Hymistelyketju, tavallisia juttuja

Vierailija kirjoitti:

Tosi syksyinen päivä! Vettä satoi, tuuli heitteli keltaisia koivun lehtiä.

Sisällä oltiin, onneksi lukemista riittää.

Nyt on täällä ollut puhetta kuolemasta.

Itse haluan tuhkauksen ja uurnan tänne syntymäkuntani kauniille hautausmaalle.

Olen vannottanut miestäni että jos minä kuolen ensin niin haluan kuolinilmoituksen paikallislehteen. Vaikka eipä siinä vaiheessa itse tiedä toteutuuko tuo.

Nyt unta palloon- hyvää yötä.

Hyvää yötä sade- ja poutaihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pohdiskelin tuota murheiden määrää, toiset kysyy, miten pärjäät, kuinka selvisit? Silloin, kun tilanne on päällä, sitä vaan pärjää. Kun on pakko. Toimii vähän kuin robotti, hoitaa hautajaiset, perukirjoitukset, kaikki tarvittava. Sit ehkä herää kuin horteesta, ihmettelee itsekin, miten kykenin kaikkeen.

Niinhän sitä sanotaan, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Kyllä annetaan, moni murtuu!

Tulee mieleen muotisana resilienssi, olisko suomeksi joku kestokyky. Se on eri ihmisillä erilainen. Riippuu taustasta ja elämänkokemuksista. Jos kestokykyä on, vastoinkäymiset ja niistä selviäminen opettaa ja vahvistaa. Jollei ole, ne lannistaa.

Sanoisin tässä, että tähänkin turtuu. Minä kestin aikoinaan melko hyvin ja sitten lopulta väsyin kaikkeen ja liika oli liikaa. Näin sitä voi kestää sillä hetkellä hyvin, kun on pakko ja myöhemmin huomata kaiken vaikutuksen. Itselläni näin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musiikista jos vielä kertaan kirjoittaa niin se on tavallaan minulle myös olemassa olemista ja ääntä tänne hiljaiseen elämääni. Jotain sellaista tunnetta, että saan kokea iloa ja hyvää mieltä tuon kautta. Lapsesta saakka näin. Minua rauhoittaa oikeastaan sellainen musiikki (metalli yms) mikä taas joillekin on melua ja meteliä. Parasta on juuri tuollainen ja iltaisin jos tuollaista laittaa soimaan niin se toimii parhaiten. Surua aiheuttaa joku lapsuuden biisi yms joka tuo vaan muistoja menneestä ehkä paremmasta elämästä. 

Mä harvoin kuuntelen radiota. On mulla sellanen keittiössä. Mutta nykyisin, kun on älyluurit, voi kokkaillessa kuunnella vaikka podcasteja. Tai itse valita musiikin, mitä kuuntelee. Sinänsä toi keittiön radio on kiva, että se toimii myös paristoilla. Jos tulee sähkökatkos ja joku pahempi yhteiskunnallinen kriisitilanne, niin on osa mun nk kotivaraani. 

Mä kuuntelen musiikkia ihan fiiliksen mukaan. Sabatonhan on mun ihan suosikki. Mutta tälleen jo vähän vanhempana mummelina kuuntelen myös iskelmää. Ja nykyisin varsinkin Portion Boysia, joka tuo mun nuoruusvuosieni iskelmiä tälle vuosituhannelle. Kuuntelen mä muutakin. Il Divon "Adagio" on yksi mun lemppareista. Varsinkin silloin, kun on suruja. Sitten aina tosiaan fiiliksen mukaan. Nathan Evansin "Wellerman". Robinin "Häitä pidelly". Jesse Kaikuranta "Vielä täällä".  Johanna Kurkela "Sun särkyä anna en"

Oli ihana käydä tänä kesänä pitkästä aikaa Tuska-festareilla. 

Jesse Kaikuranta on loistava, monta hienoa biisiä ja erilainen, upea ääni. Kerrassaan hyviä sanoituksiakin on kipaleissaan.

"Kuule mun toive, mä haluan pois. Eikö aikani täynnä jo ois." Tuota kun masentuneena kuunteli ja sitä soitettiin radiossa monen monta kertaa päivässä, halusin todellakin pois, ei onnistunut yritys 1 eikä yritys 2. Olen "Vielä täällä". Sanoituksia voisi vähän miettiä, mitä ne voivat saada ihmiset haluamaan ja tuntemaan.

Tämäkin jo vähän vanhempi viesti, mutta vastaan nyt itsestäni, että minä voin kyllä kuunnella surullisia biisejä ilman, että niistä tulee ikävä olo tai ne tuovat surua. Mieluummin surullinen musiikki pukee sanoiksi ajatuksia ja auttaa minua. 

Eikö resilienssi ole just niitä suojaavia ja jaksamista auttavia tekijöitä? Hyvä lapsuudessa koettu perusturvallisuus, läheisiltä saatu tuki, turvallinen ympäristö, ystävät, esimerkiksi. Ainakaan itse en ole kokenut tuota niin että vastoinkäymiset, esimerkiksi läheisten kuolemat, olisi vahvistaneet tai opettaneet mitään.

Huomenta! 

Aamujumpaksi kuokin yhden penkin perunaa. 

Hyvää uutta viikkoa jokaiselle, omannäköistä! 

Yritin mitata verenpainetta, ensimmäinen onnistui sitten ei varmaan mansetti ollut kohdallaan. Johan tässä touhussa verenpaine kohoaa.

Sain toisen kerran mitattua verenpaineen, kyllä verenpaineet nousee tässä projektissa.

Vierailija kirjoitti:

Eikö resilienssi ole just niitä suojaavia ja jaksamista auttavia tekijöitä? Hyvä lapsuudessa koettu perusturvallisuus, läheisiltä saatu tuki, turvallinen ympäristö, ystävät, esimerkiksi. Ainakaan itse en ole kokenut tuota niin että vastoinkäymiset, esimerkiksi läheisten kuolemat, olisi vahvistaneet tai opettaneet mitään.

Resilienssi = kriisinkestävyys, selviytymiskyky, pärjäävyys, muutosjoustavuus.

Resilienssi voi olla hyvä eli toimiva tai huono eli toimimaton. Tai jotain näiden väliltä.

Siihen vaikuttaa kasvatus, biologiset ominaisuudet, kokemukset, ympäristö.

Se näkyy siinä, miten kohtaa kriisit ja kykenee niistä oppimaan ja selviämään muutoksesta. Jos resilienssi on hyvä, tämä onnistuu, jos huono, voi olla vaikeampaa. 

Kriisin, esim. sairastuminen, työttömyys, avioero kohdatessa kykenee käymään läpi asian itsensä kanssa, tekee surutyön, pohtii omia valintojaan ja löytää uuden alun. Asia ei enää paina.

 Näin, mikäli resilienssi on hyvä. Jos ei ole, voi uhriutua ja katkeroitua, jäädä suremaan ja syyttelemään olosuhteita, mikä ei edistä omia asioita. Eli ei toivu kunnolla.

Esimerkki voisi olla krooninen sairaus. Joku hyväksyy sen tuoman muutoksen ja ymmärtää omien valintojen vaikutuksen, huolehtii hyvin hoidostaan ja löytää taas mielekkyyttä elämään. Joku toinen kiroaa kohtaloaan, ei jaksa huolehtia hoidostaan, masentuu ja vetäytyy kaikesta. Kaikki on yksilöllistä.

Kuolemasta ja resilienssistä vielä, että läheisen poismeno on aina järkyttävä kokemus. 

Olen kokenut usean iäkkään sukulaisen kuoleman. Yksi sukulainen menehtyi nuorena, yksi tuttu yllättäen kolarissa. Kaikkien kuolema on ollut erilainen. Joku oli rauhallinen ja valmis lähtemään. Toinen vaati hädissään loppuun asti hoitoja, joista ei olisi ollut apua. Joku luotti tapaavansa pian edesmenneen puolisonsa. Yllättäen nuori listasi kaikki ne asiat, jotka oli halunnut tehdä ja oli ehtinyt tehdä, hyväksyi, että hänen matka oli sen mittainen. Kolarissa menehtynyt tuskin ehti tajuta kuolevansa.

Mulle tämä kaikki on kertonut, että kannattaa elää elämä mahdollisimman täydesti. Kaikki on vaan lainassa. Hienojen hautapaasien sijaan voisi jättää jälkeensä jonkun pienen hyvän teon. Olemme täällä hetken eikä lähdön ajasta ole tietoa. Pelko synnyttää halun hallita kaikkea. Se ei ole mahdollista. Turvallisuuden tunne voi syntyä siitä, että hyväksyy elämän sattumanvaraisuuden ja arvaamattomuuden. 

Hyviä kirjoituksia täällä. Olemme niin erilaisia. Myös murheet ja vastoinkäymiset saattaa tulla ajan oloon tai samaan aikaan. Joskus sitä vaan sinnittelee päivästä toiseen ja aikojen päästä ihmettelee, että tuostakin selvisi. Ei ollut vaihtoehtoa. Samoin myös ulkopuolisen on vaikea tietää, mikä kaikki on pielessä. Murheen ja surun syvyys vaihtelee. Sairaus tai kuolema läheisillä voi aiheuttaa ihan taloudellisiakin ongelmia, monet hoidettavat arkiasiatkin saattaa tulla ensimmäistä kertaa vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Hyviä kirjoituksia täällä. Olemme niin erilaisia. Myös murheet ja vastoinkäymiset saattaa tulla ajan oloon tai samaan aikaan. Joskus sitä vaan sinnittelee päivästä toiseen ja aikojen päästä ihmettelee, että tuostakin selvisi. Ei ollut vaihtoehtoa. Samoin myös ulkopuolisen on vaikea tietää, mikä kaikki on pielessä. Murheen ja surun syvyys vaihtelee. Sairaus tai kuolema läheisillä voi aiheuttaa ihan taloudellisiakin ongelmia, monet hoidettavat arkiasiatkin saattaa tulla ensimmäistä kertaa vastaan.

Totta puhut. Mä olen kokenut elämässäni monenlaista vastoinkäymistä ja menetystä. On ollut helpompaa selvitä yhdestä, jos vaikeiden aikojen jälkeen on tullut hyvät ajat. Mutta jos useampia vaikeuksia on tullut samaan aikaan tai sillä tavalla peräkkäin, että mitään hyvää aikaa ei ole ehtinyt tulla väliin, niin onkin jo paljon haastavampaa. Vertauskuvallisesti voisi ajatella, että uppoat  kaulaasi myöten suonsilmäkkeeseen. Tilanne on uusi ja vaikea, mutta sulla riittää kuitenkin tahtoa ja voimia kammeta sieltä itsesi ylös.  Jos taas siinä ylös pyrkiessäsi joku tuleekin painamaan pääsikin sinne suonsilmäkkeeseen, niin ne voimat hupenee. Tai kun just olet päässyt suonsilmäkkeestä ylös, joku tuuppaakin sut sinne takaisin. Jos taas pääset sieltä ylös ja voit elää muutaman vuoden hyvää ja mukavaa elämää ja sitten uudestaan tipahdat suonsilmäkkeeseen, ajattelet, että no selvisin mä tästä edelliselläkin kerralla ja uudestaan suosta ylös.

Ehkä sinnittely pitkittyneissä ja toistuvissa  vaikeuksissa kertoo, että tulee lopulta taas pärjäämään. Kaikki ei siihen pysty, vaan lyö hanskat tiskiin, luovuttaa, alkoholisoituu ja syrjäytyy. Surullista ja heille pitäisi löytyä ajoissa apua.

Tuo käsite resilienssi tulee toisinaan vastaan somessa, esimerkiksi instassa. Ihmetyttää miten sitä käytetään, jotkut tuntuvat ajattelevan hyvän resilienssin olevan ihan vaan omaa ansiota, vaikka eihän se niin mene. Resilienssi kun on lähinnä olosuhteiden vaikutusta.

"läheisen poismeno on aina järkyttävä kokemus." Ei todellakaan ole AINA, älä yleistä. Entäpä vakavasti sairaat vanhukset tai k-päiset vanhemmat, joiden poismeno on jopa toivottavaa jos niistä ei muuten pääse eroon! Minulle opetettiin lapsena että jos tappaa hämähäkin, vanhempani kuolevat. Ei tepsinyt! Anteeksi kaikki tappamani hämähäkit, turhaan kuolitte! Ja k-päistä pääsin henkisesti eroon vasta kun kuolema korjasi satoa, pesäeron heihin tein heti kun pystyin.

Vierailija kirjoitti:

"läheisen poismeno on aina järkyttävä kokemus." Ei todellakaan ole AINA, älä yleistä. Entäpä vakavasti sairaat vanhukset tai k-päiset vanhemmat, joiden poismeno on jopa toivottavaa jos niistä ei muuten pääse eroon! Minulle opetettiin lapsena että jos tappaa hämähäkin, vanhempani kuolevat. Ei tepsinyt! Anteeksi kaikki tappamani hämähäkit, turhaan kuolitte! Ja k-päistä pääsin henkisesti eroon vasta kun kuolema korjasi satoa, pesäeron heihin tein heti kun pystyin.

Kuolema voi olla myös helpotus!

Vierailija kirjoitti:

Tuo käsite resilienssi tulee toisinaan vastaan somessa, esimerkiksi instassa. Ihmetyttää miten sitä käytetään, jotkut tuntuvat ajattelevan hyvän resilienssin olevan ihan vaan omaa ansiota, vaikka eihän se niin mene. Resilienssi kun on lähinnä olosuhteiden vaikutusta.

Monen kohdalla resilienssi ei pääse edes kehittymään. Jo lapsuus on ollut turvaton ja pelottava. Ei ole kokemusta siitä, että elämä kantaa ja on sentään edes jotain ihmisiä olemassa, jotka lasta tukee ja auttaa, jos vanhemmat eivät siihen kykene.  Jotkut selviävät aikuiseksi tultuaan siitäkin. Ihan vain kuuluisalla suomalaisella sisulla. Mutta olen huomannut, että nämä sisulla selvinneet eivät ole kovin empaattisia ihmisiä. Juuri he tuntuvat ajattelevan, että hyvä resilienssi on ihan vaan omaa aikaansaannosta.

Mun vanhemmat olivat aikoinaan  periaatteessa ihan hyviä, mutta aikakautensa mukaisesti myös vaativia auktoriteetteja. Se oli siihen aikaan normaalia. Muistan yhden kerran 1960-luvulta, kun olin vahingossa ulkona astunut lasinpalaan. Olin ehkä noin 8v. Mun jalkapohjassa oli iso ja syvä haava. Tulin itkien kotiin ja sain tukkapöllyä. Noh, vietiin mut lääkäriin ja se haava tikattiin, mutta mä opin jo lapsena, että iloisia tunteita saan näyttää, mutta en surullisia tunteita. Toisaalta sitten taas positiivista oli, että kun vaikka opettelin ajamaan fillarilla, niin aina, kun kaaduin, mun vanhemmat tsemppasi mua yrittämään uudestaan. Se ei ollut vanhemmilleni mikään ongelma, että aina en ekalla enkä tokalla tai kolmannellakaan kerralla vielä onnistunut. Eli tällä tavalla sain kyllä sitä suomalaista sisuakin. Uusi yritys, jos edellinen meni pieleen. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo käsite resilienssi tulee toisinaan vastaan somessa, esimerkiksi instassa. Ihmetyttää miten sitä käytetään, jotkut tuntuvat ajattelevan hyvän resilienssin olevan ihan vaan omaa ansiota, vaikka eihän se niin mene. Resilienssi kun on lähinnä olosuhteiden vaikutusta.

Monen kohdalla resilienssi ei pääse edes kehittymään. Jo lapsuus on ollut turvaton ja pelottava. Ei ole kokemusta siitä, että elämä kantaa ja on sentään edes jotain ihmisiä olemassa, jotka lasta tukee ja auttaa, jos vanhemmat eivät siihen kykene.  Jotkut selviävät aikuiseksi tultuaan siitäkin. Ihan vain kuuluisalla suomalaisella sisulla. Mutta olen huomannut, että nämä sisulla selvinneet eivät ole kovin empaattisia ihmisiä. Juuri he tuntuvat ajattelevan, että hyvä resilienssi on ihan vaan omaa aikaansaannosta.

Mun vanhemmat olivat aikoinaan  periaatteessa ihan hyviä, mutta aikakautensa mukaisesti myös vaativia auktoriteetteja. Se oli siihen aikaan normaalia. Muistan yhden kerran 1960-luvulta, kun olin vahingossa ulkona astunut lasinpalaan. Olin ehkä noin 8v. Mun jalkapohjassa oli iso ja syvä haava. Tulin itkien kotiin ja sain tukkapöllyä. Noh, vietiin mut lääkäriin ja se haava tikattiin, mutta mä opin jo lapsena, että iloisia tunteita saan näyttää, mutta en surullisia tunteita. Toisaalta sitten taas positiivista oli, että kun vaikka opettelin ajamaan fillarilla, niin aina, kun kaaduin, mun vanhemmat tsemppasi mua yrittämään uudestaan. Se ei ollut vanhemmilleni mikään ongelma, että aina en ekalla enkä tokalla tai kolmannellakaan kerralla vielä onnistunut. Eli tällä tavalla sain kyllä sitä suomalaista sisuakin. Uusi yritys, jos edellinen meni pieleen. 

Tämä on kyllä ihan totta, resilienssiin vaikuttaa ne olosuhteet lapsuudesta alkaen. Oikeastaan varhaislapsuus on merkittävää aikaa tälle, onko vaikka saanut kokea hyvän perusturvallisuuden ja onko ollut mahdollisuuksia turvallisten kiintymyssuhteiden luomiseen. Onko voinut luottaa aikuisiin ja elämään, onko saanut kannustusta ja tukea silloin kun on niitä tarvitsee. On helpompaa nähdä maailma optimisesti ja luottaa siihen että elämä kantaa, kun on itse kokenut niiden olevan sellaisia.

Mikään ihmisessä ei ole pelkästään omaa ansiota/syytä.

 Lapsuuden kokemukset, perimä, ympäristön vaikutus kaikki vaikuttaa.

 Hyvä huomio tuo, että yksin pärjännyt on usein vaativa muita kohtaan. Hän on joutunut olemaan sitä itselleen ja sillä selvinnyt ja nyt odottaa muiden tekevän samoin, vaikka ihmiset ovat erilaisia. Voi myös olla, että kaikki voimat on menneet selviämiseen tunnekylmässä kodissa, empatiakyky ei ole kehittynyt. 

Järkyttävää on ihan aivotasolla tapahtuneet jutut. Aivojen etuotsalohkossa on impulssikontrolli, joka säätelee toimintaa. Jos se on esim. perinnöllisistä syistä tai sikiöaikaisen alkoholialtistuksen vuoksi normaalia pienempi, ihminen on hallitsematon, väkivaltainen, sairastuu helposti riippuvuuksiin eikä ole kehitysmyönteinen. Hän ei voi itselleen mitään. 

Surulliseksi vetää, kun miettii, miten karut seuraukset lapsuudella voi olla. Kun tähän lisää, että nämä ongelmalliset tai tunnekylmät vanhemmat ovat sitten vanhoina vaatimassa vahingoittamiltaan lapsilta apua ja ymmärtämistä, verenpaine nousee. Siihen auttaa vaan se, että tajuaa heidän olevan myös oman lapsuutensa tuotoksia. Pitkä sosiaalinen perimä.

Ruotsissa asiat ovat ehkä olleet paremmin. Ovat välttyneet sodilta, ovat varakkaampia ja perimäkin eri. Ongelmat on pitkälti tuontitavaraa, kuten ovat itse todenneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö resilienssi ole just niitä suojaavia ja jaksamista auttavia tekijöitä? Hyvä lapsuudessa koettu perusturvallisuus, läheisiltä saatu tuki, turvallinen ympäristö, ystävät, esimerkiksi. Ainakaan itse en ole kokenut tuota niin että vastoinkäymiset, esimerkiksi läheisten kuolemat, olisi vahvistaneet tai opettaneet mitään.

Resilienssi = kriisinkestävyys, selviytymiskyky, pärjäävyys, muutosjoustavuus.

Resilienssi voi olla hyvä eli toimiva tai huono eli toimimaton. Tai jotain näiden väliltä.

Siihen vaikuttaa kasvatus, biologiset ominaisuudet, kokemukset, ympäristö.

Se näkyy siinä, miten kohtaa kriisit ja kykenee niistä oppimaan ja selviämään muutoksesta. Jos resilienssi on hyvä, tämä onnistuu, jos huono, voi olla vaikeampaa. 

Kriisin, esim. sairastuminen, työttömyys, avioero kohdatessa kykenee käymään läpi asian itsensä kanssa, tekee surutyön, pohtii omia valintojaan ja löytää uuden alun. Asia ei enää paina.

 Näin, mikäli resilienssi on hyvä. Jos ei ole, voi uhriutua ja katkeroitua, jäädä suremaan ja syyttelemään olosuhteita, mikä ei edistä omia asioita. Eli ei toivu kunnolla.

Esimerkki voisi olla krooninen sairaus. Joku hyväksyy sen tuoman muutoksen ja ymmärtää omien valintojen vaikutuksen, huolehtii hyvin hoidostaan ja löytää taas mielekkyyttä elämään. Joku toinen kiroaa kohtaloaan, ei jaksa huolehtia hoidostaan, masentuu ja vetäytyy kaikesta. Kaikki on yksilöllistä.

Jotenkin osuu nämäkin jutut omaan elämääni. Silti minäkin mietin, että jokainen on yksilönsä ja kaikilla ei Lampaan sanoin ole ollut elämässään paljonkaan niitä hyviä vuosia ja jaksoja jolloin tuota hyvää "puskuria" on voinut kerryttää vaan jonkinlaisia  vaikeuksia toisensa perään. Silloin jos et saa vastapainoa ja voimat hiipuu niin jäljellä ei jää paljonkaan. 

Joku sanoisi ja sanoo täälläkin, että minäkin olen uhriutunut tms jos sanon, että asiat ovat vaikuttaneet itseeni. Silti ihminen ei ole kone kuitenkaan ja itsekin kestin nuorempana paremmin ja sillä hetkellä elämääni. Myöhemmin on ymmärtänyt kaiken vaikutuksen itseeni. Vaikka en ole katkeroitunut tms niin silti ne kokemukset ovat muuttaneet minua ja vaikuttaneet elämääni. En ole sellainen kuin joskus olin. Tämä näin, vaikka näennäisesti selviäisin eteenpäin. Tähän lisättynä muut elämän asiat. Joku sanoo tässäkin, että selittelyä, mutta elämässä vaikuttaa kaikki toisiinsa ja jos kovilla muutenkin niin se myös vaikuttaa asioihin. Ei ole sellaista rauhaa ja hyvää hetkiä asioiden kanssa. Ei tule ajatusta, että pystyisi elämässään paljon vaikuttamaan siihen millaista se on isommassa määrin tai tekemään juuri niitä päätöksiä mitä pitäisi esim taloudellisten juttujen myötä. 

Lampaan viestiin vielä. Minä olin lapsuudessa se lapsi, joka oppi myös olemaan kiltti ja helppo. Kyllä meillä sai jotain vastaan sanoa jne, mutta silti paljon sitä, että piti pärjätä esim urheilussa hyvin. Muuten sai huudot. Niitä hetkiä kertyi ja minulla aina se ajatus, että pitää pärjätä paremmin. Koulussa en osannut paljon vastustaa. Olin liian varovainen. Uskoin muista liian hyvää. Se kostautui jo lapsena. Myöhemmin en tosin enää edes kuvitellut mitään ja elämä opetti silti osin.

Kiusaamisesta olen kirjoittanut. Jäin omilleni sen asian kanssa. Myöhempi elämä taas sitä mitä olen kirjoittanut. Joku tekee paremmin ja selviää paremmin. En kadehdi tai arvostele. Itsellä ehkä se ajatus aina, että olin yksin ja olen yksin edelleen monien asioiden kanssa mitä vaikeuksia elämässä onkaan. Vanhempani apuna joissakin jutuissa, mutta "henkisesti" olen omillani. Niin varmaan moni ihminen, vaikka jotkut tietysti esim sairastuessaan saavut tukea ja apua muilta ja se auttaa. 

Minulla vaan se ajatus, että pitää itse selvitä ja kestää. Se oli jo nuorena ja sen avulla olen elämästä jotenkin eteenpäin mennyt. Silloin aikanaan en miettinyt paljon mitään ja vuodet kuluivat. Ei voinut miettiä, koska oli pakko jaksaa. Kirjoja en juuri avannut koulun jälkeen. Halusin unohtaa koko koulun, koska siellä käyminen oli ihmisarvon menetys tietyltä osin jos niin voi todeta. Kokeisiin luin sentään. Yleisesti ajatuksia mitä mieleen tuli.. Joku tekee paremmin. 

Vierailija kirjoitti:

Mikään ihmisessä ei ole pelkästään omaa ansiota/syytä.

 Lapsuuden kokemukset, perimä, ympäristön vaikutus kaikki vaikuttaa.

 Hyvä huomio tuo, että yksin pärjännyt on usein vaativa muita kohtaan. Hän on joutunut olemaan sitä itselleen ja sillä selvinnyt ja nyt odottaa muiden tekevän samoin, vaikka ihmiset ovat erilaisia. Voi myös olla, että kaikki voimat on menneet selviämiseen tunnekylmässä kodissa, empatiakyky ei ole kehittynyt. 

Järkyttävää on ihan aivotasolla tapahtuneet jutut. Aivojen etuotsalohkossa on impulssikontrolli, joka säätelee toimintaa. Jos se on esim. perinnöllisistä syistä tai sikiöaikaisen alkoholialtistuksen vuoksi normaalia pienempi, ihminen on hallitsematon, väkivaltainen, sairastuu helposti riippuvuuksiin eikä ole kehitysmyönteinen. Hän ei voi itselleen mitään. 

Surulliseksi vetää, kun miettii, miten karut seuraukset lapsuudella voi olla. Kun tähän lisää, että nämä ongelmalliset tai tunnekylmät vanhemmat ovat sitten vanhoina vaatimassa vahingoittamiltaan lapsilta apua ja ymmärtämistä, verenpaine nousee. Siihen auttaa vaan se, että tajuaa heidän olevan myös oman lapsuutensa tuotoksia. Pitkä sosiaalinen perimä.

Ruotsissa asiat ovat ehkä olleet paremmin. Ovat välttyneet sodilta, ovat varakkaampia ja perimäkin eri. Ongelmat on pitkälti tuontitavaraa, kuten ovat itse todenneet.

Minä en vaadi muita pärjäämään jos olen itse selvinnyt yksin. Tämän nyt totean tähän. Mieluummin arvostan sitä jos luen, vaikka että joku ihminen on saanut tukea ja apua ja pidä sitä tärkeänä. Minulle tuo on tavallaan se oikea malli asioissa, että pitäisi olla tuollaista, koska jos ongelmat kasaantuvat ja ihminen sinnittelee pitkään niin sitten se näkyy elämässä.

Samalla ymmärrän vanhempiani. Isäni on suuressa perheessä kasvanut missä ongelmansa. Itse piti pärjätä jo alaikäisenä. Joutui luopumaan haaveistaan esim urheilun suhteen, kun rahat loppuivat. Yritti sitten minusta jotain tosi hyvää urheilijaa sen myötä liiankin tosissaan. Halusi tehdä hyvää, kun ei itse voinut harrastaa. Tässäkin hyviä  ajatuksia mukana ja kaikki ei ollut huonoa. Samalla isäni on tottunut etenemään voimalla eteenpäin. Paljolti juuri vihalla ja suuttumuksella. Se sitten on näkynyt tavallisessakin elämässä. 

Hänellä mielialat vaihtelee ja hankala ihminen välillä. Lapsena jännitin millä päällä on. Myöhemminkin ajatus, ettei kannata suututtaa. Hänellä toiset sisarukset tosi leppoisia ja pari niin kuin hän. Näin samassa perheessä kasvaa monenlaisia ihmisiä. 

Äitini oli riidoissa oman äitinsä kanssa jatkuvasti. Tämä hankala ihminen ja aina mukamas oikeassa. Näin äitini jäi ilman oman äitinsä tukea ja neuvoja. Tämä mummuni oli ns äiditön lapsi, kun äiti kuoli ja kasvoi hyvän äitipuolen kanssa ja isänsä kanssa. Välillä sotalapsena. Kaikella varmaan vaikutusta. 

Äitini muutti jo alaikäisenä isäni kanssa yhteen, kun halusi äkkiä pois kotoa. Se suurin syy muuttoon. Heillä sitten omat riitansa. Kumpikaan vanhempani ei oikein siedä heikkoutta, tunteellisuutta tai sitä, että joku ei pärjää niin kuin he. Tämä minuunkin liittyen. Näin heille oli luontaista esim "unohtaa" minun kohdalla esim koko kiusaamisasia jo nuoruudessa yms ja vähätellä sen vaikutuksia. 

Sitten, kun itselleni meinasi mieli pettää nuorena niin sain vihat niskaani. Sen jälkeen tiesin olevani omillani asian kanssa ja jatkossakin omillani näiden asioiden myötä. Joku toinen perhe on se missä tavallaan vaadita ketään kestämään liikaa ja meillä taas pitää kestää. Se ajatus usein on miten helppoa se olisi kysyä toiselta miten voit ja kohdata inhimillisesti. Siihen en tarvita paljon. Meillä vaikeudet yms ovat kuin haluttu piilottaa ja unohtaa. Hävittää pois. Lukekoon joku joka jaksaa. Liikaakin tästä tiedän sen.