Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin suurempia odotuksia ja jos odotukset eivät täyty,  ei ko ihmissuhdekaan riitä. 

Joistain näistä ystävänkaipuukirjoituksista tulee minulle tunne, että ystävyyteen ladataan jopa isompia odotuksia kuin parisuhteelle. Mietin jopa, olisiko joidenkin kohdalla kyse itseltäkin piiloon jääneestä biseksuaalisuudesta. Tai sitten kuvitelmasta, että jää vaille jotain elämää suurempaa ihmissuhdetta, jollaisen kuvittelee muilla ystävyksillä olevan. 

Tai homoromanttisuudesta. On toive platonisesta mutta läheisyyden tarvetta suuresti täyttävästä ihmissuhteesta. 

Minä olen törmännyt usein tuohon ilmiöön. Tai en nyt tiedä voiko sitä varsinaiseksi homoromanttisuudeksi sanoa, minulle sattuneet tapaukset ovat kyllä ihan miesten kanssa parisuhteissa olleet, vaikka silloin kun minuun tutustuvat niin sinkkuja. Mutta minussa on jotain sellaista, mikä tuntuu vetävän puoleensa ystävänkaipuisia naisia, jotka kaipaavat todella suurta emotionaalista tukea ja läheisyyttä. Kuvioon kuuluu, että he "ihastuvat" tosi nopeasti, siis ystävämielessä ihan. 

 

On todella hämmentävää kun muutan viikon koirapuistotuttavuuden jälkeen tajuan olevani toiselle niin rakas ja läheinen ystävä ja ollaan niin touchy-feely-needy ja läheisiä. Itse olen vielä täysin satunnainen tuttava -asteella. 

 

Tuo on todella erikoinen kuvio: minä olen varmastikin sellainen kylmä ihminen mistä täällä palstalla usein puhutaan: minulla voi mennä vuosia ennen kuin päätän pidänkö ihmisestä ylipäänsä. Se, että pääsee tuttava -asteelta ystäväkategoriaan on jo aikamoinen ihme. Lisäksi olen ystävänäkin aika viileä ja etäinen, minulla on ilmeisesti jotenkin hyvin vähäiset emotionaaliset tarpeet koska mies, koira ja minä itse pystymme vastaamaan niihin aivan mainiosti. En siis tarvitse ystäviltäni mitään emotionaalista tukea tai tunteiden tuuletusta tms. 

 

Ja sitten ne ihmiset, joilla on todella paljon läheisyyden- ja emootioiden kaipuuta, tahtovat ystävystyä kanssani, tekevätkin niin yksipuolisella sopimuksella ja vielä niin nopeasti, että asia on tapahtunut ennen kuin jäyhä minä edes tajuaa sitä. Sitten on pakko vetää rajoja aika raskaalla kädellä, ja sitten loukkaannutaan, kun olit alkuun niin kiva ja kiinnostunut ja nyt niin ilkeä! 

 

Paitsi etten minä ollut missään vaiheessa kiva ja kiinnostunut. Olin hiljainen ja etäisen kohtelias ventovieraalle, jolloin tämä ystävää vailla oleva sai puhua itsestään (mikä saa ihmiset aina pitämään sinusta ja kuvittelemaan, että teillä on hauskaa yhdessä) ja kuvitella minulle itselleen sopivia ominaisuuksia. Sitten ne "ihastuvat" suinpäin siihen kuvittelemaansa ihmiseen, alkavat pommittaa, tilanne käy minulle ahdistavaksi, vedän rajat ja kylläpä olenkin ilkeä kun käy ilmi etten ollutkaan haavekuva vaan ihan vaan tarkkailin viileästi ja etäisesti että mikäs tämä on ihmisiään. 

 

Minulle sattuu tuollaista yllättävän usein, ilmeisesti minulla on jotenkin sellainen naama että on helppo kuvitella minun olevan jotain mikä nyt kullekin sopisi. Ja nämä tilanteet syntyy siis juuri jossain koirapuistossa, missä minä lähinnä keskityn pitämään silmällä koiria, toinen osapuoli hölisee omiaan, annan sen puhua koska minua ei kiinnosta puhua omia asioitani ventovieraille, olen siellä vain koiran sosiaalisen elämän takia ja kas, olemme henkiystäviä sen toisen mielestä. Minä taas voin käydä vaikka kolme vuotta samassa puistossa ja nähdä ihmisen siellä pari kertaa viikossa ja pitää sen silti "koirapuistotuttu" -kategoriassa. Ja koirapuistotuttu on vain pykälää ylempänä ventovierasta. 

 

Yritän tässä kömpelösti ja monisanaisesti avata sitä, että kaksi keskenkään vuorovaikuttavaa ihmistä voivat elää täysin eri tilanteessa ja ihmissuhteessa, vaikka näennäisesti ovat samassa kohtaa aika-avaruutta. Ja se, joka elää kuvitteellisessa suhteessa, poikkeuksetta loukkaantuu kuin kaunis satu ei ollutkaan totta. Ikään kuin olisi minun vikani, että hänellä on vilkas mielikuvitus. 

Minusta ei ole vilkasta mielikuvitusta, jos ihminen tulkitsee ystävällisen ja kiva ihmisen olevan kaveri. Ystäväksi en yksipuolisesti sanoisi. Mutta minusta on ymmärrettävää, jos käytöksesi on tulkittu suuremmaksi jutuksi kuin satunnaiseksi tuttavuudeksi.

Vilkasta mielikuvitusta on saada kirjoituksestani se kuva, että olisin ystävällinen ja kiva, tai että edes käyttäytyisin niin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:

-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.

-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.

-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.

Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.

Aina pitää olla mielestäsi valmis antamaan? Sellaista lähimmäisenrakkautta et tunnista ollenkaan, että ihminen päättäisi kantaa taakkansa itse? 

 

C.S. Lewis kirjoitti jossain kirjassaan hyvin siitä, miten mies- ja naistyypillinen lähimmäisenrakkaus poikkeaa toisistaan. Naisen ei tarvitse olla kovinkaan kristillinen, kun hän huomioi toista uupumukseen asti (sekä omaansa, että sen toisen). Miehet taas ensisijaisesti näkevät lähimmäisenrakkautena sen, että ei raskauteta muita, vaan pärjätään itse. 

 

Minulla on varmaan jotenkin miestyypillinen aivo sitten, koska vaikka nainen olenkin, kaikki nuo esimerkkisi kuulostavat oudoilta, ja tehdyiltä. Jos saisin potkut yt:ssä, kertoisin siitä miehelleni kun se tulee kotiin, ja ystävälleni kun seuraavan kerran nähdään. Ei tulisi mieleenikään soittaa siitä kenellekään itku kurkussa, saati ihmiselle, jolla on täysi tekeminen omassa elämässään. En yksinkertaisesti ymmärrä miten kenenkään mieleen voisi juolahtaa että on sopivaa raskauttaa toista jollain tuollaisella asialla. Eihän se ystävä voi sinun puolestasi töitä hakea. Ja muutenkin, tilanteessa auttaisi enemmän se, että luo itselleen toimintasuunnitelman kuin parkuminen. Toimijuuden palauttaminen on ihan nykypsykologian mukaan paljon tehokkaampaa kuin tunteissa vellominen. 

 

Mitä jalan katkeamiseen tulee, jos jalkani murtuisi, en tietenkään odottaisi että ystäväni tulee minua passaamaan, jeesus sentään. Mieheni talouden toisena aikuisena tietysti ottaisi tilapäisesti enemmän vastuuta, mutta tekisin tietysti kaiken mahdollisen itse, koska se on myös hyvää kuntoutusta. Missään nimessä ei pidä jäädä sohvalle makaamaan, veritulppahan siinä tulee. Enkä myöskään haluaisi että ystäväni kantavat oveni taakse ruokaa, osaan ihan itse tilata s-marketin robotin sitä tuomaan, jos mieheni ei kävisi kaupassa. Tuollainen hyysääminenhän alentaa sen ystävän aivan lapsen tasolle! 

 

Mitä syntymäpäiviin tulee, inhoan sitä että ihmiset eivät suostu oppimaan että en vietä mitään päiviä. Sitkeästi onnittelevat syntymäpäivänä ja lähettävät pääsiäis- ja joulutervehdyksiä. Jostain syystä huomaavaisuus ei koskaan toimi niin päin, että muistettaisiin että "ai niin, tämä ihminen ei tahdo turhanaikaista rituaalipaijausta siksi että sattuu olemaan joku päivämäärä." 

 

Miksi muuten aikuiselle ihmiselle pitäisi ostaa sen lempikarkkia? Itse ainakin olen täysin kykenevä ostamaan namuseni itse, jos olen niitä vailla. 

 

Juuri tuollainen naistyypillinen ystävyys on minulle aivan erityisen sietämätöntä: tehdään jotain totaalisen turhaa, mitä toisen olisi helpompi tehdä itse jos katsoo sen tarpeelliseksi, ja sitten odotetaan vastavuoroisuutta ja loukkaannutaan jos sitä ei tule. Eli ei edes tehdä pyyteettömästi sitä "huomioimista". Huomioidaan, vaikka toinen ei ole sitä pyytänyt eikä millään tavalla antanut ymmärtää vailla olevansa. Eli tyydytetään vaan omia tarpeita koko ajan, kautta linjan. MINÄMINÄMINÄ olen hyvä kun huomioin, ja sitten vielä saa sen bonuksen että saa leikkiä marttyyriä kun toinen ei huomioi takaisin täsmälleen samassa määrin. Ai että on hienoa ja ylevää olla empaattinen ja huomioiva ihminen. Kunhan saa täsmälleen saman verran takaisin. 

Minä olen tässä keskustelussa yllättynyt valtavasti siitä, että noinkin voi ajatella, ja ehkä vähän järkyttynytkin. 

 

Omassa piirissäni viestitellään monenlaisista asioista, myös pienistä arjen suruista ja iloista, joten laittaisin kyllä potkuista viestiä useammalle ihmiselle - enkä pitäisi mitenkään epäsopivana tai kuormittavana, että joku laittaisi minulle viestiä sellaisesta asiasta. On moni laittanutkin vastaavanlaisesta asiasta, enkä ole pahastunut. On ihan tutkimuksissa todettu, että vaikea tunne voi helpottua yllättävän paljon jo sillä, että saa sanottua asiasta jollekulle. Ei ole tarkoitus toimia terapeuttina tai etsiä ratkaisuja, ainoastaan olla hetki ihmisenä ihmiselle: näen ja kuulen sinut, ymmärrän että on rankkaa. 

 

Olen myös antanut ja saanut monenlaista käytännön apua. Valitettavasti terveysongelmien ja muutaman muun asian takia apu on välillä ollut tarpeen. Itse arvostan eniten niitä, jotka reippaasti ehdottavat jotain käytännössä, koska minulla on iso kynnys pyytää. En koe apua mitenkään lapsen tasolle alistavana hyysäämisenä vaan hyvänä käytännön tapana olla tukena vaikeassa tilanteessa. Omassa piirissäni tämä on mennyt mukavan vastavuoroisesti niin, että ihmiset saavat sen avun, mitä tarvitsevat, ja tekevät sen, mihin omissa olosuhteissaan pystyvät. En ymmärrä, miksi jokaisen pitäisi yrittää sinnitellä omillaan, kun on mukava viettää aikaa yhdessä ja samalla auttaa. 

 

Ja kyllä minua ilahduttaa valtavasti se, että joku muistaa minua pienellä yllätyksellä, vaikka totta kai voin ostaa karkkini ja kukkani itse. Tekee hyvää tuntea, että joku huomaa ja muistaa. Ilahdutan mielelläni myös muita, mutta yritän kyllä kuunnella herkällä korvalla - jos joku ei tykkää villasukista, en kudo hänelle sellaisia. 

 

Olen tosi onnellinen siitä, että olen onnistunut löytämään ympärilleni juuri tällaisia ihmisiä - joille on ilo antaa ja joilta on ilo välillä saada. Minusta olisi outoa, että jokaisen pitäisi eristäytyä ja pärjätä omillaan, ettei vain kuormita toisia. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru puolikas suru. Minusta ihminen on yhteisöllinen eläin. 

 

Mutta kun meitä on näköjään erilaisia, niin toivon kaikille ympärille sellaisia ihmisiä, joiden kanssa näkemykset ja toiveet sopivat yksiin niin, että kaikilla on hyvä olla. 

Olen samaa mieltä ja näin minäkin toimin. Olen yllättynyt miten erilaisia ihmisiä ja näkökantoja on esimerkiksi tämän ketjun aiheesta, ystävyydestä.  Onneksi omat ystäväni ovat pitkälle samantyyppisiä kuin minäkin. Pystymme jakamaan asioita ja auttamaan kohtuullisella tasolla toisiamme. Jos on nuori tai hyvin terve sekä oma kumppani voi ajatella, etten tarvitse apua enkä ystäviäkään sillä tasolla. Mutta aina ei elämä ole niin mustavalkoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:

-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.

-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.

-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.

Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.

Aina pitää olla mielestäsi valmis antamaan? Sellaista lähimmäisenrakkautta et tunnista ollenkaan, että ihminen päättäisi kantaa taakkansa itse? 

 

C.S. Lewis kirjoitti jossain kirjassaan hyvin siitä, miten mies- ja naistyypillinen lähimmäisenrakkaus poikkeaa toisistaan. Naisen ei tarvitse olla kovinkaan kristillinen, kun hän huomioi toista uupumukseen asti (sekä omaansa, että sen toisen). Miehet taas ensisijaisesti näkevät lähimmäisenrakkautena sen, että ei raskauteta muita, vaan pärjätään itse. 

 

Minulla on varmaan jotenkin miestyypillinen aivo sitten, koska vaikka nainen olenkin, kaikki nuo esimerkkisi kuulostavat oudoilta, ja tehdyiltä. Jos saisin potkut yt:ssä, kertoisin siitä miehelleni kun se tulee kotiin, ja ystävälleni kun seuraavan kerran nähdään. Ei tulisi mieleenikään soittaa siitä kenellekään itku kurkussa, saati ihmiselle, jolla on täysi tekeminen omassa elämässään. En yksinkertaisesti ymmärrä miten kenenkään mieleen voisi juolahtaa että on sopivaa raskauttaa toista jollain tuollaisella asialla. Eihän se ystävä voi sinun puolestasi töitä hakea. Ja muutenkin, tilanteessa auttaisi enemmän se, että luo itselleen toimintasuunnitelman kuin parkuminen. Toimijuuden palauttaminen on ihan nykypsykologian mukaan paljon tehokkaampaa kuin tunteissa vellominen. 

 

Mitä jalan katkeamiseen tulee, jos jalkani murtuisi, en tietenkään odottaisi että ystäväni tulee minua passaamaan, jeesus sentään. Mieheni talouden toisena aikuisena tietysti ottaisi tilapäisesti enemmän vastuuta, mutta tekisin tietysti kaiken mahdollisen itse, koska se on myös hyvää kuntoutusta. Missään nimessä ei pidä jäädä sohvalle makaamaan, veritulppahan siinä tulee. Enkä myöskään haluaisi että ystäväni kantavat oveni taakse ruokaa, osaan ihan itse tilata s-marketin robotin sitä tuomaan, jos mieheni ei kävisi kaupassa. Tuollainen hyysääminenhän alentaa sen ystävän aivan lapsen tasolle! 

 

Mitä syntymäpäiviin tulee, inhoan sitä että ihmiset eivät suostu oppimaan että en vietä mitään päiviä. Sitkeästi onnittelevat syntymäpäivänä ja lähettävät pääsiäis- ja joulutervehdyksiä. Jostain syystä huomaavaisuus ei koskaan toimi niin päin, että muistettaisiin että "ai niin, tämä ihminen ei tahdo turhanaikaista rituaalipaijausta siksi että sattuu olemaan joku päivämäärä." 

 

Miksi muuten aikuiselle ihmiselle pitäisi ostaa sen lempikarkkia? Itse ainakin olen täysin kykenevä ostamaan namuseni itse, jos olen niitä vailla. 

 

Juuri tuollainen naistyypillinen ystävyys on minulle aivan erityisen sietämätöntä: tehdään jotain totaalisen turhaa, mitä toisen olisi helpompi tehdä itse jos katsoo sen tarpeelliseksi, ja sitten odotetaan vastavuoroisuutta ja loukkaannutaan jos sitä ei tule. Eli ei edes tehdä pyyteettömästi sitä "huomioimista". Huomioidaan, vaikka toinen ei ole sitä pyytänyt eikä millään tavalla antanut ymmärtää vailla olevansa. Eli tyydytetään vaan omia tarpeita koko ajan, kautta linjan. MINÄMINÄMINÄ olen hyvä kun huomioin, ja sitten vielä saa sen bonuksen että saa leikkiä marttyyriä kun toinen ei huomioi takaisin täsmälleen samassa määrin. Ai että on hienoa ja ylevää olla empaattinen ja huomioiva ihminen. Kunhan saa täsmälleen saman verran takaisin. 

Minä olen tässä keskustelussa yllättynyt valtavasti siitä, että noinkin voi ajatella, ja ehkä vähän järkyttynytkin. 

 

Omassa piirissäni viestitellään monenlaisista asioista, myös pienistä arjen suruista ja iloista, joten laittaisin kyllä potkuista viestiä useammalle ihmiselle - enkä pitäisi mitenkään epäsopivana tai kuormittavana, että joku laittaisi minulle viestiä sellaisesta asiasta. On moni laittanutkin vastaavanlaisesta asiasta, enkä ole pahastunut. On ihan tutkimuksissa todettu, että vaikea tunne voi helpottua yllättävän paljon jo sillä, että saa sanottua asiasta jollekulle. Ei ole tarkoitus toimia terapeuttina tai etsiä ratkaisuja, ainoastaan olla hetki ihmisenä ihmiselle: näen ja kuulen sinut, ymmärrän että on rankkaa. 

 

Olen myös antanut ja saanut monenlaista käytännön apua. Valitettavasti terveysongelmien ja muutaman muun asian takia apu on välillä ollut tarpeen. Itse arvostan eniten niitä, jotka reippaasti ehdottavat jotain käytännössä, koska minulla on iso kynnys pyytää. En koe apua mitenkään lapsen tasolle alistavana hyysäämisenä vaan hyvänä käytännön tapana olla tukena vaikeassa tilanteessa. Omassa piirissäni tämä on mennyt mukavan vastavuoroisesti niin, että ihmiset saavat sen avun, mitä tarvitsevat, ja tekevät sen, mihin omissa olosuhteissaan pystyvät. En ymmärrä, miksi jokaisen pitäisi yrittää sinnitellä omillaan, kun on mukava viettää aikaa yhdessä ja samalla auttaa. 

 

Ja kyllä minua ilahduttaa valtavasti se, että joku muistaa minua pienellä yllätyksellä, vaikka totta kai voin ostaa karkkini ja kukkani itse. Tekee hyvää tuntea, että joku huomaa ja muistaa. Ilahdutan mielelläni myös muita, mutta yritän kyllä kuunnella herkällä korvalla - jos joku ei tykkää villasukista, en kudo hänelle sellaisia. 

 

Olen tosi onnellinen siitä, että olen onnistunut löytämään ympärilleni juuri tällaisia ihmisiä - joille on ilo antaa ja joilta on ilo välillä saada. Minusta olisi outoa, että jokaisen pitäisi eristäytyä ja pärjätä omillaan, ettei vain kuormita toisia. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru puolikas suru. Minusta ihminen on yhteisöllinen eläin. 

 

Mutta kun meitä on näköjään erilaisia, niin toivon kaikille ympärille sellaisia ihmisiä, joiden kanssa näkemykset ja toiveet sopivat yksiin niin, että kaikilla on hyvä olla. 

Tämä. Itseäni on todella järkyttänyt ketjussa monien ajatusmalli ystävyydestä. Minulle on itsestäänselvyys, että ystävyys on vastavuoroista ilojen ja surujen jakamista, jossa halutaan olla toisen elämässä läsnä. 

Todella toivoisin, että ystävyydestä hyvin eri tavoin ajattelevat sanoisivat sen ihan ääneen, niin tietäisin ettei ystävyyttä kannata edes yrittää. Minulle ei ole ystävyyttä se, että jokainen vetäytyy omaan poteroonsa ja pitäisi yksin kulkea läpi kaikki ilot ja surut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin suurempia odotuksia ja jos odotukset eivät täyty,  ei ko ihmissuhdekaan riitä. 

Joistain näistä ystävänkaipuukirjoituksista tulee minulle tunne, että ystävyyteen ladataan jopa isompia odotuksia kuin parisuhteelle. Mietin jopa, olisiko joidenkin kohdalla kyse itseltäkin piiloon jääneestä biseksuaalisuudesta. Tai sitten kuvitelmasta, että jää vaille jotain elämää suurempaa ihmissuhdetta, jollaisen kuvittelee muilla ystävyksillä olevan. 

Tai homoromanttisuudesta. On toive platonisesta mutta läheisyyden tarvetta suuresti täyttävästä ihmissuhteesta. 

Minä olen törmännyt usein tuohon ilmiöön. Tai en nyt tiedä voiko sitä varsinaiseksi homoromanttisuudeksi sanoa, minulle sattuneet tapaukset ovat kyllä ihan miesten kanssa parisuhteissa olleet, vaikka silloin kun minuun tutustuvat niin sinkkuja. Mutta minussa on jotain sellaista, mikä tuntuu vetävän puoleensa ystävänkaipuisia naisia, jotka kaipaavat todella suurta emotionaalista tukea ja läheisyyttä. Kuvioon kuuluu, että he "ihastuvat" tosi nopeasti, siis ystävämielessä ihan. 

 

On todella hämmentävää kun muutan viikon koirapuistotuttavuuden jälkeen tajuan olevani toiselle niin rakas ja läheinen ystävä ja ollaan niin touchy-feely-needy ja läheisiä. Itse olen vielä täysin satunnainen tuttava -asteella. 

 

Tuo on todella erikoinen kuvio: minä olen varmastikin sellainen kylmä ihminen mistä täällä palstalla usein puhutaan: minulla voi mennä vuosia ennen kuin päätän pidänkö ihmisestä ylipäänsä. Se, että pääsee tuttava -asteelta ystäväkategoriaan on jo aikamoinen ihme. Lisäksi olen ystävänäkin aika viileä ja etäinen, minulla on ilmeisesti jotenkin hyvin vähäiset emotionaaliset tarpeet koska mies, koira ja minä itse pystymme vastaamaan niihin aivan mainiosti. En siis tarvitse ystäviltäni mitään emotionaalista tukea tai tunteiden tuuletusta tms. 

 

Ja sitten ne ihmiset, joilla on todella paljon läheisyyden- ja emootioiden kaipuuta, tahtovat ystävystyä kanssani, tekevätkin niin yksipuolisella sopimuksella ja vielä niin nopeasti, että asia on tapahtunut ennen kuin jäyhä minä edes tajuaa sitä. Sitten on pakko vetää rajoja aika raskaalla kädellä, ja sitten loukkaannutaan, kun olit alkuun niin kiva ja kiinnostunut ja nyt niin ilkeä! 

 

Paitsi etten minä ollut missään vaiheessa kiva ja kiinnostunut. Olin hiljainen ja etäisen kohtelias ventovieraalle, jolloin tämä ystävää vailla oleva sai puhua itsestään (mikä saa ihmiset aina pitämään sinusta ja kuvittelemaan, että teillä on hauskaa yhdessä) ja kuvitella minulle itselleen sopivia ominaisuuksia. Sitten ne "ihastuvat" suinpäin siihen kuvittelemaansa ihmiseen, alkavat pommittaa, tilanne käy minulle ahdistavaksi, vedän rajat ja kylläpä olenkin ilkeä kun käy ilmi etten ollutkaan haavekuva vaan ihan vaan tarkkailin viileästi ja etäisesti että mikäs tämä on ihmisiään. 

 

Minulle sattuu tuollaista yllättävän usein, ilmeisesti minulla on jotenkin sellainen naama että on helppo kuvitella minun olevan jotain mikä nyt kullekin sopisi. Ja nämä tilanteet syntyy siis juuri jossain koirapuistossa, missä minä lähinnä keskityn pitämään silmällä koiria, toinen osapuoli hölisee omiaan, annan sen puhua koska minua ei kiinnosta puhua omia asioitani ventovieraille, olen siellä vain koiran sosiaalisen elämän takia ja kas, olemme henkiystäviä sen toisen mielestä. Minä taas voin käydä vaikka kolme vuotta samassa puistossa ja nähdä ihmisen siellä pari kertaa viikossa ja pitää sen silti "koirapuistotuttu" -kategoriassa. Ja koirapuistotuttu on vain pykälää ylempänä ventovierasta. 

 

Yritän tässä kömpelösti ja monisanaisesti avata sitä, että kaksi keskenkään vuorovaikuttavaa ihmistä voivat elää täysin eri tilanteessa ja ihmissuhteessa, vaikka näennäisesti ovat samassa kohtaa aika-avaruutta. Ja se, joka elää kuvitteellisessa suhteessa, poikkeuksetta loukkaantuu kuin kaunis satu ei ollutkaan totta. Ikään kuin olisi minun vikani, että hänellä on vilkas mielikuvitus. 

Minusta ei ole vilkasta mielikuvitusta, jos ihminen tulkitsee ystävällisen ja kiva ihmisen olevan kaveri. Ystäväksi en yksipuolisesti sanoisi. Mutta minusta on ymmärrettävää, jos käytöksesi on tulkittu suuremmaksi jutuksi kuin satunnaiseksi tuttavuudeksi.

Vilkasta mielikuvitusta on saada kirjoituksestani se kuva, että olisin ystävällinen ja kiva, tai että edes käyttäytyisin niin. 

No et kyllä kirjoituksesi perusteella vaikuta mitenkään lämminhenkiseltä ihmiseltä. Toisaalta aika kamalaa, että joku on suorastaan tyytyväisen oloinen siihen, ettei ole ystävällinen ja kiva muita kohtaan.

Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin suurempia odotuksia ja jos odotukset eivät täyty,  ei ko ihmissuhdekaan riitä. 

Joistain näistä ystävänkaipuukirjoituksista tulee minulle tunne, että ystävyyteen ladataan jopa isompia odotuksia kuin parisuhteelle. Mietin jopa, olisiko joidenkin kohdalla kyse itseltäkin piiloon jääneestä biseksuaalisuudesta. Tai sitten kuvitelmasta, että jää vaille jotain elämää suurempaa ihmissuhdetta, jollaisen kuvittelee muilla ystävyksillä olevan. 

Tai homoromanttisuudesta. On toive platonisesta mutta läheisyyden tarvetta suuresti täyttävästä ihmissuhteesta. 

Minä olen törmännyt usein tuohon ilmiöön. Tai en nyt tiedä voiko sitä varsinaiseksi homoromanttisuudeksi sanoa, minulle sattuneet tapaukset ovat kyllä ihan miesten kanssa parisuhteissa olleet, vaikka silloin kun minuun tutustuvat niin sinkkuja. Mutta minussa on jotain sellaista, mikä tuntuu vetävän puoleensa ystävänkaipuisia naisia, jotka kaipaavat todella suurta emotionaalista tukea ja läheisyyttä. Kuvioon kuuluu, että he "ihastuvat" tosi nopeasti, siis ystävämielessä ihan. 

 

On todella hämmentävää kun muutan viikon koirapuistotuttavuuden jälkeen tajuan olevani toiselle niin rakas ja läheinen ystävä ja ollaan niin touchy-feely-needy ja läheisiä. Itse olen vielä täysin satunnainen tuttava -asteella. 

 

Tuo on todella erikoinen kuvio: minä olen varmastikin sellainen kylmä ihminen mistä täällä palstalla usein puhutaan: minulla voi mennä vuosia ennen kuin päätän pidänkö ihmisestä ylipäänsä. Se, että pääsee tuttava -asteelta ystäväkategoriaan on jo aikamoinen ihme. Lisäksi olen ystävänäkin aika viileä ja etäinen, minulla on ilmeisesti jotenkin hyvin vähäiset emotionaaliset tarpeet koska mies, koira ja minä itse pystymme vastaamaan niihin aivan mainiosti. En siis tarvitse ystäviltäni mitään emotionaalista tukea tai tunteiden tuuletusta tms. 

 

Ja sitten ne ihmiset, joilla on todella paljon läheisyyden- ja emootioiden kaipuuta, tahtovat ystävystyä kanssani, tekevätkin niin yksipuolisella sopimuksella ja vielä niin nopeasti, että asia on tapahtunut ennen kuin jäyhä minä edes tajuaa sitä. Sitten on pakko vetää rajoja aika raskaalla kädellä, ja sitten loukkaannutaan, kun olit alkuun niin kiva ja kiinnostunut ja nyt niin ilkeä! 

 

Paitsi etten minä ollut missään vaiheessa kiva ja kiinnostunut. Olin hiljainen ja etäisen kohtelias ventovieraalle, jolloin tämä ystävää vailla oleva sai puhua itsestään (mikä saa ihmiset aina pitämään sinusta ja kuvittelemaan, että teillä on hauskaa yhdessä) ja kuvitella minulle itselleen sopivia ominaisuuksia. Sitten ne "ihastuvat" suinpäin siihen kuvittelemaansa ihmiseen, alkavat pommittaa, tilanne käy minulle ahdistavaksi, vedän rajat ja kylläpä olenkin ilkeä kun käy ilmi etten ollutkaan haavekuva vaan ihan vaan tarkkailin viileästi ja etäisesti että mikäs tämä on ihmisiään. 

 

Minulle sattuu tuollaista yllättävän usein, ilmeisesti minulla on jotenkin sellainen naama että on helppo kuvitella minun olevan jotain mikä nyt kullekin sopisi. Ja nämä tilanteet syntyy siis juuri jossain koirapuistossa, missä minä lähinnä keskityn pitämään silmällä koiria, toinen osapuoli hölisee omiaan, annan sen puhua koska minua ei kiinnosta puhua omia asioitani ventovieraille, olen siellä vain koiran sosiaalisen elämän takia ja kas, olemme henkiystäviä sen toisen mielestä. Minä taas voin käydä vaikka kolme vuotta samassa puistossa ja nähdä ihmisen siellä pari kertaa viikossa ja pitää sen silti "koirapuistotuttu" -kategoriassa. Ja koirapuistotuttu on vain pykälää ylempänä ventovierasta. 

 

Yritän tässä kömpelösti ja monisanaisesti avata sitä, että kaksi keskenkään vuorovaikuttavaa ihmistä voivat elää täysin eri tilanteessa ja ihmissuhteessa, vaikka näennäisesti ovat samassa kohtaa aika-avaruutta. Ja se, joka elää kuvitteellisessa suhteessa, poikkeuksetta loukkaantuu kuin kaunis satu ei ollutkaan totta. Ikään kuin olisi minun vikani, että hänellä on vilkas mielikuvitus. 

Minusta ei ole vilkasta mielikuvitusta, jos ihminen tulkitsee ystävällisen ja kiva ihmisen olevan kaveri. Ystäväksi en yksipuolisesti sanoisi. Mutta minusta on ymmärrettävää, jos käytöksesi on tulkittu suuremmaksi jutuksi kuin satunnaiseksi tuttavuudeksi.

Mä taas olen ystävällinen ja kiva lähes kaikille ihmisille.  Olipa sitten kyse naapurista, bussissa tai junassa viereeni istuvasta,  kesällä ravintolan terassille samaan pöytään tulevasta, työelämässä ollessani samaan palaveriin osallistuvista jne.  Olen monest  istunut jossain bussipysäkillä ja viereeni on istunut joku laitapuolenkulkija,  joka alkanut juttelemaan mulle, ja olen ollut ystävällinen ja kiva myös näille ihmisille.  Olen viileä ja etäinen vain silloin,  jos toinen ihminen osoittaa jollain tavalla aggressiivisuutta.  

Mua hämmentää. Ihan pienillekin lapsille opetetaan, että ystävyyden tulisi olla vastavuoroista, toisia kohtaan olla kilttejä ja huomioivia. Sitten tällä palstalla aikuiset toteavat, että ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei ole mitään velvollisuutta kuunnella ystävää, ei tarvitse nähdä ja yhteyttä voi pitää, jos siltä sattuu tuntumaan. Ei ole mitään syytä olla toisille kiltti ja mukava. En ihmettele, että Suomessa on paljon yksinäisyyttä ja huonosti voivia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?

 

Aito kysymys.

Ap tässä:

Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.

Ap

Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.

Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis. 

Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.

Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.

Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...

Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua. 

Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon. 

Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee. 

Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?

Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat. 

Onko liian abstraktia? 

Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla. 

Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.

Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:

-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.

-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.

-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.

Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.

Aina pitää olla mielestäsi valmis antamaan? Sellaista lähimmäisenrakkautta et tunnista ollenkaan, että ihminen päättäisi kantaa taakkansa itse? 

 

C.S. Lewis kirjoitti jossain kirjassaan hyvin siitä, miten mies- ja naistyypillinen lähimmäisenrakkaus poikkeaa toisistaan. Naisen ei tarvitse olla kovinkaan kristillinen, kun hän huomioi toista uupumukseen asti (sekä omaansa, että sen toisen). Miehet taas ensisijaisesti näkevät lähimmäisenrakkautena sen, että ei raskauteta muita, vaan pärjätään itse. 

 

Minulla on varmaan jotenkin miestyypillinen aivo sitten, koska vaikka nainen olenkin, kaikki nuo esimerkkisi kuulostavat oudoilta, ja tehdyiltä. Jos saisin potkut yt:ssä, kertoisin siitä miehelleni kun se tulee kotiin, ja ystävälleni kun seuraavan kerran nähdään. Ei tulisi mieleenikään soittaa siitä kenellekään itku kurkussa, saati ihmiselle, jolla on täysi tekeminen omassa elämässään. En yksinkertaisesti ymmärrä miten kenenkään mieleen voisi juolahtaa että on sopivaa raskauttaa toista jollain tuollaisella asialla. Eihän se ystävä voi sinun puolestasi töitä hakea. Ja muutenkin, tilanteessa auttaisi enemmän se, että luo itselleen toimintasuunnitelman kuin parkuminen. Toimijuuden palauttaminen on ihan nykypsykologian mukaan paljon tehokkaampaa kuin tunteissa vellominen. 

 

Mitä jalan katkeamiseen tulee, jos jalkani murtuisi, en tietenkään odottaisi että ystäväni tulee minua passaamaan, jeesus sentään. Mieheni talouden toisena aikuisena tietysti ottaisi tilapäisesti enemmän vastuuta, mutta tekisin tietysti kaiken mahdollisen itse, koska se on myös hyvää kuntoutusta. Missään nimessä ei pidä jäädä sohvalle makaamaan, veritulppahan siinä tulee. Enkä myöskään haluaisi että ystäväni kantavat oveni taakse ruokaa, osaan ihan itse tilata s-marketin robotin sitä tuomaan, jos mieheni ei kävisi kaupassa. Tuollainen hyysääminenhän alentaa sen ystävän aivan lapsen tasolle! 

 

Mitä syntymäpäiviin tulee, inhoan sitä että ihmiset eivät suostu oppimaan että en vietä mitään päiviä. Sitkeästi onnittelevat syntymäpäivänä ja lähettävät pääsiäis- ja joulutervehdyksiä. Jostain syystä huomaavaisuus ei koskaan toimi niin päin, että muistettaisiin että "ai niin, tämä ihminen ei tahdo turhanaikaista rituaalipaijausta siksi että sattuu olemaan joku päivämäärä." 

 

Miksi muuten aikuiselle ihmiselle pitäisi ostaa sen lempikarkkia? Itse ainakin olen täysin kykenevä ostamaan namuseni itse, jos olen niitä vailla. 

 

Juuri tuollainen naistyypillinen ystävyys on minulle aivan erityisen sietämätöntä: tehdään jotain totaalisen turhaa, mitä toisen olisi helpompi tehdä itse jos katsoo sen tarpeelliseksi, ja sitten odotetaan vastavuoroisuutta ja loukkaannutaan jos sitä ei tule. Eli ei edes tehdä pyyteettömästi sitä "huomioimista". Huomioidaan, vaikka toinen ei ole sitä pyytänyt eikä millään tavalla antanut ymmärtää vailla olevansa. Eli tyydytetään vaan omia tarpeita koko ajan, kautta linjan. MINÄMINÄMINÄ olen hyvä kun huomioin, ja sitten vielä saa sen bonuksen että saa leikkiä marttyyriä kun toinen ei huomioi takaisin täsmälleen samassa määrin. Ai että on hienoa ja ylevää olla empaattinen ja huomioiva ihminen. Kunhan saa täsmälleen saman verran takaisin. 

Minä olen tässä keskustelussa yllättynyt valtavasti siitä, että noinkin voi ajatella, ja ehkä vähän järkyttynytkin. 

 

Omassa piirissäni viestitellään monenlaisista asioista, myös pienistä arjen suruista ja iloista, joten laittaisin kyllä potkuista viestiä useammalle ihmiselle - enkä pitäisi mitenkään epäsopivana tai kuormittavana, että joku laittaisi minulle viestiä sellaisesta asiasta. On moni laittanutkin vastaavanlaisesta asiasta, enkä ole pahastunut. On ihan tutkimuksissa todettu, että vaikea tunne voi helpottua yllättävän paljon jo sillä, että saa sanottua asiasta jollekulle. Ei ole tarkoitus toimia terapeuttina tai etsiä ratkaisuja, ainoastaan olla hetki ihmisenä ihmiselle: näen ja kuulen sinut, ymmärrän että on rankkaa. 

 

Olen myös antanut ja saanut monenlaista käytännön apua. Valitettavasti terveysongelmien ja muutaman muun asian takia apu on välillä ollut tarpeen. Itse arvostan eniten niitä, jotka reippaasti ehdottavat jotain käytännössä, koska minulla on iso kynnys pyytää. En koe apua mitenkään lapsen tasolle alistavana hyysäämisenä vaan hyvänä käytännön tapana olla tukena vaikeassa tilanteessa. Omassa piirissäni tämä on mennyt mukavan vastavuoroisesti niin, että ihmiset saavat sen avun, mitä tarvitsevat, ja tekevät sen, mihin omissa olosuhteissaan pystyvät. En ymmärrä, miksi jokaisen pitäisi yrittää sinnitellä omillaan, kun on mukava viettää aikaa yhdessä ja samalla auttaa. 

 

Ja kyllä minua ilahduttaa valtavasti se, että joku muistaa minua pienellä yllätyksellä, vaikka totta kai voin ostaa karkkini ja kukkani itse. Tekee hyvää tuntea, että joku huomaa ja muistaa. Ilahdutan mielelläni myös muita, mutta yritän kyllä kuunnella herkällä korvalla - jos joku ei tykkää villasukista, en kudo hänelle sellaisia. 

 

Olen tosi onnellinen siitä, että olen onnistunut löytämään ympärilleni juuri tällaisia ihmisiä - joille on ilo antaa ja joilta on ilo välillä saada. Minusta olisi outoa, että jokaisen pitäisi eristäytyä ja pärjätä omillaan, ettei vain kuormita toisia. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru puolikas suru. Minusta ihminen on yhteisöllinen eläin. 

 

Mutta kun meitä on näköjään erilaisia, niin toivon kaikille ympärille sellaisia ihmisiä, joiden kanssa näkemykset ja toiveet sopivat yksiin niin, että kaikilla on hyvä olla. 

Tämä. Itseäni on todella järkyttänyt ketjussa monien ajatusmalli ystävyydestä. Minulle on itsestäänselvyys, että ystävyys on vastavuoroista ilojen ja surujen jakamista, jossa halutaan olla toisen elämässä läsnä. 

Todella toivoisin, että ystävyydestä hyvin eri tavoin ajattelevat sanoisivat sen ihan ääneen, niin tietäisin ettei ystävyyttä kannata edes yrittää. Minulle ei ole ystävyyttä se, että jokainen vetäytyy omaan poteroonsa ja pitäisi yksin kulkea läpi kaikki ilot ja surut. 

Mä en uuden ihmisen tavatessani edes ajattele,  että hänestä pitäisi tulla ystäväni.  Sen vuoksi en käy heti alussa läpi,  mitä minä lukuisista asioista ajattelen.  Jos toista tapaa useammin ja toiseen tutustuu lisää, niin nämä asiat tulevat ennemmin tai myöhemmin esille.  Tuttavat ovat ihan mukavia hekin.  Joistain tuttavista tulee ajan mittaan kavereita ja joistain kavereista ajan mittaan ystäviä.  

Ymmärrän näkemyksen ilojen ja surujen jakamisesta, mutta mulla ei ole tarvetta jakaa kaikkea eikä varsinkaan kaikkien kanssa.  Mä jaan elämäni eri asioita eri ihmisten kanssa.  Yhdellä ystävälläni on myös nivelreuma ja on loogista,  että reumaan liittyvistä asioista puhun hänen enkä muiden ystävieni kanssa.  Arvostan vertaistukea enemmän kuin sitä,  että saan vaan suollettua asian suustani ulos.  Mä voin puhua kissallenikin,  jos ei ole väliä,  ymmärtääkö kuulija yhtään mitään,  mistä puhuin.  

Mietin myös tuota auttamista.  Mulla ei ole koskaan ollut ajokorttiakaan,  joten olen tottunut käyttämään erilaisia palveluita.  Lisäksi mulla on aina ollut kotivara eli en kuole nälkään enkä janoonkaan,  vaikka en hetkeen pääsisikään kauppaan. Ja kun olen ollut sairaana,  niin ei täällä ole  silloin tarvinnut siivota.  Olen siivonnut sitten,  kun olen toipunut. Mä olen kuitenkin auttanut ystäviäni, joilla ei ole ollut varaa maksaa palveluista.  En tosin käynyt kenelläkään siivoamassa.  Meillä tosin toimii joidenkin naapureiden kanssa naapuriapu eli kun olen käynyt kastelemassa "Virtasten" kukat heidä  lomareissunsa aijana, niin varmasti "Virtaset " kävisivät viemässä mun roskapussini ulos,  jos itse en pystyisi niitä viemään.  

Vierailija kirjoitti:

Mua hämmentää. Ihan pienillekin lapsille opetetaan, että ystävyyden tulisi olla vastavuoroista, toisia kohtaan olla kilttejä ja huomioivia. Sitten tällä palstalla aikuiset toteavat, että ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei ole mitään velvollisuutta kuunnella ystävää, ei tarvitse nähdä ja yhteyttä voi pitää, jos siltä sattuu tuntumaan. Ei ole mitään syytä olla toisille kiltti ja mukava. En ihmettele, että Suomessa on paljon yksinäisyyttä ja huonosti voivia ihmisiä.

Minusta tuntuu, että täällä korostuu sosiaalisesti vajavaisten ja suoranaisten ihmisvihaajien osuus. Kyllä täällä käy paljon myös fiksusti kirjoittavaa ja täyspäisen oloista porukkaa mutta anonyymipalstat vetävät aina puoleensa vähän pimeämpiä tyyppejä. Vielä eri keskustelufoorumeiden ollessa voimissaan monelle sellaiselle pesiytyi kulttuuri, jossa välinpitämättömyyttä, nokkavuutta, veemäisyyttä ja tahdittomuutta pidettiin jonkinlaisena mallivuorovaikutuksena ja piikikkäitä, "suorapuheisia" ihmisiä ihannoitiin ja nostettiin jalustalle. Foorumeiden hiivuttua historiaan nämä samat oman elämänsä edgelordit ovat sitten löytäneet tiensä tänne. Moni todennäköisesti tuntee sisimmässään häpeää ja alemmuudentunnetta huonoista sosiaalisista taidoistaan ja pyrkii nostattamaan itsetuntoaan sekä vähättelemällä ihmissuhteiden merkitystä että haukkumalla sosiaalisempia ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Mua hämmentää. Ihan pienillekin lapsille opetetaan, että ystävyyden tulisi olla vastavuoroista, toisia kohtaan olla kilttejä ja huomioivia. Sitten tällä palstalla aikuiset toteavat, että ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei ole mitään velvollisuutta kuunnella ystävää, ei tarvitse nähdä ja yhteyttä voi pitää, jos siltä sattuu tuntumaan. Ei ole mitään syytä olla toisille kiltti ja mukava. En ihmettele, että Suomessa on paljon yksinäisyyttä ja huonosti voivia ihmisiä.

Mä ajattelen tuon vastavuoroisuuden niin, että jos minä haluan ystäväni kuuntelevan jotain murheitani,  niin vastavuoroisesti mun pitää kuunnella ystävääni.  Mutta tämä ei tarkoita,että ystäväni pitäisi puhua omista murheistaan mulle.  Hänellä voi olla joku muu  - vaikka  puoliso tai sisko  - jolle puhuu murheistaan.  Tai hän voi olla luonteeltaan sellainen,  joka ei halua jakaa murheitaan kenenkään kanssa.  

Vierailija kirjoitti:

Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.

Tämä oli hyvä viesti. Tämän ketjun luettuani tuntuu että minulla on ollut elämästä kovin erilainen kokemus juuri syvän yksinjäämisen kokemuksen vuoksi, jota olen kokenut varhaislapsuudesta lähtien. Ei ole läheisiä sisaruksia, sukulaisia, lapsuudenperhettä, eikä ole ikinä ollutkaan. Olen sitten ilmeisesti hieman naiivistikin ajatellut, että voisin löytää läheisiä ystäviä jotka täyttäisivät tätä puuttuvaa "perhe aukkoa" sisimmässäni. Puhutaan "valitusta perheestä".

 Olen oman elämänkokemukseni myötä oppinut mielestäni myös hyvin positiivisia ja arvokkaita asioita elämästä ja ihmisyydestä, empatiasta ja aidon läsnäolon tärkeydestä. Tiedän millaista on kärsiä yksin kun elämässä on vaikeaa, enkä toivo sitä kenellekään.  Mielestäni minulla olisi paljon oman perspektiiviini tuomaa viisautta ja ehkä erilaisia näkökulmia asioihin kuin ihmisillä joilla samaa kokemusta ei ole. Yksinolon tabun vuoksi on kuitenkin yleensä pidettävä suu visusti supussa (itsesensurointi). Täten joudun myös luomaan hieman valheellisen kuvan itsestäni, joka seisoo myös syvempien ystävyyksien kehittymisen tiellä. 

Harmittaa tässä ketjussa ilmenevä  leimaus/halveksunta yksinäisyyttä ja itseä ehkä "traumatisoituneempia" ihmisiä kohtaan. Kuin ystäväksi kelpuutettaisiin vain "valmiit" ja täysin tasapainoiset ihmiset. Ollaa hyvin hyvin, hyvin herkkiä pienille sosiaalisille "virheille". On muitakin ihmisen kohtaamis- ja ystävyystaitoja joissa kehittyä, kuin rajattomuus, minkä ympärillä tämä ketju on vahvasti pyörinyt. Monilla olisi  kehitettävää erilaisuuden sallimisessa ja siinä ettei oleta aivan liikaa muista hyvin hyvin pienten tietomurusten perusteella.  Oman seuransa saa valita kuten tahtoo, mutta itse ainakin nautin siitä kun aidosti opin jotain uudenlaista perspektiiviä erilaiselta ihmiseltä elämästä. 

Tietty jos on ollut onnekas ja oma perhelaari ja "sosiaalisuuslaari" on vain täynnä jo, on ymmärrettävää ettei aika ja energia välttämättä riitä uusien syvien ystävyyksien kehittämiseen sillä ajanhetkellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.

Tämä oli hyvä viesti. Tämän ketjun luettuani tuntuu että minulla on ollut elämästä kovin erilainen kokemus juuri syvän yksinjäämisen kokemuksen vuoksi, jota olen kokenut varhaislapsuudesta lähtien. Ei ole läheisiä sisaruksia, sukulaisia, lapsuudenperhettä, eikä ole ikinä ollutkaan. Olen sitten ilmeisesti hieman naiivistikin ajatellut, että voisin löytää läheisiä ystäviä jotka täyttäisivät tätä puuttuvaa "perhe aukkoa" sisimmässäni. Puhutaan "valitusta perheestä".

 

 Olen oman elämänkokemukseni myötä oppinut mielestäni myös hyvin positiivisia ja arvokkaita asioita elämästä ja ihmisyydestä, empatiasta ja aidon läsnäolon tärkeydestä. Tiedän millaista on kärsiä yksin kun elämässä on vaikeaa, enkä toivo sitä kenellekään.  Mielestäni minulla olisi paljon oman perspektiiviini tuomaa viisautta ja ehkä erilaisia näkökulmia asioihin kuin ihmisillä joilla samaa kokemusta ei ole. Yksinolon tabun vuoksi on kuitenkin yleensä pidettävä suu visusti supussa (itsesensurointi). Täten joudun myös luomaan hieman valheellisen kuvan itsestäni, joka seisoo myös syvempien ystävyyksien kehittymisen tiellä. 

 

Harmittaa tässä ketjussa ilmenevä  leimaus/halveksunta yksinäisyyttä ja itseä ehkä "traumatisoituneempia" ihmisiä kohtaan. Kuin ystäväksi kelpuutettaisiin vain "valmiit" ja täysin tasapainoiset ihmiset. Ollaa hyvin hyvin, hyvin herkkiä pienille sosiaalisille "virheille". On muitakin ihmisen kohtaamis- ja ystävyystaitoja joissa kehittyä, kuin rajattomuus, minkä ympärillä tämä ketju on vahvasti pyörinyt. Monilla olisi  kehitettävää erilaisuuden sallimisessa ja siinä ettei oleta aivan liikaa muista hyvin hyvin pienten tietomurusten perusteella.  Oman seuransa saa valita kuten tahtoo, mutta itse ainakin nautin siitä kun aidosti opin jotain uudenlaista perspektiiviä erilaiselta ihmiseltä elämästä. 

 

Tietty jos on ollut onnekas ja oma perhelaari ja "sosiaalisuuslaari" on vain täynnä jo, on ymmärrettävää ettei aika ja energia välttämättä riitä uusien syvien ystävyyksien kehittämiseen sillä ajanhetkellä. 

Samaa mieltä kanssasi. Lisäisin myös tuohon loppuun sen, että jos on jo oma perhe- ja sosiaalisuuslaari täynnä, ei sitä oikeasti täysin käsitä, millainen yksinäisen todellisuus voi olla. Ei yksinkertaisesti ole niitä sukulaisia, perheenjäseniä tai ystäviä. Sama, kuin lapsiperhearkea elävä ei voi täysin käsittää tahattomasti lapsettoman surua tai tahattomasti lapseton täysin käsittää lapsiarkea elävän tuskailua lasten haasteiden kanssa. Jotain siitä voi ymmärtää, mutta ei kaikkea. Sosiaalisesti hyväosaiset myös usein ajattelevat, että ystävystyminen on vain ihmisen omista taidoista kiinni. Ei ole. Monet ihanat ihmiset ovat ilman ystäviä, kun oikeita ihmisiä ei osu kohdalle.

Kyllä minä kadehdin sitä, kun joillakin on jo valmiiksi hyvät perhesuhteet ja sitten vielä paljon tiiviitä ystävyyssuhteita. Tai heitä, joilla ei sitä sukua ole, mutta tuo "chosen family" - ystävistä valittu perhe on ympärillä suuri ja tiivis. Nämä ihmiset ovat todella onnekkaita. Toki ovat tehneet ja tekevät työtä sosiaalisen elämän eteen. Olisin valmis itsekin tekemään, jos elämässäni olisi samalla tavalla tiiviit ystäväverkot. Ei vain valitettavasti ole. Nyt elän vielä sen verran väsyttävää vaihetta, etten jaksa minulle normaaliin tapaan tutustua hyvin aktiivisesti uusiin ihmisiin, niin ei niitä ystävyksiä pääse syntymäänkään.

Vielä nelikymppisenä yli-innokas ja halukas tutustumaan jokaiseen vastaantulijaan...

Eikö sulla ei ole itsesuojeluvaistoa? Eikö sussa ole mitään arvokasta mitä suojella? Pitäisikö muiden suojautua sulta? Etkö ole oppinut ihmisistä mitään?

Viisainta olla pakottamatta yhtäkään suhdetta, muuten pääsee nauttimaan turhauttavista, lapsellisista ja typeristä hedelmättömistä idioottien pakottamista konflikteista - joko kasvotusten provosoitavista tai selän takana pelleiltävistä.

Vierailija kirjoitti:

Vielä nelikymppisenä yli-innokas ja halukas tutustumaan jokaiseen vastaantulijaan...

 

Eikö sulla ei ole itsesuojeluvaistoa? Eikö sussa ole mitään arvokasta mitä suojella? Pitäisikö muiden suojautua sulta? Etkö ole oppinut ihmisistä mitään?

Viisainta olla pakottamatta yhtäkään suhdetta, muuten pääsee nauttimaan turhauttavista, lapsellisista ja typeristä hedelmättömistä idioottien pakottamista konflikteista - joko kasvotusten provosoitavista tai selän takana pelleiltävistä.

Kukaan sano, että aloittaja tutustuisi kaikkien vastaantulijoiden kanssa. Ja toisekseen: iso osa ihmisistä on mukavia, joihin kannattaa tutustua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.

Tämä oli hyvä viesti. Tämän ketjun luettuani tuntuu että minulla on ollut elämästä kovin erilainen kokemus juuri syvän yksinjäämisen kokemuksen vuoksi, jota olen kokenut varhaislapsuudesta lähtien. Ei ole läheisiä sisaruksia, sukulaisia, lapsuudenperhettä, eikä ole ikinä ollutkaan. Olen sitten ilmeisesti hieman naiivistikin ajatellut, että voisin löytää läheisiä ystäviä jotka täyttäisivät tätä puuttuvaa "perhe aukkoa" sisimmässäni. Puhutaan "valitusta perheestä".

 

 Olen oman elämänkokemukseni myötä oppinut mielestäni myös hyvin positiivisia ja arvokkaita asioita elämästä ja ihmisyydestä, empatiasta ja aidon läsnäolon tärkeydestä. Tiedän millaista on kärsiä yksin kun elämässä on vaikeaa, enkä toivo sitä kenellekään.  Mielestäni minulla olisi paljon oman perspektiiviini tuomaa viisautta ja ehkä erilaisia näkökulmia asioihin kuin ihmisillä joilla samaa kokemusta ei ole. Yksinolon tabun vuoksi on kuitenkin yleensä pidettävä suu visusti supussa (itsesensurointi). Täten joudun myös luomaan hieman valheellisen kuvan itsestäni, joka seisoo myös syvempien ystävyyksien kehittymisen tiellä. 

 

Harmittaa tässä ketjussa ilmenevä  leimaus/halveksunta yksinäisyyttä ja itseä ehkä "traumatisoituneempia" ihmisiä kohtaan. Kuin ystäväksi kelpuutettaisiin vain "valmiit" ja täysin tasapainoiset ihmiset. Ollaa hyvin hyvin, hyvin herkkiä pienille sosiaalisille "virheille". On muitakin ihmisen kohtaamis- ja ystävyystaitoja joissa kehittyä, kuin rajattomuus, minkä ympärillä tämä ketju on vahvasti pyörinyt. Monilla olisi  kehitettävää erilaisuuden sallimisessa ja siinä ettei oleta aivan liikaa muista hyvin hyvin pienten tietomurusten perusteella.  Oman seuransa saa valita kuten tahtoo, mutta itse ainakin nautin siitä kun aidosti opin jotain uudenlaista perspektiiviä erilaiselta ihmiseltä elämästä. 

 

Tietty jos on ollut onnekas ja oma perhelaari ja "sosiaalisuuslaari" on vain täynnä jo, on ymmärrettävää ettei aika ja energia välttämättä riitä uusien syvien ystävyyksien kehittämiseen sillä ajanhetkellä. 

Samaa mieltä kanssasi. Lisäisin myös tuohon loppuun sen, että jos on jo oma perhe- ja sosiaalisuuslaari täynnä, ei sitä oikeasti täysin käsitä, millainen yksinäisen todellisuus voi olla. Ei yksinkertaisesti ole niitä sukulaisia, perheenjäseniä tai ystäviä. Sama, kuin lapsiperhearkea elävä ei voi täysin käsittää tahattomasti lapsettoman surua tai tahattomasti lapseton täysin käsittää lapsiarkea elävän tuskailua lasten haasteiden kanssa. Jotain siitä voi ymmärtää, mutta ei kaikkea. Sosiaalisesti hyväosaiset myös usein ajattelevat, että ystävystyminen on vain ihmisen omista taidoista kiinni. Ei ole. Monet ihanat ihmiset ovat ilman ystäviä, kun oikeita ihmisiä ei osu kohdalle.

Kyllä minä kadehdin sitä, kun joillakin on jo valmiiksi hyvät perhesuhteet ja sitten vielä paljon tiiviitä ystävyyssuhteita. Tai heitä, joilla ei sitä sukua ole, mutta tuo "chosen family" - ystävistä valittu perhe on ympärillä suuri ja tiivis. Nämä ihmiset ovat todella onnekkaita. Toki ovat tehneet ja tekevät työtä sosiaalisen elämän eteen. Olisin valmis itsekin tekemään, jos elämässäni olisi samalla tavalla tiiviit ystäväverkot. Ei vain valitettavasti ole. Nyt elän vielä sen verran väsyttävää vaihetta, etten jaksa minulle normaaliin tapaan tutustua hyvin aktiivisesti uusiin ihmisiin, niin ei niitä ystävyksiä pääse syntymäänkään.

Suurin haaste lienee löytää sellaiset ihmiset,  jotka myös haluavat  "chosen familyn". 

Ihmiset haluavat omaa statusta pönkittäviä hyödyllisiä kiiltokuvakulissi-kontakteja, eivätkä mitään rakkautta ja aitoja ystäviä. Get with the program.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.

Tämä oli hyvä viesti. Tämän ketjun luettuani tuntuu että minulla on ollut elämästä kovin erilainen kokemus juuri syvän yksinjäämisen kokemuksen vuoksi, jota olen kokenut varhaislapsuudesta lähtien. Ei ole läheisiä sisaruksia, sukulaisia, lapsuudenperhettä, eikä ole ikinä ollutkaan. Olen sitten ilmeisesti hieman naiivistikin ajatellut, että voisin löytää läheisiä ystäviä jotka täyttäisivät tätä puuttuvaa "perhe aukkoa" sisimmässäni. Puhutaan "valitusta perheestä".

 

 Olen oman elämänkokemukseni myötä oppinut mielestäni myös hyvin positiivisia ja arvokkaita asioita elämästä ja ihmisyydestä, empatiasta ja aidon läsnäolon tärkeydestä. Tiedän millaista on kärsiä yksin kun elämässä on vaikeaa, enkä toivo sitä kenellekään.  Mielestäni minulla olisi paljon oman perspektiiviini tuomaa viisautta ja ehkä erilaisia näkökulmia asioihin kuin ihmisillä joilla samaa kokemusta ei ole. Yksinolon tabun vuoksi on kuitenkin yleensä pidettävä suu visusti supussa (itsesensurointi). Täten joudun myös luomaan hieman valheellisen kuvan itsestäni, joka seisoo myös syvempien ystävyyksien kehittymisen tiellä. 

 

Harmittaa tässä ketjussa ilmenevä  leimaus/halveksunta yksinäisyyttä ja itseä ehkä "traumatisoituneempia" ihmisiä kohtaan. Kuin ystäväksi kelpuutettaisiin vain "valmiit" ja täysin tasapainoiset ihmiset. Ollaa hyvin hyvin, hyvin herkkiä pienille sosiaalisille "virheille". On muitakin ihmisen kohtaamis- ja ystävyystaitoja joissa kehittyä, kuin rajattomuus, minkä ympärillä tämä ketju on vahvasti pyörinyt. Monilla olisi  kehitettävää erilaisuuden sallimisessa ja siinä ettei oleta aivan liikaa muista hyvin hyvin pienten tietomurusten perusteella.  Oman seuransa saa valita kuten tahtoo, mutta itse ainakin nautin siitä kun aidosti opin jotain uudenlaista perspektiiviä erilaiselta ihmiseltä elämästä. 

 

Tietty jos on ollut onnekas ja oma perhelaari ja "sosiaalisuuslaari" on vain täynnä jo, on ymmärrettävää ettei aika ja energia välttämättä riitä uusien syvien ystävyyksien kehittämiseen sillä ajanhetkellä. 

Samaa mieltä kanssasi. Lisäisin myös tuohon loppuun sen, että jos on jo oma perhe- ja sosiaalisuuslaari täynnä, ei sitä oikeasti täysin käsitä, millainen yksinäisen todellisuus voi olla. Ei yksinkertaisesti ole niitä sukulaisia, perheenjäseniä tai ystäviä. Sama, kuin lapsiperhearkea elävä ei voi täysin käsittää tahattomasti lapsettoman surua tai tahattomasti lapseton täysin käsittää lapsiarkea elävän tuskailua lasten haasteiden kanssa. Jotain siitä voi ymmärtää, mutta ei kaikkea. Sosiaalisesti hyväosaiset myös usein ajattelevat, että ystävystyminen on vain ihmisen omista taidoista kiinni. Ei ole. Monet ihanat ihmiset ovat ilman ystäviä, kun oikeita ihmisiä ei osu kohdalle.

Kyllä minä kadehdin sitä, kun joillakin on jo valmiiksi hyvät perhesuhteet ja sitten vielä paljon tiiviitä ystävyyssuhteita. Tai heitä, joilla ei sitä sukua ole, mutta tuo "chosen family" - ystävistä valittu perhe on ympärillä suuri ja tiivis. Nämä ihmiset ovat todella onnekkaita. Toki ovat tehneet ja tekevät työtä sosiaalisen elämän eteen. Olisin valmis itsekin tekemään, jos elämässäni olisi samalla tavalla tiiviit ystäväverkot. Ei vain valitettavasti ole. Nyt elän vielä sen verran väsyttävää vaihetta, etten jaksa minulle normaaliin tapaan tutustua hyvin aktiivisesti uusiin ihmisiin, niin ei niitä ystävyksiä pääse syntymäänkään.

Suurin haaste lienee löytää sellaiset ihmiset,  jotka myös haluavat  "chosen familyn". 

Minä olen alle nelikymppinen perheenäiti. Todella moni ikäiseni perheellinen tuskailee, kun kaipaisi ympärilleen muita pikkulapsiperheellisiä vastavuoroiseksi tueksi. Sukua ei kenties ole lähellä, isovanhemmat on iäkkäitä jne. Kaivattaisiin sitä, että joku voisi auttaa arjen asioissa silloin tällöin ja itse voisi olla samanlaisena tukena. Tai lapsi voisi joskus mennä perheellisen ystävän luo yökylään ja vastaavasti otettaisiin toisen lapsi yöksi. Monilla on tuollaista arjen apua, jos kyse on sukulaisista, esim. omien sisarusten lapsista, mutta noin läheisten ystävien saaminen ei ole helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.

Tämä oli hyvä viesti. Tämän ketjun luettuani tuntuu että minulla on ollut elämästä kovin erilainen kokemus juuri syvän yksinjäämisen kokemuksen vuoksi, jota olen kokenut varhaislapsuudesta lähtien. Ei ole läheisiä sisaruksia, sukulaisia, lapsuudenperhettä, eikä ole ikinä ollutkaan. Olen sitten ilmeisesti hieman naiivistikin ajatellut, että voisin löytää läheisiä ystäviä jotka täyttäisivät tätä puuttuvaa "perhe aukkoa" sisimmässäni. Puhutaan "valitusta perheestä".

 

 Olen oman elämänkokemukseni myötä oppinut mielestäni myös hyvin positiivisia ja arvokkaita asioita elämästä ja ihmisyydestä, empatiasta ja aidon läsnäolon tärkeydestä. Tiedän millaista on kärsiä yksin kun elämässä on vaikeaa, enkä toivo sitä kenellekään.  Mielestäni minulla olisi paljon oman perspektiiviini tuomaa viisautta ja ehkä erilaisia näkökulmia asioihin kuin ihmisillä joilla samaa kokemusta ei ole. Yksinolon tabun vuoksi on kuitenkin yleensä pidettävä suu visusti supussa (itsesensurointi). Täten joudun myös luomaan hieman valheellisen kuvan itsestäni, joka seisoo myös syvempien ystävyyksien kehittymisen tiellä. 

 

Harmittaa tässä ketjussa ilmenevä  leimaus/halveksunta yksinäisyyttä ja itseä ehkä "traumatisoituneempia" ihmisiä kohtaan. Kuin ystäväksi kelpuutettaisiin vain "valmiit" ja täysin tasapainoiset ihmiset. Ollaa hyvin hyvin, hyvin herkkiä pienille sosiaalisille "virheille". On muitakin ihmisen kohtaamis- ja ystävyystaitoja joissa kehittyä, kuin rajattomuus, minkä ympärillä tämä ketju on vahvasti pyörinyt. Monilla olisi  kehitettävää erilaisuuden sallimisessa ja siinä ettei oleta aivan liikaa muista hyvin hyvin pienten tietomurusten perusteella.  Oman seuransa saa valita kuten tahtoo, mutta itse ainakin nautin siitä kun aidosti opin jotain uudenlaista perspektiiviä erilaiselta ihmiseltä elämästä. 

 

Tietty jos on ollut onnekas ja oma perhelaari ja "sosiaalisuuslaari" on vain täynnä jo, on ymmärrettävää ettei aika ja energia välttämättä riitä uusien syvien ystävyyksien kehittämiseen sillä ajanhetkellä. 

Samaa mieltä kanssasi. Lisäisin myös tuohon loppuun sen, että jos on jo oma perhe- ja sosiaalisuuslaari täynnä, ei sitä oikeasti täysin käsitä, millainen yksinäisen todellisuus voi olla. Ei yksinkertaisesti ole niitä sukulaisia, perheenjäseniä tai ystäviä. Sama, kuin lapsiperhearkea elävä ei voi täysin käsittää tahattomasti lapsettoman surua tai tahattomasti lapseton täysin käsittää lapsiarkea elävän tuskailua lasten haasteiden kanssa. Jotain siitä voi ymmärtää, mutta ei kaikkea. Sosiaalisesti hyväosaiset myös usein ajattelevat, että ystävystyminen on vain ihmisen omista taidoista kiinni. Ei ole. Monet ihanat ihmiset ovat ilman ystäviä, kun oikeita ihmisiä ei osu kohdalle.

Kyllä minä kadehdin sitä, kun joillakin on jo valmiiksi hyvät perhesuhteet ja sitten vielä paljon tiiviitä ystävyyssuhteita. Tai heitä, joilla ei sitä sukua ole, mutta tuo "chosen family" - ystävistä valittu perhe on ympärillä suuri ja tiivis. Nämä ihmiset ovat todella onnekkaita. Toki ovat tehneet ja tekevät työtä sosiaalisen elämän eteen. Olisin valmis itsekin tekemään, jos elämässäni olisi samalla tavalla tiiviit ystäväverkot. Ei vain valitettavasti ole. Nyt elän vielä sen verran väsyttävää vaihetta, etten jaksa minulle normaaliin tapaan tutustua hyvin aktiivisesti uusiin ihmisiin, niin ei niitä ystävyksiä pääse syntymäänkään.

Suurin haaste lienee löytää sellaiset ihmiset,  jotka myös haluavat  "chosen familyn". 

Minä olen alle nelikymppinen perheenäiti. Todella moni ikäiseni perheellinen tuskailee, kun kaipaisi ympärilleen muita pikkulapsiperheellisiä vastavuoroiseksi tueksi. Sukua ei kenties ole lähellä, isovanhemmat on iäkkäitä jne. Kaivattaisiin sitä, että joku voisi auttaa arjen asioissa silloin tällöin ja itse voisi olla samanlaisena tukena. Tai lapsi voisi joskus mennä perheellisen ystävän luo yökylään ja vastaavasti otettaisiin toisen lapsi yöksi. Monilla on tuollaista arjen apua, jos kyse on sukulaisista, esim. omien sisarusten lapsista, mutta noin läheisten ystävien saaminen ei ole helppoa.

Tuon ymmärrän ihan hyvin.  Mutta tuossa ei ole tarkoitus saada oman (puuttuvan) perheen tilalle jotain toista perhettä. Pikemminkin vertaistukea.  Mä olen saanut kasvattaa lapseni aikana,  jolloin lapsiperheiden aika ei ollut vielä kellotettua ja sekä taloyhtiöiden pihoilla että leikkipuistoissa oli lapsia äiteineen.  Nykyisinhän usein perheen isompi lapsi jatkaa päiväkodissa, vaikka äiti on vauvan kanssa kotona.  Enää ei ole luontevia paikkoja tutustua muihin äiteihin ja siinä vaiheessa,  kun lapsi alkaa kaivata leikkikaveria,  lapsi menee päiväkotiin.  Mulla nuo kertomasi ihmissuhteet löytyi aikoinaan naapurustosta ja niiden samojen lasten kanssa mun lapseni viettivät aikaa vähän isompina päiväkotipäivän tai koulupäivän jälkeen.  Oli myös välillä yökyläilyjä ja jos vaikka naapurin piti päästä hammaslääkäriin, niin lapsensa pystyi jättämään siksi aikaa toiselle naapurilleen hoitoon ja tämän lapsille leikkikaveriksi.  Ei näiden naapureiden kanssa kuitenkaan ystävystytty vaan kyse oli vain yhteisöllisyydestä ja naapuriavusta. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.

Tämä oli hyvä viesti. Tämän ketjun luettuani tuntuu että minulla on ollut elämästä kovin erilainen kokemus juuri syvän yksinjäämisen kokemuksen vuoksi, jota olen kokenut varhaislapsuudesta lähtien. Ei ole läheisiä sisaruksia, sukulaisia, lapsuudenperhettä, eikä ole ikinä ollutkaan. Olen sitten ilmeisesti hieman naiivistikin ajatellut, että voisin löytää läheisiä ystäviä jotka täyttäisivät tätä puuttuvaa "perhe aukkoa" sisimmässäni. Puhutaan "valitusta perheestä".

 

 Olen oman elämänkokemukseni myötä oppinut mielestäni myös hyvin positiivisia ja arvokkaita asioita elämästä ja ihmisyydestä, empatiasta ja aidon läsnäolon tärkeydestä. Tiedän millaista on kärsiä yksin kun elämässä on vaikeaa, enkä toivo sitä kenellekään.  Mielestäni minulla olisi paljon oman perspektiiviini tuomaa viisautta ja ehkä erilaisia näkökulmia asioihin kuin ihmisillä joilla samaa kokemusta ei ole. Yksinolon tabun vuoksi on kuitenkin yleensä pidettävä suu visusti supussa (itsesensurointi). Täten joudun myös luomaan hieman valheellisen kuvan itsestäni, joka seisoo myös syvempien ystävyyksien kehittymisen tiellä. 

 

Harmittaa tässä ketjussa ilmenevä  leimaus/halveksunta yksinäisyyttä ja itseä ehkä "traumatisoituneempia" ihmisiä kohtaan. Kuin ystäväksi kelpuutettaisiin vain "valmiit" ja täysin tasapainoiset ihmiset. Ollaa hyvin hyvin, hyvin herkkiä pienille sosiaalisille "virheille". On muitakin ihmisen kohtaamis- ja ystävyystaitoja joissa kehittyä, kuin rajattomuus, minkä ympärillä tämä ketju on vahvasti pyörinyt. Monilla olisi  kehitettävää erilaisuuden sallimisessa ja siinä ettei oleta aivan liikaa muista hyvin hyvin pienten tietomurusten perusteella.  Oman seuransa saa valita kuten tahtoo, mutta itse ainakin nautin siitä kun aidosti opin jotain uudenlaista perspektiiviä erilaiselta ihmiseltä elämästä. 

 

Tietty jos on ollut onnekas ja oma perhelaari ja "sosiaalisuuslaari" on vain täynnä jo, on ymmärrettävää ettei aika ja energia välttämättä riitä uusien syvien ystävyyksien kehittämiseen sillä ajanhetkellä. 

Samaa mieltä kanssasi. Lisäisin myös tuohon loppuun sen, että jos on jo oma perhe- ja sosiaalisuuslaari täynnä, ei sitä oikeasti täysin käsitä, millainen yksinäisen todellisuus voi olla. Ei yksinkertaisesti ole niitä sukulaisia, perheenjäseniä tai ystäviä. Sama, kuin lapsiperhearkea elävä ei voi täysin käsittää tahattomasti lapsettoman surua tai tahattomasti lapseton täysin käsittää lapsiarkea elävän tuskailua lasten haasteiden kanssa. Jotain siitä voi ymmärtää, mutta ei kaikkea. Sosiaalisesti hyväosaiset myös usein ajattelevat, että ystävystyminen on vain ihmisen omista taidoista kiinni. Ei ole. Monet ihanat ihmiset ovat ilman ystäviä, kun oikeita ihmisiä ei osu kohdalle.

Kyllä minä kadehdin sitä, kun joillakin on jo valmiiksi hyvät perhesuhteet ja sitten vielä paljon tiiviitä ystävyyssuhteita. Tai heitä, joilla ei sitä sukua ole, mutta tuo "chosen family" - ystävistä valittu perhe on ympärillä suuri ja tiivis. Nämä ihmiset ovat todella onnekkaita. Toki ovat tehneet ja tekevät työtä sosiaalisen elämän eteen. Olisin valmis itsekin tekemään, jos elämässäni olisi samalla tavalla tiiviit ystäväverkot. Ei vain valitettavasti ole. Nyt elän vielä sen verran väsyttävää vaihetta, etten jaksa minulle normaaliin tapaan tutustua hyvin aktiivisesti uusiin ihmisiin, niin ei niitä ystävyksiä pääse syntymäänkään.

Suurin haaste lienee löytää sellaiset ihmiset,  jotka myös haluavat  "chosen familyn". 

Minä olen alle nelikymppinen perheenäiti. Todella moni ikäiseni perheellinen tuskailee, kun kaipaisi ympärilleen muita pikkulapsiperheellisiä vastavuoroiseksi tueksi. Sukua ei kenties ole lähellä, isovanhemmat on iäkkäitä jne. Kaivattaisiin sitä, että joku voisi auttaa arjen asioissa silloin tällöin ja itse voisi olla samanlaisena tukena. Tai lapsi voisi joskus mennä perheellisen ystävän luo yökylään ja vastaavasti otettaisiin toisen lapsi yöksi. Monilla on tuollaista arjen apua, jos kyse on sukulaisista, esim. omien sisarusten lapsista, mutta noin läheisten ystävien saaminen ei ole helppoa.

Eikö näistä kanssatuskailijoista löydy tarpeeksi lähellä sijaitsevia?

Vierailija kirjoitti:

Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.

tulee fiilis että tällä palstalla on vain täydellisiä ihmisiä jolla on upea työura ja kaikki verkostot kondiksessa. Mä en ole koskaan saanut ymmärrystä mun kaipuun ja yhteyden kaipuun. Aina tulee vain kommentoimaan nää jotka eivät kaipaa mitään.

Se että on niin yksin ajatusten kanssa sairastuttaa.