaan vältellään ja syytellään sitä toista osapuolta. Paljon järkevämpi olisi jo varhain todeta toiselle, että kiva jos etsit ystävää, mutta minulla ei ole kiinnostusta ystävystyä kanssasi. Säästäisi kaikkien aikaa ja hermoja. Toinen ei turhaan yrittäisi viritellä ystävyyttä ja toisen ei tarvitsisi kestää toisen turhia lähentymisyrityksiä.
Neurotyypilliset ei pysty sanomaan asioita, varsinkaan ikäviä, suoraan. Samalla tavalla kun moni kirjolainen ei pysty niitä rivien välistä lukemaan.
Minä olen kai hieman neuroepätyypillinen. En minä tajua sitä, milloin toisen "kiitos kutsusta, mutta en kiireideni vuoksi ehdi kahville" tarkoittaa sitä, että toisella on oikeasti kiire ja milloin tuo on kieltäytyminen, ettei aio vastaisuudessakaan lähteä kanssani kahville.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua risoo se, miten moni ajattelee, että "kyllä se Maija saa avun ja tuen joltain toiselta". Jos noin ajattelevia ihmisiä on monta tai Maijalla on vain muutama ystävä, voi käydä niin, että Maija jää kokonaan ilman tukea. Ikävä juttu Maijalle, joka on itse rientänyt toisten avuksi.
No tämä onkin ongelma. Maija on auttanut muita saadakseen itse muilta apua. Ei sen vuoksi, että vilpittömästi haluaisi auttaa. Maija voi kyllä pyytää auttamisestaan ihan maksunkin, niin ei tarvitse katua sitä, että ilmaiseksi tuli autettua.
Kysymys: mitä väliä auttamisen takana olevalla syyllä lopulta on? Eihän sitä syytä välttämättä edes tiedä, jos siitä ei kerro ääneen. Eikä se auttamisen takana oleva syy vaikuta siihen, miten toista auttaa. Eipä tässä tilanteessa ole mitään väliä, mikä auttamisen motiivi on, jos auttamisen lopputulos on sama.
-Paavo on kaatunut tiellä.
1. Paula pysähtyy auttamaan siksi, että hän haluaa olla Paavolle ystävällinen. 2. Tiina pysähtyy auttamaan Paavoa vedoten siihen, että lain mukaan hädässä olevaa ihmistä pitää pysähtyä auttamaan, eikä häntä saa jättää heitteille. 3. Eeva pysähtyy auttamaan Paavoa siksi, että Eevalle tulee siitä iloinen mieli, kun voi olla avuksi. 4. Sari pysähtyy auttamaan Paavoa, koska Sarilla ei ole kiire mihinkään ja "ei ole parempaakaan tekemistä ja kai sitä aikansa näinkin voi käyttää". 5. Anna pysähtyy auttamaan Paavoa, koska hänelle tulisi huono omatunto, jos hän vain kävelisi Paavon ohi. 6. Riitta pysähtyy auttamaan Paavoa, koska haluaisi, että häntä itseäänkin autetaan vastaavassa tilanteessa. 7. Liisa pysähtyy auttamaan Paavoa, koska Liisa haluaa päästä kertomaan muille, miten huomaavainen hän oli Paavoa kohtaan. 8. Hanna pysähtyy auttamaan Paavoa, koska Paavo on joskus aikanaan auttanut Hannaa tekemällä lumityöt Hannan puolesta. 9. Marjatta pysähtyy auttamaan Paavoa, koska Marjatalla käy Paavoa sääliksi jne.
Ei sillä auttajan motivaatiolla ole mitään merkitystä, joten siihen on ihan turha vedota. Olennaista on, että se Paavo tulee autetuksi. Sitä paitsi: kuinka monet meidän ihmisten teoista on puhtaasti pelkkää vilpitöntä auttamisen iloa? Suurimmalla osalla on taustalla muu(kin) motiivi. Ja ei tämä maailma pyörisi, jos jokainen ajattelisi vain itseään.
Minusta ei ole ollenkaan outoa ajatella, että ihminen auttaa toisia saadakseen itse apua. Tätähän tapahtuu muutenkin. Kyllä minä töissä autan kollegoita ja samalla oletan, että itsekin saan heiltä apua sitä tarvitessani. Jos joku kollega on osoittanut, ettei hän auta apua pyytäessäni, niin en sellaista ihmistä itse vastaisuudessa auta. Heitä, jotka auttavat, autan itsekin mielelläni.
Varmaan kun ikää tulee lisää, korostuu avun tarve ja vastaanottaminen puolin ja toisin. Ystävyydestä tulee laskelmoidumpaa, ainakin mitä konkreettiseen apuun tulee.
Mitä pahaa siinä on, että ikääntyessä avun tarve korostuu? Onnea vaan elämälle joskus 2060, kun syntyvyys on matala ja iäkkäitä on paljon.
Me lapsettomat ja perheettomät joudutaan tulevaisuudessa pitämään huolta toisistamme. The Blue Zomes -dokumentissa kerrotaan Japanin moai-yhteisöllisyydestä, jossa vanhukset tietoisesti ovat muodostaneet keskinäisen huolenpidon ryhmiä.
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tässä kerrottiin hyvin mikä on minuakin keskustelussa vaivannut. Syyllistetään asioista jotka ovat kuitenkin mahdottomia onnistumaan teki mitä teki. Kun en vain halua olla ystävä juuri sinun kanssasi. Mietitäänpä niinpäin, että olisi ihminen, johon haluaisi mielellään tutustua, vaivaisiko silloin tämän innokkuus tutustua enemmän? Tai olisi ihminen jonka kanssa mielellään viettäisit aikaasi, vaivaisiko silloin yhteydenpito ja menemisten ehdottelu? Tuskin.
Kyllä se on niin, että "vika" on siinä, että kun toisen innokkuus tai yhteydenpito tms. vaivaa niin tähän ihmisen kanssa ei vain huvita olla tekemisissä. Nyt siis puhutaan normaalin puitteissa olevista asioista. Mutta ei ole kanttia sitä tunnustaa ja siirtää syyn itsestään siihen toiseen ihmiseen. Turha myös vedota, että voi kyllä pitää pitkiäkin taukoja, jopa vuosi tai vuosia, yhteydenpidossa kun on sitä ja tätä. Jos toinen ihminen ja ystävyys kiinnostaa ja on tärkeä, niin aikaa ja voimia tai mahdollisuuksia yhteydenpitoon kyllä löytyy jossain muodossa. Itse ainakin, jos olisin niin sairas tai kiireinen, etten millään pysty, niin käskisin jonkun läheisen laittamaan puhelimellani tms. viestiä, että nyt on tilanne tämä, mutta yritän pitää yhteyttä kuitenkin koska olet tärkeä. Eikä jättää ystävää radiohiljaisuuteen.
Nyt siis puhutaan ketjussa ystävyydestä, ei jostain kenestä tahansa puolitutusta ihmisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua risoo se, miten moni ajattelee, että "kyllä se Maija saa avun ja tuen joltain toiselta". Jos noin ajattelevia ihmisiä on monta tai Maijalla on vain muutama ystävä, voi käydä niin, että Maija jää kokonaan ilman tukea. Ikävä juttu Maijalle, joka on itse rientänyt toisten avuksi.
No tämä onkin ongelma. Maija on auttanut muita saadakseen itse muilta apua. Ei sen vuoksi, että vilpittömästi haluaisi auttaa. Maija voi kyllä pyytää auttamisestaan ihan maksunkin, niin ei tarvitse katua sitä, että ilmaiseksi tuli autettua.
Kysymys: mitä väliä auttamisen takana olevalla syyllä lopulta on? Eihän sitä syytä välttämättä edes tiedä, jos siitä ei kerro ääneen. Eikä se auttamisen takana oleva syy vaikuta siihen, miten toista auttaa. Eipä tässä tilanteessa ole mitään väliä, mikä auttamisen motiivi on, jos auttamisen lopputulos on sama.
-Paavo on kaatunut tiellä.
1. Paula pysähtyy auttamaan siksi, että hän haluaa olla Paavolle ystävällinen. 2. Tiina pysähtyy auttamaan Paavoa vedoten siihen, että lain mukaan hädässä olevaa ihmistä pitää pysähtyä auttamaan, eikä häntä saa jättää heitteille. 3. Eeva pysähtyy auttamaan Paavoa siksi, että Eevalle tulee siitä iloinen mieli, kun voi olla avuksi. 4. Sari pysähtyy auttamaan Paavoa, koska Sarilla ei ole kiire mihinkään ja "ei ole parempaakaan tekemistä ja kai sitä aikansa näinkin voi käyttää". 5. Anna pysähtyy auttamaan Paavoa, koska hänelle tulisi huono omatunto, jos hän vain kävelisi Paavon ohi. 6. Riitta pysähtyy auttamaan Paavoa, koska haluaisi, että häntä itseäänkin autetaan vastaavassa tilanteessa. 7. Liisa pysähtyy auttamaan Paavoa, koska Liisa haluaa päästä kertomaan muille, miten huomaavainen hän oli Paavoa kohtaan. 8. Hanna pysähtyy auttamaan Paavoa, koska Paavo on joskus aikanaan auttanut Hannaa tekemällä lumityöt Hannan puolesta. 9. Marjatta pysähtyy auttamaan Paavoa, koska Marjatalla käy Paavoa sääliksi jne.
Ei sillä auttajan motivaatiolla ole mitään merkitystä, joten siihen on ihan turha vedota. Olennaista on, että se Paavo tulee autetuksi. Sitä paitsi: kuinka monet meidän ihmisten teoista on puhtaasti pelkkää vilpitöntä auttamisen iloa? Suurimmalla osalla on taustalla muu(kin) motiivi. Ja ei tämä maailma pyörisi, jos jokainen ajattelisi vain itseään.
Minusta ei ole ollenkaan outoa ajatella, että ihminen auttaa toisia saadakseen itse apua. Tätähän tapahtuu muutenkin. Kyllä minä töissä autan kollegoita ja samalla oletan, että itsekin saan heiltä apua sitä tarvitessani. Jos joku kollega on osoittanut, ettei hän auta apua pyytäessäni, niin en sellaista ihmistä itse vastaisuudessa auta. Heitä, jotka auttavat, autan itsekin mielelläni.
Varmaan kun ikää tulee lisää, korostuu avun tarve ja vastaanottaminen puolin ja toisin. Ystävyydestä tulee laskelmoidumpaa, ainakin mitä konkreettiseen apuun tulee.
Mitä pahaa siinä on, että ikääntyessä avun tarve korostuu? Onnea vaan elämälle joskus 2060, kun syntyvyys on matala ja iäkkäitä on paljon.
Me lapsettomat ja perheettomät joudutaan tulevaisuudessa pitämään huolta toisistamme. The Blue Zomes -dokumentissa kerrotaan Japanin moai-yhteisöllisyydestä, jossa vanhukset tietoisesti ovat muodostaneet keskinäisen huolenpidon ryhmiä.
En usko tulevaisuudessa, että yksikään tällainen "minua saa auttaa, mutta autan muita vain jos minua huvittaa" -tapaus saa toisilta apua yksipuolisesti. EIvät ihmiset halua auttaa ihmisiä, jotka eivät itse ole valmiita toimimaan samoin. Itsekkäät saavat sitten pärjätä omillaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olen outo:
Olisin ollut tiiviisti tekemisissä ystävän x kanssa. Ystävä x ottaisikin etäisyyttä niin, että haluaisi enää nähdä pari kertaa vuodessa tai tulisi jopa vuosien tauko, jolloin toisesta ei kuuluisi mitään. En olisi enää kiinnostunut lämmittelemään ystävyyttä. Minulle ystävyys ei ole asia, joka laitettaisiin yksipuolisesti pauselle määrittämättömän pitkäksi ajaksi. Toki voi olla hetkiä, jolloin yhteydenpito ei ole kovin tiivistä, mutta jos toisella ei ole yhteydenpidolle aikaa kuin pari kertaa vuodessa tai ei vuosiin viitsitä ottaa yhteyttä/vastata yhteydenottoihin, ei minulla ole kiinnostusta olla tekemisissä. Kertoo mielestäni siitä, että ystävän asiat eivät kiinnosta, jos hänelle ei viitsi antaa aikaa.
Eli mikä tahansa vakava sairaus, kuormittava perhetilanne, työuupumus,jne tarkoittaisi että kaikki ystävyydet katkeaa, koska ei voi samalla tavalla priorisoida ystävyyttä? Tai lapsen saaminen tai uusi rakkaus, joka imaisee huumaansa, sapattivuosi Italiassa? Siihen katkeaa ystävyys, kun ajankäyttö ja priorisointi ei pysy ennallaan?
Jopas on jyrkkää.
Tällaiset asiat tulevat yleensä ilmi ja silloin etäisyys on ihan normaalia, koska tiedät mitä ystävän elämässä on tapahtumassa. Ei niin että joku kaikkoaa elämästä, ei vastaa viesteihin ja kuulet parin vuoden tauon jälkeen että joo, minulla oli vakava sairaus tms. Jos läheinen ihminen minulle sairastuu, eroaa tai menee uupumukseen, minusta ystävän kuuluu tukea ja auttaa. Ei silloin ystävyys katkea vuosiksi. Tutut erikseen, mutta -ystävyys-. Jos joku menee sapattivuodeksi Italiaan, välimatka on ihan normaali asia, samoin kuin alkuhuuma. Tai lapsen saaminen tms.
Jos en olisi pitänyt johonkin ihmiseen mitään yhteyttä vuosiin, en minä enää kehtaisi edes laittaa viestiä tai kutsua yhtäkkiä lämmittelemättä lapsen rippijuhliin. (Niin kuin joku aiempi kirjoittaja kertoi.) Kyllä se ihmissuhde silloin on katkennut, jos nyt ei edes hyvää joulua tai syntymäpäivää silloin tällöin toivottele tai onnistu tapaamaan edes kesälomalla. En minäkään vihamielisesti suhtaudu niihin ihmisiin tai loukkaannu heille, mutta ainakaan kertaakaan minulle ei ole käynyt niin, että kun yhteydenpito kaikkoaa kokonaan, sieltä toisesta päästä enää kuuluu koskaan vastauksia. Ehkä minäkin joskus vielä kohtaan tällaisia ihmisiä, onhan se hieno ajatus, että on joku lanka mikä ei väliltä koskaan katkea. Joku vastaa vielä pitkän tauon jälkeen tms. Mutta en minä tiedä, kutsuisinko sitä ystävyydeksi.
Jos ei ole vuosiin, tai vaikka edes puoleenkaan vuoteen kuullut toisesta mitään, voihan vaikka olla että tämä ystävä on muuttanutkin jo eikä rippikutsu tai joulukortti mene enää perille. Tai pahimmillaan vaikka kuollut ja senkin saa tietää vasta kun jossain hamassa tulevaisuudessa koittaa taas se aika, kun kolmasvuosittain kysytään, mitä kuuluu? Hankala ajatella että semmoinen olisi enää ystävyyssuhde. Myötämielistä ajattelua toista kohtaan kenties, mutta jos potentiaalisesti ehtii hautajaisetkin jo mennä välistä, kun ei toisesta mitään tiedä väliaikoina, niin onko silloin ystävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tässä kerrottiin hyvin mikä on minuakin keskustelussa vaivannut. Syyllistetään asioista jotka ovat kuitenkin mahdottomia onnistumaan teki mitä teki. Kun en vain halua olla ystävä juuri sinun kanssasi. Mietitäänpä niinpäin, että olisi ihminen, johon haluaisi mielellään tutustua, vaivaisiko silloin tämän innokkuus tutustua enemmän? Tai olisi ihminen jonka kanssa mielellään viettäisit aikaasi, vaivaisiko silloin yhteydenpito ja menemisten ehdottelu? Tuskin.
Kyllä se on niin, että "vika" on siinä, että kun toisen innokkuus tai yhteydenpito tms. vaivaa niin tähän ihmisen kanssa ei vain huvita olla tekemisissä. Nyt siis puhutaan normaalin puitteissa olevista asioista. Mutta ei ole kanttia sitä tunnustaa ja siirtää syyn itsestään siihen toiseen ihmiseen. Turha myös vedota, että voi kyllä pitää pitkiäkin taukoja, jopa vuosi tai vuosia, yhteydenpidossa kun on sitä ja tätä. Jos toinen ihminen ja ystävyys kiinnostaa ja on tärkeä, niin aikaa ja voimia tai mahdollisuuksia yhteydenpitoon kyllä löytyy jossain muodossa. Itse ainakin, jos olisin niin sairas tai kiireinen, etten millään pysty, niin käskisin jonkun läheisen laittamaan puhelimellani tms. viestiä, että nyt on tilanne tämä, mutta yritän pitää yhteyttä kuitenkin koska olet tärkeä. Eikä jättää ystävää radiohiljaisuuteen.
Nyt siis puhutaan ketjussa ystävyydestä, ei jostain kenestä tahansa puolitutusta ihmisestä.
Aivan samat ajatukset kuin sinullakin. Itselläni on ottanut päähän myös ystävät, jotka ovat kesken ystävyyden alkaneetkin kokea, etteivät halua enää olla tekemisissä kuten ennen. Ovat siis itse olleet aktiivisia suuntaani ja yhtäkkiä se loppuu. Ei siis mitään kiirettä, elämän muuttumista tms oikeaa syytä, vaan seurani ei ole enää kiinnostanut. Olen saanut kuulla kaikenlaista turhauttavaa tekosyytä, miksi ei voida nähdä edes paria kertaa vuodessa ja miten sitten muille riittää aikaa joka viikko. Harmittaa, kun olen yrittänyt pitää noista ystävyyksistä kiinni, vaikka toinen on selvästi tehnyt itse ratkaisun, että haluaa etäännyttää minut. Pahimmillaan on vielä syyllistetty siitä, että olisin halunnut olla tekemisissä ja "olet liian intensiivinen, kun haluaisit nähdä kahdesti vuodessa". Ei se ole liian intensiivistä, vaan toista ärsyttää, että juuri minä haluaisin nähdä.
Jos teillä on aikeissa dumpata ystävänne, teettehän sen pikaisesti? Ei mitään vuosien roikottamista löysässä hi.rressä, jos ei ole aikomustakaan olla toisen kanssa.
Mulla oli kirjoilla oleva ystävä jonka kanssa en oikeasti enää vain pystynyt olemaan, kun kaikki keskustelut menivät tätä rataa. Negatiivinen lataus ja juuri nämä kaikki päivän epäoikeudenmukaisuudet veivät kaiken tilan. Haiseville pesäpalloräpylöille vuonna 97 olisi pitänyt antaa mielipide ja arvoa antavat huomiot, muuten tuli loukkaantuminen ja välirikko, koska "en välittänyt hänestä". Minun asioilleni ei jäänyt kuin 2% keskusteluajasta, koska hän ei pystynyt keskittymään kuuntelemiseen.
Nepsyihmisille pitäisi alkaa opettaa näitä taitoja, niin eivät jäisi niin yksin. Minuakin surettaa, mutta en minä pysty tällaiseen.