Miten jaksaa ja ehtiä lapsen harrastusrumbaa harkkoineen ym?

Vierailija kirjoitti:

Kiva kun lapsi on kiinnostunut jostakin mutta muitakin, vanhempaa vähemmän kuormittavia vaihtoehtoja varmasti on. Näyttää olevan hyvinkin yleistä että vanhempien oma elämä on pysähdyksissä jopa yli kymmenen vuotta lasten harrastusten takia. Tuleeko niistä lapsista sitten sen ansiosta jotenkin parempia ihmisiä kuin sellaisen harrastuksen parissa joka ei vie koko perheen aikaa ja voimavaroja? Tuskin.

Jaa-a, vaikea sanoa, olisiko vaikkapa minusta tullut "parempi ihminen" jos olisin saanut harrastaa lapsena jotain kodin ulkopuolella. Ehkä ei, mutta sosiaalisempi ja pärjäävämpi olisi saattanut tulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ei sitä tajuakaan miten paljon lasten harrastukset  vaatii vanhemmilta. Nostan hattua sulle ap että olet lähtenyt tuohon. Mulla on kaksi lasta, joista toinen samanikäinen kuin sun harrastaja. Molemmilla lapsilla on nyt yhtenä viikonpäivänä kuljetuksia vaativa harrastus, ja tämä tuntuu aivan riittävältä. Lisäksi ekaluokkalaisella on nyt koululla yksi harrastus jossa pystyy käymään koulupäivän jälkeen itse. Ehkä minun neuvoni on että mieti myös omaa jaksamistasi. Jotta tuo meno kannattaisi, kyseisen harrastuksen pitäisi minusta olla suunnilleen ainoa hyvä asia lapsen elämässä. Jos näin ei ole, harrastakaa tämä kevätkausi loppuun ja miettikää ensi lukukaudelle jotakin muuta. Ehkä on samantyyppinen laji tai erilainen paikka, jossa voi harrastaa kevyemmin 1xvko-tyyliin. Minusta sinun ei tarvitse uhrautua jos harrastus on lapsellesi vain sitä - harrastus. 

 

 

Lapsen harrastus vaatii vanhemmalta aika tarkalleen sen verran kuin vanhempi itse suostuu siihen aikaansa laittamaan. Ei niihin mokkapalatalkoisiin ja muihin kissanristiäisiin ole mikään pakko osallistua, vaikka valmentaja itkisi silmät päästään. 

Aikamoiset vihat ja pahat katseet saa kyllä osakseen, jos ei osallistu. Meillä yhden lapsen kuskaaminen vielä menee, kun lenkitän koiran ja käyn kaupassa samalla reissulla. Mutta koko päivän kestävät tapahtumat, joissa pitäisi olla skarppina töissä aamusta iltaan. En ihan oikeasti jaksa. Jatkuvaa mussutusta tulee, kun en osallistu. Meillä mies on työn vuoksi paljon poissa ja arki muutenkin 80% minun vastuulla. Ihan kaikkeen ei rahkeet riitä. Mutta ei kyllä myöskään ymmärrys muilla vanhemmilla. 

Näissä on aina se ikävä puoli, että sen minkä joku jättää välistä, joutuu muut tekemään, eli ootte vapaamatkustajia. Tietysti muita vituttaa.

Ihan oikeasti ei taida missään lajissa olla koko ajan jotain koko päivän tapahtumia? Meillä on lapset harrastaneet yhtä sun toista ja on kyllä itekin joskus ärsyttänyt toimitsijavuorot, talkoilut yms. mutta ei näitä mitenkään jatkuvalla syötöllä ole. Silloin tällöin, pari kertaa vuodessa kun varaa jonkun itelleen parhaiten sopivan homman, niin heti ei olla hätyyttelemässä. Voi myös tarjoutua vapaaehtoisesti tekemään tai hankkimaan jotain muuta, jossei kertakaikkiaan onnistu työpanoksen antaminen. Esim. lupaa ostaa turnauskioskiin limut, pillimehut, kertisastiat tai hankkia joukkueelle ensiaputarvikkeita tms. Harrastusporukka hyötyy ja sinä vältyt mulk un maineelta.

Yleisurheilussa on tänäkin kesäkautena n. 10 tapahtumaa, mihin tarvitaan toimitsijoita. Minusta se on paljon 5kk jaksolle. Seura haalii niitä liikaa suhteessa vapaaehtoisten määrään.

Lisäksi ennen mulkuksi haukkumista voisi miettiä, että jos ihmisellä on 80% arjesta vastuulla mitä se tarkoittaa käytännössä. Te joilla arkea ja vastuita jakaa molemmat vanhemmat koko ajan, ette ymmärrä. Se arjen vastuu tuo myös mukanaan taloyhtiön asiat, kaiken kouluun liittyvän, vanhenevat vanhemmat, koiran, kauppareissut, lapsen vaatteista ja varusteista huolehtimisen jne. Siis ihan kaiken. Eikä se paljon poissa oleva vanhempi voi ottaa kovin helposti kaikesta koppia kotona ollessaan kuitenkaan. Tämä on meillä väliaikainen tilanne. Mutta en minä silti tämän enempää repeä joka suuntaan.

Sori, mutta ei sun arki ole mitenkään uniikkia. Monilla on vastuu 100% eikä toista aikuista ollenkaan jeesimässä. Samat ikääntyvät vanhemmat, omakotitalot, kotityöt ja kouluasiat, joillain jopa yritykset. Sun asenteesi vuoksi ehkä joku yh vanhempi joutuu tekemään vähän enemmän, että lapset - myös sinun - saavat kisailla tai pelata harrastuksessa.

Se yh-vanhempi ehkä jaksaakin.

Itse en esim. koe, että olisin velvollinen seuran ventovieraille tilittämään jaksamis- ja mielenterveysongelmistani. Te ette ihan oikeasti voi tietää mitä siellä on taustalla, jos joku ei osallistu. Ette edes, jos toinen vaikuttaisi ihan normaalilta. Ja se harrastus voi olla lapsen henkireikä arjessa, jossa vanhemmilla on haasteita. Joten pitäkää suunne supussa ja jatkakaa oman kruunun kiillottamista. Täällä mennään niillä resursseilla, jotka on saatu. 

T. Sivusta huutelen

Ei ole velvollinen selittämään, mutta ihmettelen näitä, jotka eivät ikinä osallistu mitenkään. Kausimaksujakin pitää muistuttaa useamman kerran maksaa, että lapsen lisenssi saadaan maksettua ja voidaan ottaa peleihin mukaan. 

 

Toiset ovat jokapaikanhöyliä ja pitävät rattaita pyörimässä. Toiset taas lokkeja, jotka lähinnä valittavat siitä, kun joskus viisi vuotta sitten kehtasi pyytää leipomaan kahvitteluihin pellillisen mokkapaloja . Useimmat jotain siltä väliltä.

 

T. Satunnainen talkoolainen

Olisikin vain mokkapaloja. Voisin leipoa vaikka joka viikko.

Vierailija kirjoitti:

Kannanottona lähinnä vapaaehtoistöihin. Me maksamme pelkästä valmennuksesta/vuoroista pitkälti yli tonnin vuodessa. Päälle maksetaan (ja ilmoitetaan) ihan itse kilpailuihin osallistuminen, johon menee muutamia satasia vuodessa. Seuravaatteet maksaa satasia, mutta niiden käyttöä edellytetään tietyissä kilpailuissa. Yksilölajista, kun on kyse, niin rahat menee todennäköisesti suurimmaksi aikuisten urheilijoiden seuratukiin. Junnujen vanhempien selkänahasta tarvitaan kaikki vapaaehtoistyö ja tapahtumat, että saadaan parit aikuiset huiput pysymään seurassa. En todellakaan ole osallistumassa yhtään mihinkään niin kauan kuin maksut ovat noin kalliit. Tällä hetkellä lapsi on seurassa vain valmentajansa vuoksi. Jos valmentaja vaihtuisi, emme olisi seurassa hetkeäkään. Ja joo, valmentajatkin tekee hommia kulukorvauksilla, joten valmennusmaksut ovat kyllä ihan poskettomia.

Aina voi alkaa valmentamaan itse, jos ei halua maksaa. Maksaa seuralle vaan sen jäsenmaksun, jos se on pakko olla, että voi kilpailla. Ei valmentaminen mitään rakettitiedettä ole kun jopa minä olen aika hyvä valmentamaan lapsia ja nuoria. 

T. Mukava valkku

Tsemppiä kaikille asian kanssa painiville. Itse ratkaisin tämän aikanaan siten että ohjasin lapset ihan tarkoituksellisesti sellaisiin harrastuksiin jotka on niin lähellä, että pystyivät aika pian jo kulkemaan itsekin, ja paikat oli saavutettavissa pyörällä tai julkisilla helposti. En tiedä olisiko mahdollista vaihtaa seuraan joka treenaa helpommassa paikassa? Tai jopa muuttaa itse lähemmäs joukkoliikennereittiä, jos asia on niin iso prioriteetti sekä itselle että lapselle? Hyvin pieni osa näistä aktiivitreenaajista jatkaa urheilun parissa ammattilaisuuteen tai valmentamiseen, niin on minusta myös oikeutettua kysyä miksi sitä rumbaa ylläpidetään jos siitä on kohtuuttomat seuraukset muulle perheelle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannanottona lähinnä vapaaehtoistöihin. Me maksamme pelkästä valmennuksesta/vuoroista pitkälti yli tonnin vuodessa. Päälle maksetaan (ja ilmoitetaan) ihan itse kilpailuihin osallistuminen, johon menee muutamia satasia vuodessa. Seuravaatteet maksaa satasia, mutta niiden käyttöä edellytetään tietyissä kilpailuissa. Yksilölajista, kun on kyse, niin rahat menee todennäköisesti suurimmaksi aikuisten urheilijoiden seuratukiin. Junnujen vanhempien selkänahasta tarvitaan kaikki vapaaehtoistyö ja tapahtumat, että saadaan parit aikuiset huiput pysymään seurassa. En todellakaan ole osallistumassa yhtään mihinkään niin kauan kuin maksut ovat noin kalliit. Tällä hetkellä lapsi on seurassa vain valmentajansa vuoksi. Jos valmentaja vaihtuisi, emme olisi seurassa hetkeäkään. Ja joo, valmentajatkin tekee hommia kulukorvauksilla, joten valmennusmaksut ovat kyllä ihan poskettomia.

Aina voi alkaa valmentamaan itse, jos ei halua maksaa. Maksaa seuralle vaan sen jäsenmaksun, jos se on pakko olla, että voi kilpailla. Ei valmentaminen mitään rakettitiedettä ole kun jopa minä olen aika hyvä valmentamaan lapsia ja nuoria. 

T. Mukava valkku

Se taitaa olla aika paljon lajista ja lasten iästä kiinni, kuka voi valmentaa ja kuka ei. Jotain alle kymmenvuotiaiden futista voi valmentaa kuka vain tolkun aikuinen, taitoluistelua ei varmastikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannanottona lähinnä vapaaehtoistöihin. Me maksamme pelkästä valmennuksesta/vuoroista pitkälti yli tonnin vuodessa. Päälle maksetaan (ja ilmoitetaan) ihan itse kilpailuihin osallistuminen, johon menee muutamia satasia vuodessa. Seuravaatteet maksaa satasia, mutta niiden käyttöä edellytetään tietyissä kilpailuissa. Yksilölajista, kun on kyse, niin rahat menee todennäköisesti suurimmaksi aikuisten urheilijoiden seuratukiin. Junnujen vanhempien selkänahasta tarvitaan kaikki vapaaehtoistyö ja tapahtumat, että saadaan parit aikuiset huiput pysymään seurassa. En todellakaan ole osallistumassa yhtään mihinkään niin kauan kuin maksut ovat noin kalliit. Tällä hetkellä lapsi on seurassa vain valmentajansa vuoksi. Jos valmentaja vaihtuisi, emme olisi seurassa hetkeäkään. Ja joo, valmentajatkin tekee hommia kulukorvauksilla, joten valmennusmaksut ovat kyllä ihan poskettomia.

Aina voi alkaa valmentamaan itse, jos ei halua maksaa. Maksaa seuralle vaan sen jäsenmaksun, jos se on pakko olla, että voi kilpailla. Ei valmentaminen mitään rakettitiedettä ole kun jopa minä olen aika hyvä valmentamaan lapsia ja nuoria. 

T. Mukava valkku

Ei se ainakaan meillä alenna maksuja mitenkään. Toisekseen minusta valmentajille kuuluu maksaa, mutta muutaman ns. edustusurheilijan tukeminen kyrsii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ei sitä tajuakaan miten paljon lasten harrastukset  vaatii vanhemmilta. Nostan hattua sulle ap että olet lähtenyt tuohon. Mulla on kaksi lasta, joista toinen samanikäinen kuin sun harrastaja. Molemmilla lapsilla on nyt yhtenä viikonpäivänä kuljetuksia vaativa harrastus, ja tämä tuntuu aivan riittävältä. Lisäksi ekaluokkalaisella on nyt koululla yksi harrastus jossa pystyy käymään koulupäivän jälkeen itse. Ehkä minun neuvoni on että mieti myös omaa jaksamistasi. Jotta tuo meno kannattaisi, kyseisen harrastuksen pitäisi minusta olla suunnilleen ainoa hyvä asia lapsen elämässä. Jos näin ei ole, harrastakaa tämä kevätkausi loppuun ja miettikää ensi lukukaudelle jotakin muuta. Ehkä on samantyyppinen laji tai erilainen paikka, jossa voi harrastaa kevyemmin 1xvko-tyyliin. Minusta sinun ei tarvitse uhrautua jos harrastus on lapsellesi vain sitä - harrastus. 

 

 

Lapsen harrastus vaatii vanhemmalta aika tarkalleen sen verran kuin vanhempi itse suostuu siihen aikaansa laittamaan. Ei niihin mokkapalatalkoisiin ja muihin kissanristiäisiin ole mikään pakko osallistua, vaikka valmentaja itkisi silmät päästään. 

En tiedä, onko tämä käsitys kaiken vapaaehtoisuudesta iskostunut suomalaisiin maksuttoman peruskoulun myötä. Mutta tosiasia on, että jos kuulut yhdistykseen, joudut noudattamaan yhdistyksen sääntöjä. Ne mokkapalat vähän niin kuin kuuluvat pakettiin, jos se on yhdistyksen keino rahoittaa toimintaansa.

Mokkapalat on typerin mahdollinen keino rahoittaa toimintaa. Vanhempi ostaa ensin ainekset, koten joutuu joka tapauksessa maksamaan ylimääräistä. Sitten käyttää ajan niiden leipomiseen ja vielä kanttiinivuoroon. Ja kertynyt potti ei edes ole kovinkaan suuri.

Sata kertaa mieluummin maksaisin enemmän harrastusmaksuja tekemättä mitään. Nyt käytän vapaa-aikaani ilmaistyöhön ja vielä maksan siitä ostamalla tarvikkeet. Älyttömyyden huippu. 

Pitäisi olla vaihtoehtona myös maksaa isompaa harrastusmaksua, eikä joka asiassa mennä tässäKIN heikoimman pillin mukaan. Toisilla on vapaa-ajasta pulaa, mutta sille ei anneta mitään arvoa.

Ihan samaa mieltä, eikä tämä edes päde pelkkiin harrastuksiin, vaan myös luokkien leirikoulukassan keräykseen. Olen jokaisen lapsen jokaisen luokan kohdalla ehdottanut, että joko lapset hoitavat itse ikätasoisesti rahankeruuta jo ihan oppimismielessä, tai jokainen vanhempi laittaa kuussa pienen summan rahaa luokan tilille. Tämä ei kuitenkaan ole kelvannut, koska ilmeisesti osa vanhemmista eli käytännössä äideistä haluaa tehdä kaiken talkootyönä. Itse en ehdi tuollaiseen osallistua, joten olen sitten vain jättänyt talkoot väliin ja laittanut satunnaisesti ekstrarahaa luokan tilille. Välillä on ollut vähän huono omatunto, mihin mieheni on todennut, että eihän kukaan isistäkään ikinä osallistu mihinkään, ja puuhatkoon ne, jotka siitä saavat elämäänsä jotain lisäarvoa. 

Riippuu siitä missä asuu. Jossain böndellä on varmaan hankalaa. Mä olen tai oli yh kahdelle tytölle täällä Turussa. Molemmat innostui ratsastuksesta siinä 10v aikoihi. Käytiin sitten ma ja ke kaikki ratsastamassa, eri tunnit, mutta tytöt teki tallihommia  , eli paskan lapioimista, kun mä ratsastin ja sit taas toisipäin. Oli meidän kaikkien yhteinen harrastus noin 12v. Ja ihanan kallista! Mutta pitää todellakin rakastaa itse sitä harratusta että viitsii!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin on outo pakkomielle tuupata lapset aina seuratoimintaan mukaan. Ennen harrastettiin jos jonkinlaista lajia ihan vain kavereiden kesken pihalla. Sieltä sitten ajan kanssa omistautuneimmat etenivät ihan ammattilaisiksi saakka. 

Näytä yksikin suomalainen ammattiurheilija joka ei ole pienestä pitäen harrastanut lajiaan seuratasolla. 

Juuri näin. Yleensä ne menestyneetkin ovat seuraurheilijoita jo toisessa polvessa, eli ovat kasvaneet kotonakin kilpaurheilun parissa. Urheilun vaatimukset ovat kasvaneet melkoisesti 50-60- luvulta, kun suomalaiset vielä pärjäsivät urheilussa. 

Ratkaisu moneen ongelmaan olisi se, että useampien tai jopa kaikkien suomalaislasten pitäisi olla seuraurheilussa mukana. Joko harraste- tai kilpatasolla. Kausimaksut halpenisivat ja talkoolaisia olisi enemmän. Harrastusmatkat huomioitaisiin jo koulujen, kuntien sekä tietysti seurankin puolesta. Lahjakkuuksia alkaisi nousta nykyisten varakkaista perheistä olevien lasten lisäksi ja Suomi alkaisi menestyä paremmin. Lisäksi lasten kunto ja terveys kohenisi ja jaksaminen arjessa lisääntyisi.

Kaupungeissa ei myöskään tarvitsisi välttämättä olla useita saman lajin kilpailevia seuroja, eikä pöhöttyneitä seuraorganisaatioota. Eli yhdistetään koulujen harrastusmallit nykyiseen seuratoimintaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin on outo pakkomielle tuupata lapset aina seuratoimintaan mukaan. Ennen harrastettiin jos jonkinlaista lajia ihan vain kavereiden kesken pihalla. Sieltä sitten ajan kanssa omistautuneimmat etenivät ihan ammattilaisiksi saakka. 

Näytä yksikin suomalainen ammattiurheilija joka ei ole pienestä pitäen harrastanut lajiaan seuratasolla. 

Juuri näin. Yleensä ne menestyneetkin ovat seuraurheilijoita jo toisessa polvessa, eli ovat kasvaneet kotonakin kilpaurheilun parissa. Urheilun vaatimukset ovat kasvaneet melkoisesti 50-60- luvulta, kun suomalaiset vielä pärjäsivät urheilussa. 

Ratkaisu moneen ongelmaan olisi se, että useampien tai jopa kaikkien suomalaislasten pitäisi olla seuraurheilussa mukana. Joko harraste- tai kilpatasolla. Kausimaksut halpenisivat ja talkoolaisia olisi enemmän. Harrastusmatkat huomioitaisiin jo koulujen, kuntien sekä tietysti seurankin puolesta. Lahjakkuuksia alkaisi nousta nykyisten varakkaista perheistä olevien lasten lisäksi ja Suomi alkaisi menestyä paremmin. Lisäksi lasten kunto ja terveys kohenisi ja jaksaminen arjessa lisääntyisi.

Kaupungeissa ei myöskään tarvitsisi välttämättä olla useita saman lajin kilpailevia seuroja, eikä pöhöttyneitä seuraorganisaatioota. Eli yhdistetään koulujen harrastusmallit nykyiseen seuratoimintaan. 

Juuri tämä, eli urheiluseurojen pitäisi toimia lähikouluilla tai bussikuljetuksen päässä alkuiltapäivästä maksutta. Toki se tulisi yhteiskunnalle kalliiksi ja veisi monilta vanhemmilta pätemisen mahdollisuudet, mutta onnistuu se muissakin Pohjoismaissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai no sitten jos ette asu yhdessä,niin ei muuta kun tsemppiä. Sit kun lapsi siinä iässä, et saa mopon alle niin voi helpottaa, ellei sitten pääse treeneihin pyörällä tai bussilla itte vai onko liian pitkät välimatkat?

Lapsi on ekalla, joten ei tule aikoihin siihen ikään, että voisi kulkea itse. 

Lähinnä sitä ryhdyin kyselemään, että olisiko jollain vinkkejä omaan jaksamiseen tällaisessa.

Ap

Monikin ekaluokkalainen kulkee itse julkisillakin kouluun. Mikset opeta sille lapselle jo huolehtimaan treenikamoista ja kulkemisesta?  Missä vaiheessa se on valmis? Jos vuosien päästä,niin voi sitä silti alkaa harjoittelee. 

Meiltä liian hankala ja vaarallinen reitti, ensin pitää kulkea kilsa pysäkille, ajaa bussilla vaihtopysäkille isoon liikennesolmuun ja siinä osata vaihtaa oikeaan bussiin eri pysäkiltä, ympärillä kova liikenne ja niitä harkkoja on eri paikoissa, eli pitää osata eri reitit eri paikkoihin ja muistaa milloin on missäkin, ja kaikissa paikoissa vielä pysäkiltä pitkä kävely. Ei ole realistista lapsen kulkea itse. Ap

Menkää tuo reitti yhdessä niin usein, kuin mahdollista sen sijaan, että viet autolla. Lapset oppii yllättävän nopeasti monimutkaisiakin asioita, jos heihin luottaa. Lisäksi on hyvä muutenkin opetella käyttämään julkisia, siinä avartuu ymmärrys omasta kotikaupungista ja siitä, mitä kodin, koulun ja harrastuspaikan välillä on ja tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin on outo pakkomielle tuupata lapset aina seuratoimintaan mukaan. Ennen harrastettiin jos jonkinlaista lajia ihan vain kavereiden kesken pihalla. Sieltä sitten ajan kanssa omistautuneimmat etenivät ihan ammattilaisiksi saakka. 

Näytä yksikin suomalainen ammattiurheilija joka ei ole pienestä pitäen harrastanut lajiaan seuratasolla. 

Juuri näin. Yleensä ne menestyneetkin ovat seuraurheilijoita jo toisessa polvessa, eli ovat kasvaneet kotonakin kilpaurheilun parissa. Urheilun vaatimukset ovat kasvaneet melkoisesti 50-60- luvulta, kun suomalaiset vielä pärjäsivät urheilussa. 

Ratkaisu moneen ongelmaan olisi se, että useampien tai jopa kaikkien suomalaislasten pitäisi olla seuraurheilussa mukana. Joko harraste- tai kilpatasolla. Kausimaksut halpenisivat ja talkoolaisia olisi enemmän. Harrastusmatkat huomioitaisiin jo koulujen, kuntien sekä tietysti seurankin puolesta. Lahjakkuuksia alkaisi nousta nykyisten varakkaista perheistä olevien lasten lisäksi ja Suomi alkaisi menestyä paremmin. Lisäksi lasten kunto ja terveys kohenisi ja jaksaminen arjessa lisääntyisi.

Kaupungeissa ei myöskään tarvitsisi välttämättä olla useita saman lajin kilpailevia seuroja, eikä pöhöttyneitä seuraorganisaatioota. Eli yhdistetään koulujen harrastusmallit nykyiseen seuratoimintaan. 

Pitäähän nyt olla SVUL:n ja TUL:n seurat erikseen, saa kommunistitkin urheilla.

Mutta jos minå saisin päättää niin ottaisin alkuun mallia Kaliforniasta. 5 h pakollista koululiikuntaa viikossa. Määrätty siis ihan osavaltiotasolla.

Vierailija kirjoitti:

Meidän lapsilla ei ollut harrastuksia, koska toinen vanhempi työtön eikä ollut rahaa joten ei ollut kuskaamista.

Tämä rahakysymyskin on vähän suhteellista. Joku saattaa pitää 200€/ kk lapsen harrastukseen kalliina, mutta silti esim toinen vanhempi voi polttaa tupakkaa. Tai käydä baareissa. Näihin menisi helposti enemmän vuodessa. 

Itse olen pienituloinen ja hoidan yksin talouteni, mutta silti lapsen harrastus on ihan tärkeimpiä menoja lainan ja sähkön lisäksi. Se on kuitenkin niin lyhyt, mutta merkittävä aika lapsen elämän kannalta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin on outo pakkomielle tuupata lapset aina seuratoimintaan mukaan. Ennen harrastettiin jos jonkinlaista lajia ihan vain kavereiden kesken pihalla. Sieltä sitten ajan kanssa omistautuneimmat etenivät ihan ammattilaisiksi saakka. 

Näytä yksikin suomalainen ammattiurheilija joka ei ole pienestä pitäen harrastanut lajiaan seuratasolla. 

Juuri näin. Yleensä ne menestyneetkin ovat seuraurheilijoita jo toisessa polvessa, eli ovat kasvaneet kotonakin kilpaurheilun parissa. Urheilun vaatimukset ovat kasvaneet melkoisesti 50-60- luvulta, kun suomalaiset vielä pärjäsivät urheilussa. 

Ratkaisu moneen ongelmaan olisi se, että useampien tai jopa kaikkien suomalaislasten pitäisi olla seuraurheilussa mukana. Joko harraste- tai kilpatasolla. Kausimaksut halpenisivat ja talkoolaisia olisi enemmän. Harrastusmatkat huomioitaisiin jo koulujen, kuntien sekä tietysti seurankin puolesta. Lahjakkuuksia alkaisi nousta nykyisten varakkaista perheistä olevien lasten lisäksi ja Suomi alkaisi menestyä paremmin. Lisäksi lasten kunto ja terveys kohenisi ja jaksaminen arjessa lisääntyisi.

Kaupungeissa ei myöskään tarvitsisi välttämättä olla useita saman lajin kilpailevia seuroja, eikä pöhöttyneitä seuraorganisaatioota. Eli yhdistetään koulujen harrastusmallit nykyiseen seuratoimintaan. 

Tässä ei nyt huomioida sitä, että kaikkia ei kiinnosta urheilu tai seuratoiminta, eikä tarvitsekaan. Itse ainakin käytän aikani mieluummin kulttuurin ja taiteen parissa. Pidän myös liikunnasta, lasten kanssa pyöräillään ja uidaan paljon, käyn itse joogassa ja tanssimassa, mutta urheileminen ei voisi vähempää kiinnostaa ketään meistä. 

Mielestäni parempi ratkaisu olisi lisätä koulupäiviin liikuntaa, vaikka tunti joka päivälle ja niin, että jokaiselle löytyy varmasti mieleinen tapa liikkua. Tämä ei myöskään pakottaisi vanhempia osallistumaan oman jaksamisen kustannuksella ja takaisi jokaiselle lapselle yhdenvertaisen mahdollisuuden liikunnallisen elämäntavan oppimiselle. Kilpailuhenkiset voisivat käydä harrastamassa sen lisäksi seuroissa vapaa-ajallaan. 

Tämä ei suoraan liity ap:n ongelmaan, mutta kun täällä on puitu joukkueurheilun sitovuutta, niin heitänpä yleisellä tasolla yhden asian, joka vaikuttaa meihin kaikkiin.

Lasten ikäluokat ovat pienentyneet aivan hurjaa vauhtia, kaupungista riippuen noin kolmanneksella 10-15 vuodessa. 
Jokainen voi miettiä, mitä oman lapsen urheiluseuran kannalta tarkoittaa kolmannes vähemmän lapsia. Oman kuopukseni kohdalla jäi jo alueen ikäluokkajoukkue syntymättä. Yhä vähemmän lapsia, yhä vähemmän talkoolaisia, yhä pidemmät harrastusmatkat. Melko monelle kilpajoukkueelle vaihtoehdot ovat lyödä hynttyyt yhteen harrastepuolen kanssa tai pistää pillit pussiin. Toimintaa on pakko supistaa, virtaviivaistaa ja tehdä helpommaksi lapsille ja vanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän lapsilla ei ollut harrastuksia, koska toinen vanhempi työtön eikä ollut rahaa joten ei ollut kuskaamista.

Tämä rahakysymyskin on vähän suhteellista. Joku saattaa pitää 200€/ kk lapsen harrastukseen kalliina, mutta silti esim toinen vanhempi voi polttaa tupakkaa. Tai käydä baareissa. Näihin menisi helposti enemmän vuodessa. 

Itse olen pienituloinen ja hoidan yksin talouteni, mutta silti lapsen harrastus on ihan tärkeimpiä menoja lainan ja sähkön lisäksi. Se on kuitenkin niin lyhyt, mutta merkittävä aika lapsen elämän kannalta. 

Tämä lapsen harrastuksen hinnan rinnastaminen vanhemman tupakointiin on taas samaa sarjaa kuin että jos lapsi ei urheile, se varmasti vetää pussikaljaa ostarilla.

Perheillä on lukemattomia tapoja käyttää rahansa. Tiedän erään varakkaan ja kansainvälisesti verkostoituneen perheen, jonka lapsi ei harrasta mitään. Sen sijaan hän on matkaillut todella laajalti ja tietää eri kielistä ja kulttuureista. Hän taisi muistaakseni neljäsluokkalaisena matkustaa ensimmäisen kerran yksin lentokoneella ulkomaille. 

Täällä (pikkukunta pohjois-pohjanmaalla) on jo niin pienet ikäluokat, ettei joukkueita tahdota saada. Käytännössä pitäisi saada puolet ikäluokan pojista tai tytöistä, että saadaan joukkue vaikka jääkiekkoon. Ja sitten kun osa on uskonlahkon edustajia eivätkä usein osallistu seuratoimintaan ja kilpailemiseen niin se pooli mistä niitä urheilevia lapsia saadaan on vieläkin pienempi. Vanhemmissa ikäluokissa ratkaisu on sitten tehdä yhteistyötä naapuriseurojen kanssa, muuten ei saada joukkueita. Tarkoittaa vaan sitten jopa 100 km treenimatkoja.

Meidän ratkaisu oli lopettaa kaikki ohjatut urheiluharrastukset. Sen sijaan lapset harrastavat ratsastusta (vain toinen lapsi kerran viikossa), pianon soittoa (aikaisemmin myös kuvataidekoulua) ja partiota. He ovat kumpikin kulkeneet itse näihin harrastuksiin. Lisäksi olemme aina lenkkeilleet yhdessä.  Toinen teini tosin vetää nykyään niin kovia juoksulenkkejä, ettemme pysty enää mukana. Lisäksi hän toimii myös itse partio-ohjaajana ja sai sen ansiosta nyt 16-vuotiaana ensimmäisen kesätyöpaikan. Emme ole katuneet hetkeäkään ohjattujen urheiluharrastusten lopettamista, voimme perheenä paljon paremmin ja ei ole tarvinnut miettiä jääkö toinen lapsi ajallisesti jostain paitsi, jos toista kuljetetaan harrastuksiin joka ilta. Tuo harrastusrumba on ihan älytöntä, ainoa järkevä ratkaisu olisi, että harrastukset sidottaisiin paremmin koulupäivään, jolloin kuljetusrumbaa ei tarvitse iltaisin enää tehdä. Yhden lapsen kanssa vielä voisi ehkä selvitä.

Eipä ole rumbaa vaikka on viisi harrastavaa lasta. Musiikkiopisto 250 m, koulun sali 500 m, urheilukenttä 800 m, jäähalli 1,1 km, telinevoikka 3,7 km. Viimeiseen viedään jos sataa tai on hemmetisti pakkasta. Muuten pääsevät ihan itsekin. Kannattaa asuntoa ostaessa miettiä missä se sijaitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin on outo pakkomielle tuupata lapset aina seuratoimintaan mukaan. Ennen harrastettiin jos jonkinlaista lajia ihan vain kavereiden kesken pihalla. Sieltä sitten ajan kanssa omistautuneimmat etenivät ihan ammattilaisiksi saakka. 

Näytä yksikin suomalainen ammattiurheilija joka ei ole pienestä pitäen harrastanut lajiaan seuratasolla. 

Juuri näin. Yleensä ne menestyneetkin ovat seuraurheilijoita jo toisessa polvessa, eli ovat kasvaneet kotonakin kilpaurheilun parissa. Urheilun vaatimukset ovat kasvaneet melkoisesti 50-60- luvulta, kun suomalaiset vielä pärjäsivät urheilussa. 

Ratkaisu moneen ongelmaan olisi se, että useampien tai jopa kaikkien suomalaislasten pitäisi olla seuraurheilussa mukana. Joko harraste- tai kilpatasolla. Kausimaksut halpenisivat ja talkoolaisia olisi enemmän. Harrastusmatkat huomioitaisiin jo koulujen, kuntien sekä tietysti seurankin puolesta. Lahjakkuuksia alkaisi nousta nykyisten varakkaista perheistä olevien lasten lisäksi ja Suomi alkaisi menestyä paremmin. Lisäksi lasten kunto ja terveys kohenisi ja jaksaminen arjessa lisääntyisi.

Kaupungeissa ei myöskään tarvitsisi välttämättä olla useita saman lajin kilpailevia seuroja, eikä pöhöttyneitä seuraorganisaatioota. Eli yhdistetään koulujen harrastusmallit nykyiseen seuratoimintaan. 

Juuri tämä, eli urheiluseurojen pitäisi toimia lähikouluilla tai bussikuljetuksen päässä alkuiltapäivästä maksutta. Toki se tulisi yhteiskunnalle kalliiksi ja veisi monilta vanhemmilta pätemisen mahdollisuudet, mutta onnistuu se muissakin Pohjoismaissa.

Tämä.Mutta kun niitä harrastuspaikkoja on liian vähän.Aloitettiin lapsen harrastus kävelymatkan päässä kaupunginosajoukkueessa.No seuraavalle kaudelle kaupunki ei antanut yhtään kenttävuoroaseuralle niin treenit siirtyi 15km päähän. (3 vaihtoa julkisilla, menisi noin tunti per suunta).