Lue keskustelun säännöt.
Hymistelyketju, tavallisia juttuja
04.02.2026 |
Räväkät älkööt vaivautuko. Täällä ei saa ilkeillä. Liian pitkästyttäviä kommentteja ei olekaan täyttämään tätä ketjua.
Kaikki mukaan, ketkä ikäviin ketjuihin olette kyllästyneet
Kommentit (13338)
Mukavaa torstaita kaikille! Tuli mieleen muistisairaista...mun äitini alkoi olla jo aika viimeisillään, kun ei enää päässyt sängystäkään ylös eli oli jo ihan vuodepotilas. Menin kerran käymään siellä ja isäni oli alakerrassa puhelimessa. Kysyin isältä, onko äiti hereillä ja yläkerrasta kuului äidin ääni: "Ei ku mä oon kuallu". Jaksoi siis vielä vähän vitsailla. Viimeisiä asioita, mistä äiti jaksoi ilahtua oli hauskat kissavideot, joita näytin äidilleni kännykästäni. Kaksi viikkoa ennen äidin kuolemaa liotin pienen murusen tippaleipää teelusikalliseen simaa ja annoin äidille. Vielä oli makuaisti tallella ja äidin hymy ylettyi melkein korviin asti. Mutta sitten äiti ei enää pystynyt syömään eikä juomaan yhtään mitään. Niin vahva oli kuitenkin sydän, että kaksi viikkoa pysyi hengissä. Yleensä kun nestehukkaan kuolee huomattavasti lyhyemmässä ajassa. Noh, äiti oli just ennen sitä vappua ollut päivystyksessä suonensisäisessä nesteytyksessä, joten ehkä sen ansiosta jaksoi.
Koira-asiat on nyt tauolla. Olisin ottanut sen yhden tietyn koiran sieltä Ukrainasta, mutta koska mulla on Kyylä, niin en voi. En aktiivisesti etsi uutta koiraa vaan jos sopiva osuu kohdalle, niin sitten. Onneksi mulla on mahdollisuus lainatakin koiria ja nuorempi sukupolvi on ihan vaan iloinen, jos pääsevät vaikka laivaristeilylle, festareille tms ja koiralle on aina luotettava hoitopaikka. Tai ihan vaan rankan työviikon jälkeen haluavat nukkua lauantaina puolille päivin.
Eilen törmäsin kauppakeskuksessa nuoreen mieheen, jolla loikoili upea ragdoll kissa olkapäällä. Ei siis mitään valjaita tai muuta sillä kissalla. Näytti ihan siltä kuin palvelija kantaisi kuninkaallista kultatuolissa. Se nuorimies huomasi mun ihastukseni kissaansa ja kehotti mua silittämään kissaa. Voi miten pehmeä turkki!!! Juteltiin siinä hetken aikaa ja sanoin, että onneksi mulla on mun sisko mukana, koska muuten kolkkaisin sut ja varastaisin kissasi. Mies nauroi ääneen ja sanoi, että on tottunut siihen, miten hänen kissansa hurmaa vastaantulijat.
Ennenkuin mulla oli vielä lapsiakaan, päätin ottaa Hesystä itselleni kissan. Hesystä kysyivät, minkä väristä kissaa olin ajatellut. Olin ihan ihmeissäni, että mitä tekemistä kissan värillä on yhtään minkään kanssa. Kuulemma jotkut valitsevat kissan sen mukaisesti, miten se sopii väritykseltään sisustukseen. Mulle ihan outo peruste. Noh, Stadissa oli sitten yksi nuori kundi, joka tarjosi tilapäistä hoitopaikkaa Hesyn kissoille. Menin hänen luonaan käymään ja niitä kissoja oli siellä yli 10. Mietin, miten ihmeessä mä voin valita näistä vain yhden. Olisin ottanut ne kaikki, mutta eihän mulla opiskelijana ollut varaa kuin yhteen. Juttelin sen tyypin kanssa jonkin aikaa ja pöydän alta hitaasti ja varovaisesti ilmestyi pikimusta kissanpentu. Se mies sanoi, että tuo on tosi arka, Vallilasta löytynyt verille kivitettynä eikä oikein pidä ihmisistä. Se kissanpentu kuitenkin kiipesi mun farkunlahjettani pitkin syliini ja totesin, että kissa taisikin tehdä päätöksen mun puolestani. Jasukin ehti viettää 18-vuotissynttärinsä mun luonani ennenkuin sen oli aika lähteä Sateenkaarisillalle. Voi kuulostaa hörhöilyltä, mutta ottaakseni lemmikin mä tarvitsen eräänlaisen "yhteyden". Joskus se "yhteys" syntyy valokuvasta (kuten edellisen koirani kohdalla) ja joskus taas sen eläimen kohtaamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin vanhaa äitiäni katsomassa hoitopaikassa.
Jo ovella kuului hänen puheensa- kieli laulaa taukoamatta vaikka oli jo kuolemaa tekemässä. Hyvin kahvi ja pulla maistui!
Kaikki muut hoidokit ovat ilmeettömiä ja melkein puhumattomia. Äitillä vielä huumori pelaa ja nauraa vitseille.
Mainioita sutkauksia tulee häneltä.
98 täytti, fysiikka pelaa mutta muisti ei.
Samalla tavattiin lounaan merkeissä siellä päin asuvien siskojen kanssa.
Toivottavasti sateet taukoavat, pihalla pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Hyvää viikonjatkoa itsekullekin!
Hyvää loppuviikkoa sinulle ja kaikille.
Mukava tarina on äidistäsi, joka yllättäen elpyi. Ei ollut hänen aikansa vielä lähteä. Joku juuri poistui 49v. Ei voi tietää.
Lammas, onko koirauutisia?
Ei kovin mukava. Tyhjät sanat ei sitä muuta. Omalle kohdalle en toivoisi tuota kohtaloa. Raskasta omaisillekin, kun läheinen on vain kuin ontto kuori entisestä. Monen koko persoonallisuus muuttuu ja saa irvokkaita piirteitä. Ja tätä voi jatkua vuosia. Onko se ihmisarvoista elämää. Kaikella kunnioituksella hänen äidilleen, jonka tilanne sai pohtimaan asiaa.
Julma kirjoitus, tarinan äiti nauraa, syö hyvin, vitsailee. Nauttii selkeästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin vanhaa äitiäni katsomassa hoitopaikassa.
Jo ovella kuului hänen puheensa- kieli laulaa taukoamatta vaikka oli jo kuolemaa tekemässä. Hyvin kahvi ja pulla maistui!
Kaikki muut hoidokit ovat ilmeettömiä ja melkein puhumattomia. Äitillä vielä huumori pelaa ja nauraa vitseille.
Mainioita sutkauksia tulee häneltä.
98 täytti, fysiikka pelaa mutta muisti ei.
Samalla tavattiin lounaan merkeissä siellä päin asuvien siskojen kanssa.
Toivottavasti sateet taukoavat, pihalla pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Hyvää viikonjatkoa itsekullekin!
Hyvää loppuviikkoa sinulle ja kaikille.
Mukava tarina on äidistäsi, joka yllättäen elpyi. Ei ollut hänen aikansa vielä lähteä. Joku juuri poistui 49v. Ei voi tietää.
Lammas, onko koirauutisia?
Ei kovin mukava. Tyhjät sanat ei sitä muuta. Omalle kohdalle en toivoisi tuota kohtaloa. Raskasta omaisillekin, kun läheinen on vain kuin ontto kuori entisestä. Monen koko persoonallisuus muuttuu ja saa irvokkaita piirteitä. Ja tätä voi jatkua vuosia. Onko se ihmisarvoista elämää. Kaikella kunnioituksella hänen äidilleen, jonka tilanne sai pohtimaan asiaa.
Mä ymmärrän pointtisi, mutta kyllä mä itsekin olin äidin viimeisinä aikoina pelkästään iloinen siitä, että äiti oli joskus iloinen. En kai mä muuten olisi jaksanut käydä joka päivä niitä kissavideoita sille näyttämässä. Sairaan ihmisen omaisena on aina raskasta, mutta muistisairaan omaisena se voi olla todella raskasta. Juuri kuten sanoitkin, että rakas ja läheinen ihminen muuttuu ontoksi kuoreksi. Mä en itkenyt, kun äiti kuoli. En itkenyt äidin hautajaisissakaan. Kaikki muut itkivät. Jopa sellaiset, jotka eivät olleet tavanneet äitiä yli kymmeneen vuoteen. Se oli aika absurdi tilanne. Kaikilla muilla oli ihan jäätävä suru ja mä seisoin siellä viilipyttynä lohduttamassa kaikkia muita. Mutta mä olinkin itkenyt jo vuosia aiemmin. Itkin silloin, kun äiti ei enää tunnistanut mua tyttärekseen. Ja itkin silloin, kun äidillä ei omasta mielestään ollut koskaan lapsia eikä aviopuolisoa ollutkaan. Kaipasi vain omia vanhempiaan ja jo aikoja sitten kuolleita sisaruksiaan. Toki äitini ei enää muistanut, että jokainen heistä oli jo kuollut. Kun äidin arkku laskettiin hänen lapsuudenkotinsa paikkakunnalla hautaan, äiti oli vihdoinkin siellä, minne viimeisinä vuosinaan niin kovasti oli kaivannut. Vanhempiensa ja sisarusten luona. Samalla hautausmaalla.
Ihmisarvoinen elämä? Joo, ei äidinkään loppuvuodet sitä olleet. Paljon pelkoa ja hätää. Mutta mitä omainen voi tehdä? Lyödä pesäpallomailalla päähän tai kipata tiiliskivet jaloissa lampeen? Mä ajattelen - varsinkin näin jälkeenpäin - että jos muistisairaan elämään saa edes jotain ihmisarvoista (esimerkiksi tippaleipä liotettuna simaan tai kissavideot), niin miksi sitä pientä hetkeä ei saisi muistisairaalle antaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin vanhaa äitiäni katsomassa hoitopaikassa.
Jo ovella kuului hänen puheensa- kieli laulaa taukoamatta vaikka oli jo kuolemaa tekemässä. Hyvin kahvi ja pulla maistui!
Kaikki muut hoidokit ovat ilmeettömiä ja melkein puhumattomia. Äitillä vielä huumori pelaa ja nauraa vitseille.
Mainioita sutkauksia tulee häneltä.
98 täytti, fysiikka pelaa mutta muisti ei.
Samalla tavattiin lounaan merkeissä siellä päin asuvien siskojen kanssa.
Toivottavasti sateet taukoavat, pihalla pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Hyvää viikonjatkoa itsekullekin!
Hyvää loppuviikkoa sinulle ja kaikille.
Mukava tarina on äidistäsi, joka yllättäen elpyi. Ei ollut hänen aikansa vielä lähteä. Joku juuri poistui 49v. Ei voi tietää.
Lammas, onko koirauutisia?
Ei kovin mukava. Tyhjät sanat ei sitä muuta. Omalle kohdalle en toivoisi tuota kohtaloa. Raskasta omaisillekin, kun läheinen on vain kuin ontto kuori entisestä. Monen koko persoonallisuus muuttuu ja saa irvokkaita piirteitä. Ja tätä voi jatkua vuosia. Onko se ihmisarvoista elämää. Kaikella kunnioituksella hänen äidilleen, jonka tilanne sai pohtimaan asiaa.
Julma kirjoitus, tarinan äiti nauraa, syö hyvin, vitsailee. Nauttii selkeästi.
Voit tulkita haluamallasi tavalla. Kirjoitin omista ajatuksistani asiasta, en todellakaan toivo kohdalleni dementiaa ja pitkää laitoshoitoa. Kerroin lopussa, että hänen äitinsä tilanne sai pohtimaan asiaa.
Yleisesti ottaen on realismia miettiä, mitä vanhuus tuo tullessaan. Viimeinen vuosi on kuulemma pahin. Kaikki sairaudet pahenee, ja vointi voi romahtaa. Elämä on meille kaikille joskus julmaa. Siitä emme pääse mihinkään.
Minä ole se joka kävi äitiään katsomassa.
Kyllä me kaikki lapsensa soisimme että hän jo pääsisi pois. Emmekä todellakaan omalle kohdalle tuota tilannetta haluaisi.
Mutta minkäpä teet.
Tehohoito antibiootteineen on kielletty, jospa keuhkokuume armahtaisi äitiparan.
Surullista on käydä katsomassa vaikka huumoria on tallella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin vanhaa äitiäni katsomassa hoitopaikassa.
Jo ovella kuului hänen puheensa- kieli laulaa taukoamatta vaikka oli jo kuolemaa tekemässä. Hyvin kahvi ja pulla maistui!
Kaikki muut hoidokit ovat ilmeettömiä ja melkein puhumattomia. Äitillä vielä huumori pelaa ja nauraa vitseille.
Mainioita sutkauksia tulee häneltä.
98 täytti, fysiikka pelaa mutta muisti ei.
Samalla tavattiin lounaan merkeissä siellä päin asuvien siskojen kanssa.
Toivottavasti sateet taukoavat, pihalla pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Hyvää viikonjatkoa itsekullekin!
Hyvää loppuviikkoa sinulle ja kaikille.
Mukava tarina on äidistäsi, joka yllättäen elpyi. Ei ollut hänen aikansa vielä lähteä. Joku juuri poistui 49v. Ei voi tietää.
Lammas, onko koirauutisia?
Ei kovin mukava. Tyhjät sanat ei sitä muuta. Omalle kohdalle en toivoisi tuota kohtaloa. Raskasta omaisillekin, kun läheinen on vain kuin ontto kuori entisestä. Monen koko persoonallisuus muuttuu ja saa irvokkaita piirteitä. Ja tätä voi jatkua vuosia. Onko se ihmisarvoista elämää. Kaikella kunnioituksella hänen äidilleen, jonka tilanne sai pohtimaan asiaa.
Mä ymmärrän pointtisi, mutta kyllä mä itsekin olin äidin viimeisinä aikoina pelkästään iloinen siitä, että äiti oli joskus iloinen. En kai mä muuten olisi jaksanut käydä joka päivä niitä kissavideoita sille näyttämässä. Sairaan ihmisen omaisena on aina raskasta, mutta muistisairaan omaisena se voi olla todella raskasta. Juuri kuten sanoitkin, että rakas ja läheinen ihminen muuttuu ontoksi kuoreksi. Mä en itkenyt, kun äiti kuoli. En itkenyt äidin hautajaisissakaan. Kaikki muut itkivät. Jopa sellaiset, jotka eivät olleet tavanneet äitiä yli kymmeneen vuoteen. Se oli aika absurdi tilanne. Kaikilla muilla oli ihan jäätävä suru ja mä seisoin siellä viilipyttynä lohduttamassa kaikkia muita. Mutta mä olinkin itkenyt jo vuosia aiemmin. Itkin silloin, kun äiti ei enää tunnistanut mua tyttärekseen. Ja itkin silloin, kun äidillä ei omasta mielestään ollut koskaan lapsia eikä aviopuolisoa ollutkaan. Kaipasi vain omia vanhempiaan ja jo aikoja sitten kuolleita sisaruksiaan. Toki äitini ei enää muistanut, että jokainen heistä oli jo kuollut. Kun äidin arkku laskettiin hänen lapsuudenkotinsa paikkakunnalla hautaan, äiti oli vihdoinkin siellä, minne viimeisinä vuosinaan niin kovasti oli kaivannut. Vanhempiensa ja sisarusten luona. Samalla hautausmaalla.
Ihmisarvoinen elämä? Joo, ei äidinkään loppuvuodet sitä olleet. Paljon pelkoa ja hätää. Mutta mitä omainen voi tehdä? Lyödä pesäpallomailalla päähän tai kipata tiiliskivet jaloissa lampeen? Mä ajattelen - varsinkin näin jälkeenpäin - että jos muistisairaan elämään saa edes jotain ihmisarvoista (esimerkiksi tippaleipä liotettuna simaan tai kissavideot), niin miksi sitä pientä hetkeä ei saisi muistisairaalle antaa?
Viisaasti sanoit. Omaisen tavallaan menettää jo silloin, kun yhteys häneen katkeaa, kun hän ei enää ole läsnä henkisesti. Surutyön tekee silloin. Sitten kun oikea loppu joskus tulee, se on vain virallinen vahvistus asialle. Siihen asti tietenkin hoivaa parhaansa mukaan sitä olentoa, joka joskus oli äiti tai puoliso.
Olen usein miettinyt, miten tuon kohtalon voi omalla kohdallaan välttää. Haluan lähteä ns. saappaat jalassa. Muut sairaudet ei haittaa, vain dementia. En myöskään halua sitoa läheisiäni hoitamaan minua sellaisena, miksi aivojeni rappeutuminen minut muuttaa. En näe siinä mitään järkeä omalta tai heidän kannalta. Jokainen ajattelee tavallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin vanhaa äitiäni katsomassa hoitopaikassa.
Jo ovella kuului hänen puheensa- kieli laulaa taukoamatta vaikka oli jo kuolemaa tekemässä. Hyvin kahvi ja pulla maistui!
Kaikki muut hoidokit ovat ilmeettömiä ja melkein puhumattomia. Äitillä vielä huumori pelaa ja nauraa vitseille.
Mainioita sutkauksia tulee häneltä.
98 täytti, fysiikka pelaa mutta muisti ei.
Samalla tavattiin lounaan merkeissä siellä päin asuvien siskojen kanssa.
Toivottavasti sateet taukoavat, pihalla pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Hyvää viikonjatkoa itsekullekin!
Hyvää loppuviikkoa sinulle ja kaikille.
Mukava tarina on äidistäsi, joka yllättäen elpyi. Ei ollut hänen aikansa vielä lähteä. Joku juuri poistui 49v. Ei voi tietää.
Lammas, onko koirauutisia?
Ei kovin mukava. Tyhjät sanat ei sitä muuta. Omalle kohdalle en toivoisi tuota kohtaloa. Raskasta omaisillekin, kun läheinen on vain kuin ontto kuori entisestä. Monen koko persoonallisuus muuttuu ja saa irvokkaita piirteitä. Ja tätä voi jatkua vuosia. Onko se ihmisarvoista elämää. Kaikella kunnioituksella hänen äidilleen, jonka tilanne sai pohtimaan asiaa.
Julma kirjoitus, tarinan äiti nauraa, syö hyvin, vitsailee. Nauttii selkeästi.
Voit tulkita haluamallasi tavalla. Kirjoitin omista ajatuksistani asiasta, en todellakaan toivo kohdalleni dementiaa ja pitkää laitoshoitoa. Kerroin lopussa, että hänen äitinsä tilanne sai pohtimaan asiaa.
Yleisesti ottaen on realismia miettiä, mitä vanhuus tuo tullessaan. Viimeinen vuosi on kuulemma pahin. Kaikki sairaudet pahenee, ja vointi voi romahtaa. Elämä on meille kaikille joskus julmaa. Siitä emme pääse mihinkään.
Tuskin kukaan toivoo omalle kohdalleen dementiaa tai pitkää laitoshoitoa. Harva kai toivoo itselleen mitään helvetillisiä kipujakaan. Suomessa eutanasia ei ole sallittu ja käsittääkseni missään hoivakodissa ei laiteta syöpään kuolevaakaan edes sedaatioon. Muutenkin meillä on kivunhoito aika "lapsen kengissä" verrattuna joihinkin muihin länsimaihin. "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" on luterilainen ajattelutapa.
Äidin viimeisten vuosien ja kuoleman jälkeen selvittelin perinpohjaisesti hoitotahtoja. Ja kyllä, juridisesti hoitotahto on sitova. Jos ihminen on tehnyt hoitotahdon, yksikään omainen, hoitaja tai lääkäri ei saa sitä hoitotahtoa lain mukaan ohittaa. Ongelma onkin siinä, että hoitotahdot on yleensä tehty aika ympäripyöreästi. Siis tavalla, joka jättää tulkinnanvaraa. Ja JOS hoitotahto jättää tulkinnanvaraa, lääkäreiden on toimittava kuin mitään hoitotahtoa ei olisi olemassakaan. Mä räätälöin itselleni pari vuotta sitten hoitotahdon. Yhdessä juristin kanssa. Mutta sen juristin ehdotus oli nimenomaan sellainen ympäripyöreä. Ihan yhtä tyhjän kanssa. Jos mä tulostaisin mun hoitotahtoni paperille, niin se olisi 3-4 sivua pitkä. Siellä on monen muun kohdan lisäksi esimerkiksi kohta, että jos mun aivoni ovat olleet yli 4 minuuttia hapettomassa tilassa tai on syytä edes olettaa, että on ollut, mua ei saa elvyttää ja mikäli elvytys on jo aloitettu, se pitää välittömästi lopettaa. Mulla meni melkein puoli vuotta, että sain väännettyä hoitotahtoni sellaiseksi, että lääkäreille ei pitäisi jäädä yhtään mitään tulkinnanvaraa. Toki on mahdollista, että en ole tajunnut ottaa joitakin asioita huuomioon, mutta sille ei sitten voi mitään.
Mä olen iloinen siitä, että äiti sai olla loppuun asti omassa kodissaan eikä hänellä ollut kipuja. Kuoli nk vanhuuteen...kuukautta vaille 97-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin vanhaa äitiäni katsomassa hoitopaikassa.
Jo ovella kuului hänen puheensa- kieli laulaa taukoamatta vaikka oli jo kuolemaa tekemässä. Hyvin kahvi ja pulla maistui!
Kaikki muut hoidokit ovat ilmeettömiä ja melkein puhumattomia. Äitillä vielä huumori pelaa ja nauraa vitseille.
Mainioita sutkauksia tulee häneltä.
98 täytti, fysiikka pelaa mutta muisti ei.
Samalla tavattiin lounaan merkeissä siellä päin asuvien siskojen kanssa.
Toivottavasti sateet taukoavat, pihalla pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Hyvää viikonjatkoa itsekullekin!
Hyvää loppuviikkoa sinulle ja kaikille.
Mukava tarina on äidistäsi, joka yllättäen elpyi. Ei ollut hänen aikansa vielä lähteä. Joku juuri poistui 49v. Ei voi tietää.
Lammas, onko koirauutisia?
Ei kovin mukava. Tyhjät sanat ei sitä muuta. Omalle kohdalle en toivoisi tuota kohtaloa. Raskasta omaisillekin, kun läheinen on vain kuin ontto kuori entisestä. Monen koko persoonallisuus muuttuu ja saa irvokkaita piirteitä. Ja tätä voi jatkua vuosia. Onko se ihmisarvoista elämää. Kaikella kunnioituksella hänen äidilleen, jonka tilanne sai pohtimaan asiaa.
Mä ymmärrän pointtisi, mutta kyllä mä itsekin olin äidin viimeisinä aikoina pelkästään iloinen siitä, että äiti oli joskus iloinen. En kai mä muuten olisi jaksanut käydä joka päivä niitä kissavideoita sille näyttämässä. Sairaan ihmisen omaisena on aina raskasta, mutta muistisairaan omaisena se voi olla todella raskasta. Juuri kuten sanoitkin, että rakas ja läheinen ihminen muuttuu ontoksi kuoreksi. Mä en itkenyt, kun äiti kuoli. En itkenyt äidin hautajaisissakaan. Kaikki muut itkivät. Jopa sellaiset, jotka eivät olleet tavanneet äitiä yli kymmeneen vuoteen. Se oli aika absurdi tilanne. Kaikilla muilla oli ihan jäätävä suru ja mä seisoin siellä viilipyttynä lohduttamassa kaikkia muita. Mutta mä olinkin itkenyt jo vuosia aiemmin. Itkin silloin, kun äiti ei enää tunnistanut mua tyttärekseen. Ja itkin silloin, kun äidillä ei omasta mielestään ollut koskaan lapsia eikä aviopuolisoa ollutkaan. Kaipasi vain omia vanhempiaan ja jo aikoja sitten kuolleita sisaruksiaan. Toki äitini ei enää muistanut, että jokainen heistä oli jo kuollut. Kun äidin arkku laskettiin hänen lapsuudenkotinsa paikkakunnalla hautaan, äiti oli vihdoinkin siellä, minne viimeisinä vuosinaan niin kovasti oli kaivannut. Vanhempiensa ja sisarusten luona. Samalla hautausmaalla.
Ihmisarvoinen elämä? Joo, ei äidinkään loppuvuodet sitä olleet. Paljon pelkoa ja hätää. Mutta mitä omainen voi tehdä? Lyödä pesäpallomailalla päähän tai kipata tiiliskivet jaloissa lampeen? Mä ajattelen - varsinkin näin jälkeenpäin - että jos muistisairaan elämään saa edes jotain ihmisarvoista (esimerkiksi tippaleipä liotettuna simaan tai kissavideot), niin miksi sitä pientä hetkeä ei saisi muistisairaalle antaa?Viisaasti sanoit. Omaisen tavallaan menettää jo silloin, kun yhteys häneen katkeaa, kun hän ei enää ole läsnä henkisesti. Surutyön tekee silloin. Sitten kun oikea loppu joskus tulee, se on vain virallinen vahvistus asialle. Siihen asti tietenkin hoivaa parhaansa mukaan sitä olentoa, joka joskus oli äiti tai puoliso.
Olen usein miettinyt, miten tuon kohtalon voi omalla kohdallaan välttää. Haluan lähteä ns. saappaat jalassa. Muut sairaudet ei haittaa, vain dementia. En myöskään halua sitoa läheisiäni hoitamaan minua sellaisena, miksi aivojeni rappeutuminen minut muuttaa. En näe siinä mitään järkeä omalta tai heidän kannalta. Jokainen ajattelee tavallaan.
Saappaat jalassa.
Yksi iäkäs tätini kuoli näin. Oli perunamaalla, sai "laakin", vietiin sairaalaan, mutta kuoli heti.
Näin tahtoisin itsekin, ei edes tarvisi sairaalaan viedä. Tahdon kuolla ulos.
Jos saisin päättää vanhuudessa, että makaanko sängyssä kovissa kivuissa, mutta järjissäni pari vuotta tai jopa vuosikymmenen vai olenko kivuton, mutta muuten dementikko, vaikka 10 vuotta niin valitsisin jälkimmäisen. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka kuinka vaikeita päätöksiä.
Silti jos muistan esim läheiseni joka säilyi ihan hyvissä voinneissa, mutta kuitenkin muistamattomana vuosia niin hän oli kuitenkin paremmassa kunnossa ja kivuton jos vertaa vuodepotilaaseen, joka esim jotain syöpää tms sairastaa. Tietysti yleistän tässä ja en tarkoita ikävästi kirjoittaa. Samoin moni muistisairaskin joutuu lopulta vuodepotilaaksi. Tiedän sen. Näin tosi vaikeaa kirjoittaa tästä, mutta ehkä joku ymmärtää mitä yritän kertoa.
Älkää suuttuko tästä ja en tarkoita loukata ketään ja vähätellä. Läheistäni mietin tässä joka sairasti dementiaa noin 4 vuotta ja säilyi monin tavoin omana itsenään. Sitten keuhkokuume iski jo ennen kuin kuntonsa muuten huononi. Jäi vuodepotilaana olo lähes välistä. Samoin tässä kaikesta on helppoa kirjoittaa ja itsellä vaan ajatuksena se, että jos pitää valita jostakin pahasta toinen vaihtoehto.
Se paras on isovanhempieni tie eli nukkuessaan kuolivat. Pappa tosin joutui sydämensä kautta kärsimään ajoittain noin vuoden ajan esim hengenahdistusta ja muistan sen hädän mikä hänellä oli. Sekin jo raskasta. Mummuni kuoli ns saappaat jalassa, mutta nukkuessaan siis. Ei mitään sellaista sairastelujaksoa ollut. Sairauksia kyllä, mutta olleet jo elämässä mukana pidempään ja jäi sairaalakierre pois. Jos äitiäni mietin niin hän ei taas "ottaisi" muistisairautta itselleen vaan kärsisi mieluummin, vaikka kipuja jos vaan järki säilyisi. Itse taas on haluaisi kivuissa olla ja järjissäni olla odottaen kuolemaa vanhuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhuudesta ja kuolemasta jokainen ajattelee tavallaan.
Saappaat jalassa -lähtöä toivovana ajattelen samoin kuin turkkilainen runoilija Nazim Hikmet.
"Minun kuolemani on valmis kuin puku, joka odottaa minua haluamani värisenä. Avarampana kuin mikään turhaan etsimäni. Niin syvänä kuin minulle on tarpeen."
(Ulkomuistista, voi olla virheitä)
Vierailija kirjoitti:
Jos saisin päättää vanhuudessa, että makaanko sängyssä kovissa kivuissa, mutta järjissäni pari vuotta tai jopa vuosikymmenen vai olenko kivuton, mutta muuten dementikko, vaikka 10 vuotta niin valitsisin jälkimmäisen. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka kuinka vaikeita päätöksiä.
Silti jos muistan esim läheiseni joka säilyi ihan hyvissä voinneissa, mutta kuitenkin muistamattomana vuosia niin hän oli kuitenkin paremmassa kunnossa ja kivuton jos vertaa vuodepotilaaseen, joka esim jotain syöpää tms sairastaa. Tietysti yleistän tässä ja en tarkoita ikävästi kirjoittaa. Samoin moni muistisairaskin joutuu lopulta vuodepotilaaksi. Tiedän sen. Näin tosi vaikeaa kirjoittaa tästä, mutta ehkä joku ymmärtää mitä yritän kertoa.
Älkää suuttuko tästä ja en tarkoita loukata ketään ja vähätellä. Läheistäni mietin tässä joka sairasti dementiaa noin 4 vuotta ja säilyi monin tavoin omana itsenään. Sitten keuhkokuume iski jo ennen kuin kuntonsa muuten huononi. Jäi vuodepotilaana olo lähes välistä. Samoin tässä kaikesta on helppoa kirjoittaa ja itsellä vaan ajatuksena se, että jos pitää valita jostakin pahasta toinen vaihtoehto.
Se paras on isovanhempieni tie eli nukkuessaan kuolivat. Pappa tosin joutui sydämensä kautta kärsimään ajoittain noin vuoden ajan esim hengenahdistusta ja muistan sen hädän mikä hänellä oli. Sekin jo raskasta. Mummuni kuoli ns saappaat jalassa, mutta nukkuessaan siis. Ei mitään sellaista sairastelujaksoa ollut. Sairauksia kyllä, mutta olleet jo elämässä mukana pidempään ja jäi sairaalakierre pois. Jos äitiäni mietin niin hän ei taas "ottaisi" muistisairautta itselleen vaan kärsisi mieluummin, vaikka kipuja jos vaan järki säilyisi. Itse taas on haluaisi kivuissa olla ja järjissäni olla odottaen kuolemaa vanhuudessa.
Mun toinen isoisäni kuoli jo ennenkuin mä olin edes syntynyt. 50- vuotiaana. Nk saappaat jalassa. Meni aamulla polkupyörällä nahkatehtaalle töihin, sai sydäninfarktin matkalla ja se oli siinä. Kaksi muutakin isovanhempaani kuoli vähän samalla tavalla. Eivät tosin olleet enää työelämässä, koska siihen maailmanaikaan eläkkeelle pääsi aikaisemmin. Mutta kotipihaansa kuolivat. Molemmat reilusti alle 70-vuotiata. Isäni äiti eli 84-vuotiaaksi. Oli melkoinen teräsmummo, mutta lopulta sanoi, että kun kaikki elossa olevat kaveritkin on jo vanhainkodissa, niin hänkin haluaa sinne. 1980-luvulla vanhainkodit olivatkin vielä ihan hyviä paikkoja. Vuoden ehti asua siellä ja sitten sai keuhkokuumeen, johon kuoli.
Mä täytän syksyllä 65 v enkä edes haaveile "ikuisesta elämästä". Jos nyt eläisin edes 70-vuotiaaksi ja täällä kotona, niin se riittää mulle. Olen jo kerran elämässäni kätellyt Kuolemaa enkä pelkää. Ole pyrkinyt aina elämään niin, että mitään kaduttavaa ei jää. Olemaan hyvä ja auttavainen muille. Välittämään niistäkin, joista kukaan muu ei enää välitä. Ilmestyskirjassakin (siis Uudessa Testamentissa) sanotaan, että aikanaan Elämänkirjat avataan ja jokainen tullaan tuomitsemaan tekojensa mukaan. En ole kristitty, mutta ajattelenpa asiaa minkä maailmanuskonnon kannalta tahansa, niin tuskin tulen olemaan se, joka ensimmäisenä heitetään tuliseen järveen.
Sulla oli hyviä mietintöjä tuossa, että kivuton ja päästään sekaisin vai kivulias ja järjissään. Mä ehkä valitsisin jälkimmäisen, jos se kivulias vaihe ei olisi kovin pitkä. Ja siksi mulla onkin se tarkkaan harkiten laadittu hoitotestamentti. On väärin kuvitella, että muistisairaana aina olisi vaan joku hyväntuulinen höppänä. Mun äidilläni oli pitkään todella pahoja pelkotiloja. Ei sillä fyysisiä kipuja ollut, mutta henkisiä kipuja sitäkin enemmän. Ei ymmärtänyt, miksi joku KÄÄKkä estää sitä lähtemästä kotiin tai miksi joku outo ja tuntematon nainen (eli minä) väkisin yrittää pitää häntä vankina vieraassa paikassa (oli asunut siinä asunnossa jo yli neljännesvuosisadan). Me ihmiset ollaan erilaisia ja mä luulen, että kestäisin hieman paremmin lyhyen aikaa fyysistä kipua kuin monta vuotta jatkuvaa pelkoa, ahdistusta ja hätää. Kuten olen kertonutkin, niin mulla on traumataustaa. Ja fyysisten kipujen kanssa noin muutenkin olen kärvistellyt jo yli 30 vuotta, Fyysiset kivut on mulle tuttuja. Kuuluu jokapäiväiseen elämääni. Toki ne ei ole mitään syöpäkipuja, mutta kipuja kuitenkin.
Mä olen tehnyt jo aika paljon järjestelyjä sitä varten, jos mä en ehkä aikanaan pärjääkään enää kotona. Laatinut hoitotestamenttini niin, että sen päivän jälkeen tuskin elän edes kuukauttakaan. Ja myös koko omaisuuteni siirtyy sinä samaisena päivänä ennakkoperintönä lapsilleni. Kaikki paperit on jo valmiina. Olen puhunut näistä asioista montakin kertaa lasteni kanssa ja he ymmärtävät sen, että en halua heidän ryhtyvän samaan kuin mihin minä äitini kohdalla ryhdyin. Ja he ymmärtävät, että mä olen kyllä valmis lähtemään. Olen elänyt ihan hyvän vaikka joskus aika vaikeankin elämän. Lapseni ovat jo keski-ikäisiä ja kerran, kun näistä asioista taas puhuin, mun tytär halasi mua lujaa ja sanoi, että jonain päivänä sitten tavaltaan Walhallassa.
Yhdellä elämällä on yksi aika, toisella toinen aika. Kuka mihinkin uskoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja joo, nyt ei ollutkaan mukavaa hymistelyä vaan vähän deepimpää juttua. Mulla on kahvisuodatuspussit loppu, joten pitänee varmaan lähteä käymään kohta lähikaupassa.
Ohrapiposta on ollut jo monta viestiä. Jankkauksen vuoksi poistettu? Aihe sallittu, käsittelytapa, toisto, kielletty? Luulen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Runoista tuli mieleen, että oltiin muutama vuosi sitten vuokramökillä, ja sieltä paikkakunnalta pongasin runotapahtuman. Pienimuotoinen juttu rantapuistossa, jossa istuttiin pitkillä penkeillä (joku konsertti ollut aiemmin). Sinne jokainen sai viedä mielirunojaan ja esittää niitä vuorollaan kaikille. Jos ei halunnut itse lukea, järjestäjien edustajat luki. Runoja oli laidasta laitaan. Jotkut hauskoja, toiset haikeita. Yksi mies tunnustautui Unto Monosen faniksi ja luki hänen iskelmiään. Vetäjät juonsi keskustelua ja kertoi eri runoilijoista. Tilaisuuden lopuksi he lukivat Sarkian runon Älä elämää pelkää.
Ihana tapahtuma vaatimattomissa puitteissa. Laineet loiskui ja tuuli suhisi puissa taustamusiikkina. Ilta-aurinko värjäsi taivaan oranssiksi ja violetiksi. Jäi mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Runoista tuli mieleen, että oltiin muutama vuosi sitten vuokramökillä, ja sieltä paikkakunnalta pongasin runotapahtuman. Pienimuotoinen juttu rantapuistossa, jossa istuttiin pitkillä penkeillä (joku konsertti ollut aiemmin). Sinne jokainen sai viedä mielirunojaan ja esittää niitä vuorollaan kaikille. Jos ei halunnut itse lukea, järjestäjien edustajat luki. Runoja oli laidasta laitaan. Jotkut hauskoja, toiset haikeita. Yksi mies tunnustautui Unto Monosen faniksi ja luki hänen iskelmiään. Vetäjät juonsi keskustelua ja kertoi eri runoilijoista. Tilaisuuden lopuksi he lukivat Sarkian runon Älä elämää pelkää.
Ihana tapahtuma vaatimattomissa puitteissa. Laineet loiskui ja tuuli suhisi puissa taustamusiikkina. Ilta-aurinko värjäsi taivaan oranssiksi ja violetiksi. Jäi mieleen.
Heinolassa?
Vierailija kirjoitti:
Ohrapiposta on ollut jo monta viestiä. Jankkauksen vuoksi poistettu? Aihe sallittu, käsittelytapa, toisto, kielletty? Luulen.
Muistetteko röpörieska keskustelunkin tästä. Sen tuhman merkityksen. Jankattu jo kauan.
Mitähän tapahtuu viljasadoille kaatosateessa. Onko vielä katokorvauksia? Miten mahtaa olla huoltovarmuuden laita. Avomaamansikoista osa homehtuu ja mätänee.
Vierailija kirjoitti:
Mitähän tapahtuu viljasadoille kaatosateessa. Onko vielä katokorvauksia? Miten mahtaa olla huoltovarmuuden laita. Avomaamansikoista osa homehtuu ja mätänee.
Torilla ei saanut mansikoita ostaa laatikoittain, homehtuu maahan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Runoista tuli mieleen, että oltiin muutama vuosi sitten vuokramökillä, ja sieltä paikkakunnalta pongasin runotapahtuman. Pienimuotoinen juttu rantapuistossa, jossa istuttiin pitkillä penkeillä (joku konsertti ollut aiemmin). Sinne jokainen sai viedä mielirunojaan ja esittää niitä vuorollaan kaikille. Jos ei halunnut itse lukea, järjestäjien edustajat luki. Runoja oli laidasta laitaan. Jotkut hauskoja, toiset haikeita. Yksi mies tunnustautui Unto Monosen faniksi ja luki hänen iskelmiään. Vetäjät juonsi keskustelua ja kertoi eri runoilijoista. Tilaisuuden lopuksi he lukivat Sarkian runon Älä elämää pelkää.
Ihana tapahtuma vaatimattomissa puitteissa. Laineet loiskui ja tuuli suhisi puissa taustamusiikkina. Ilta-aurinko värjäsi taivaan oranssiksi ja violetiksi. Jäi mieleen.
Heinolassa?
Heinola se ei ollut. Mökki oli matkan varrella, kun kierreltiin prätkällä matkalla Turun saaristoon.
Ei kovin mukava. Tyhjät sanat ei sitä muuta. Omalle kohdalle en toivoisi tuota kohtaloa. Raskasta omaisillekin, kun läheinen on vain kuin ontto kuori entisestä. Monen koko persoonallisuus muuttuu ja saa irvokkaita piirteitä. Ja tätä voi jatkua vuosia. Onko se ihmisarvoista elämää. Kaikella kunnioituksella hänen äidilleen, jonka tilanne sai pohtimaan asiaa.