Omaishoidan huonomuistista. Miten sietäisi jatkuvan kyselyn?

Sellaista se on kun lähimuisti menee, muistisairas unohtaa kysymykseensä annetun vastauksen ihan samantien. Moni muistaa nimenomaan niitä vanhoja asioita ja tapahtumia, vaikka nykyhetki onkin ihan hukassa.

Mutta miksi se ei muista kotiaan? Outo muistisairaus.  Ei sovi kaavaan. Onko diagnoosi jopa väärä? Muistisairaus EI muista uutisia!

Puhu itse paljon. Vaihda puheenaihetta siis.

Laita tulpat korviin. Ei kaikkea hölmöilyä tarvitse sietää. Vastaat kerran asiallisesti, sen täytyy riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysele samalla muistaako sukulaisia ja muistaako mitä tehtiin yhdessä vaikka lomilla . 

Muistisairaalta ei kysytä muistatko!

Muistisairaalta voi ihan hyvin kysyä muistatko kun oltiin sukuloimassa tms. Ei tarvi miettiä miten puhuu. On hyvä kysyä häneltä asioita., eikå vain vastailla kysymyksiinsä. 

Vierailija kirjoitti:

Mutta miksi se ei muista kotiaan? Outo muistisairaus.  Ei sovi kaavaan. Onko diagnoosi jopa väärä? Muistisairaus EI muista uutisia!

'

Et tiedä muistisairauksista mitään, jos luulet olevan outoa, että ei muista NYKYISTÄ kotiaan. Ei vaikka se olisi hänen itse rakentamansa, jossa olisi asunut 70 vuotta. Katsos kuin uudet muistot katoavat, ja oikea koti on lapsuudenkoti. Moni muistisairas on kovasti huolissaan äidistään ja isästään, kuinka ne siellä kotona pärjäävät, kun hän on täällä vieraassa paikassa. Voi olla, että lähtee kävelemään ja menee lapsuudenkotiinsa kilometrien päähän, mutta nykyisessä kodissaan ei löydä vessaa.

Meillä mummo ilahtui kerran kovasti, että kylläpä hän nyt tietää, että hän on kotona.  Hän näki " veräjän, josta äiti laittoi lehmiä laitumelle".  Eri aita ja veräjä se oli, mutta sitä ei kannattanut hänelle sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Kysely liittyy yleensä meihin läheisiin tai ympäristöön. Välillä se on erittäin hermostunutta ja jatkuu ja jatkuu. Yrittää saada todellisuudesta kiinni.

Esim telkkariuutiset kyllä muistaa aika hyvin. 

Tämä on minusta outoa muistisairaudessa, että uudet uutiset muistaa, mutta ei läheisiään. Yleensä menee päin vastoin eli ei muista edes päivää saati sitten näkemiään uutisia, mutta kovasti huolissaan rintamalla olevasta veljestään tai sairaasta lapsestaan.

Auttaisiko teillä joku taulu, jossa olisi kuvat läheisistä siinä ympäristössä, jossa he nyt ovat? Kun telkkariuutiset muistaa, siitä voisi sitten osoittaa, että näin tämä asia on.  Onko näkö ja kuulo kunnossa niin, että näkee ympäristön tarpeeksi tarkkaan? 

Vierailija kirjoitti:

Eikö kellään ole mitään neuvoja, miten jaksaisi olla rauhallinen. Nyt olen sanonut jo 15 kertaa kaupungin, jossa olemme. 

On neuvoja. Kirjoitin jo aiemmin, että vastaa joka kerta eri tavalla. Älä sano vain kaupungin nimeä vaan lisää jotain: tänne me muutimme 10 vuotta sitten, täällä on se kirkko, täällä asuu NN ... Ajattele sitä pelinä tai tietokilpailuna, keksitkö useamman erilaisen vastauksen kuin hän ehtii kysyä.

Jos näkee ja muistaa näkemäänsä, laita kuva tai vaikka kuvakirja siitä kaupungista, josta voi katsoa vastauksen kysymykseen "missä minä olen".

Sairaus etenee, ettei jää tuohon kyselyvaiheeseen edes, sitten voi tulla kaikenlaista 'ilkeyttäkin'. Sen oman jaksamisen arviointi olisi syytä ennakoida, siihen kannattaa varautua ja pitäisi olla sellaiset tilat että voi kontrolloida potilasta jonka mielenterveys brakaa. 

Muistisairaiden kanssa tarvitaan kyllä hermoja, että jaksaa. Näköjään on vielä aika hyväkuntoinen, kun testissä 20 pistettä. Se, että muistaa uutisia, ei mitään ihmeellistä. Ilmeisesti on tottunut seuraamaan niitä. 

Missä olen -kyselyt viittaavat usein turvattomuuden tunteeseen. Voit vain vastata, että olet kotona ja minä pidän sinusta huolta. Tutuista ihmisistä ja paikoista voi laittaa kuvia esille ja niihin nimet.

Näin teimme äitini kohdalla. Hän oli usein lähdössä "jonnekin". Hän totteli lappuja, joita jätimme paikkoihin: laita hana kiinni, älä mene yksin ulos. 

Muistisairaan voi myös harhauttaa vastaamalla lyhyesti kysymykseen ja viemällä huomion johonkin muuhun. Olet kotona, mitä haluaisit syödä tänään? Jolloin huomio keskittyy muuhun. Tai jos on hyvin aikaa, kysyä kaipaatko esim. lapsuuden kotiin. Millainen se oli? Ketä siellä asui?

Muistelu on hyvä keino saada henkilö tuntemaan olonsa turvalliseksi.

Tv. Muistihoitaja 

Vierailija kirjoitti:

Sairaus etenee, ettei jää tuohon kyselyvaiheeseen edes, sitten voi tulla kaikenlaista 'ilkeyttäkin'. Sen oman jaksamisen arviointi olisi syytä ennakoida, siihen kannattaa varautua ja pitäisi olla sellaiset tilat että voi kontrolloida potilasta jonka mielenterveys brakaa. 

No ei kaikki tuota jaksa. Kuolemaksi se on lähimmäisellekin, liian kova taakka. Meillä muistisairaus vasta lääkärin mukaan lievässä vaiheessa, eikä enää jakseta jatkuvia kyselyitä ja sekavuutta. Tuosta, jos pahenee vielä, kuolemahan se omaisellekin tulee, kun hänelläkin kaikkea muuta vaivaa.  -Pekka M36

Vierailija kirjoitti:

Puhu hänelle rauhallisesti, positiivisesti. Jos hän on asunut samassa kodissa montakymmentä vuotta, on ajalta varmaan valokuvia. Niitä voisi ottaa esille ja ihan paperillekin kirjoittaa aikajana tyylisesti hänen menneisyyttään, jota hän voisi katsoa uudestaan ja uudestaan. 

 

Hänen hermostuneisuutensa voi kieliä turvattomuuden tunteesta, jos hän ei muista missä on. Oma rauhallinen puhe ja kodin kehuminen sekä turvallisuuden tunteen luominen jo saattaa auttaa paljon. 

 

Yleensä muistisairaat saattavat muistaa valikoivasti lähiaikojen asioita ja hyvin aikoja esim. nuoruudestaan. 

Seinätaulu, jossa osoite ja päivämäärä. Muutama opastava valokuva. 

Näitä käytetään sairaaloissa. Toimisi ehkä kotonakin?

Osaako hän vielä lukea? Siinä tapauksessa tuo lappu käteen -ohje on hyvä. Samoin laput seinälle. Ainakin alzheimerissa näkökyky heikkenee niin kannattaa kirjoittaa isolla käsialalla ja isoilla kirjaimilla.

Tuntuisiko kysely hiljaisempana vähemmän häiritsevältä? Jos, niin laita pumpulia korviin.

Turvallisuuden tunnetta lisäävät myös rutiinit. Äidilleni tämä oli tosi tärkeää. Rutiineista poikkeaminen toi sekavuutta. Turha väärien muistojen korjaaminen toi myös vain hämmennystä.

Esim. äiti kertoi iloisena halvaantuneensa joku vuosi takaperin ja toipuneensa hyvin. Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut koskaan. 

Totuuden kertominen teki hänet hämmentyneeksi ja ahdistuneeksi. Niinpä annoimme hänen niin luulla.

Tv. Muistihoitaja

Kiitos valtavan paljon hyvästä vastauksista. 

Luen mielelläni lisääkin, jos jaksatte vielä kirjoitella. 

Omaishoidettavani osaa kyllä lukea, mutta näköjään on huono ja kuulo myös. Kuulolaitetta ei voi pitää enää kuin tärkeissä tilanteissa, jolloin vahdin sitä, sillä muuten se hukkuu. Ottaa sen pois ja laittaa vaikka nenäliinapaperin sisään, kuten on jo tapahtunut.

Olen laittanut lappuja isoilla tussikirjaimilla. Kun on epäselvyyttä, keitä olemme, pyydän lukea siitä. Hän on sanonut monta kertaa, että jutellen on mukavampi selvitellä. Lopulta heittää laput roskikseen. 

Eilenkin illalla myöhään jankutti koko ajan, että milloin lähdemme kotiin. Saako hän vielä olla tässä. Onko hän viimeinen asiakas tänään jne. Ei millään suostunut uskomaan olevansa kotonaan tällä kadulla. Pyysi lisää todistajia. Mieheni tuli sanomaan samoin lapseni kuvapuhelussa. Ei riittänyt. Hermoili asiaa yömyöhään, että milloin lähdetään. Jankutti ja jankutti. Onneksi unilääkkeet sitten tehosivat pariksi tunniksi ja oli silloin rauhallisempi. 

Jo aivan alkuvaiheessa 2 vuotta sitten hän ensimmäiseksi menetti käsityksen, keitä me ollaan ja missä hän on. Soitti puhelimellaan minulle, joka istuin vastapäätä. Oli vihainen, kun aloin sitten puhua hänelle, että mitä sinä nyt siinä samaan aikaan jonnekin soittelet. 

Yöllä herättely kovaan ääneen huutaen on häiritsevää. Viime yönä 3 kertaa. Nyt sitten haluaa nukkua. En keksi hänelle mielekästä tekemistä koko päiväksi. 

Ap

Tämä ymmärrys meistä läheisistä ja paikasta, missä olemme, alkoi hävitä silloin, kun lääkäri pari vuotta sitten kertoi hänen puolisonsa elinajan olevan noin puoli vuotta. 

Hän luki tuon sitten lääkärin epikriisistä ja järkyttyi. Sen jälkeen hän ei aina tunnistanut edes puolisoaan. Puolisonsa minulle ihmetteli, mikä siinä oikein on, että hän joutuu koko ajan esittelemään itsensä. 

He olivat olleet melkein 60 vuotta naimisissa ja puolison tuleva menettäminen oli ilmeisesti niin mahdoton sietää, että todellisuus mureni. 

Puoli vuotta meni ennen kuin ymmärsi puolisonsa kuolleen. Mutta sitten hänen todellisuudessaan olikin niin, että hänellä on kuollut mukamas 2 puolisoa. 

Ap

Onneksi hänellä ei toistaiseksi ole ajatuksia, että olisimme esim varkaita tai että lääkkeet olisivatkin myrkytysyritys. Ei myöskään suttaa tahallaan ympäristöään, vaan on siisti. 

Tällä hetkellä minua kuormittaa etenkin se, että ei voi tietää, saanko nukuttua kunnolla vai tuleeko 5 herätystä yöllä. Olen erittäin väsynyt nytkin. Herätti varhain ja nyt nukkuu sikeästi kuorsaten  Samoin harmittaa se, että hän usein  hermostuneena kyselee ja kyselee eikä usko vastauksia. 

Haluaisin pysyä rauhallisena, mutta en vaan pysty. Hermo menee. Se on kauheaa itselleni, kun läheinen rakas ihminen on sekaisin.

(Muistisairauden lisäksi hänellä on ollut vuosikymmeniä masennus ja siihen lääkitys. Lääkitystä kyllä hiotaan lääkärin kanssa, mutta silti tämä on raskasta.)

Ap

Auttaa, kun mietit itsesi hänen tilanteeseensa.

Kivaa musiikkia soimaan. Iäkkäät pitävät tavallisesti omien nuoruusaikojensa musiikista. Youtubesta löytyy aika hyvin Laila Kinnuset ja Henry Theelit. Yle-areenan podcasteista löytyy esim. Muistojen Bulevardi ym.

Hauska äänikirja päälle. Areenassa esim. Pastori Jussilainen ym. ym. Me kuunnellaan puolisoni sekä lastenlasten kanssa Knallia ja sateenvarjoa.

Vanhukselta voi kysellä myös hänen lapsuusmuistojaan tai nuoruuden riiustelujaan. Oppii samalla itsekin historiaa.

Musiikilla aloittaisin - voisi rauhoittaa ja rentouttaa teitä molempia. :)

Olen pahoillani, kuulostaa todella työläältä. Pysytteleekö kuitenkin kotona, eikä lähde ulos? Oletko ajatellut intervalli jaksoja jossakin? Saisit itse levätä, jos ei nuku öitäkään kunnolla. Sinun pitää ajatella myös omaa hyvinvointiasi.

Tv. Muistihoitaja 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos valtavan paljon hyvästä vastauksista. 

Luen mielelläni lisääkin, jos jaksatte vielä kirjoitella. 

Omaishoidettavani osaa kyllä lukea, mutta näköjään on huono ja kuulo myös. Kuulolaitetta ei voi pitää enää kuin tärkeissä tilanteissa, jolloin vahdin sitä, sillä muuten se hukkuu. Ottaa sen pois ja laittaa vaikka nenäliinapaperin sisään, kuten on jo tapahtunut.

Olen laittanut lappuja isoilla tussikirjaimilla. Kun on epäselvyyttä, keitä olemme, pyydän lukea siitä. Hän on sanonut monta kertaa, että jutellen on mukavampi selvitellä. Lopulta heittää laput roskikseen. 

Eilenkin illalla myöhään jankutti koko ajan, että milloin lähdemme kotiin. Saako hän vielä olla tässä. Onko hän viimeinen asiakas tänään jne. Ei millään suostunut uskomaan olevansa kotonaan tällä kadulla. Pyysi lisää todistajia. Mieheni tuli sanomaan samoin lapseni kuvapuhelussa. Ei riittänyt. Hermoili asiaa yömyöhään, että milloin lähdetään. Jankutti ja jankutti. Onneksi unilääkkeet sitten tehosivat pariksi tunniksi ja oli silloin rauhallisempi. 

Jo aivan alkuvaiheessa 2 vuotta sitten hän ensimmäiseksi menetti käsityksen, keitä me ollaan ja missä hän on. Soitti puhelimellaan minulle, joka istuin vastapäätä. Oli vihainen, kun aloin sitten puhua hänelle, että mitä sinä nyt siinä samaan aikaan jonnekin soittelet. 

Yöllä herättely kovaan ääneen huutaen on häiritsevää. Viime yönä 3 kertaa. Nyt sitten haluaa nukkua. En keksi hänelle mielekästä tekemistä koko päiväksi. 

Ap

"milloin lähdemme kotiin." Vaatteet päälle ja lähdetään! Ehkä riittää, että kävelette korttelin ympäri, esittelette "tässä on ulko-ovi, onhan sinulla avain mukana" jne eli "tulette kotiin". Voi olla helpompi tapa kuin jankuttaa samaa koko ilta.

Koti on se, jossa on oli lapsena eikä sinne enää voi mennä.  Te läheiset olette hänelle vieraita ihmisiä ja sinä ole ehkä hänen siskonsa, jos sellainen on joskus ollut. Tai äitinsä.

Huonompi homma, kun unilääkkeet eivät yleensä tehoa. Tuo "kotiinlähtö" ja ulkoilu ennen nukkumaanmenoa voisi rauhoittaa. Ehkä iltarukous, laulu tai joku muu rauhoittava rutiini.

Mitä hän on ennen työkseen tehnyt? Hän elää mennyttä aikaa ja on huoli siitä, onko eläimet varmasti ruokittu ja lehmät lypsetty, tai onko se hakemus/päätös/lausunto varmasti laitettu määräpäivään mennessä. Sekin voisi rauhoittaa, kun kertoisi työn varmasti tehdyksi.

Sinua ei varmaan millään tavalla lohduta se tieto, että tämä on vaikein vaihe. Kun sairaus etenee, vauhti yleensä hidastuu. Tai sitten ei.  Ole iloinen siitä, että hän touhuaa sentään vain kotioloissa eikä jonkun isomman valtakunnan presidenttinä eikä oletettavasti enää edes kuntatason luottamustehtävissä.