Lue keskustelun säännöt.
Onko tää yleinen kokemus boomereiden lapsilla, että kotona ei koskaan rohkaistu tai oltu kiinnostuneita oman lapsen asioista?
16.02.2026 |
Olen aikuisiällä miettinyt tätä jonkin verran, kun työelämään on tullut nuorempia ihmisiä, joista jotenkin paistaa se, että niihin on iskostettu terve itsetunto jo kotona. Itsellä päällisimmät lapsuusmuistot on sitä, että minun ei kannata liikaa yrittää kun en kuitenkaan osaa tai uskalla, ei kannata kuvitella liikoja itsestään jne. Kun pääsin yliopistoon, sekään ei ollut oikein mitään, enkä muista että opiskeluita tai myöhempiä töitä kohtaan olisi osoitettu mitään kiinnostusta. Vain silloin, jos joku saavutus on niin merkittävä, että sitä on kelvannut muille sukulaisille mainostaa niin sitten se on ollut jonkinlaisen puolittaisen kiinnostuksen arvoinen. Ja nyt kun on jo selvää että en tehnyt äidilleni edes lapsenlapsia niin olen selvästi tässäkin asiassa nolo pettymys.
Kommentit (323)
Vierailija kirjoitti:
Se on hassua kun täällä boomeritjoskus kertoo nuoruudestaan viiskymppiset nousee yhtenä rintamana pilkkaamaan ja mitätöimään ja syyttämään valehtelijoiksi. Ei semmosta ollur, minunkii isovanhemmat oli yliopston dosentteja, turhaa ruikutusta joku piikana olo.
Vaikka kai se sosiologiaa sekin ajankuva sitten siinä kuin julmat boomerit.
Luin kommentin kolme kertaa, enkä vieläkään käsitä mitä yrität sanoa saati sitten mihin ihmeeseen yrität edes viitata. Kuka täällä on ketään valehtelijaksi syyttänyt? Valoja päälle nyt!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No muuttaakseen vanhat vanhemmat toisijsi ja käydä sitä anteeksipyyntöä kiristämässä kun kerta terapeuttikin sanoi
Kovin tasapainoinen ihminen ei kyllä noin puhu anteeksipyynnöstä ja terapiassa käymisestä. Taisi osua keskustelu arkaan paikkaan? Oisko peiliin katsomisen paikka?
Noinhan te täällä kerrotte. En millään saa anteeksipyyntöä äidiltä vaikka yritän.
Miksi kieroilette nyt? Vaikka terapeutti kehoitti puhumaan äidin kanssa.
Samat ihmiset iskee samoha tarinoita keskustelusta toiseen. Ei mitään paranemista ja elämässä eteenin menoa ainakaan immene, äitivihat jatkuu ja äidiltä vaaditaan muuttumista tai sitten....
Vierailija kirjoitti:
Samat ihmiset iskee samoha tarinoita keskustelusta toiseen. Ei mitään paranemista ja elämässä eteenin menoa ainakaan immene, äitivihat jatkuu ja äidiltä vaaditaan muuttumista tai sitten....
Mitä sä luulet tietäväsi kenenkään paranemisesta tai etenemisestä elämässä? En ole huomannut, että kukaan olisi puhunut äitivihasta. Äitiviha on korkeintaan sun pienessä päässäs.
Vierailija kirjoitti:
Läpä läpä7 pälä pälä. Jokaisen on elettävä sitä elämää mikä on kohdalle sattunut. Virheitä voi kaivella loputtomiin vanhemmistaan. Ja ikäluokista ja ties mistä.
Millään sosiologian oppikirjalla ja nettikeskusteluilla ei voi lapsuuttaan muuttaa eikä vanhustensa puheita vaikka kuinka heitä kiinnostaisi vain omat adiansa. Niinhän heidän tyttäriäänkin vain omat asiansa.
Boomet bongattu 👌🏻
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitin sivulla viisi kommentin 84. Vanhempani ovat syntyneet 50-luvun alussa, itse -87. Kun joku kyseli ikää.
Tuli sellainenkin mieleen, mitä usein olen miettinyt jälkeen päin. Kun pääsin yliopistoon ja vanhempani tulivat muuttamaan minua sinne, useamman sadan kilometrin päähän, alkoivat vanhempani siitäkin huutaa. Miten paljon menee rahaa kun haimme minulle jotain pientä Prismasta, verhot ym. Äitini huusi, että hänen aikaansa kuluu tähän muuttoon ja kyllä ärsyttää käyttää viikonloppu tällaiseen. Ja maireasti kyseltiin, onko neiti nyt tyytyväinen. Ei puhettakaan, että vanhempani olisivat sanoneet jotain kaunista, pyyhkineet vähän silmäkulmaan ja sanoneet vaikka, että kyllä tulee ikävä sinua kun nyt muutat omillesi, mutta hienoa, että pääset elämään omia unelmiasi, olemme sinusta ylpeitä. Ei. He eivät edes halanneet kun lähtivät, kääntyivät vain kannoillaan. Alle kuukausi siitä kun olin muuttanut, oli entinen huoneeni jo sisustettu ihan uuteen uskoon ja harvat sinne jääneet tavarat myyty kirpparilla minulta kysymättä.
Meiltä vei lapset sänkynsä ym mennessään. Jäi tyhjät huoneet. Heidän tavaroitaan on kyllä jäljellä säilytettävänä. Kun vanhin lähti, kaksi muuta sai omat huoneet. Selvähän on kun lähdetään parkymppisenä harvemmin enää kotiin palataan asumaan. Jossain kolmiossa ei voi oikeen museohuoneita pitää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö lapsen pidäkin aikuistua ja lähteä kotoa pois? Minusta tuntuu että nuoret odottaa sitä innoissaan, ei itkua tyrskien opiskelemaan.
Elämä ei ole elokuvaa missä noita jäähyväiskohtauksia
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei niitä kiinnosta vieläkään, vaikka viikoittain soittelemme. Olen aika varma että boomer-vanhempani eivät osaisi nimetä kolmea peruskoulun opettajaani, kolmea viimeisintä työpaikkaani tai kolmea parasta ystävääni. Tuskin tietävät myöskään lempiruokiani, harrastuksiani tai sairauksiani nimeltä. Omista asioistaan jaksavat jauhaa loputtomiin, oli se sitten lapsuuden kodin talonmiehen myöhempi työura, piha-aidan maali tai suolen toiminta. Myös naapureiden asioista tuntuvat olevan hyvin kiinnostuneita.
Myönnän. En muista lasteni peruskoulun opettajien nimiä. Onhan niistä jo 25 - 37 vuotta.
En tiedä lasteni ystävien nimiä paitsi nuoruusaikaisten. Eivät ehkä joka flunssastaan ilmoittele. En tiedä heidän työkamujensa nimiä tai esimiesten nimiä. Netistä tietysti voisin tarkistaa työpaikkojen sivuilta.
&nbs
Miksi minun vanhan ihmisen pitäisi epäoleellista tietoa muistella?
Ehkä tuo oli vastapallo siihen, että vanhemmat olettavat meidän olevan kiinnostuneita naapurin kummin kaiman liikkeistä ja asioista vaikka emme ole ko. henkilöä koskaan tavanneet.
Eli miksi aikuisten lasten oletetaan olevan kiinnostuneita epäoleellisista asioista silloin, kun haluaisivat että vanhempaa kiinnostaisi sen lapsensa asiat ja elämä ko.hetkellä.
Mulle on mm. päivitelty miten en muista jotain marttaa, koska olenhan hänet tavannut silloin vuonna 1975. Joo, mutta olin silloin viisi vuotias, jotenkin ei just ole pysynyt mielessä.
Olen kiinnostunut vanhempien omista asioista ja mitä heille kuuluu, toivoisin samaa toisinpäin. Ventovieraiden asiat minua ei kiinnosta.
Tosin ymmärrän, että heille on helpompaa puhua kolmansista, ulkopuolista ihmisistä, ettei tarvitse mennä omalle epämukavuus alueelleen. Siellä kun ollaan heti, jos jostain ollaan eri mieltä. Riidellä en halua, keskustella kyllä ja ihan tavallisista jokapäiväisistä asioista, niistäkään ei vain saisi olla omaa mieltä vaan pitäisi olla vanhempien kanssa samaa mieltä.
Miten vanhempana otat tähän kantaa, miksi näin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läpä läpä7 pälä pälä. Jokaisen on elettävä sitä elämää mikä on kohdalle sattunut. Virheitä voi kaivella loputtomiin vanhemmistaan. Ja ikäluokista ja ties mistä.
Millään sosiologian oppikirjalla ja nettikeskusteluilla ei voi lapsuuttaan muuttaa eikä vanhustensa puheita vaikka kuinka heitä kiinnostaisi vain omat adiansa. Niinhän heidän tyttäriäänkin vain omat asiansa.
Niin justiinsa. Menneisyyden traumoja ei pidä käsitellä, turvat tukkoon, viis vertaistuesta ja niin eteenpäin. Kukaan ei ole niin tyhmä, että luulee voivansa muuttavan menneisyyttä, mutta minulle ainakin oli silmiä avaavaa ja huojentavaakin lukea, että en ole yksin näiden asioiden kanssa. Sekin auttaa eteenpäin, kun joku osaa sanoittaa asian. Mitä varten luulet, että jotkut ihmiset käyväy terapiassa tai psykologilla? Muuttaakseen menneisyyttä? Jessus.
Eikö se viiskymppisenä ole jo aika pitkäksi venynyt asia. Silloinhan pitäisi omille lapsilke olla se tuki ja turva eikä vollottaa 30 vuotta vanhaa asiaa. Mutta tyhmähän minä.
Vierailija kirjoitti:
Olen työssäni nähnyt lapsia ja nuoria paljon ja huomannut, että erityisesti pk-seudun lapsilla ja nuorissa totisesti on itsetunto kohdillaan. Joillain vähän liikaakin, epärealistisen korkea käsitys itsestään ja osaamisestaan. Näillä viittaan lähinnä Westendin kodeista tuleviin, jotka ovat vanhempiensa silmäteriä kuten kuuluukin, mutta joille on opetettu, että heille kaikki on mahdollista ja jos tulee epäonnistumisia, ne on muiden syytä.
Hyvä, kun tarkensit. Westendin (Espoon kenties varakkaimman kaupunginosan) lapset ja nuoret eivät edusta pk-seudun lapsia ja nuoria kovinkaan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö se viiskymppisenä ole jo aika pitkäksi venynyt asia. Silloinhan pitäisi omille lapsilke olla se tuki ja turva eikä vollottaa 30 vuotta vanhaa asiaa. Mutta tyhmähän minä.
Tämä on sisällöltään niin käsittämätön kommentti, etten tiedä, onko tähän mitään mieltä edes vastata. Mikä tässä nyt on se asia, jota et ymmärrä? Lapsuuden ja nuoruuden hylkäyskokemukset aiheuttavat ongelmia koko loppuelämäksi enemmän tai vähemmän. Tästä löytyy loputtomasti asiaa psykiatriasta lähtien. Turvaton lapsuus ja mollaaminen johtaa huomattavasti kohonneeseen mt-riskiin, sosiaalisiin ongelmiin, alkoholismiin jne eikä sillä ole mitään merkitystä onko mollattu lapsi 30-vuotias vai 50-vuotias.
Osa kykenee käsittelemään asiat niin että kehittyy yksilönä ja osaa toimia omille lapsilleen parempana ja turvallisena vanhempana, mutta tämä ei kuule ole aina tahdonvoimalla tapahtuva asia.
Kieltämättä olet ehkä aivan oikeassa tuon viimeisen lauseesi suhteen.
Niin paljon täälläkin valitetaan vanhempien utelevan, neuvovan, määräilevän ja kuitenkin odotatte sitä utelua. Ja kyselevän velkojen määrää jne
En pdä 50+ lapsiani lapsina enkä heidän elämäänsä puutu. Onneksi on muutakin puhumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Siis olette lapsia 50-vuotiaana. Entä jos vanhempamme ajattelevat teidän olevan aikuisia eivätkä utele ja puutu? Miksi ette itse kerro sitten asioitanne?"
Jos yritän ujuttaa naapureista jaarittelun keskelle jotain omasta elämästäni, vanhempani ei joko reagoi mitenkään, tai vastaa poissaolevana "jooh", ja jatkaa omaa juttuaan. Niinä harvoina kertoina kun saan sinnikkäästi jatkettua omaa asiaani, vanhempi on selkeästi kiusaantunut siitä että joutuu kuuntelemaan jotain lapsensa elämästä. Silti he tietävät vaikka entisen työkaverin lapsen elämästä vaikka mitä, ja innoissaan siitä puhuukin. Siis jostain ihmisestä, jota he itsekään tuskin tuntevat, tai kuka tuskin on koskaan kuullutkaan tästä juoruilevasta vanhemmastani.
Niin tuttua, niin tuttua. Todella outo ilmiö. Mikä ihme saa ihmisen toimimaan näin?
Vierailija kirjoitti:
Niin paljon täälläkin valitetaan vanhempien utelevan, neuvovan, määräilevän ja kuitenkin odotatte sitä utelua. Ja kyselevän velkojen määrää jne
En pdä 50+ lapsiani lapsina enkä heidän elämäänsä puutu. Onneksi on muutakin puhumista.
Minä odotan vanhemmiltani normaaleja käytöstapoja, en sen kummempaa. Joillekin tämä on selvästi aivan vieras käsite.
Onhan sillä boomerillakin ollut lapsuus ja nuoruus. Joku vanhana muistaa lapsuutensa paremmin kuin eilisen. Mutta siitähän vasta valitetaan jos boomeri muistelee nuoruuttaan miten piti olla heinäpellolla tai kaupungissa ehkä kaitsea kesälomat pikkusisariaan. Aina se valittaa ajoista kilpi ja miekka
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin paljon täälläkin valitetaan vanhempien utelevan, neuvovan, määräilevän ja kuitenkin odotatte sitä utelua. Ja kyselevän velkojen määrää jne
En pdä 50+ lapsiani lapsina enkä heidän elämäänsä puutu. Onneksi on muutakin puhumista.
Minä odotan vanhemmiltani normaaleja käytöstapoja, en sen kummempaa. Joillekin tämä on selvästi aivan vieras käsite.
Eipä taida kelvata mitään. Kenelläkään ei ole mukavia ja fiksuja 40-luvulla syntyneitä vanhempia
Vierailija kirjoitti:
Meillä kehuttiin kyllä tuttavaperheiden lapsia, kun olivat niin reippaita ja sosiaalisia. Itse en koskaan päässyt minnekään. Discot ja konsertit olivat paheellisia. Ole siinä sitten reipas ja sosiaalinen itseksesi kirjaston kirjojen kanssa, kun ikätoverit olivat perjantai-iltaisin pitämässä hauskaa.
Pojista varoiteltiin ja heidän kanssaan ei olisi saanut olla tekemisissä. No enpä olisi uskaltanut tai osannut ollakaan, kun itsetunto oli niin huono. Äiti arvosteli ulkonäköäni kotona ja pojat koulussa. Tuli selväksi että olen ruma ja vääränlainen. Sitten kun aloin tulla täysi-ikäiseksi, yhtäkkiä olisikin pitänyt olla seurustelukumppani ja ihmeteltiin miksi olen niin ujo ja arka. 🤦
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Siis olette lapsia 50-vuotiaana. Entä jos vanhempamme ajattelevat teidän olevan aikuisia eivätkä utele ja puutu? Miksi ette itse kerro sitten asioitanne?"
Jos yritän ujuttaa naapureista jaarittelun keskelle jotain omasta elämästäni, vanhempani ei joko reagoi mitenkään, tai vastaa poissaolevana "jooh", ja jatkaa omaa juttuaan. Niinä harvoina kertoina kun saan sinnikkäästi jatkettua omaa asiaani, vanhempi on selkeästi kiusaantunut siitä että joutuu kuuntelemaan jotain lapsensa elämästä. Silti he tietävät vaikka entisen työkaverin lapsen elämästä vaikka mitä, ja innoissaan siitä puhuukin. Siis jostain ihmisestä, jota he itsekään tuskin tuntevat, tai kuka tuskin on koskaan kuullutkaan tästä juoruilevasta vanhemmastani.
Niin tuttua, niin tuttua. Todella outo ilmiö. Mikä ihme saa ihmisen toimimaan näin?
Todennäköisesti se että ei erityisemmin pidä omasta lapsestaan eikä hänen elämänsä kiinnosta. Mutta koska sen sanominen ääneen on valtava tabu, niin kaikki kanssakäyminen aiheuttaa vanhemmalle kiusaantumista ja ärtymystä. Pidetään siis etäiset korrektit välit lapseen eikä koskaan puhuta mitään henkilökohtaista.
Kovin tasapainoinen ihminen ei kyllä noin puhu anteeksipyynnöstä ja terapiassa käymisestä. Taisi osua keskustelu arkaan paikkaan? Oisko peiliin katsomisen paikka?