"Nykyään kuormittaviksi koetut ihmissuhteet katkaistaan"

Vierailija kirjoitti:

Minusta voitaisiin ensin pohtia sitä, miten tulevaisuudessa varmistetaan, että yhteisöllisyyden nimissä ei hyväksikäytetä naisia. Suvun "yhteisöllisyys" on tarkoittanut naiselle sitä, että olet ilmainen piika ja hoivakone kaikille tarvitseville. Juuri nyt hoivapommin tikittäessä naisten kuuluu olla erittäin huolellisia, että eivät joudu ilmaiseksi orjaksi vain siksi, että valtion kassa on tyhjä ja tyhjällä arvopuheella kuten yhteisöllisyydellä ja inhimillisyydellä painostetaan naiset tekemään palkkatyön päälle toinen työpäivä. 

 

Liian monet ihmissuhteet tarkoittavat naiselle vain hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. Varauksellisuus ei ole tullut tyhjästä.

Hyvinvokntiyhteiskunnalla ja verojen maksulla. Se on tae myös naisten itsenäisyydelle. Ja myös sille, että sinun ei tarvitse esim. sietää ilkeää ja julmaa sukulaistasi ja olla hänen tai kenenkään armoilla. 
Äänestäkää vahvemman hyvinvointiyhteiskunnan puolesta, jolloin verojenmaksukin on paljon kiitollisempaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta yhteisöllisyydestä olisi hyvä keskustella enemmänkin, mutta Keltikangas-Järvisen ikä ja tapaa ei tuo tälle diskurssille uskottavuutta. Hän edustaa ikäluokkaa, joka on yhteisöllisyyden romuttanut. Hänen ikäluokkansa eivät hoitaneet vanhempiaan, mutta odottavat sitä nyt lapsiltaan. He eivät hoitaneet lapsiaan, vaan lapset saivat kasvaa kuin pellossa ja välillä heitä hieman ruokittiin ja komennettiin. Lapsenlapset eivät kiinnostaneet, he olivat nuoria eläkeläisiä nauttimassa matkoista ja mökeistä. Vaikeista asioista ei todellakaan keskusteltu, ihmissuhteet olivat muihin kohdistuvia hiljaisia oletuksia ja vaatimuksia. Kipeät asiat vaiettiin. Yhteiskunnallisella tasolla tämä kaikki on tarkoittanut vieläkin vaikeampia asioita, kuten kyseisen ikäluokan armotonta omanedun tavoittelua nuorempien kustannuksella, jonka ansioista koko yhteiskuntamme on juuri nyt täysin kriisissä.

 

Joten joo, toivoisin kyllä yhteisöllisyyden renesanssia. Mutta tämän ikäluokan edustajien ei ehkä kuuluisi ryhtyä sitä määrittelemään. Jos Liisakin kuvittelee korjaavansa yhteisöllisyyden heristelemällä nuoremmille sormeaan, tulee välittömästi näkyviin, miksi yhteisöllisyys on kuollut alunperin.

Mikä on tämä älytön syyllistäminen vanhempaa sukupolvea kohtaan? Ihan niinkuin he eivät olisi ihmisiä? Sodan jälkeen asiat on olleet hankalampia ja asioista ei puhuttu mutta minkä sille teet? Tuskin tänä päivänäkään jos sota syttyisi ja sotilaat palaisivat takaisin rintamalta puhuisivat yhtään mitään. Ei me voida edes käsittää sitä tuskaa ja pelkoa mikä silloin ollut. 

Tälläkö voi hyvittää kaiken, mitä suuri ikäluokka on nuoremmilleen aiheuttanut? Todellako? 

Mutta mikäli näin nyt on, olisi hyvä aloittaa keskustelu juuri tästä eli suurten ikäluokkien traumoista ja niiden vaikutuksista. Eikä nuorempien ikäluokkien moittimisella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotlut tuntuu kuvittelevan, että toisen kanssa on pakko olla kuin paita ja peppu tai katkaista välit kokonaan. Mihin etäisyyden ottaminen on unohtunut? 

Mun kaveri sekosi ja rupesi soittelemaan mun lapsille kun en vastannut hänen puheluunsa. Tietyistä ihmisistä vain ei voi ottaa etäisyyttä niin että tajusivat ilman että vääntää rautalangasta 

Jooh, ei ehkä tarkoiteta tässäkään että tuollaista käytöstä pitäs kenenkään sietää? Miksi pitää vetää aina mutkat suoraksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotlut tuntuu kuvittelevan, että toisen kanssa on pakko olla kuin paita ja peppu tai katkaista välit kokonaan. Mihin etäisyyden ottaminen on unohtunut? 

Mun kaveri sekosi ja rupesi soittelemaan mun lapsille kun en vastannut hänen puheluunsa. Tietyistä ihmisistä vain ei voi ottaa etäisyyttä niin että tajusivat ilman että vääntää rautalangasta 

Jooh, ei ehkä tarkoiteta tässäkään että tuollaista käytöstä pitäs kenenkään sietää? Miksi pitää vetää aina mutkat suoraksi?

Eli millaista käytöstä pitäisi siis sietää? Kuka sen rajan saa vetää jos ei se sietäjä itse, se kaveri vai joka käyttäytyy huonosti? 

Ei mulla ole kokemusta mistään muunlaisesta suhteesta jonka kanssa olen joutunut ottamaan etäisyyttä kuin tämä yksi niin miten voisin kirjoittaa jostain muusta?

Kaikki muut ihmiset jotka haluan pitää elämässäni, osaavat käyttäytyä eikä heidän kanssaan tarvitse koskaan pohtia mikä käytös ylittää minkäkin rajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta yhteisöllisyydestä olisi hyvä keskustella enemmänkin, mutta Keltikangas-Järvisen ikä ja tapaa ei tuo tälle diskurssille uskottavuutta. Hän edustaa ikäluokkaa, joka on yhteisöllisyyden romuttanut. Hänen ikäluokkansa eivät hoitaneet vanhempiaan, mutta odottavat sitä nyt lapsiltaan. He eivät hoitaneet lapsiaan, vaan lapset saivat kasvaa kuin pellossa ja välillä heitä hieman ruokittiin ja komennettiin. Lapsenlapset eivät kiinnostaneet, he olivat nuoria eläkeläisiä nauttimassa matkoista ja mökeistä. Vaikeista asioista ei todellakaan keskusteltu, ihmissuhteet olivat muihin kohdistuvia hiljaisia oletuksia ja vaatimuksia. Kipeät asiat vaiettiin. Yhteiskunnallisella tasolla tämä kaikki on tarkoittanut vieläkin vaikeampia asioita, kuten kyseisen ikäluokan armotonta omanedun tavoittelua nuorempien kustannuksella, jonka ansioista koko yhteiskuntamme on juuri nyt täysin kriisissä.

 

Joten joo, toivoisin kyllä yhteisöllisyyden renesanssia. Mutta tämän ikäluokan edustajien ei ehkä kuuluisi ryhtyä sitä määrittelemään. Jos Liisakin kuvittelee korjaavansa yhteisöllisyyden heristelemällä nuoremmille sormeaan, tulee välittömästi näkyviin, miksi yhteisöllisyys on kuollut alunperin.

Mikä on tämä älytön syyllistäminen vanhempaa sukupolvea kohtaan? Ihan niinkuin he eivät olisi ihmisiä? Sodan jälkeen asiat on olleet hankalampia ja asioista ei puhuttu mutta minkä sille teet? Tuskin tänä päivänäkään jos sota syttyisi ja sotilaat palaisivat takaisin rintamalta puhuisivat yhtään mitään. Ei me voida edes käsittää sitä tuskaa ja pelkoa mikä silloin ollut. 

Tälläkö voi hyvittää kaiken, mitä suuri ikäluokka on nuoremmilleen aiheuttanut? Todellako? 

 

Mutta mikäli näin nyt on, olisi hyvä aloittaa keskustelu juuri tästä eli suurten ikäluokkien traumoista ja niiden vaikutuksista. Eikä nuorempien ikäluokkien moittimisella.

Niin tai annettaisiin vaan olla? Ketä tuo katkeruus hyödyttää? 

Eivät he ole meille mitään velkaa, minunkin vanhempani on tehnyt paljon virheitä lapsuudessani mutta minkäs teet, eteenpäin tässä on vaan mentävä. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keltikangas-Järvinen antaa nyt hieman ristiriitaista viestintää. Hän on todennut mediassa, että narsistisia minä-minä -tyyppejä ei pysty parantamaan ystävyydellä ja suhteista kannattaa liukua pois hitaasti häipyen, valitellen kiirettä ja tapaamisia harventaen.

Nyt ymmärretään asia vain osittain. K-J tarkoittanee, että vaikeissa ihmissuhteissa on aste-eroja. Kun nykyään huudetaan helposti narsistiksi jokaista, joka sanoo jotain poikki puolista, K-J: n mielestä pitäisi jaksaa paremmin ihmisten erilaisia puolia eikä heti katkoa suhteita. Sitten, jos toisen kanssa olo on pelkkää tuskaa ja kärsimystä, suhteesta voi liueta vähitellen, jos onnistuu.  Eli ihminen voi olla joiltain ominaisuuksiltaan mukava, vaikka jotkut puolet ovat vaikeita.  Mielestäni hän ei niinkään puhu parisuhteesta vaan muista ihmissuhteista.  Ei kai kukaan oleta, että yhteiselämä umpinarsistin kanssa voisi onnistua ?

Ei kai kukaan oleta, että ystävyys/työkaveruus/naapuruus/sukulaisuus umpinarsistin kanssa voisi onnistua? Kerro vielä miksi minun pitäisi sietää joltakulta elämässäni vähemmän arvokkaalta sellaista käytöstä jonka tulkitsen narsismiksi enkä saa edes lopettaa tuota tuttavuutta?

Sama se vaikka koko tuttavuus olisi syntynyt sen vuoksi että asuttiin ala-asteella samassa lähiössä ja käytiin samaa koululuokkaa. Mitään muuta yhteistä ei ole.

Niin tämäkö on nyt sellainen arvokas ystävyys jossa toisen osapuolen narsistista käytöstä pitäisi sen toisen kestää aina maailman tappiin saakka? Mitäs ystävystyit. Niinkö?

Tarkoitin juuri sitä, että suhteen narsistin kanssa saa lopettaa miettimättä tämän tunteita.  Kaikki hiukan hankalat ihmiset eivät kuitenkaan ole narsisteja.  Ihminen, joka haastaa ajatuksiasi, elää toisin tai on joissain asioissa eri mieltä, ei automaattisesti ole narsisti tai muistakaan häiriöistä kärsivä.  Onpahan vain erilainen ihminen, joka saattaa olla mielenkiintoinen tai sitten ei.  Aika näyttää.

Mitä tulee lapsuudenkaverisi kanssa seurusteluun, se on ihan oma asiasi.  Lapsuudenkaveri voi olla hyvä tai huono tuttavuus tai jotain siltä väliltä. Sinä päätät.

Vierailija kirjoitti:

Arvostan Keltinkangas-Järvistä todella, mutta minusta hän on tässä hakoteillä. Kun ajattelen esimerkiksi vanhempieni sukupolvea eli n 1940-luvulla syntyneitä niin se oli suvun ja lähipiirin paine pitää kulissit kunnossa eikä asioita todellakaan selvitetty vaan niistä vaiettiin.

Mielestäni tästä kumpuaa monien vanhempien ihmisten myrkyllinen passiivis-aggressiivisuus. Oli "pakko" olla tekemisissä, vaikka olisi ollut minkälainen kusipää lähipiirissä.

Äitini oli isäni siskojen hampaissa aina, eikä osannut puolustautua eikä toisaalta uskaltanut avoimesti laittaa välejäkään poikki. Siellä sitä istuttiin sunnuntaikahveilla kuuntelemassa *ittuilua milloin mistäkin aiheesta. Vasta kotona itkettiin.

Samoin alkoholistien ongelmista vaiettiin ja alkoholistin vaimot raatoivat itsensä hengiltä yrittäessään pitää perheen leivässä. Avioero ja lähteminen ei tullut kyseeseen.

Kyllä myrkylliset ja haitalliset ihmiset saa sulkea pois elämästään. Ainainen sietäminen vain ruokkii joidenkim myrkyllisyyttä.

Samaa mieltä. Sitäpaitsi, myös ennen oli tapana tavalla tai toisella katkoa hankalia ihmissuhteita, mutta se ei ollut samalla tavalla avointa ja sosiaalisesti hyväksyttyä kuin nykyään. Silloin se tehtiin esimerkiksi välttelemällä hankalia ihmisiä ja tilanteita tai vaikkapa menemällä nuorena nopeasti naimisiin, että pääsi pois perhepiiristä. Ei entisaikaan "käsitelty" suhteita yhtään enempää, todennäköisesti vähemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keltikangas-Järvinen antaa nyt hieman ristiriitaista viestintää. Hän on todennut mediassa, että narsistisia minä-minä -tyyppejä ei pysty parantamaan ystävyydellä ja suhteista kannattaa liukua pois hitaasti häipyen, valitellen kiirettä ja tapaamisia harventaen.

Nyt ymmärretään asia vain osittain. K-J tarkoittanee, että vaikeissa ihmissuhteissa on aste-eroja. Kun nykyään huudetaan helposti narsistiksi jokaista, joka sanoo jotain poikki puolista, K-J: n mielestä pitäisi jaksaa paremmin ihmisten erilaisia puolia eikä heti katkoa suhteita. Sitten, jos toisen kanssa olo on pelkkää tuskaa ja kärsimystä, suhteesta voi liueta vähitellen, jos onnistuu.  Eli ihminen voi olla joiltain ominaisuuksiltaan mukava, vaikka jotkut puolet ovat vaikeita.  Mielestäni hän ei niinkään puhu parisuhteesta vaan muista ihmissuhteista.  Ei kai kukaan oleta, että yhteiselämä umpinarsistin kanssa voisi onnistua ?

Ei kai kukaan oleta, että ystävyys/työkaveruus/naapuruus/sukulaisuus umpinarsistin kanssa voisi onnistua? Kerro vielä miksi minun pitäisi sietää joltakulta elämässäni vähemmän arvokkaalta sellaista käytöstä jonka tulkitsen narsismiksi enkä saa edes lopettaa tuota tuttavuutta?

Sama se vaikka koko tuttavuus olisi syntynyt sen vuoksi että asuttiin ala-asteella samassa lähiössä ja käytiin samaa koululuokkaa. Mitään muuta yhteistä ei ole.

Niin tämäkö on nyt sellainen arvokas ystävyys jossa toisen osapuolen narsistista käytöstä pitäisi sen toisen kestää aina maailman tappiin saakka? Mitäs ystävystyit. Niinkö?

Tarkoitin juuri sitä, että suhteen narsistin kanssa saa lopettaa miettimättä tämän tunteita.  Kaikki hiukan hankalat ihmiset eivät kuitenkaan ole narsisteja.  Ihminen, joka haastaa ajatuksiasi, elää toisin tai on joissain asioissa eri mieltä, ei automaattisesti ole narsisti tai muistakaan häiriöistä kärsivä.  Onpahan vain erilainen ihminen, joka saattaa olla mielenkiintoinen tai sitten ei.  Aika näyttää.

 

Mitä tulee lapsuudenkaverisi kanssa seurusteluun, se on ihan oma asiasi.  Lapsuudenkaveri voi olla hyvä tai huono tuttavuus tai jotain siltä väliltä. Sinä päätät.

Kuinka mahtavaa että meillä on täällä palstalla tällainen oraakkeli joka tietää oitis kenellä ihmissuhde on lopettamisen arvoinen, kenellä ei. Missä menee sen hiukan hankalan ja hankalan ihmisen raja. Mihin sinun loistavat taitosi menevätkään, ihmiset eivät tyhmyyttään ymmärrä tulla kysymään neuvojasi? Kyllä kansakuntamme menettää tässä paljon että täällä piileskelet, nimettömänä netin suojissa. Ja sinulla on tällainen taito johtaa kansaa, määrätä muiden puolesta heidän ihmissuhteistaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta yhteisöllisyydestä olisi hyvä keskustella enemmänkin, mutta Keltikangas-Järvisen ikä ja tapaa ei tuo tälle diskurssille uskottavuutta. Hän edustaa ikäluokkaa, joka on yhteisöllisyyden romuttanut. Hänen ikäluokkansa eivät hoitaneet vanhempiaan, mutta odottavat sitä nyt lapsiltaan. He eivät hoitaneet lapsiaan, vaan lapset saivat kasvaa kuin pellossa ja välillä heitä hieman ruokittiin ja komennettiin. Lapsenlapset eivät kiinnostaneet, he olivat nuoria eläkeläisiä nauttimassa matkoista ja mökeistä. Vaikeista asioista ei todellakaan keskusteltu, ihmissuhteet olivat muihin kohdistuvia hiljaisia oletuksia ja vaatimuksia. Kipeät asiat vaiettiin. Yhteiskunnallisella tasolla tämä kaikki on tarkoittanut vieläkin vaikeampia asioita, kuten kyseisen ikäluokan armotonta omanedun tavoittelua nuorempien kustannuksella, jonka ansioista koko yhteiskuntamme on juuri nyt täysin kriisissä.

 

Joten joo, toivoisin kyllä yhteisöllisyyden renesanssia. Mutta tämän ikäluokan edustajien ei ehkä kuuluisi ryhtyä sitä määrittelemään. Jos Liisakin kuvittelee korjaavansa yhteisöllisyyden heristelemällä nuoremmille sormeaan, tulee välittömästi näkyviin, miksi yhteisöllisyys on kuollut alunperin.

Mikä on tämä älytön syyllistäminen vanhempaa sukupolvea kohtaan? Ihan niinkuin he eivät olisi ihmisiä? Sodan jälkeen asiat on olleet hankalampia ja asioista ei puhuttu mutta minkä sille teet? Tuskin tänä päivänäkään jos sota syttyisi ja sotilaat palaisivat takaisin rintamalta puhuisivat yhtään mitään. Ei me voida edes käsittää sitä tuskaa ja pelkoa mikä silloin ollut. 

Tälläkö voi hyvittää kaiken, mitä suuri ikäluokka on nuoremmilleen aiheuttanut? Todellako? 

 

Mutta mikäli näin nyt on, olisi hyvä aloittaa keskustelu juuri tästä eli suurten ikäluokkien traumoista ja niiden vaikutuksista. Eikä nuorempien ikäluokkien moittimisella.

Todella hyvä pointti.

Jossain määrin mielestäni tässä on kyse myös siitä, että Liisa K-J on tottunut nostelemaan esiin tällaisia "yleisiin käsityksiin" liittyviä epäkohtia ja saamaan sillä tavalla huomiota. Hän marmattaa milloin mistäkin. 

Nyt hän ei huomaa, että on itse osallinen juuri tähän ilmiöön, että ihmiset eivät enää anna itseään kohdella miten tahansa. Eikä sen pitäisi olla mikään huono asia.

Vierailija kirjoitti:

Minusta voitaisiin ensin pohtia sitä, miten tulevaisuudessa varmistetaan, että yhteisöllisyyden nimissä ei hyväksikäytetä naisia. Suvun "yhteisöllisyys" on tarkoittanut naiselle sitä, että olet ilmainen piika ja hoivakone kaikille tarvitseville. Juuri nyt hoivapommin tikittäessä naisten kuuluu olla erittäin huolellisia, että eivät joudu ilmaiseksi orjaksi vain siksi, että valtion kassa on tyhjä ja tyhjällä arvopuheella kuten yhteisöllisyydellä ja inhimillisyydellä painostetaan naiset tekemään palkkatyön päälle toinen työpäivä. 

 

Liian monet ihmissuhteet tarkoittavat naiselle vain hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. Varauksellisuus ei ole tullut tyhjästä.

Tätä!

Kaverini oli anteeksiantamaton, itsekäs ja vaikka mitä...otti taas kerran herneen nenäänsä. Pyysin anteeksi mutta ei auttanut ja täytyy sanoa, olen kiitollinen siitä ettei olla tekemisissä. Tätä ennen hän kerran suuttui ja yritti peräti lyödä ja aivan tyhmä asia, kun en ollut hän kanssa samaa mieltä jostain typerästä tvohjelmasta. Meni noin 15vee aikaa kun soitti seuraavan kerran, ei mitään anteeksipyyntöä, no en kyllä odottanutkaan. Hyvin varauksellisesti suhtauduin. Hän soitteli itse en. Haukkui jatkuvasti muita. Onneksi tuli päätös sitten tälle. Luulen että tuskin soittelee tai muutakaan enää koskaan, onneksi. Pirullinen luonne, hänen kanssa aina ollut vaikeaa tulla toimeen, onneksi ei kenenkään muun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta yhteisöllisyydestä olisi hyvä keskustella enemmänkin, mutta Keltikangas-Järvisen ikä ja tapaa ei tuo tälle diskurssille uskottavuutta. Hän edustaa ikäluokkaa, joka on yhteisöllisyyden romuttanut. Hänen ikäluokkansa eivät hoitaneet vanhempiaan, mutta odottavat sitä nyt lapsiltaan. He eivät hoitaneet lapsiaan, vaan lapset saivat kasvaa kuin pellossa ja välillä heitä hieman ruokittiin ja komennettiin. Lapsenlapset eivät kiinnostaneet, he olivat nuoria eläkeläisiä nauttimassa matkoista ja mökeistä. Vaikeista asioista ei todellakaan keskusteltu, ihmissuhteet olivat muihin kohdistuvia hiljaisia oletuksia ja vaatimuksia. Kipeät asiat vaiettiin. Yhteiskunnallisella tasolla tämä kaikki on tarkoittanut vieläkin vaikeampia asioita, kuten kyseisen ikäluokan armotonta omanedun tavoittelua nuorempien kustannuksella, jonka ansioista koko yhteiskuntamme on juuri nyt täysin kriisissä.

 

Joten joo, toivoisin kyllä yhteisöllisyyden renesanssia. Mutta tämän ikäluokan edustajien ei ehkä kuuluisi ryhtyä sitä määrittelemään. Jos Liisakin kuvittelee korjaavansa yhteisöllisyyden heristelemällä nuoremmille sormeaan, tulee välittömästi näkyviin, miksi yhteisöllisyys on kuollut alunperin.

Mikä on tämä älytön syyllistäminen vanhempaa sukupolvea kohtaan? Ihan niinkuin he eivät olisi ihmisiä? Sodan jälkeen asiat on olleet hankalampia ja asioista ei puhuttu mutta minkä sille teet? Tuskin tänä päivänäkään jos sota syttyisi ja sotilaat palaisivat takaisin rintamalta puhuisivat yhtään mitään. Ei me voida edes käsittää sitä tuskaa ja pelkoa mikä silloin ollut. 

Tälläkö voi hyvittää kaiken, mitä suuri ikäluokka on nuoremmilleen aiheuttanut? Todellako? 

 

Mutta mikäli näin nyt on, olisi hyvä aloittaa keskustelu juuri tästä eli suurten ikäluokkien traumoista ja niiden vaikutuksista. Eikä nuorempien ikäluokkien moittimisella.

Niin tai annettaisiin vaan olla? Ketä tuo katkeruus hyödyttää? 

Eivät he ole meille mitään velkaa, minunkin vanhempani on tehnyt paljon virheitä lapsuudessani mutta minkäs teet, eteenpäin tässä on vaan mentävä. 

 

Mutta nythän meitä nuorempia syyllistetään juuri siitä, että olemme antaneet olla. Emme ole vaatineet mitään, emme yritä keskustella meitä satuttaneista asioista koska vanhempi sukupolvi kokee sen hyökkäyksenä. Olemme etääntyneet ja nyt meitä syyllistetään siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta yhteisöllisyydestä olisi hyvä keskustella enemmänkin, mutta Keltikangas-Järvisen ikä ja tapaa ei tuo tälle diskurssille uskottavuutta. Hän edustaa ikäluokkaa, joka on yhteisöllisyyden romuttanut. Hänen ikäluokkansa eivät hoitaneet vanhempiaan, mutta odottavat sitä nyt lapsiltaan. He eivät hoitaneet lapsiaan, vaan lapset saivat kasvaa kuin pellossa ja välillä heitä hieman ruokittiin ja komennettiin. Lapsenlapset eivät kiinnostaneet, he olivat nuoria eläkeläisiä nauttimassa matkoista ja mökeistä. Vaikeista asioista ei todellakaan keskusteltu, ihmissuhteet olivat muihin kohdistuvia hiljaisia oletuksia ja vaatimuksia. Kipeät asiat vaiettiin. Yhteiskunnallisella tasolla tämä kaikki on tarkoittanut vieläkin vaikeampia asioita, kuten kyseisen ikäluokan armotonta omanedun tavoittelua nuorempien kustannuksella, jonka ansioista koko yhteiskuntamme on juuri nyt täysin kriisissä.

 

Joten joo, toivoisin kyllä yhteisöllisyyden renesanssia. Mutta tämän ikäluokan edustajien ei ehkä kuuluisi ryhtyä sitä määrittelemään. Jos Liisakin kuvittelee korjaavansa yhteisöllisyyden heristelemällä nuoremmille sormeaan, tulee välittömästi näkyviin, miksi yhteisöllisyys on kuollut alunperin.

Mikä on tämä älytön syyllistäminen vanhempaa sukupolvea kohtaan? Ihan niinkuin he eivät olisi ihmisiä? Sodan jälkeen asiat on olleet hankalampia ja asioista ei puhuttu mutta minkä sille teet? Tuskin tänä päivänäkään jos sota syttyisi ja sotilaat palaisivat takaisin rintamalta puhuisivat yhtään mitään. Ei me voida edes käsittää sitä tuskaa ja pelkoa mikä silloin ollut. 

Tälläkö voi hyvittää kaiken, mitä suuri ikäluokka on nuoremmilleen aiheuttanut? Todellako? 

 

Mutta mikäli näin nyt on, olisi hyvä aloittaa keskustelu juuri tästä eli suurten ikäluokkien traumoista ja niiden vaikutuksista. Eikä nuorempien ikäluokkien moittimisella.

Niin tai annettaisiin vaan olla? Ketä tuo katkeruus hyödyttää? 

Eivät he ole meille mitään velkaa, minunkin vanhempani on tehnyt paljon virheitä lapsuudessani mutta minkäs teet, eteenpäin tässä on vaan mentävä. 

 

Mutta nythän meitä nuorempia syyllistetään juuri siitä, että olemme antaneet olla. Emme ole vaatineet mitään, emme yritä keskustella meitä satuttaneista asioista koska vanhempi sukupolvi kokee sen hyökkäyksenä. Olemme etääntyneet ja nyt meitä syyllistetään siitä.

Tottakai moni kokee sen hyökkäyksenä, erittäin harva ihminen osaa ottaa myönteisesti kritiikkiä vastaan. 
Ei me voida vaikuttaa siihen miten kukakin reagoi asioihin. 


Minä en ole törmännyt siihen että nykynuoret olisivat antaneet asioiden olla vaan juuri toisinpäin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta yhteisöllisyydestä olisi hyvä keskustella enemmänkin, mutta Keltikangas-Järvisen ikä ja tapaa ei tuo tälle diskurssille uskottavuutta. Hän edustaa ikäluokkaa, joka on yhteisöllisyyden romuttanut. Hänen ikäluokkansa eivät hoitaneet vanhempiaan, mutta odottavat sitä nyt lapsiltaan. He eivät hoitaneet lapsiaan, vaan lapset saivat kasvaa kuin pellossa ja välillä heitä hieman ruokittiin ja komennettiin. Lapsenlapset eivät kiinnostaneet, he olivat nuoria eläkeläisiä nauttimassa matkoista ja mökeistä. Vaikeista asioista ei todellakaan keskusteltu, ihmissuhteet olivat muihin kohdistuvia hiljaisia oletuksia ja vaatimuksia. Kipeät asiat vaiettiin. Yhteiskunnallisella tasolla tämä kaikki on tarkoittanut vieläkin vaikeampia asioita, kuten kyseisen ikäluokan armotonta omanedun tavoittelua nuorempien kustannuksella, jonka ansioista koko yhteiskuntamme on juuri nyt täysin kriisissä.

 

Joten joo, toivoisin kyllä yhteisöllisyyden renesanssia. Mutta tämän ikäluokan edustajien ei ehkä kuuluisi ryhtyä sitä määrittelemään. Jos Liisakin kuvittelee korjaavansa yhteisöllisyyden heristelemällä nuoremmille sormeaan, tulee välittömästi näkyviin, miksi yhteisöllisyys on kuollut alunperin.

Mikä on tämä älytön syyllistäminen vanhempaa sukupolvea kohtaan? Ihan niinkuin he eivät olisi ihmisiä? Sodan jälkeen asiat on olleet hankalampia ja asioista ei puhuttu mutta minkä sille teet? Tuskin tänä päivänäkään jos sota syttyisi ja sotilaat palaisivat takaisin rintamalta puhuisivat yhtään mitään. Ei me voida edes käsittää sitä tuskaa ja pelkoa mikä silloin ollut. 

Tälläkö voi hyvittää kaiken, mitä suuri ikäluokka on nuoremmilleen aiheuttanut? Todellako? 

 

Mutta mikäli näin nyt on, olisi hyvä aloittaa keskustelu juuri tästä eli suurten ikäluokkien traumoista ja niiden vaikutuksista. Eikä nuorempien ikäluokkien moittimisella.

Ei suuret ikäluokat olleet rintamalla eivätk nöhneet sotaa. He syntyivät sotien jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta yhteisöllisyydestä olisi hyvä keskustella enemmänkin, mutta Keltikangas-Järvisen ikä ja tapaa ei tuo tälle diskurssille uskottavuutta. Hän edustaa ikäluokkaa, joka on yhteisöllisyyden romuttanut. Hänen ikäluokkansa eivät hoitaneet vanhempiaan, mutta odottavat sitä nyt lapsiltaan. He eivät hoitaneet lapsiaan, vaan lapset saivat kasvaa kuin pellossa ja välillä heitä hieman ruokittiin ja komennettiin. Lapsenlapset eivät kiinnostaneet, he olivat nuoria eläkeläisiä nauttimassa matkoista ja mökeistä. Vaikeista asioista ei todellakaan keskusteltu, ihmissuhteet olivat muihin kohdistuvia hiljaisia oletuksia ja vaatimuksia. Kipeät asiat vaiettiin. Yhteiskunnallisella tasolla tämä kaikki on tarkoittanut vieläkin vaikeampia asioita, kuten kyseisen ikäluokan armotonta omanedun tavoittelua nuorempien kustannuksella, jonka ansioista koko yhteiskuntamme on juuri nyt täysin kriisissä.

 

Joten joo, toivoisin kyllä yhteisöllisyyden renesanssia. Mutta tämän ikäluokan edustajien ei ehkä kuuluisi ryhtyä sitä määrittelemään. Jos Liisakin kuvittelee korjaavansa yhteisöllisyyden heristelemällä nuoremmille sormeaan, tulee välittömästi näkyviin, miksi yhteisöllisyys on kuollut alunperin.

Mikä on tämä älytön syyllistäminen vanhempaa sukupolvea kohtaan? Ihan niinkuin he eivät olisi ihmisiä? Sodan jälkeen asiat on olleet hankalampia ja asioista ei puhuttu mutta minkä sille teet? Tuskin tänä päivänäkään jos sota syttyisi ja sotilaat palaisivat takaisin rintamalta puhuisivat yhtään mitään. Ei me voida edes käsittää sitä tuskaa ja pelkoa mikä silloin ollut. 

Tälläkö voi hyvittää kaiken, mitä suuri ikäluokka on nuoremmilleen aiheuttanut? Todellako? 

 

Mutta mikäli näin nyt on, olisi hyvä aloittaa keskustelu juuri tästä eli suurten ikäluokkien traumoista ja niiden vaikutuksista. Eikä nuorempien ikäluokkien moittimisella.

Todella hyvä pointti.

Jossain määrin mielestäni tässä on kyse myös siitä, että Liisa K-J on tottunut nostelemaan esiin tällaisia "yleisiin käsityksiin" liittyviä epäkohtia ja saamaan sillä tavalla huomiota. Hän marmattaa milloin mistäkin. 

Nyt hän ei huomaa, että on itse osallinen juuri tähän ilmiöön, että ihmiset eivät enää anna itseään kohdella miten tahansa. Eikä sen pitäisi olla mikään huono asia.

Kannattaa lukea tai kuunnella siitä Uusi Juttu -sivustolta, valitettavasti maksumuurin takana, Keltikangas-Järvisestä kertova juttu. Siinä käy ilmi, ettei hän oikein tunne edes kansainvälistä tutkimusta alalta ja osa hänen selittämistään asioista on jo isosti tutkittu aiemmin Yhdysvalloissa. Ja sama amerikkalainen tutkija, joka on kirjoittanut tuollaisen itsekkyys/narsismi -kirjan, on kirjoittanut myös kirjan, joka kuulosti ihan samalta, mitä Keltikangas suunnitteli seuraavaksi kirjoittavansa. Eli seuraa jotenkin vain Suomea ja sitäkin ehkä vaan sen oman linssin läpi.

Eli että tuntuu, että mutulla mennään, vaikka joskus aikanaan olisikin tehnyt pätevää tutkimusta. En minä ainakaan ymmärrä, miten tällainen tunteiden tulkki voi mennä läpi objektiivisena tieteenä missään. 

Tämä lissu on suurten ikäluokkien edustaja, ja kovin kovin hanakka syyllistämään lastensa sukupolvea.

Olen saman ikäinen kuin hänen lapsensa, ja kun omat lapseni syntyivät, tämä sama lissu oli viikottain julkisuudessa syyllistämässä äitejä työssäkäynnistä. Koko ajan toisteli, miten pientä lasta pitää äidin hoitaa kotona eikä äiti saa palata töihin ja laittaa lasta pahaan päiväkotiin.

Kiinnostaisi tietää, miten hän on itse päätynyt professoriksi, jos ei työelämässä olemalla. Helppo on vaatia muita uhraamaan työnsä, jos itse on jo saanut tehdä rauhassa uraa.

Nyt lissu on siinä iässä, että varmaan haluaisi lastensa passaavan itseään. Ja kas, mihin unohtui pienten lasten kotihoitoteema? No ei ole itselle ajankohtainen, nyt syyllistetään lasten sukupolvea siitä, että he asettavat rajoja iäkkäiden vanhempiensa määräilylle.

Niin ja siellä samassa Uuden jutun haastattelussa Keltikangas-Järvinen selittää sitäkin, että ei saisi asioista puhua, vaan pitäisi mennä kuten sodan jälkeen, että keskitytään tekemiseen. 

Ihmeen suppea näkökulma. Tottakai eri sukupolvilla voi olla erilaisia rooleja ja tehtäviä sukupolvien ketjussa yhteiskunnallisten olojen ja mahdollisuuksien mukaan! Ei kai se kenenkään etu ole, että yritetään kiukulla tehdä kaikki ihan samalla tavalla kuin isoäiti, kun isoäidillä ei silloin vaihtoehtoja juuri ollut. 

Itsekin olen sukuhaarasta, joka on saanut alkunsa eräänlaisesta pakkoavioliitosta, kun isoäiti tuli raskaaksi. Ei ollut halunnut naimisiin isoisän kanssa, mutta silloin oli sitten pakko. Ja siitä se elämä eteni isoisän suvun määrittelemänä kun ei mihinkään enää päässyt ja se oli pakko hyväksyä. Ja tätä pitäisi nyt pitää jotenkin hyvänä yhteisöllisyytenä, johon pitäisi palata? Sumeata menoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvostan Keltinkangas-Järvistä todella, mutta minusta hän on tässä hakoteillä. Kun ajattelen esimerkiksi vanhempieni sukupolvea eli n 1940-luvulla syntyneitä niin se oli suvun ja lähipiirin paine pitää kulissit kunnossa eikä asioita todellakaan selvitetty vaan niistä vaiettiin.

Mielestäni tästä kumpuaa monien vanhempien ihmisten myrkyllinen passiivis-aggressiivisuus. Oli "pakko" olla tekemisissä, vaikka olisi ollut minkälainen kusipää lähipiirissä.

Äitini oli isäni siskojen hampaissa aina, eikä osannut puolustautua eikä toisaalta uskaltanut avoimesti laittaa välejäkään poikki. Siellä sitä istuttiin sunnuntaikahveilla kuuntelemassa *ittuilua milloin mistäkin aiheesta. Vasta kotona itkettiin.

Samoin alkoholistien ongelmista vaiettiin ja alkoholistin vaimot raatoivat itsensä hengiltä yrittäessään pitää perheen leivässä. Avioero ja lähteminen ei tullut kyseeseen.

Kyllä myrkylliset ja haitalliset ihmiset saa sulkea pois elämästään. Ainainen sietäminen vain ruokkii joidenkim myrkyllisyyttä.

Samaa mieltä. Sitäpaitsi, myös ennen oli tapana tavalla tai toisella katkoa hankalia ihmissuhteita, mutta se ei ollut samalla tavalla avointa ja sosiaalisesti hyväksyttyä kuin nykyään. Silloin se tehtiin esimerkiksi välttelemällä hankalia ihmisiä ja tilanteita tai vaikkapa menemällä nuorena nopeasti naimisiin, että pääsi pois perhepiiristä. Ei entisaikaan "käsitelty" suhteita yhtään enempää, todennäköisesti vähemmän.

Tätä "maton alle lakaisu" kulttuuria on joissakin perheissä. Areenassa menee "Eivät kaikki miehet" jossa kaltoinkohdeltu vaimo turvautuu miehen isän apuun. Miehen isä haluaa haudata koko tapahtuman maton alle ettei pojalle vain tapahdu mitään pahaa vaikka poika itse aiheuttaa pahaa. 

Tää on niin tuttua tosielämässä..suku hyysää tälläistä tyyppiä. Kenelläkään ei ole rahkeita sanoa. Äitikin vain puolustaa poikaansa sanomalla " tottakai menen vankilaan poikaani tapaamaan".  Kävi mielessä, ehkä hän tiesi poikansa taipumuksista? Rakas poika yrittää tappaa vaimonsa, niin äiti tietenkin menisi poikaansa vankilaan tapaamaan. Isä vaikenee tyystin. Äiti ei näe mitään vikaa pojassaan vaikka poika on esitellyt hermostumistaitojaan hänellekin. Pääasia että poika käy heidän luonaan ja äiti voi soittaa milloin haluaa vaikka parikolme kertaa viikossa. Perhe, jossa pojalle ei koskaan ole annettu rajoja. Saavat nyt pitää poikansa, onneksi pääsin vähällä. Jos saisin vihiäkään oman poikani tälläisistä teoista, niin antaisin kuulua samantien, koska sellainen väärin. Keneenkään ei pidä käydä käsiksi millään tavalla. 

Eikö ihmissuhteet ole aina sitä, että tutustutaan ja katsotaan mihin rooliin tämä ihminen istuu minun elämässäni? Jotkut tulee ihan lähipiiriin, jotkut jää pyörimään ulkokehälle ja toiset putoaa kokonaan matkasta.

Niin jos ajatellaan, että joissakin ihmissuhteissa pitäisi väkisin roikkua kiinni, niin miten valikoituu nämä ihmiset jotka "täytyy" pitää siellä sisäpiirissä, joiden kanssa ristiriidat pitää ratkoa vaikka verenmaku suussa ja joita ei saa siirtää ulkokehälle vaikka niiden seurassa olisi miten paha olla? Miksi on ihan okei, että kaikista ei tule alunperinkään kaveria, mutta sitten kun tehdään virhevalinta tai ihan vaan kasvetaan eri suuntaan olisi joku velvollisuus roikottaa kyydissä hautaan asti?

Vierailija kirjoitti:

Eikö ihmissuhteet ole aina sitä, että tutustutaan ja katsotaan mihin rooliin tämä ihminen istuu minun elämässäni? Jotkut tulee ihan lähipiiriin, jotkut jää pyörimään ulkokehälle ja toiset putoaa kokonaan matkasta.

 

Niin jos ajatellaan, että joissakin ihmissuhteissa pitäisi väkisin roikkua kiinni, niin miten valikoituu nämä ihmiset jotka "täytyy" pitää siellä sisäpiirissä, joiden kanssa ristiriidat pitää ratkoa vaikka verenmaku suussa ja joita ei saa siirtää ulkokehälle vaikka niiden seurassa olisi miten paha olla? Miksi on ihan okei, että kaikista ei tule alunperinkään kaveria, mutta sitten kun tehdään virhevalinta tai ihan vaan kasvetaan eri suuntaan olisi joku velvollisuus roikottaa kyydissä hautaan asti?

Valikoituvat tietysti sen perusteella, mikä on heidän suhde sinuun itseesi. Sinulle itsellesi on sallittua pitää omat rajat ja luikahtaa pois ihmissuhteista, jotka kuormittavat sinua tai joissa sinulta vaaditaan jotain. Mutta muille ei ole sallittua ottaa etäisyyttä sinuun, koska sellainen ei ole oikein.