Miten pitäisi ratkaista, kun pariskunnasta toinen haluaa koiran, toinen missään nimessä ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä se koira on aina tullut. Toisaalta tiedossa on että kyllä se koiraa haluamatonkin siihen koiraan sitten tykästyy ja sitä hoitaa, vaikka ei alunperin sitä olisi halunnutkaan. 

 

Niin, pakkohan se on jos se koiran halunnut alkaa luistella niistä lupauksistaan hoitaa koiraan liittyvät asiat yksin.

Mutta onko tuo oikein, on se kysymys. 

 

Ei ole pakko. Koiran hoidosta voi tehdä kirjallisen sopimuksen ja jos se koiraihminen sitten esim sairastuu niin ettei voi lenkittää koiraansa niin sitten voi ilmoittaa eläinsuojeluyhdistykseen. 

Koiraa haluamattoman ei ole ikinä pakko hoitaa koiraa, jos ei halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koiran kannalta ei missään nimessä pidä ottaa jos toinen tosissaan vastustaa.

Miksi näin?

Koiralla on oikeus olla pidetty ja rakastettu lemmikki.

 

Ei tiedä, välittääkö viedä uloskaan vaikka on sovittu.

Vertailun vuoksi: jos kyse olisi siitä, että toinen osapuoli haluaa kokeilla jotain uutta se ksissä, ja toinen ei missään nimessä halua, niin kummin silloin tehdään?

Tuollaisessa tilanteessa toiminta riippuu varmasti siitä, miten tärkeä se koiraharrastus kenellekin on. Jos mulle puoliso ilmoittaisi, että meille ei enää koiraa tule, niin sanoisin että ok, mutta sitten en tule enää minäkään. En alkaisi luopua harrastuksesta ja elämäntavasta kenenkään takia, koirat tuo niin paljon sisältöä, iloa ja onnea elämään ja eläinrakkaitakin ihmisiä löytyy kumppaniksi.

Ehdotan että asia laitetaan lepäämään vaikka vuodeksi. Sillä välin koiraa haluava osapuoli voi tavata koiria muuten, varmasti joku kaipaa ulkoilutusapua tai eläinsuojeluyhdistys vapaaehtoista. Jos mahdollista niin joku koira voisi tulla lyhytaikaisesti hoitoon. Sopikaa kuitenkin etukäteen että voiko näin tehdä ja onko se vain kerran vai kerran kuussa. Ja se koiraa haluava osapuoli ei sitten kerran viikossa kysele että eikö sittenkin tai joko me nyt haluttaisi se koira. 

Vierailija kirjoitti:

Vertailun vuoksi: jos kyse olisi siitä, että toinen osapuoli haluaa kokeilla jotain uutta se ksissä, ja toinen ei missään nimessä halua, niin kummin silloin tehdään?

Johan tuota joku tässä ketjussa kysyi: jos toinen haluaa avoimeen suhteeseen ja toinen ei. Vastaus oli tietenkin: sussiunakkoon, tietysti koirulirakastajan pitää saada koiransa mutta jos mies avointa suhdetta ehdottaa, menköön menojaan.

Vierailija kirjoitti:

Nainen tietysti päättää. 
M60, naimisissa vsta 1997

 

 

 

   No, nainen sen useimmin kuitenkin hoitaa ja siivoaa jäljet

Itse mietin, ottaisinko kanoja. Miehen mielestä ne rajoittavat matkustelua, mutta meillä asuisi sopiva hoitaja naapurissa. Ei siis olisi siinä ongelmaa. Mies joutuisi kyllä auttamaan kanalan siivouksissa, toisaalta söisi kyllä tuoreita munia mielellään.

Kesällä ehkä ratkeaa tämäkin 😊 

Meillä loppuu se koiran vinkuminen aina siihen, kun totean että sinä kun koiran haluat, hoidat sitten yksin ulkoilutukset ja muut menot, minä en osallistu.  Ja samalla sanon, että vuorotyöläisenä puolisolla tulee olemaan kivaa sitten lenkittää räntäsateessa keskellä yötä koiraansa.

Kaupunkiympäristö ei ole koiralle sopiva.  Muuttakaa maalle.  Koirat ovat  epämiellyttäviä otuksia, mutta jos sellaisen haluaa ottaa, pitää sen hyvinvoinnista huolehtia.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse lähtisin ajatuksesta, että jos kerran toinen on niin koiraihminen, niin miksei hankkinut koiraa yksinollessaan, vaan vasta sitten kun asuu jonkun kanssa?

 

Taas kerran, tässä välissähän on voinut olla vaikka 20 vuotta. Toisekseen, en minäkään koiraa voinut ottaa opiskelija-kt-solukämpässä asuessa, kun oma aika meni opintoihin, treeneihin ja "opiskelijaelämään". Lenkkimaastoja ei ollut lähimaillakaan. Miehellä sama tilanne.

Yhteen muuton jälkeen oli metsän reunassa isompi asunto johon sai ottaa koiran, lenkkipolut vieressä, parempi rahatilanne, kaksi huolehtijaa ym.

Kaksi huolehtijaa tilanteessa, jossa toinen ei koiraa edes halua?

No eihän sitä voi ottaa, jos molemmat ei halua. Mitä vielä mietit?

Vierailija kirjoitti:

Meillä loppuu se koiran vinkuminen aina siihen, kun totean että sinä kun koiran haluat, hoidat sitten yksin ulkoilutukset ja muut menot, minä en osallistu.  Ja samalla sanon, että vuorotyöläisenä puolisolla tulee olemaan kivaa sitten lenkittää räntäsateessa keskellä yötä koiraansa.

Tuo juuri. Itse pidän koirista, mutten voisi sitoutua siihen koiranomistajan työmäärään. On helppo kinuta, jos ajattelee toisen sitten hoitavan ne lenkitykset kaatosateessa, keskellä yötä jne.  

Selvitetään, onko kummankin kanta ehdoton. Jos on, sitten todetaan, että halutaan elämältä niin eri asioita, että ei kannata jatkaa yhdessä. Tehdään eropäätös. Jos jompi kumpi haluaa pyörtää kantansa, se voidaan vielä hyväksyä.

Tämä vastaus koskee kaikkia muitakin erilaisia toiveita, niin avointa suhdetta, seksimieltymyksiä, lasten hankkimista, jne.

Useimmiten tällaisissa tapauksissa jompi kumpi antaa periksi, koska useimmiten ihmisille se toinen ihminen on kuitenkin tärkeämpi kuin koira. Mutta ei aina - ja sekin on tietysti ihan ok. Jokaisen pitää itse punnita, mikä painaa vaakakupissa eniten.

Minä eroaisin ja ottaisin koiran. Koira on erittäin iso osa elämääni ja niitä on ollut jo monta sekä rivi- että kerrostalossa. Kerrostalo ei ole ongelma, jos koira tottuu siihen pienestä pitäen ja pääsee tarpeeksi lenkille.

Minusta elämä on liian lyhyt elämään aina toisen mielihaluja myötäillen. Jos haluan koiran niin minähän hankin koiran. Jokainen löytää puolison, jonka kanssa mieltymykset osuu yksiin eikä elämästä tarvitse tinkiä. Ja yksinkin on tosi hyvä elää koiran kanssa. Tämä on minun mielipide ja ikääkin jo on, joten tässä iässä on pakkokin olla jo vähän itsekäs. Huomisesta kun ei niin tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Halusi tai ei, niin kerrostalo ei ole koiran paikka. Asiaan voi palata kun neukkukuutio on unohdettu.

Tuo ei itseasiassa ole täysin totta. Ne keskustan kerrostalokoirat saa paljon enemmän ulkoilua/hajuja kadulla kuin ne omakoti-rivitaloasujien pihakoirat. Koira tarvitsee sen lenkin, hajut ja sosiaalisuuden. Omakotiasujilla se helposti jää siihen omaan pihaan eikä ole koiran etu. Mieti uudelleen ennen kuin kerrot täällä totuuksia. Asun itse rivitalossa ja pyrin käymään lenkillä aina pihan sijaan mutta en käy yhtä usein kun kävin asuessani kerrostalossa. Piha on niin kätevä välillä!

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä se menee niin, että jos toinen ei missään nimessä koiraa halua, talouteen ei koiraa voi tulla. Jos koiran saaminen on toiselle todella tärkeää, sitten täytyy miettiä erillään asumista ratkaisuna. Mutta ei ketään voi pakottaa elämään koiran kanssa samassa taloudessa, jos hän ei halua.

Saako se toinen myös sanella sitten mitä talouteen saa tulla? Sitä ja tätä ei talouteen tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse lähtisin ajatuksesta, että jos kerran toinen on niin koiraihminen, niin miksei hankkinut koiraa yksinollessaan, vaan vasta sitten kun asuu jonkun kanssa?

 

Taas kerran, tässä välissähän on voinut olla vaikka 20 vuotta. Toisekseen, en minäkään koiraa voinut ottaa opiskelija-kt-solukämpässä asuessa, kun oma aika meni opintoihin, treeneihin ja "opiskelijaelämään". Lenkkimaastoja ei ollut lähimaillakaan. Miehellä sama tilanne.

Yhteen muuton jälkeen oli metsän reunassa isompi asunto johon sai ottaa koiran, lenkkipolut vieressä, parempi rahatilanne, kaksi huolehtijaa ym.

 

Kaksi huolehtijaa tilanteessa, jossa toinen ei koiraa edes halua?

Meinaatko että parisuhde toimii niin että tehdään vain asioita joita molemmat haluaa? Jos toinen ei halua jotain niin silloin  ei tarvitse osallistua mitenkään? Todella läheiseltä suhteesta kuulostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse lähtisin ajatuksesta, että jos kerran toinen on niin koiraihminen, niin miksei hankkinut koiraa yksinollessaan, vaan vasta sitten kun asuu jonkun kanssa?

 

Taas kerran, tässä välissähän on voinut olla vaikka 20 vuotta. Toisekseen, en minäkään koiraa voinut ottaa opiskelija-kt-solukämpässä asuessa, kun oma aika meni opintoihin, treeneihin ja "opiskelijaelämään". Lenkkimaastoja ei ollut lähimaillakaan. Miehellä sama tilanne.

Yhteen muuton jälkeen oli metsän reunassa isompi asunto johon sai ottaa koiran, lenkkipolut vieressä, parempi rahatilanne, kaksi huolehtijaa ym.

 

Kaksi huolehtijaa tilanteessa, jossa toinen ei koiraa edes halua?

Meillä ei sellaista tilannetta ollut. Vastasin kommenttiin, että miksi koiraa ei ole ottanut jo yksin ollessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä loppuu se koiran vinkuminen aina siihen, kun totean että sinä kun koiran haluat, hoidat sitten yksin ulkoilutukset ja muut menot, minä en osallistu.  Ja samalla sanon, että vuorotyöläisenä puolisolla tulee olemaan kivaa sitten lenkittää räntäsateessa keskellä yötä koiraansa.

 

Tuo juuri. Itse pidän koirista, mutten voisi sitoutua siihen koiranomistajan työmäärään. On helppo kinuta, jos ajattelee toisen sitten hoitavan ne lenkitykset kaatosateessa, keskellä yötä jne.  

Meillä mä olen yleensä halunnut koiria. Mies ei niinkään. Silti, jos yöllä koira vinkuu pihalle vaikka mahaongelmien vuoksi, mies nousee. Tämä ihan siksi, että hän saa heti sen jälkeen nukahdettua uudelleen, siis ihan heti. Minä taas valvoisin pahimmillaan 1-2 tuntia. 

Meillä tällaiset asiat menee ihan normaaliin toisen huomioimisen piiriin.