Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (1135)
Mä oon kyllä huomannut, että elämäntilanne yhdistään ja etäännyttää melko paljon. Kun lapset oli pieniä, oli helpointa pitää yllä ystävyyttä toisiin äiteihin. Nyt parhaiten yhteinen sävel löytyy kahden ihmisen kanssa, joilla on täsmälleen sama kombo kuin mullakin eli palkkatyö, sivutoiminen yritys ja hoivavastuuta ikääntyvistä vanhemmista. Ollaan naureskeltu, että ei me muille kavereiksi kelvattaisikaan, kun ei ehdi kahvitella eikä muutakaan. Tämän ketjun perusteella olemme päätelleet ihan oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon kyllä huomannut, että elämäntilanne yhdistään ja etäännyttää melko paljon. Kun lapset oli pieniä, oli helpointa pitää yllä ystävyyttä toisiin äiteihin. Nyt parhaiten yhteinen sävel löytyy kahden ihmisen kanssa, joilla on täsmälleen sama kombo kuin mullakin eli palkkatyö, sivutoiminen yritys ja hoivavastuuta ikääntyvistä vanhemmista. Ollaan naureskeltu, että ei me muille kavereiksi kelvattaisikaan, kun ei ehdi kahvitella eikä muutakaan. Tämän ketjun perusteella olemme päätelleet ihan oikein.
Minusta kyse ei ole siitä, kuinka usein toista ehtii näkemään. Minulla on hyvä ystävä, jonka kanssa asumme parin tunnin matkan päässä toisistamme. Tapaamme pari kertaa vuodessa. Enempään ei nyt pikkulapsiaikana aikataulu taivu. Me kuitenkin pidämme yhteyttä useamman kerran viikossa ääniviestitellen, kun ajamme autolla töistä kotiin. Siksi tämä ystävyys on läheinen, kun olemme säännöllisesti tekemisissä. Ystävyys kyllä kestää, jos jollain tavalla on yhteistä aikaa.
Enemmän tässä ketjussa on itselleni noussut se olo, että ystävyys on valitettavasti kovin epätasaista. Jos toisella ei ole halua viettää ystävän kanssa aikaa/olla hänen elämässään edes etänä läsnä, niin ei sille mitään voi. Läheisyyttä ei voi pakottaa. Ikävää on se, jos toinen osapuoli tulee yksipuolisesti hylätyksi.
Oma kokemus erään entisen ystävän kanssa:
Ystävä oli aktiivinen juttelemaan. Saattoi laittaa pari kertaa viikossa viestiä ja vastailla viesteihini. Näimme viikoittain tai lähes viikoittain. Sitten yhtäkkiä alkoikin kaipaamaan etäisyyttä ja syyllisti minua siitä, kun olin niin kovin aktiivinen yhteydenpidossa. Saatoin laittaa kerran tai max. kahdesti viikossa kuulumisia viestillä ja kysellä hänen kuulumisiaan. Tai saatoin laittaa vaikka kuvan hauskasta meemistä, jonka ajattelin naurattavan ystävääni. Ystävä lakkasi kommentoimasta viestejäni, kertomasta kuulumisiaan tai kommentoimasta kuulumisiani sen kummemmin. Tämä kaikki yhteydenpito oli kuulemma aivan liikaa. Oli vaikea käsittää, missä vaiheessa hänen itsensä ylläpitämä aktiivisuustaso muuttuikin aivan liiaksi ja minun syykseni.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon kyllä huomannut, että elämäntilanne yhdistään ja etäännyttää melko paljon. Kun lapset oli pieniä, oli helpointa pitää yllä ystävyyttä toisiin äiteihin. Nyt parhaiten yhteinen sävel löytyy kahden ihmisen kanssa, joilla on täsmälleen sama kombo kuin mullakin eli palkkatyö, sivutoiminen yritys ja hoivavastuuta ikääntyvistä vanhemmista. Ollaan naureskeltu, että ei me muille kavereiksi kelvattaisikaan, kun ei ehdi kahvitella eikä muutakaan. Tämän ketjun perusteella olemme päätelleet ihan oikein.
Mietin tässä vain, että mitä se kaveruus tosiaan on jos ei ehdi viettää aikaa ja olla yhteyksissä kaverin kanssa? Alempana tuossa toinen jo kommentoikin ettei kyse ole mistään kiveen hakatuista pakollisten tapaamisten kiintiöstä, vaan yksinkertaisesti siitä että kokee olevansa tärkeä toiselle ja se osoitetaan (yksilöllisesti) puolin ja toisin. Sinullakin ilmeisesti kuitenkin on aikaa näille äitikavereille, joten kyllähän siinä jonkinlainen priorisointi on tapahtunut. Tottahan se on, että elämäntilanne vaikuttaa vahvasti kaveri- ja ystävyyssuhteiden muodostumiseen. Helposti seuraa löytyy esimerkiksi opiskeluaikoina ja sieltähän monet pitkät ystävyydet tarttuvatkin matkaan. Osa niistä kestää ja osa ei.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus erään entisen ystävän kanssa:
Ystävä oli aktiivinen juttelemaan. Saattoi laittaa pari kertaa viikossa viestiä ja vastailla viesteihini. Näimme viikoittain tai lähes viikoittain. Sitten yhtäkkiä alkoikin kaipaamaan etäisyyttä ja syyllisti minua siitä, kun olin niin kovin aktiivinen yhteydenpidossa. Saatoin laittaa kerran tai max. kahdesti viikossa kuulumisia viestillä ja kysellä hänen kuulumisiaan. Tai saatoin laittaa vaikka kuvan hauskasta meemistä, jonka ajattelin naurattavan ystävääni. Ystävä lakkasi kommentoimasta viestejäni, kertomasta kuulumisiaan tai kommentoimasta kuulumisiani sen kummemmin. Tämä kaikki yhteydenpito oli kuulemma aivan liikaa. Oli vaikea käsittää, missä vaiheessa hänen itsensä ylläpitämä aktiivisuustaso muuttuikin aivan liiaksi ja minun syykseni.
Mulla on ystäviä, useitakin, mutta en ikinä jaksaisi jos sieltä tulisi viikoittain viestejä sitä, tätä ja tuota. Usein on niin, että viestitellään jotain asiaa ja sitten voi olla paussia jonkin aikaa, kunnes innostutaan taas jutteleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus erään entisen ystävän kanssa:
Ystävä oli aktiivinen juttelemaan. Saattoi laittaa pari kertaa viikossa viestiä ja vastailla viesteihini. Näimme viikoittain tai lähes viikoittain. Sitten yhtäkkiä alkoikin kaipaamaan etäisyyttä ja syyllisti minua siitä, kun olin niin kovin aktiivinen yhteydenpidossa. Saatoin laittaa kerran tai max. kahdesti viikossa kuulumisia viestillä ja kysellä hänen kuulumisiaan. Tai saatoin laittaa vaikka kuvan hauskasta meemistä, jonka ajattelin naurattavan ystävääni. Ystävä lakkasi kommentoimasta viestejäni, kertomasta kuulumisiaan tai kommentoimasta kuulumisiani sen kummemmin. Tämä kaikki yhteydenpito oli kuulemma aivan liikaa. Oli vaikea käsittää, missä vaiheessa hänen itsensä ylläpitämä aktiivisuustaso muuttuikin aivan liiaksi ja minun syykseni.
Keittiöpsykologin veikkaus: ystäväsi tajusi, että hänen itse ylläpitämänsä yhteydenpitotahti alkoi olla liian tiivistä mutta ei osannut/uskaltanut ehdottaa, että pitäisi jatkossa yhteyttä vähän löysemmällä tahdilla. Sen sijaan hän päätti kääntää sen sinun syyksesi, jottei hänen itsensä tarvitsisi ottaa mitään vastuuta. Tyypillistä projisointia ja yleinen toimintamalli epäkypsillä ihmisillä.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus erään entisen ystävän kanssa:
Ystävä oli aktiivinen juttelemaan. Saattoi laittaa pari kertaa viikossa viestiä ja vastailla viesteihini. Näimme viikoittain tai lähes viikoittain. Sitten yhtäkkiä alkoikin kaipaamaan etäisyyttä ja syyllisti minua siitä, kun olin niin kovin aktiivinen yhteydenpidossa. Saatoin laittaa kerran tai max. kahdesti viikossa kuulumisia viestillä ja kysellä hänen kuulumisiaan. Tai saatoin laittaa vaikka kuvan hauskasta meemistä, jonka ajattelin naurattavan ystävääni. Ystävä lakkasi kommentoimasta viestejäni, kertomasta kuulumisiaan tai kommentoimasta kuulumisiani sen kummemmin. Tämä kaikki yhteydenpito oli kuulemma aivan liikaa. Oli vaikea käsittää, missä vaiheessa hänen itsensä ylläpitämä aktiivisuustaso muuttuikin aivan liiaksi ja minun syykseni.
Millaisia viestejä ystävä lähetteli? Jos itse viestii vain asiaa ja toinen "kuulumisia" ja mukahauskoja meemejä, laadullinen ero on aika merkittävä vaikka yhteydenpitofrekvenssi olisi sama.
Minä ainakin inhoan sitä että lähetellään meemejä. Jaa ne facessa seinälläsi mutta älä lähetä viestinä. Ihmiselle tulee ihan riittävästi viestisaastetta ilman meemejäkin. Tai "kuulumisia".
Viesteihin pitäisi suhtautua niin, että lähettäisinkö tästä postikortin/soittaisinko vartavasten tämän asian takia, jos puhelut olisi vielä maksullisia? Jos ei, älä kuormita ihmistä viestisaasteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus erään entisen ystävän kanssa:
Ystävä oli aktiivinen juttelemaan. Saattoi laittaa pari kertaa viikossa viestiä ja vastailla viesteihini. Näimme viikoittain tai lähes viikoittain. Sitten yhtäkkiä alkoikin kaipaamaan etäisyyttä ja syyllisti minua siitä, kun olin niin kovin aktiivinen yhteydenpidossa. Saatoin laittaa kerran tai max. kahdesti viikossa kuulumisia viestillä ja kysellä hänen kuulumisiaan. Tai saatoin laittaa vaikka kuvan hauskasta meemistä, jonka ajattelin naurattavan ystävääni. Ystävä lakkasi kommentoimasta viestejäni, kertomasta kuulumisiaan tai kommentoimasta kuulumisiani sen kummemmin. Tämä kaikki yhteydenpito oli kuulemma aivan liikaa. Oli vaikea käsittää, missä vaiheessa hänen itsensä ylläpitämä aktiivisuustaso muuttuikin aivan liiaksi ja minun syykseni.
Millaisia viestejä ystävä lähetteli? Jos itse viestii vain asiaa ja toinen "kuulumisia" ja mukahauskoja meemejä, laadullinen ero on aika merkittävä vaikka yhteydenpitofrekvenssi olisi sama.
Minä ainakin inhoan sitä että lähetellään meemejä. Jaa ne facessa seinälläsi mutta älä lähetä viestinä. Ihmiselle tulee ihan riittävästi viestisaastetta ilman meemejäkin. Tai "kuulumisia".
Viesteihin pitäisi suhtautua niin, että lähettäisinkö tästä postikortin/soittaisinko vartavasten tämän asian takia, jos puhelut olisi vielä maksullisia? Jos ei, älä kuormita ihmistä viestisaasteella.
Mulla on erään ystävän kans selvästi ihan eri logiikka yhteydenpidossa. Laitellaan wa-viestejä muutamana päivänä viikossa. Höpistään kaikkea maan ja taivaan väliltä. Viestit on usein luokkaa, miten työpäivä meni, mitä on tehty lapsen kanssa, ootko muuten katsonut tv-sarjaa x, olipa Hesarissa mielenkiintoinen artikkeli aiheesta y jne. Sitten välillä jutellaan vakavia, kun elämässä tapahtuu jotain isompaa. Ei todellakaan mitään postikorttikamaa. Ja kumpikin voi linkata toisilleen jonkun hauskan somejulkaisun tms. Ja sekin on ok, jos toisella menee useampi päivä viestiin vastatessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus erään entisen ystävän kanssa:
Ystävä oli aktiivinen juttelemaan. Saattoi laittaa pari kertaa viikossa viestiä ja vastailla viesteihini. Näimme viikoittain tai lähes viikoittain. Sitten yhtäkkiä alkoikin kaipaamaan etäisyyttä ja syyllisti minua siitä, kun olin niin kovin aktiivinen yhteydenpidossa. Saatoin laittaa kerran tai max. kahdesti viikossa kuulumisia viestillä ja kysellä hänen kuulumisiaan. Tai saatoin laittaa vaikka kuvan hauskasta meemistä, jonka ajattelin naurattavan ystävääni. Ystävä lakkasi kommentoimasta viestejäni, kertomasta kuulumisiaan tai kommentoimasta kuulumisiani sen kummemmin. Tämä kaikki yhteydenpito oli kuulemma aivan liikaa. Oli vaikea käsittää, missä vaiheessa hänen itsensä ylläpitämä aktiivisuustaso muuttuikin aivan liiaksi ja minun syykseni.
Keittiöpsykologin veikkaus: ystäväsi tajusi, että hänen itse ylläpitämänsä yhteydenpitotahti alkoi olla liian tiivistä mutta ei osannut/uskaltanut ehdottaa, että pitäisi jatkossa yhteyttä vähän löysemmällä tahdilla. Sen sijaan hän päätti kääntää sen sinun syyksesi, jottei hänen itsensä tarvitsisi ottaa mitään vastuuta. Tyypillistä projisointia ja yleinen toimintamalli epäkypsillä ihmisillä.
Sivusta:
Jos itse kokee yhteydenpidon liian tiiviiksi, miksei itse joko ehdota yhteydenpidon harventamista tai sitten itse vastaile harvemmin. Ei minua haittaa se, jos laitan ystävälle viestin perjantaina ja hän vastaa siihen sunnuntaina. Onhan sillä ystävällä itselläkin vastuu siitä, minkä verran yhteyttä pitää. Ei voi vain olettaa, että kyllä toinen nyt tajuaa, että haluan yhteydenpitoa juuri tietyn määrän. Varsinkin, jos määrä on melkoisesti muuttunut aiemmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus erään entisen ystävän kanssa:
Ystävä oli aktiivinen juttelemaan. Saattoi laittaa pari kertaa viikossa viestiä ja vastailla viesteihini. Näimme viikoittain tai lähes viikoittain. Sitten yhtäkkiä alkoikin kaipaamaan etäisyyttä ja syyllisti minua siitä, kun olin niin kovin aktiivinen yhteydenpidossa. Saatoin laittaa kerran tai max. kahdesti viikossa kuulumisia viestillä ja kysellä hänen kuulumisiaan. Tai saatoin laittaa vaikka kuvan hauskasta meemistä, jonka ajattelin naurattavan ystävääni. Ystävä lakkasi kommentoimasta viestejäni, kertomasta kuulumisiaan tai kommentoimasta kuulumisiani sen kummemmin. Tämä kaikki yhteydenpito oli kuulemma aivan liikaa. Oli vaikea käsittää, missä vaiheessa hänen itsensä ylläpitämä aktiivisuustaso muuttuikin aivan liiaksi ja minun syykseni.
Keittiöpsykologin veikkaus: ystäväsi tajusi, että hänen itse ylläpitämänsä yhteydenpitotahti alkoi olla liian tiivistä mutta ei osannut/uskaltanut ehdottaa, että pitäisi jatkossa yhteyttä vähän löysemmällä tahdilla. Sen sijaan hän päätti kääntää sen sinun syyksesi, jottei hänen itsensä tarvitsisi ottaa mitään vastuuta. Tyypillistä projisointia ja yleinen toimintamalli epäkypsillä ihmisillä.
Sivusta:
Jos itse kokee yhteydenpidon liian tiiviiksi, miksei itse joko ehdota yhteydenpidon harventamista tai sitten itse vastaile harvemmin. Ei minua haittaa se, jos laitan ystävälle viestin perjantaina ja hän vastaa siihen sunnuntaina. Onhan sillä ystävällä itselläkin vastuu siitä, minkä verran yhteyttä pitää. Ei voi vain olettaa, että kyllä toinen nyt tajuaa, että haluan yhteydenpitoa juuri tietyn määrän. Varsinkin, jos määrä on melkoisesti muuttunut aiemmasta.
Epäkypsien toimintamallien takia. Valitettavaa, mutta todella yleistä.
En tiedä onko ap ongelmana, mutta itselläni oli ns. ystävä joka oli mielestäni aivan liian yli-innokas. Alkuun oli kivaa kun hän oli niin helposti lähestyttävä ja suora, mutta hyvin pian kävi ilmi, että hän oli myös todella takertuva ja halusi minut kokonaan itselleen. Hänellä oli siis muitakin ystäviä, mutta hänen tyylinsä oli sellainen, että otti ystävän ikäänkuin omakseen. Ystävän piti olla tosiystävä ja tuntui ettei välissämme ollut lopulta lainkaan ilmaa. Tuntui, että olen kuin parisuhteessa hänen kanssaan. Hän kyseli missä menen, kenen kanssa, halusi isoja lahjoja/yllätyksiä esim synttäreinä, viesteili paljon, lahjoi tai tarjoutui tekemään puolestani kaikenlaista. Tuntui, että ruuvi kiristyi ja loukkaantui jos en päässyt tapaamaan häntä, jos olin/olin ollut jonkun muun ystävän kanssa ja jos en viesteillyt tai vastannut riittävän usein/nopeasti viesteihin. Itselleni kävi liian ahdistavaksi ja yksipuoleisesti päätin suhteen. En vain pystynyt enää hengittämään enkä kokenut voivani olla oma itseni, aloin varomaan sanojani ja mietin tekemisiäni liikaa. Nykyään liiallinen innokkuus tuntuisi ahdistavalta ja vetäytyisin siinä tapauksessa orastavasta ystävyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävä on lahja, joka ilmestyy yhtäkkiä, sitä ei voi etsiä
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko ap ongelmana, mutta itselläni oli ns. ystävä joka oli mielestäni aivan liian yli-innokas. Alkuun oli kivaa kun hän oli niin helposti lähestyttävä ja suora, mutta hyvin pian kävi ilmi, että hän oli myös todella takertuva ja halusi minut kokonaan itselleen. Hänellä oli siis muitakin ystäviä, mutta hänen tyylinsä oli sellainen, että otti ystävän ikäänkuin omakseen. Ystävän piti olla tosiystävä ja tuntui ettei välissämme ollut lopulta lainkaan ilmaa. Tuntui, että olen kuin parisuhteessa hänen kanssaan. Hän kyseli missä menen, kenen kanssa, halusi isoja lahjoja/yllätyksiä esim synttäreinä, viesteili paljon, lahjoi tai tarjoutui tekemään puolestani kaikenlaista. Tuntui, että ruuvi kiristyi ja loukkaantui jos en päässyt tapaamaan häntä, jos olin/olin ollut jonkun muun ystävän kanssa ja jos en viesteillyt tai vastannut riittävän usein/nopeasti viesteihin. Itselleni kävi liian ahdistavaksi ja yksipuoleisesti päätin suhteen. En vain pystynyt enää hengittämään enkä kokenut voivani olla oma itseni, aloin varomaan sanojani ja mietin tekemisiäni liikaa. Nykyään liiallinen innokkuus tuntuisi ahdistavalta ja vetäytyisin siinä tapauksessa orastavasta ystävyydestä.
En tiedä, oletko entinen ystäväni, mutta kommentoin.
Joskus ystävää myös tulkitaan todella väärin ja omien mielikuvien läpi. Minä olin kuvaamasi kaltainen ystävä entiselle ystävälleni. Olin suora ja avoin ja paljon läsnä, mutta en ollut takertuva. Ei minulla ollut mitään halua omistaa toista - meillä kummallakin oli muita ystäviä. Toinen saattoi silti pitää minua takertuvana siksi, että minulla on tapana olla ystävilleni läsnä. Minulle oli ihan normaalia kysyä ystävältä perjantaina, mitäs on viikonlopun suunnitelmissa. En tarkoittanut, että viikonloppua pitäisi viettää minun kanssani. Samalla saatoin itse selittää, mitä viikonlopun suunnitelmiini kuului. Tai jos kysyin miten reissu ystävän luokse toiseen kaupunkiin sujui, niin en pitänyt sitä mielestäni tungettelevana, vaan ihan normaalina kuulumisten kyselynä. Tai jos ystävän lapsella oli ollut tärkeä koe koulussa, niin minulle oli normaalia kysyä, miten koe meni. Samoin minulle on normaali asia ystävyydessä, että muistetaan toisen synttärit ja ollaan toiselle avuksi. Nämä on ystävyyden perusasioita itselleni. Enkä todellakaan olettanut, että ystävällä olisi aina aikaa minulle. Ei loukannut, jos ystävä sanoi, että ei nyt ehdi viikonloppuna kanssani elokuviin, kun on muuta menoa. Eikä haitannut, jos toinen ei ehtinyt muutamaan päivään vastaamaan viestiini. Ystävä on silti saattanut olettaa, että minua olisi jotenkin erityisemmin harmittanut, vaikka näin ei ollut. Ystävä ei koskaan kysynyt, pitääkö hänen oletuksensa paikkaansa.
Ystäväni sanoi ystävyytemme lopettaessaan, että hän oli alkanut varomaan sanomisiaan ja tekemisiään. Olin itsekin huomannut sen, että ystävä oli muuttanut käytöstään. Sen sijaan, että tuo varpaisillaan olo olisi ollut jotenkin varovaisuutta, niin ystäväni muuttui kipakaksi ja vastahankaiseksi. Siinä missä hän olisi ennen sanonut todennäköisesti kyllä, kun olisin ehdottanut ravintolaan lähtöä, niin alkoi kieltäytyä ihan vaikka siksi, ettei ravintolasta ollut hyvät maisemat kadulle. Tai jos kerroin jostakin oman elämäni murheesta, ystävä empatian sijaan vähätteli asiaa. Itse koin, että se iloinen ja rento ystäväni oli poissa ja tilalle oli tullut kireä ihminen, joka ihan vaan periaatteesta halusi sanoa kaikkeen ehdottamaani ei. Hämmensi kyllä syvästi. Sääli myös, että ystäväni koki aktiivisen luonteeni ja yleisen kiinnostukseni ystäviäni kohtaan liiallisena innokkuutena myöhemmin, vaikka aluksi hän piti minusta sellaisena kuin olin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävyyden haasteita on vaikea ymmärtää, jos ystäviä riittää joka sormelle. Sama kuin aina keskituloisessa perheessä kasvanut ei oikeasti tajua, mitä on elää köyhyydessä.
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko ap ongelmana, mutta itselläni oli ns. ystävä joka oli mielestäni aivan liian yli-innokas. Alkuun oli kivaa kun hän oli niin helposti lähestyttävä ja suora, mutta hyvin pian kävi ilmi, että hän oli myös todella takertuva ja halusi minut kokonaan itselleen. Hänellä oli siis muitakin ystäviä, mutta hänen tyylinsä oli sellainen, että otti ystävän ikäänkuin omakseen. Ystävän piti olla tosiystävä ja tuntui ettei välissämme ollut lopulta lainkaan ilmaa. Tuntui, että olen kuin parisuhteessa hänen kanssaan. Hän kyseli missä menen, kenen kanssa, halusi isoja lahjoja/yllätyksiä esim synttäreinä, viesteili paljon, lahjoi tai tarjoutui tekemään puolestani kaikenlaista. Tuntui, että ruuvi kiristyi ja loukkaantui jos en päässyt tapaamaan häntä, jos olin/olin ollut jonkun muun ystävän kanssa ja jos en viesteillyt tai vastannut riittävän usein/nopeasti viesteihin. Itselleni kävi liian ahdistavaksi ja yksipuoleisesti päätin suhteen. En vain pystynyt enää hengittämään enkä kokenut voivani olla oma itseni, aloin varomaan sanojani ja mietin tekemisiäni liikaa. Nykyään liiallinen innokkuus tuntuisi ahdistavalta ja vetäytyisin siinä tapauksessa orastavasta ystävyydestä.
En tiedä, oletko entinen ystäväni, mutta kommentoin.
Joskus ystävää myös tulkitaan todella väärin ja omien mielikuvien läpi. Minä olin kuvaamasi kaltainen ystävä entiselle ystävälleni. Olin suora ja avoin ja paljon läsnä, mutta en ollut takertuva. Ei minulla ollut mitään halua omistaa toista - meillä kummallakin oli muita ystäviä. Toinen saattoi silti pitää minua takertuvana siksi, että minulla on tapana olla ystävilleni läsnä. Minulle oli ihan normaalia kysyä ystävältä perjantaina, mitäs on viikonlopun suunnitelmissa. En tarkoittanut, että viikonloppua pitäisi viettää minun kanssani. Samalla saatoin itse selittää, mitä viikonlopun suunnitelmiini kuului. Tai jos kysyin miten reissu ystävän luokse toiseen kaupunkiin sujui, niin en pitänyt sitä mielestäni tungettelevana, vaan ihan normaalina kuulumisten kyselynä. Tai jos ystävän lapsella oli ollut tärkeä koe koulussa, niin minulle oli normaalia kysyä, miten koe meni. Samoin minulle on normaali asia ystävyydessä, että muistetaan toisen synttärit ja ollaan toiselle avuksi. Nämä on ystävyyden perusasioita itselleni. Enkä todellakaan olettanut, että ystävällä olisi aina aikaa minulle. Ei loukannut, jos ystävä sanoi, että ei nyt ehdi viikonloppuna kanssani elokuviin, kun on muuta menoa. Eikä haitannut, jos toinen ei ehtinyt muutamaan päivään vastaamaan viestiini. Ystävä on silti saattanut olettaa, että minua olisi jotenkin erityisemmin harmittanut, vaikka näin ei ollut. Ystävä ei koskaan kysynyt, pitääkö hänen oletuksensa paikkaansa.
Ystäväni sanoi ystävyytemme lopettaessaan, että hän oli alkanut varomaan sanomisiaan ja tekemisiään. Olin itsekin huomannut sen, että ystävä oli muuttanut käytöstään. Sen sijaan, että tuo varpaisillaan olo olisi ollut jotenkin varovaisuutta, niin ystäväni muuttui kipakaksi ja vastahankaiseksi. Siinä missä hän olisi ennen sanonut todennäköisesti kyllä, kun olisin ehdottanut ravintolaan lähtöä, niin alkoi kieltäytyä ihan vaikka siksi, ettei ravintolasta ollut hyvät maisemat kadulle. Tai jos kerroin jostakin oman elämäni murheesta, ystävä empatian sijaan vähätteli asiaa. Itse koin, että se iloinen ja rento ystäväni oli poissa ja tilalle oli tullut kireä ihminen, joka ihan vaan periaatteesta halusi sanoa kaikkeen ehdottamaani ei. Hämmensi kyllä syvästi. Sääli myös, että ystäväni koki aktiivisen luonteeni ja yleisen kiinnostukseni ystäviäni kohtaan liiallisena innokkuutena myöhemmin, vaikka aluksi hän piti minusta sellaisena kuin olin.
Selvästi halunnut ottaa etäisyyttä susta tuon muuttuneen käytöksen myötä. Mutta tuo sanomisten ja tekemisten varomisesta puhuminen on vaan keino saada vieritettyä syy sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Mulle on sattunut parikin kertaa kohdalle henkisesti epätasapainoinen nainen ystäväksi, jolla on ollut seuraava logiikka: nainen on avautunut minulle jostakin elämänsä alueesta oikein huolella ja moneen kertaan. Sitten ihan yhtäkkiä asiasta kysyessä "Miten teillä Mikon kanssa menee?" laitetaan liinat kiinni ja koetaan, että aivan liian henkilökohtainen aihe puhuttavaksi. On sanottu, miten on tullut avautuneeksi asiasta aivan liikaa. Sitten on selvästi otettu etäisyyttä, vältellään tapaamista ja viesteihin vastaamista. Lopuksi on ilmoitettu, että halutaan lopettaa yhteydenpito kokonaan.
En ole tätä logiikkaa ymmärtänyt. Ja kun joku kysyy, niin ihmisten asiat pysyvät minulla, en juoruile niitä eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Jotkut haluavat ystäviä mutta heillä ei ole ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen tarvittavaa tunneälyä, sosiaalisia taitoja eikä itsereflektiokykyä. He olettavat, että ystävyys vain jotenkin hoituu itsestään eikä sen eteen tarvitse tehdä mitään. He saattavat jopa ärsyyntyä siitä, kun ystävä "haluaa avautua", "vaatii liikaa" ja "kyselee".
Kyseessä lienee samanlainen ihmistyyppi kuin se, joka haluaa parisuhteen vain parisuhteen itsensä vuoksi. Mitään aitoa halua siihen ei ole ja kumppaniksikin on valittu ensimmäinen kiinnostunut riippumatta siitä, tunteeko häntä kohtaan itse samoin. Sitten ottaa päähän, kun kumppanin kanssa pitäisi viettää aikaa, jutella ja tutustua. Tavan vuoksi pariutuneen mielestä pitäisi riittää se, että ollaan yhdessä.
Tapan aikaa ja välttelen kotihommiin ryhtymistä 😆 Tällä viikolla olen palstaillut tavallistakin enemmän, koska olen kökkinyt kissan ja koiran kanssa olohuoneessa. Taloyhtiön iso ilmanvaihtoremontti ja pysytty poissa remppamiesten tieltä. Ja useampi kymmenen viestiä tänäänkin laitettu ystäville.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/