Lue keskustelun säännöt.
Hymistelyketju, tavallisia juttuja
04.02.2026 |
Räväkät älkööt vaivautuko. Täällä ei saa ilkeillä. Liian pitkästyttäviä kommentteja ei olekaan täyttämään tätä ketjua.
Kaikki mukaan, ketkä ikäviin ketjuihin olette kyllästyneet
Kommentit (11428)
Vielä lisäys jos vielä kehtaan. Eli minulle on ihmisenä ollut pahempi asia todeta esim nuoruudessa äitini tunnekylmyys ja vaativuus minua kohtaan. Isäni oli sellainen jo kun olin lapsi ja hän kohdallaan on tavallaan helpompaa hyväksyä se kaikki. Hänelle on ok suuttua jne. Äitini taas nuoruudessa oli hyvin julmakin silloin, kun olin heikoimmillani ja se oli pysäyttävää huomata. Hän tavallaan osittain meni isäni puolelle ja vieläkään meillä ei ole mitään mielenterveysongelmia yms olemassakaan jos jätetään joku tosi vakava juttu pois laskuista, joka näkyy ihmisestä. Muuten muita lievempiä juttuja ei ole olemassakaan.
Isäni sentään hyväksyy jopa jotain juttuja. On joissakin "vapaampi" kuin äitini. Ymmärtää mielenterveysasiaa, minun yksinäisyyttäni tai vähemmistöjä jne vähän paremmin kuin äitini, jolle esim homous oli sairaus vielä 2009. Lähinnä se korostuu, että meillä pitää kestää kaikki ja ei ole inhimillistä elämää silti osin. Kukaan ei kysy miten jaksat tai miten voit. Sellainen puuttuu täysin. Anteeksi viestini. Nyt loppuu tämä osaltani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luen niitä vanhoja aikkareita ja törmäsin Anna-Leena Härkösen kolumniin "Aina ei voi kuin katsoa pois".
Siinä hän pohtii ihmisten huolta maailman katastrofaalisesta tilanteesta. Hän tulee siihen johtopäätökseen, että turhia asioita suunnittelemalla voi kuvitella hallitsevansa maailmaa. Lehti on lokuulta, joten hän ehdottaa suunnittelemaan, mitä ruokaa laittaa itsenäisyyspäivänä. Toisena vaihtoehtona on katsoa vanhoja suomalaisia elokuvia. Niiden kirkasotsainen tunnelma auttaa kaikkeen. Hän lainaa Suomisen Ollia:
"Voi jummi mutsi, eri hyviä lettuja! Sä oot siis jalo tyyppi yhtä kaikki!"
Suomisen perhettä en kestä, kävisköhän Palmut?
Kävimme keskustassa hoitamassa erinäisiä asioita.
Samalla reissulla kävimme mieheni sukulaista tervehtimässä hoivakodissa. Kävin siellä myös jututtamassa entiseltä työpaikalta tuttua henkilöä. Ilahtui selvästi juttutuokiosta, vaikka ei minua enää tuntenutkaan. Kerroin toki kuka olen.
Kun pyysin poislähtiessämme hoitajaa avaamaan meille oven, niin sanoin, että en ihan vielä tältä käynniltä ajatellut tänne jäädä :) Häntä nauratti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö resilienssi ole just niitä suojaavia ja jaksamista auttavia tekijöitä? Hyvä lapsuudessa koettu perusturvallisuus, läheisiltä saatu tuki, turvallinen ympäristö, ystävät, esimerkiksi. Ainakaan itse en ole kokenut tuota niin että vastoinkäymiset, esimerkiksi läheisten kuolemat, olisi vahvistaneet tai opettaneet mitään.
Resilienssi = kriisinkestävyys, selviytymiskyky, pärjäävyys, muutosjoustavuus.
Resilienssi voi olla hyvä eli toimiva tai huono eli toimimaton. Tai jotain näiden väliltä.
Siihen vaikuttaa kasvatus, biologiset ominaisuudet, kokemukset, ympäristö.
Se näkyy siinä, miten kohtaa kriisit ja kykenee niistä oppimaan ja selviämään muutoksesta. Jos resilienssi on hyvä, tämä onnistuu, jos huono, voi olla vaikeampaa.
Kriisin, esim. sairastuminen, työttömyys, avioero kohdatessa kykenee käymään läpi asian itsensä kanssa, tekee surutyön, pohtii omia valintojaan ja löytää uuden alun. Asia ei enää paina.
Näin, mikäli resilienssi on hyvä. Jos ei ole, voi uhriutua ja katkeroitua, jäädä suremaan ja syyttelemään olosuhteita, mikä ei edistä omia asioita. Eli ei toivu kunnolla.
Esimerkki voisi olla krooninen sairaus. Joku hyväksyy sen tuoman muutoksen ja ymmärtää omien valintojen vaikutuksen, huolehtii hyvin hoidostaan ja löytää taas mielekkyyttä elämään. Joku toinen kiroaa kohtaloaan, ei jaksa huolehtia hoidostaan, masentuu ja vetäytyy kaikesta. Kaikki on yksilöllistä.
Jotenkin osuu nämäkin jutut omaan elämääni. Silti minäkin mietin, että jokainen on yksilönsä ja kaikilla ei Lampaan sanoin ole ollut elämässään paljonkaan niitä hyviä vuosia ja jaksoja jolloin tuota hyvää "puskuria" on voinut kerryttää vaan jonkinlaisia vaikeuksia toisensa perään. Silloin jos et saa vastapainoa ja voimat hiipuu niin jäljellä ei jää paljonkaan.
Joku sanoisi ja sanoo täälläkin, että minäkin olen uhriutunut tms jos sanon, että asiat ovat vaikuttaneet itseeni. Silti ihminen ei ole kone kuitenkaan ja itsekin kestin nuorempana paremmin ja sillä hetkellä elämääni. Myöhemmin on ymmärtänyt kaiken vaikutuksen itseeni. Vaikka en ole katkeroitunut tms niin silti ne kokemukset ovat muuttaneet minua ja vaikuttaneet elämääni. En ole sellainen kuin joskus olin. Tämä näin, vaikka näennäisesti selviäisin eteenpäin. Tähän lisättynä muut elämän asiat. Joku sanoo tässäkin, että selittelyä, mutta elämässä vaikuttaa kaikki toisiinsa ja jos kovilla muutenkin niin se myös vaikuttaa asioihin. Ei ole sellaista rauhaa ja hyvää hetkiä asioiden kanssa. Ei tule ajatusta, että pystyisi elämässään paljon vaikuttamaan siihen millaista se on isommassa määrin tai tekemään juuri niitä päätöksiä mitä pitäisi esim taloudellisten juttujen myötä.
Lampaan viestiin vielä. Minä olin lapsuudessa se lapsi, joka oppi myös olemaan kiltti ja helppo. Kyllä meillä sai jotain vastaan sanoa jne, mutta silti paljon sitä, että piti pärjätä esim urheilussa hyvin. Muuten sai huudot. Niitä hetkiä kertyi ja minulla aina se ajatus, että pitää pärjätä paremmin. Koulussa en osannut paljon vastustaa. Olin liian varovainen. Uskoin muista liian hyvää. Se kostautui jo lapsena. Myöhemmin en tosin enää edes kuvitellut mitään ja elämä opetti silti osin.
Kiusaamisesta olen kirjoittanut. Jäin omilleni sen asian kanssa. Myöhempi elämä taas sitä mitä olen kirjoittanut. Joku tekee paremmin ja selviää paremmin. En kadehdi tai arvostele. Itsellä ehkä se ajatus aina, että olin yksin ja olen yksin edelleen monien asioiden kanssa mitä vaikeuksia elämässä onkaan. Vanhempani apuna joissakin jutuissa, mutta "henkisesti" olen omillani. Niin varmaan moni ihminen, vaikka jotkut tietysti esim sairastuessaan saavut tukea ja apua muilta ja se auttaa.
Minulla vaan se ajatus, että pitää itse selvitä ja kestää. Se oli jo nuorena ja sen avulla olen elämästä jotenkin eteenpäin mennyt. Silloin aikanaan en miettinyt paljon mitään ja vuodet kuluivat. Ei voinut miettiä, koska oli pakko jaksaa. Kirjoja en juuri avannut koulun jälkeen. Halusin unohtaa koko koulun, koska siellä käyminen oli ihmisarvon menetys tietyltä osin jos niin voi todeta. Kokeisiin luin sentään. Yleisesti ajatuksia mitä mieleen tuli.. Joku tekee paremmin.
Tuosta kiusaamisesta... 1960-luvulla kansakoulussa kiusaaminen oli ihan normaalia. Mutta kantelupukkina oleminen ei ollut. Ei lapsi voinut kertoa sen paremmin opettajalle kuin vanhemmilleenkaan, että joku oli repinyt tukasta tai antanut lumipesut. Jos olisi kertonut, niin aikuiset olisivat vain vähätelleet ja sitten kiusaaminen olisi vaan lisääntynyt. Mä joskus erehdyin kertomaan opettajalle, että luokkakaverini repii mua tukasta, niin opettajan kommentti vaan oli, että "no rakkaudesta se hevonenkin potkii". Sinällään se opettaja olikin kyllä oikeassa, mutta eihän lapsi sitä ymmärtänyt eikä kokenut sitä mitenkään mukavaksi asiaksi. Vuosikymmeniä myöhemmin tämä mun tukasta repijäni löysi mun yhteistietoni netistä ja laittoi viestiä kysyen, olenko minä se Lammas, johon hän 8-vuotiaana oli niin palavasti rakastunut. Olinhan minä, mutta olisi voinut näyttää ihastuksensa jollain toisella tavalla.
Kuopukseni alakouluajoilta muistan kans kiusaamisen. Olin monesti yhteydessä kouluun ja aina sanottiin, että pitää vaan kääntää toinenkin poski tai jotain muuta yhtä typerää. Itsekin olin alkuun sitä mieltä, että lapsen pitää vaan koittaa poistua tilanteesta. Lopulta sanoin pojalleni, että seuraavan kerran, kun suhun käydään käsiksi, niin vedä kunnolla turpaan. Me ollaan pienikokoista sukua ja siten oli poikanikin. Helppo kiusattava isommille pojille. Mutta kukasan ei tiennyt, että poika ihan leikkimielessä kävi painimatseja ison koiran kanssa ja oli kokoonsa nähden todella vahva. Poika oli viidennellä luokalla ja kerran sitten ne isommat pojat kaatoi sen rähmälleen kuralätäkköön. Mun poika nousi hitaasti lätäköstä ylös ja tirvaisi täysillä voimilla nyrkillä isompaa poikaa nenään ja tyrmäsi sen. Koulu joutui soittamaan ambulanssin, mutta ylllätyksekseni tämän isomman pojan vanhemmat eivät tehneet mitään rikosilmoitusta asiasta. Kumpikin pojista sai jälki-istunnon, mutta sana alkoi kiiriä yläasteelle. Kun mun poika meni yläasteelle, niin eipä kiusattu enää. Muistan, kun yhden tytön äiti kerran soitti mulle. Hänen tyttärensä oli kans ollut aina koulukiusattu ja vielä yläasteellakin. Mutta mun poika alkoikin kulkemaan koulumatkat tän tytön kanssa. Kun tytön kiusaajaporukka alkoi lähestyä, mun poika vaan kääntyy ja kysyi, onks teillä jotain asiaa vai. Tyttö pääsi tirvallisesti kotiin.
En kannata väkivaltaa, mutta joskus se vaan on pakko.
Huh mikä rankkasade Espoossa vähän aikaa sitten, lenkkarit kastui, tietenkään ei ollut sateenvarjoa mukana, koska eihän tänään pitänyt sataa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt on ollut laiska päivä. Nukuttiin pitkään, käytiin kaupassa ja tehtiin ruokaa. Luen lällärikirjaa ja katson kohta Maajussiohjelmat.
Ehkä huomenna tormentaudun?
Eiköhän kokemukset ole aina subjektiivisia, niin läheisen kuolemakin. Ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa miten sen kokee, tai että mitä tuntee. Kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä sitäkään että mitä saa tai ei saa tehdä tai tuntea läheisen kuoleman jälkeen, tärkeintä on tehdä niin miltä itsestä tuntuu. En usko että sellaisesta asiasta kuin läheisen kuolema olisi tarkoituksena oppia jotain tai että se tekisi ihmisestä jotenkin vahvemman, enkä usko mihinkään kohtaloon.
Olen huomannut että ainakin itselleni on ollut helpompaa tehdä niitä ihan tavallisia asioita, sitä huomaa että läheisen kuoleman jälkeenkin tulee seuraava päivä, aurinko nousee aamulla eikä elämä pysähdy tai maailma loppunutkaan, tavallaan vähän ristiriitainenkin tunne tietysti. Kun pappa kuoli viime talvena, hän oli kuollut yöllä, niin lähdin samana aamuna laskettelemaan, tuntui että se oli just sitä mitä tarvitsin ja ajattelin että miksikäs ei. Kun aikoinaan läheiset oli kateissa tsunamin jälkeen niin ne ihan tavalliset arkiset asiat tuntui tärkeiltä, nähdä kavereita, käydä harrastuksissa ja aloittaa tammikuussa koulu samana päivänä kuin toisetkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän kokemukset ole aina subjektiivisia, niin läheisen kuolemakin. Ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa miten sen kokee, tai että mitä tuntee. Kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä sitäkään että mitä saa tai ei saa tehdä tai tuntea läheisen kuoleman jälkeen, tärkeintä on tehdä niin miltä itsestä tuntuu. En usko että sellaisesta asiasta kuin läheisen kuolema olisi tarkoituksena oppia jotain tai että se tekisi ihmisestä jotenkin vahvemman, enkä usko mihinkään kohtaloon.
Olen huomannut että ainakin itselleni on ollut helpompaa tehdä niitä ihan tavallisia asioita, sitä huomaa että läheisen kuoleman jälkeenkin tulee seuraava päivä, aurinko nousee aamulla eikä elämä pysähdy tai maailma loppunutkaan, tavallaan vähän ristiriitainenkin tunne tietysti. Kun pappa kuoli viime talvena, hän oli kuollut yöllä, niin lähdin samana aamuna laskettelemaan, tuntui että se oli just sitä mitä tarvitsin ja ajattelin että miksikäs ei. Kun aikoinaan läheiset oli kateissa tsunamin jälkeen niin ne ihan tavalliset arkiset asiat tuntui tärkeiltä, nähdä kavereita, käydä harrastuksissa ja aloittaa tammikuussa koulu samana päivänä kuin toisetkin.
Nimenomaan jokainen kokee läheisen kuoleman eri tavoin.
Olin 15-vuotias 1970-luvun alussa, kun eräänä lauantaina isäni kuoli tapaturmaisesti. Me lapset menimme heti maanantaina kouluun ihan normaalisti. Muistan, että heti aamulla oli kotitalousopetusta (kansalaiskoulussa), opettaja sanoi, että olisit voinut jäädä kotiin tänään. Äitini oli soittanut hänelle isäni kuolemasta.
Varmasti hyvä, että elämä jatkui muuten normaalisti. Silloin ei ollut mitään kriisiapua tarjolla. Jotenkin äiti selvisi 5 alaikäisen lapsensa kanssa, ei ollut muita vaihtoehtoja. Elämä jatkui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin 15-vuotias 1970-luvun alussa, kun eräänä lauantaina isäni kuoli tapaturmaisesti. Me lapset menimme heti maanantaina kouluun ihan normaalisti. Muistan, että heti aamulla oli kotitalousopetusta (kansalaiskoulussa), opettaja sanoi, että olisit voinut jäädä kotiin tänään. Äitini oli soittanut hänelle isäni kuolemasta.
Varmasti hyvä, että elämä jatkui muuten normaalisti. Silloin ei ollut mitään kriisiapua tarjolla. Jotenkin äiti selvisi 5 alaikäisen lapsensa kanssa, ei ollut muita vaihtoehtoja. Elämä jatkui.
Olin töissä ja johtaja tuli pyytämään puhelimeen v. 1990. Veljeni soitti isän kuolleen ihan äsken. Jatkoin työpäivää normaalisti. Tietenkin. Ei tullut mieleenkään muu. 1990-luvulla ei edes osattu puhua kissan kuoleman vuoksi surulomalle jäämisestä kuten nykyään.
Yksi näkäkulma vanhuuteen ja kuolemaan, jota ei ole käsitelty, on taloudellinen hyväksikäyttö ja perinnönkyttääjät.
Aikuiset lapset saattaa hoitaa vanhuksen asioita ja samalla käyttää tätä hyväkseen. Tästä on ollut uutisiakin. Vain jäävuoren huippu tulee esiin. Myös hoitokotien työntekijöitä on syyllistynyt tähän. Kotona asuvan vanhuksen terveysongelmiin ei aina lapset reagoi. Ajatellaan, että loppu tulee nopeammin. Sitten kun viedään ambulanssilla, todetaan sairaskohtauksen lisäksi vaikka huonosti hoidettu diabetes. Joku järjestö otti vuosia sitten esiin, että vanhuksista osa on ilman kunnollisia silmälaseja ja hammashoitoa/proteesia, vaikka varallisuutta on. Lapset säästi kaikesta vanhukselle tulevasta.
Tämäkään asia ei ole mustavalkoinen. Voi olla, että unohdetut ja laiminlyödyt vanhukset on aikoinaan kohdelleet lapsiaan huonosti. Pahoinpidelleet, käyttäneet hyväksi, pilkanneet ja uhkailleet. Mitä tunteita lapsilla enää voisi olla heitä kohtaan? Miten vahingoittuneita he ovat itse?
Jokainen ymmärtää, ettei tasapainoinen ihminen kohtele lapsiaan niin. Eli tulemme taas siihen, että niin makaa kuin petaa. Ja toisaalta siihen, että jokainen lenkki sukupolvien ketjussa on myös itse edellisen sukupolven "uhri".
Lopuksi pari itsestäänselvyyttä. Nämä on vain mun näkemyksiä, muut voi ajatella niin kuin haluaa. Nämä ei myöskään ole viittauksia kenenkään viesteihin tai tilanteeseen, vaan ihan yleistä pohdiskelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksi näkäkulma vanhuuteen ja kuolemaan, jota ei ole käsitelty, on taloudellinen hyväksikäyttö ja perinnönkyttääjät.
Aikuiset lapset saattaa hoitaa vanhuksen asioita ja samalla käyttää tätä hyväkseen. Tästä on ollut uutisiakin. Vain jäävuoren huippu tulee esiin. Myös hoitokotien työntekijöitä on syyllistynyt tähän. Kotona asuvan vanhuksen terveysongelmiin ei aina lapset reagoi. Ajatellaan, että loppu tulee nopeammin. Sitten kun viedään ambulanssilla, todetaan sairaskohtauksen lisäksi vaikka huonosti hoidettu diabetes. Joku järjestö otti vuosia sitten esiin, että vanhuksista osa on ilman kunnollisia silmälaseja ja hammashoitoa/proteesia, vaikka varallisuutta on. Lapset säästi kaikesta vanhukselle tulevasta.
Tämäkään asia ei ole mustavalkoinen. Voi olla, että unohdetut ja laiminlyödyt vanhukset on aikoinaan kohdelleet lapsiaan huonosti. Pahoinpidelleet, käyttäneet hyväksi, pilkanneet ja uhkailleet. Mitä tunteita lapsilla enää voisi olla heitä kohtaan? Miten vahingoittuneita he ovat itse?
Jokainen ymmärtää, ettei tasapainoinen ihminen kohtele lapsiaan niin. Eli tulemme taas siihen, että niin makaa kuin petaa. Ja toisaalta siihen, että jokainen lenkki sukupolvien ketjussa on myös itse edellisen sukupolven "uhri".
Lopuksi pari itsestäänselvyyttä. Nämä on vain mun näkemyksiä, muut voi ajatella niin kuin haluaa. Nämä ei myöskään ole viittauksia kenenkään viesteihin tai tilanteeseen, vaan ihan yleistä pohdiskelua.
Tuo on kyllä ihan totta. Meillä oli onneksi siskoni kanssa täysi yhteisymmärrys sekä äidin että isän kohdalla siitä, että kaikki mahdollinen palvelu, apuvälineet yms hankitaan. Vielä kuukautta ennen isän kuolemaa hommattiin sinne yli 6000 eurolla apuvälineitä. Äidin kohdalla isä alussa vastusti kaikkea ulkopuolista apua, mutta myöhemmin ymmärsin, miksi vastusti. Isä pelkäsi, että jos joku ulkopuolinen näkee äidin kunnon ja myös sen, että isäkin liikkuu jo huonosti, veisivät äidin väkisin jonnekin hoivakotiin. Kun sain isän ymmärtämään, että ketään ei väkisin viedä minnekään vaan että ulkopuolinen apuhan nimenomaan mahdollistaa sen, että voivat olla loppuun asti kotona, niin isä alkoi suostua palveluihin. Jouduin jokaisen palvelun kohdalla puhumaan kuin Runeberg ja kun isä sitten taas johonkin uuteen palveluun suostui, niin sen jälkeen muisti aina kehua, kuinka hyvä se palvelu on. Mä hiljaa mielessäni mietin, että "mitäs mä sanoin".
Mun vanhempieni pitkä elämä ainakin osittain johtui siitä, että he kävivät säännöllisin väliajoin samalla yksityislääkärillä terveystarkastuksissa. Kun äiti kävi ekaa kertaa siellä, se lääkäri tarkisti kaikki äidin käyttämät lääkkeet ja monia oli ihan päällekkäin ja sitten joku lääke jonkun toisen lääkkeen sivuvaikutuksiin. Äiti kun kävi aina eri erikoislääkäreilllä sen mukaan, mikä kohta kropassa on kipeä. Eikä nämä lääkärit sitten tsekanneet lääkitystä kokonaisuutena vaan määräsivät aina uuden lääkkeen vaan muiden lääkkeiden lisäksi. Kun se yleislääkäri vähensi äidin lääkitystä, äidin vatsavaivat loppuivat kuin seinään. Itse kipukroonikkona tiedän, miten varsinkin tulehduskipulääkkeet ärsyttävät vatsaa. Ja siksi pyrin kärvistelemään ilman, jos vain suinkin pystyn. Ei sekään kivaa ole, että niveliä särkee hieman vähemmän, mutta sitten vatsa on kipeä ja puolet hereilläoloajasta menee vessanpöntöllä istuen.
Saatiin naapurilta paljon omenia ja lupaus talviomenusta vielä myöhemmin. Laitoin maustamattomaan jugurttiin ekan kerran tuoretta puolukkahilloa. Mustikoita ollaan syöty jo usein. On sadonkorjuun juhlaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi näkäkulma vanhuuteen ja kuolemaan, jota ei ole käsitelty, on taloudellinen hyväksikäyttö ja perinnönkyttääjät.
Aikuiset lapset saattaa hoitaa vanhuksen asioita ja samalla käyttää tätä hyväkseen. Tästä on ollut uutisiakin. Vain jäävuoren huippu tulee esiin. Myös hoitokotien työntekijöitä on syyllistynyt tähän. Kotona asuvan vanhuksen terveysongelmiin ei aina lapset reagoi. Ajatellaan, että loppu tulee nopeammin. Sitten kun viedään ambulanssilla, todetaan sairaskohtauksen lisäksi vaikka huonosti hoidettu diabetes. Joku järjestö otti vuosia sitten esiin, että vanhuksista osa on ilman kunnollisia silmälaseja ja hammashoitoa/proteesia, vaikka varallisuutta on. Lapset säästi kaikesta vanhukselle tulevasta.
Tämäkään asia ei ole mustavalkoinen. Voi olla, että unohdetut ja laiminlyödyt vanhukset on aikoinaan kohdelleet lapsiaan huonosti. Pahoinpidelleet, käyttäneet hyväksi, pilkanneet ja uhkailleet. Mitä tunteita lapsilla enää voisi olla heitä kohtaan? Miten vahingoittuneita he ovat itse?
Jokainen ymmärtää, ettei tasapainoinen ihminen kohtele lapsiaan niin. Eli tulemme taas siihen, että niin makaa kuin petaa. Ja toisaalta siihen, että jokainen lenkki sukupolvien ketjussa on myös itse edellisen sukupolven "uhri".
Lopuksi pari itsestäänselvyyttä. Nämä on vain mun näkemyksiä, muut voi ajatella niin kuin haluaa. Nämä ei myöskään ole viittauksia kenenkään viesteihin tai tilanteeseen, vaan ihan yleistä pohdiskelua.
Tuo on kyllä ihan totta. Meillä oli onneksi siskoni kanssa täysi yhteisymmärrys sekä äidin että isän kohdalla siitä, että kaikki mahdollinen palvelu, apuvälineet yms hankitaan. Vielä kuukautta ennen isän kuolemaa hommattiin sinne yli 6000 eurolla apuvälineitä. Äidin kohdalla isä alussa vastusti kaikkea ulkopuolista apua, mutta myöhemmin ymmärsin, miksi vastusti. Isä pelkäsi, että jos joku ulkopuolinen näkee äidin kunnon ja myös sen, että isäkin liikkuu jo huonosti, veisivät äidin väkisin jonnekin hoivakotiin. Kun sain isän ymmärtämään, että ketään ei väkisin viedä minnekään vaan että ulkopuolinen apuhan nimenomaan mahdollistaa sen, että voivat olla loppuun asti kotona, niin isä alkoi suostua palveluihin. Jouduin jokaisen palvelun kohdalla puhumaan kuin Runeberg ja kun isä sitten taas johonkin uuteen palveluun suostui, niin sen jälkeen muisti aina kehua, kuinka hyvä se palvelu on. Mä hiljaa mielessäni mietin, että "mitäs mä sanoin".
Mun vanhempieni pitkä elämä ainakin osittain johtui siitä, että he kävivät säännöllisin väliajoin samalla yksityislääkärillä terveystarkastuksissa. Kun äiti kävi ekaa kertaa siellä, se lääkäri tarkisti kaikki äidin käyttämät lääkkeet ja monia oli ihan päällekkäin ja sitten joku lääke jonkun toisen lääkkeen sivuvaikutuksiin. Äiti kun kävi aina eri erikoislääkäreilllä sen mukaan, mikä kohta kropassa on kipeä. Eikä nämä lääkärit sitten tsekanneet lääkitystä kokonaisuutena vaan määräsivät aina uuden lääkkeen vaan muiden lääkkeiden lisäksi. Kun se yleislääkäri vähensi äidin lääkitystä, äidin vatsavaivat loppuivat kuin seinään. Itse kipukroonikkona tiedän, miten varsinkin tulehduskipulääkkeet ärsyttävät vatsaa. Ja siksi pyrin kärvistelemään ilman, jos vain suinkin pystyn. Ei sekään kivaa ole, että niveliä särkee hieman vähemmän, mutta sitten vatsa on kipeä ja puolet hereilläoloajasta menee vessanpöntöllä istuen.
Sun vanhemmat oli onnekkaita, kun hoidit kaiken niin hyvin. Huolenpito on käynyt selville aiemmista viesteistäsikin. Kaikilla asiat ei mene niin hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Saatiin naapurilta paljon omenia ja lupaus talviomenusta vielä myöhemmin. Laitoin maustamattomaan jugurttiin ekan kerran tuoretta puolukkahilloa. Mustikoita ollaan syöty jo usein. On sadonkorjuun juhlaa.
Omenien tuoksu on syksyn ihanin tuoksu.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi näkäkulma vanhuuteen ja kuolemaan, jota ei ole käsitelty, on taloudellinen hyväksikäyttö ja perinnönkyttääjät.
Aikuiset lapset saattaa hoitaa vanhuksen asioita ja samalla käyttää tätä hyväkseen. Tästä on ollut uutisiakin. Vain jäävuoren huippu tulee esiin. Myös hoitokotien työntekijöitä on syyllistynyt tähän. Kotona asuvan vanhuksen terveysongelmiin ei aina lapset reagoi. Ajatellaan, että loppu tulee nopeammin. Sitten kun viedään ambulanssilla, todetaan sairaskohtauksen lisäksi vaikka huonosti hoidettu diabetes. Joku järjestö otti vuosia sitten esiin, että vanhuksista osa on ilman kunnollisia silmälaseja ja hammashoitoa/proteesia, vaikka varallisuutta on. Lapset säästi kaikesta vanhukselle tulevasta.
Tämäkään asia ei ole mustavalkoinen. Voi olla, että unohdetut ja laiminlyödyt vanhukset on aikoinaan kohdelleet lapsiaan huonosti. Pahoinpidelleet, käyttäneet hyväksi, pilkanneet ja uhkailleet. Mitä tunteita lapsilla enää voisi olla heitä kohtaan? Miten vahingoittuneita he ovat itse?
Jokainen ymmärtää, ettei tasapainoinen ihminen kohtele lapsiaan niin. Eli tulemme taas siihen, että niin makaa kuin petaa. Ja toisaalta siihen, että jokainen lenkki sukupolvien ketjussa on myös itse edellisen sukupolven "uhri".
Lopuksi pari itsestäänselvyyttä. Nämä on vain mun näkemyksiä, muut voi ajatella niin kuin haluaa. Nämä ei myöskään ole viittauksia kenenkään viesteihin tai tilanteeseen, vaan ihan yleistä pohdiskelua.
Tuo on kyllä ihan totta. Meillä oli onneksi siskoni kanssa täysi yhteisymmärrys sekä äidin että isän kohdalla siitä, että kaikki mahdollinen palvelu, apuvälineet yms hankitaan. Vielä kuukautta ennen isän kuolemaa hommattiin sinne yli 6000 eurolla apuvälineitä. Äidin kohdalla isä alussa vastusti kaikkea ulkopuolista apua, mutta myöhemmin ymmärsin, miksi vastusti. Isä pelkäsi, että jos joku ulkopuolinen näkee äidin kunnon ja myös sen, että isäkin liikkuu jo huonosti, veisivät äidin väkisin jonnekin hoivakotiin. Kun sain isän ymmärtämään, että ketään ei väkisin viedä minnekään vaan että ulkopuolinen apuhan nimenomaan mahdollistaa sen, että voivat olla loppuun asti kotona, niin isä alkoi suostua palveluihin. Jouduin jokaisen palvelun kohdalla puhumaan kuin Runeberg ja kun isä sitten taas johonkin uuteen palveluun suostui, niin sen jälkeen muisti aina kehua, kuinka hyvä se palvelu on. Mä hiljaa mielessäni mietin, että "mitäs mä sanoin".
Mun vanhempieni pitkä elämä ainakin osittain johtui siitä, että he kävivät säännöllisin väliajoin samalla yksityislääkärillä terveystarkastuksissa. Kun äiti kävi ekaa kertaa siellä, se lääkäri tarkisti kaikki äidin käyttämät lääkkeet ja monia oli ihan päällekkäin ja sitten joku lääke jonkun toisen lääkkeen sivuvaikutuksiin. Äiti kun kävi aina eri erikoislääkäreilllä sen mukaan, mikä kohta kropassa on kipeä. Eikä nämä lääkärit sitten tsekanneet lääkitystä kokonaisuutena vaan määräsivät aina uuden lääkkeen vaan muiden lääkkeiden lisäksi. Kun se yleislääkäri vähensi äidin lääkitystä, äidin vatsavaivat loppuivat kuin seinään. Itse kipukroonikkona tiedän, miten varsinkin tulehduskipulääkkeet ärsyttävät vatsaa. Ja siksi pyrin kärvistelemään ilman, jos vain suinkin pystyn. Ei sekään kivaa ole, että niveliä särkee hieman vähemmän, mutta sitten vatsa on kipeä ja puolet hereilläoloajasta menee vessanpöntöllä istuen.Sun vanhemmat oli onnekkaita, kun hoidit kaiken niin hyvin. Huolenpito on käynyt selville aiemmista viesteistäsikin. Kaikilla asiat ei mene niin hyvin.
Joskus mulla se "sairaanhoitajan lakki" on vähän liiankin tiukkaan päässä kiinni :D Monta kertaa olen ajatellut, että nyt en jaksa kyllä vääntää tästä tai tuosta asiasta, mutta sitten hetken päästä totean, että no enhän mä tätä asiaa nyt voi jättää hoitamattakaan.
Tiskitiistai! Tein eilen sopivasti sapuskaa taas puoleksi viikoksi ja samalla tälle päivälle jotain tiskattavaa, ei hommat lopu!
Kalle Kärpänen ei eilen enää pörrännyt, saikohan Raid-myrkytyksen vai oliko poismeno luonnollinen... saattoipa tuo uloskin livahtaa ;)
Knutbyn katsoin eilen loppuun, meno uskonlahkossa juuri sellaista kuin voi odottaa + minua yllättäväkin piirre. Tositapahtumiin perustuva, en voi kaikille suositella tuon katsomista, herkinpiä voi ahdistaa.
Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt - törmäät minuun! Vihdoin ja viimein lähden jahtaamaan sieniä, katsotaan kuinka moni vipeltää karkuun ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatiin naapurilta paljon omenia ja lupaus talviomenusta vielä myöhemmin. Laitoin maustamattomaan jugurttiin ekan kerran tuoretta puolukkahilloa. Mustikoita ollaan syöty jo usein. On sadonkorjuun juhlaa.
Omenien tuoksu on syksyn ihanin tuoksu.
Vanhat kyläkaupat ja kauppa-autot tuoksui omenalle. Olivat semmoisissa tummanvioleteissa kennoissa.
Vierailija kirjoitti:
Tiskitiistai! Tein eilen sopivasti sapuskaa taas puoleksi viikoksi ja samalla tälle päivälle jotain tiskattavaa, ei hommat lopu!
Kalle Kärpänen ei eilen enää pörrännyt, saikohan Raid-myrkytyksen vai oliko poismeno luonnollinen... saattoipa tuo uloskin livahtaa ;)
Knutbyn katsoin eilen loppuun, meno uskonlahkossa juuri sellaista kuin voi odottaa + minua yllättäväkin piirre. Tositapahtumiin perustuva, en voi kaikille suositella tuon katsomista, herkinpiä voi ahdistaa.
Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt - törmäät minuun! Vihdoin ja viimein lähden jahtaamaan sieniä, katsotaan kuinka moni vipeltää karkuun ;)
Tiskitiistai vaihtui meillä maanantaiksi, kun puoliso tarttui toimeen. Kastelukeskiviikko. Mitäs tänään olikaan? Poutapuolukka.
Hyviä huomioita kaikki. Yksi niistä mun kertomista iäkkäistä sukulaisista, jotka kuoli, oli ollut koko ikänsä vahingoksi kaikille. En ollut paljon tekemisissä, mutta senkin vähän keksi aina jotain ilkeää. Läheisimpiä vahingoitti pahemmin. Hänen poismenonsa oli monelle helpotus.
Kun sitten seisoin avoimella haudalla, kumma tunne pyyhkäisi yli. Valtava järkytys siitä, millaisen elämän hän oli omien ongelmiensa vuoksi joutunut elämään. Ei se ollut ollut elämisen arvoinen. Pelkkää katkeruutta, vihaa ja piilotettua pelkoa. Hänen elämänsä jäi elämättä. Siksi kuolema lopullisuudellaan järkytti.
Tavallisen, hyvän elämän eläneen iäkkään kuolema on ehkä helpompi kohdata.
Ymmärrän kyllä niitä, joita on kohdeltu järkyttävällä tavalla, etteivät sure tekijän loppua. Vakavasti sairaan kuolema on aina helpotus, mutta kyllä sekin voi järkyttää, kun alkaa pukea läheistä omaista arkkuun. Kuoleman lopullisuus koskettaa. Vähintään se tuo oman kuoleman mieleen.