Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (1128)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon kyllä huomannut, että elämäntilanne yhdistään ja etäännyttää melko paljon. Kun lapset oli pieniä, oli helpointa pitää yllä ystävyyttä toisiin äiteihin. Nyt parhaiten yhteinen sävel löytyy kahden ihmisen kanssa, joilla on täsmälleen sama kombo kuin mullakin eli palkkatyö, sivutoiminen yritys ja hoivavastuuta ikääntyvistä vanhemmista. Ollaan naureskeltu, että ei me muille kavereiksi kelvattaisikaan, kun ei ehdi kahvitella eikä muutakaan. Tämän ketjun perusteella olemme päätelleet ihan oikein.
Mietin tässä vain, että mitä se kaveruus tosiaan on jos ei ehdi viettää aikaa ja olla yhteyksissä kaverin kanssa? Alempana tuossa toinen jo kommentoikin ettei kyse ole mistään kiveen hakatuista pakollisten tapaamisten kiintiöstä, vaan yksinkertaisesti siitä että kokee olevansa tärkeä toiselle ja se osoitetaan (yksilöllisesti) puolin ja toisin. Sinullakin ilmeisesti kuitenkin on aikaa näille äitikavereille, joten kyllähän siinä jonkinlainen priorisointi on tapahtunut. Tottahan se on, että elämäntilanne vaikuttaa vahvasti kaveri- ja ystävyyssuhteiden muodostumiseen. Helposti seuraa löytyy esimerkiksi opiskeluaikoina ja sieltähän monet pitkät ystävyydet tarttuvatkin matkaan. Osa niistä kestää ja osa ei.
Mutta tässä se tulkinta tärkeydestä yhdistyy elämäntilanteeseen. Jos saan viestin ystävältäni, jolla on palkkatyön lisäksi oma yritys ja vanhusten hoitovastuu, tiedän olevani hänelle supertärkeä. Vaikka viesti olisi hölmö meemi ja edellisestä viestistä olisi pitkä aika. Mutta minä tajuan, että parempaan ei vain pysty tässä elämäntilanteessa. Ja hyväksyksyn sen täysin ja kyseenalaistamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä vahvemmin oman tunne-elämän tasapainopiste on omassa itsessä, sitä helpompia ystävyyssuhteetkin ovat.
Vierailija kirjoitti:
Ystävyyden haasteita on vaikea ymmärtää, jos ystäviä riittää joka sormelle. Sama kuin aina keskituloisessa perheessä kasvanut ei oikeasti tajua, mitä on elää köyhyydessä.
Tervehenkiset ihmissuhdemallit kotoa on paras lahja, jonka vanhemmat voivat lapselleen antaa. Toki persoonallisuudenpiirteetkin vaikuttavat, mutta kun on hyvät mallit pohjalla, tunnistaa paremmin samalla aaltopituudella olevat ihmiset.
Vierailija kirjoitti:
Mitä vahvemmin oman tunne-elämän tasapainopiste on omassa itsessä, sitä helpompia ystävyyssuhteetkin ovat.
Mä olen tästä eri mieltä. Oma tunne-elämäni on tasapainoista, mutta kohdalle on osunut muutamia todella hankalia ystävyyssuhteita. Näissä sillä toisella osapuolella ei ole tunne-elämä ollut tasapainossa ja se on heijastunut ystävyyteenkin. Ystävyys on kaatunut siihen, kun toinen on ollut niin ailahtelevainen. Ei siis aina ole itsestä kiinni. Enää en toki edes yrittäisi ystävyyttä ihmisen kanssa, jonka tunne-elämä on noin heiluvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vahvemmin oman tunne-elämän tasapainopiste on omassa itsessä, sitä helpompia ystävyyssuhteetkin ovat.
Mä olen tästä eri mieltä. Oma tunne-elämäni on tasapainoista, mutta kohdalle on osunut muutamia todella hankalia ystävyyssuhteita. Näissä sillä toisella osapuolella ei ole tunne-elämä ollut tasapainossa ja se on heijastunut ystävyyteenkin. Ystävyys on kaatunut siihen, kun toinen on ollut niin ailahtelevainen. Ei siis aina ole itsestä kiinni. Enää en toki edes yrittäisi ystävyyttä ihmisen kanssa, jonka tunne-elämä on noin heiluvaa.
Vakaat ihmiset houkuttavat monia epävakaita. Vakaa ei myöskään välttämättä heti ymmärrä, millainen tyyppi epävakaa voi olla, jos ei ole koskaan ennen ollut sellaisen lähipiiriä. Jos taas vakaus on tullut oman henkisen työn kautta, niin todellakin tunnistaa sen epävakauden muissa ja väistää jo kaukaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vahvemmin oman tunne-elämän tasapainopiste on omassa itsessä, sitä helpompia ystävyyssuhteetkin ovat.
Mä olen tästä eri mieltä. Oma tunne-elämäni on tasapainoista, mutta kohdalle on osunut muutamia todella hankalia ystävyyssuhteita. Näissä sillä toisella osapuolella ei ole tunne-elämä ollut tasapainossa ja se on heijastunut ystävyyteenkin. Ystävyys on kaatunut siihen, kun toinen on ollut niin ailahtelevainen. Ei siis aina ole itsestä kiinni. Enää en toki edes yrittäisi ystävyyttä ihmisen kanssa, jonka tunne-elämä on noin heiluvaa.
Vakaat ihmiset houkuttavat monia epävakaita. Vakaa ei myöskään välttämättä heti ymmärrä, millainen tyyppi epävakaa voi olla, jos ei ole koskaan ennen ollut sellaisen lähipiiriä. Jos taas vakaus on tullut oman henkisen työn kautta, niin todellakin tunnistaa sen epävakauden muissa ja väistää jo kaukaa.
Mulle on käynyt niin, että ne epävakaat ihmiset ovat ensin vaikuttaneet hyvin vakailta. Tämä on enemmän ollut sitä, että ovat alkuun sosiaalisesti taitavia ja antavat itsestään hyvän kuvan. Sitten kun pintaa syvemmältä on raaputettu useampi vuosi, niin on tullut ilmi kaikenlaista epävakautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Jotkut ihmiset ovat henkisiltä tarpeiltaan pohjattomia kaivoja. He tarvitsevat muita, mutta heillä itsellään ei ole mistä antaa tai osaamista siihen. Mutta sellaiseen kaivoon hypänneen kannattaa myös vähän katsoa peiliin. Mikä veti tällaisen ihmisen lähipiiriin? Mitä siitä yksipuolisesta auttajan roolista itse sai niin kauan kuin sitä jaksoi? Missä ne omat rajat olisi kannattanut asettaa toisin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa.
Jos Minna olisi auttanut sinua, auttaisitko Minnaa takaisin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa.
Jos Minna olisi auttanut sinua, auttaisitko Minnaa takaisin?
Riippuu tilantesta, olisiko mulla ollut siinä tilanteessa tilaa ja aikaa auttaa. Velvollisuudesta en olisi auttanut, en omat rajani ylitteän hampaat irvessä vääntämällä, koska pakko, vaan halusta ja ilosta, että voin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä on ystävyyden keskiössä? Onko se vaikeuksissa auttaminen vai yhdessä mukavien juttujen tekeminen? Tästä näkyy olevan eri käsityksiä palstalla. Joillakin ystävyydet määrittyy niiden pahimpien vaikeuksien kautta, toisilla taas mukavan yhdessä tekemisen.
Entisenä rajattomana auttajasuhteissa olleena arvostan nykyään noita jälkimmäisiä. Apuakin annetaan ja saadaan, mutta se ei ole ystävyyksien ydin eikä mitta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko ap ongelmana, mutta itselläni oli ns. ystävä joka oli mielestäni aivan liian yli-innokas. Alkuun oli kivaa kun hän oli niin helposti lähestyttävä ja suora, mutta hyvin pian kävi ilmi, että hän oli myös todella takertuva ja halusi minut kokonaan itselleen. Hänellä oli siis muitakin ystäviä, mutta hänen tyylinsä oli sellainen, että otti ystävän ikäänkuin omakseen. Ystävän piti olla tosiystävä ja tuntui ettei välissämme ollut lopulta lainkaan ilmaa. Tuntui, että olen kuin parisuhteessa hänen kanssaan. Hän kyseli missä menen, kenen kanssa, halusi isoja lahjoja/yllätyksiä esim synttäreinä, viesteili paljon, lahjoi tai tarjoutui tekemään puolestani kaikenlaista. Tuntui, että ruuvi kiristyi ja loukkaantui jos en päässyt tapaamaan häntä, jos olin/olin ollut jonkun muun ystävän kanssa ja jos en viesteillyt tai vastannut riittävän usein/nopeasti viesteihin. Itselleni kävi liian ahdistavaksi ja yksipuoleisesti päätin suhteen. En vain pystynyt enää hengittämään enkä kokenut voivani olla oma itseni, aloin varomaan sanojani ja mietin tekemisiäni liikaa. Nykyään liiallinen innokkuus tuntuisi ahdistavalta ja vetäytyisin siinä tapauksessa orastavasta ystävyydestä.
En tiedä, oletko entinen ystäväni, mutta kommentoin.
Joskus ystävää myös tulkitaan todella väärin ja omien mielikuvien läpi. Minä olin kuvaamasi kaltainen ystävä entiselle ystävälleni. Olin suora ja avoin ja paljon läsnä, mutta en ollut takertuva. Ei minulla ollut mitään halua omistaa toista - meillä kummallakin oli muita ystäviä. Toinen saattoi silti pitää minua takertuvana siksi, että minulla on tapana olla ystävilleni läsnä. Minulle oli ihan normaalia kysyä ystävältä perjantaina, mitäs on viikonlopun suunnitelmissa. En tarkoittanut, että viikonloppua pitäisi viettää minun kanssani. Samalla saatoin itse selittää, mitä viikonlopun suunnitelmiini kuului. Tai jos kysyin miten reissu ystävän luokse toiseen kaupunkiin sujui, niin en pitänyt sitä mielestäni tungettelevana, vaan ihan normaalina kuulumisten kyselynä. Tai jos ystävän lapsella oli ollut tärkeä koe koulussa, niin minulle oli normaalia kysyä, miten koe meni. Samoin minulle on normaali asia ystävyydessä, että muistetaan toisen synttärit ja ollaan toiselle avuksi. Nämä on ystävyyden perusasioita itselleni. Enkä todellakaan olettanut, että ystävällä olisi aina aikaa minulle. Ei loukannut, jos ystävä sanoi, että ei nyt ehdi viikonloppuna kanssani elokuviin, kun on muuta menoa. Eikä haitannut, jos toinen ei ehtinyt muutamaan päivään vastaamaan viestiini. Ystävä on silti saattanut olettaa, että minua olisi jotenkin erityisemmin harmittanut, vaikka näin ei ollut. Ystävä ei koskaan kysynyt, pitääkö hänen oletuksensa paikkaansa.
Ystäväni sanoi ystävyytemme lopettaessaan, että hän oli alkanut varomaan sanomisiaan ja tekemisiään. Olin itsekin huomannut sen, että ystävä oli muuttanut käytöstään. Sen sijaan, että tuo varpaisillaan olo olisi ollut jotenkin varovaisuutta, niin ystäväni muuttui kipakaksi ja vastahankaiseksi. Siinä missä hän olisi ennen sanonut todennäköisesti kyllä, kun olisin ehdottanut ravintolaan lähtöä, niin alkoi kieltäytyä ihan vaikka siksi, ettei ravintolasta ollut hyvät maisemat kadulle. Tai jos kerroin jostakin oman elämäni murheesta, ystävä empatian sijaan vähätteli asiaa. Itse koin, että se iloinen ja rento ystäväni oli poissa ja tilalle oli tullut kireä ihminen, joka ihan vaan periaatteesta halusi sanoa kaikkeen ehdottamaani ei. Hämmensi kyllä syvästi. Sääli myös, että ystäväni koki aktiivisen luonteeni ja yleisen kiinnostukseni ystäviäni kohtaan liiallisena innokkuutena myöhemmin, vaikka aluksi hän piti minusta sellaisena kuin olin.
Tässä on hyvä esimerkki siitä, kuinka erilailla tosiaan tulkitaan toista ja omien mieluvien läpi. Minä tulkitsen tekstistäsi, että ystäväni ei ollut sellainen kuin tässä kuvailet itseäsi ystävänä ja minä oletan, että minun ystävyyskokemus oli erilaista yli-innokkuutta (ja vaativuutta) kuin ehkä sinun ystävyytesi. Sinä tulkitsit minun tekstini omasta näkökulmastasi.
Viesteistä tulkitseminen on tietysti haastavampaa kuin kasvotusten kommunikoiminen -toki ei sekään helppoa ole, sillä jokainen tulkitsee siinäkin asiat omien kokemustensa ja oletustensa kautta. Myös omat tunnetaidot vaikuttaa. Aika tarkkana saa olla ettei tulkitse asioita omien traumojen, oletusten, uskomusten, mielikuvien ja ennakko-odotusten/luulojen jne. perusteella. Oman kokemukseni mukaan näin käy useinkin itsellänikin. Myös esim huumorintaju voi haastaa, eri rytmisyys, temperamentti ja se, oletko ekstrovertti vai introvertti.
Monta tekijää monessa, eikä minulla ole ap:lle ole ehkä antaa mitään ”järkevää” ohjetta. Joskus se vaatii kommunikaatiota enemmän, että ymmärretään toisiamme. Jotkut myös lämpenevät hitaammin ja vaatii ehkä myös aikaa. Elämäntilannekin vaikuttaa.
Mun mielestä hirveen tärkeetä olis tunnistaa omat haavat ja osata huomata missä tilanteissa minä ehkä takerrun, vaadin, välttelen, pelkään, oletan jne. En uskalla sanoa toiselle asioista koska pelkään ehkä konfliktia? Yritänkö miellyttää, että saisin pitää ihmisen elämässäni, syystä tai toisesta? Pelkäänkö hylätyksi tulemisen tunnetta? Mitkä on minun rajani? Hyväksynkö toisen rajat? Onko ystävä täyttämässä jotakin tyhjiötä minulle? Olenko vastavuoroinen ja läsnä? Ymmärränkö toisen erilaisuuden, toisen tarpeet jne?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on opettanut paljon.
Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.
Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani.
Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?
Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."
Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet.
Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.
Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.
Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa.
Jos Minna olisi auttanut sinua, auttaisitko Minnaa takaisin?
Riippuu tilantesta, olisiko mulla ollut siinä tilanteessa tilaa ja aikaa auttaa. Velvollisuudesta en olisi auttanut, en omat rajani ylitteän hampaat irvessä vääntämällä, koska pakko, vaan halusta ja ilosta, että voin.
Olithan kertonut Minnalle hänen auttaessa sinua, että et välttämättä auta sitten aikanaan takaisin, jos Minna kaipaa apua? Olisitko velvollisuudesta auttanut esim. vanhempiasi tai sisaruksiasi, jos ystävääsi et olisi auttanut velvollisuudesta?
Vierailija kirjoitti:
Mikä on ystävyyden keskiössä? Onko se vaikeuksissa auttaminen vai yhdessä mukavien juttujen tekeminen? Tästä näkyy olevan eri käsityksiä palstalla. Joillakin ystävyydet määrittyy niiden pahimpien vaikeuksien kautta, toisilla taas mukavan yhdessä tekemisen.
Entisenä rajattomana auttajasuhteissa olleena arvostan nykyään noita jälkimmäisiä. Apuakin annetaan ja saadaan, mutta se ei ole ystävyyksien ydin eikä mitta.
Minulle ystävyyden ydintä on se, että olemme toisillemme läsnä. Emme välttämättä fyysisesti kovin usein, mutta henkisesti saatavilla. Kumpikin tietää, että toisen kanssa voi jakaa kivat ja kipeät asiat. Enemmän jutellaan niistä kivoista, arkisista asioista. Kun nähdään, voidaan tehdä yhdessä jotain mukavaa. Mutta minulle ystävyyden ja kaveruuden erottaa se, että kaveruuteen en katso kuuluvan samanlaista syvyyttä ja tukea kuin ystävyyteen. Ystävälle voisin soittaa ja kertoa kaipaavani kuuntelevaa korvaa jonkin äkillisen asian kanssa, kaverille ei soittaisi samalla tavalla. Tai jos ystävälläni olisi hätä, auttaisin tavalla tai toisella. Kaverin kohdalla katsoisin, onko aikaa ja jaksamista auttaa. Ystävän kohdalla voisin venyäkin, jos tietäisin ystävän toimivan kohdallani samoin. Ystävyys ei tarkoita sitä, että sen pitäisi olla joku auttamissuhde. Mutta onhan se nyt todella tylyä, jos sinulle tapahtuu jotain ikävää ja ystävä toteaa, että pärjäilethän keskenäsi.
Ystävät ovat erilaisia ja käsitykset ystävyydestä myös. Itselleni kipeintä on ollut se, miten monet ovat ystävyydessään melko ailahtelevia. Ensin ihastutaan toiseen ystävänä kovasti ja kanssani ollaan paljon tekemisissä. Inhoan aina tuota vaihetta, kun toinen näkee minut niin ihanana, omien kuvitteellisten silmälasien läpi. Sitten tullaan pilvilinnoista alas, kun tajutaan mun olevan tylsä ja ihan tavallinen. Tässä vaiheessa otetaan kunnolla etäisyyttä ja etsitään joku kiinnostavampi ihminen tilalle. Minä jään ihmettelemään, miksi en voisi riittää tylsänä ja tavallisena itsenäni.
Sen verran minulla on nykyisin itsetuntoa, että haluan lopettaa kaikki tällaiset "on ollut kivaa olla läheinen kanssasi, mutta nyt haluan etäisyyttä ja tavata sinut kahdesti vuodessa" -ystävyydet. Jos en kelpaa omana itsenäni, niin ei kiinnosta roikkua mukana etäännytettynä ystävänä. Enkä suostu enää siihenkään, että minut laitettaisiin ns. hyllylle odottamaan pahimmillaan vuoksiksi ja sitten tultaisiin vaatimaan jotain palveluksia, kuuntelevaa korvaa tms, kun se taas sattuu sopimaan. En halua tuhlata aikaani ihmisiin, jotka eivät arvosta minua omana itsenäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vahvemmin oman tunne-elämän tasapainopiste on omassa itsessä, sitä helpompia ystävyyssuhteetkin ovat.
Mä olen tästä eri mieltä. Oma tunne-elämäni on tasapainoista, mutta kohdalle on osunut muutamia todella hankalia ystävyyssuhteita. Näissä sillä toisella osapuolella ei ole tunne-elämä ollut tasapainossa ja se on heijastunut ystävyyteenkin. Ystävyys on kaatunut siihen, kun toinen on ollut niin ailahtelevainen. Ei siis aina ole itsestä kiinni. Enää en toki edes yrittäisi ystävyyttä ihmisen kanssa, jonka tunne-elämä on noin heiluvaa.
Vakaat ihmiset houkuttavat monia epävakaita. Vakaa ei myöskään välttämättä heti ymmärrä, millainen tyyppi epävakaa voi olla, jos ei ole koskaan ennen ollut sellaisen lähipiiriä. Jos taas vakaus on tullut oman henkisen työn kautta, niin todellakin tunnistaa sen epävakauden muissa ja väistää jo kaukaa.
Kyllä. Tämän vuoksi ne omat rajat ja niiden mukaan toimiminen ovat niin tärkeitä. Hyvät tyypit eivät valitettavasti vedä aina puoleensa ainoastaan toisia hyviä tyyppejä vaan myös sellaisia, jotka haluavat jollain tapaa hyötyä heistä tai nujertaa heidät. Vakaista kiinnostuvat epävakaat, empaattiset houkuttelevat puoleensa hyväksikäyttäjiä ja hyväitsetuntoiset oman tien kulkijat ovat magneetteja sellaisille, jotka näkevät heidät "haasteena" ja haluavat alistaa heidät.
Rajojen lisäksi on hyvä panostaa sekä itse- että ihmistuntemukseen. Kuten sanoitkin, niin itsensä kanssa henkistä työtä tehnyt ja sitä kautta tasapainon saavuttanut haistaa epävakaat ym. toksiset persoonat jo kaukaa. Heidän käytöksensä on niin kaavamaista, että kun sen kerran oppii tunnistamaan, niin sen osaa tunnistaa myös jatkossa.
Ei me varmaan olla oltu ystäviä. Sinun tapasi olla ystävä kuulostaa mukavalta ja ihan ”normaalilta”.
Kirjoitin tuossa tekstissäni etten saanut yhtään ilmaa, hän loukkaantui jos olin jonkun muun kanssa, hänelle ei riittänyt tavallinen muistaminen syntymäpäivänä vaan hän odotti jotakin mahtavaa ja suurta ja piti minua tosiaan niin tiivissä otteessa ettei se tuntunut hyvältä ystävyydeltä. Mielestäni ystävyys ei ole sellaista, tai ainakaan minä en pysty sellaiseen ystävyyteen, että olen jatkuvasti tilivelvollinen ja toisen otteessa. Kaikkea en tietenkään tuossa tekstissäni kertonut, mutta hänelle kyllä järjestettiin mm. yllätyssynttäreitä (joita hän kovasti oletti hänelle järjestettävän vaikka ei täyttänyt pyöreitä), mutta ei ollut niihin koskaan tyytyväinen esimerkiksi siksi, koska olisi pitänyt olla KAIKKI ystävät paikalla. Minusta tuo on ahdistavaa, sillä en halua kokea, että ystävyys on niin velvoittavaa. Minusta ystävyys perustuu siihen, että on helppoa olla yhdessä, tehdään ja jaetaan yhdessä asioita vastavuoroisesti, ei loukkaannuta jos toinen ei vastaa heti viesteihin, ei ”vahdi” missä toinen menee, ei ole tilivelvollisuutta (on eri asia kuin jakaa omasta halusta asioita) ja ystävä ymmärtää, että jokaisella on myös muutakin elämää.