Hei te menneiden vuosikymmenien liikunnanopettajat: miten meni niinku omasta mielestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla jäi traumat lähinnä pesäpallosta. Sen sääntöjä ei koskaan käyty läpi. Kerran sain huutia, kun juoksin kaikki pesät kerralla läpi. Säännöissä kun on, että saa mennä vain tietyn määrän kerrallaan.

 

Harvassa muussa kouluaineessa oletetaan, että lapsi osaa asiat ilman opettamista. Liikunnassa useimmat opettajat olettavat, että heidän ei tarvitse itse opettaa mitään, riittää kun seisoo kentän laidalla ja puhaltaa pilliin.

 

Totuus on se, että liikunnallinen lapsi yrittää ja kokeilee.

Totta on, että ketään ei peruskoulussa opeteta uimaan, luistelemaan tai hiihtämään.

Saatte vanhempina ihan itse päättää minkä taidon haluatte lapsillenne opettaa. Vai haluatteko mitään. 

&nbsp

Lapsi piti koulun liikunnasta siihen asti, kun se oli alakoulun luokanopettaja järjestämää. Siirryttäessä yläkouluun muuttui liikuntatunnit liikunnan ammattilaisen käsissä ihan toiseksi. Liikunnan ilo katosi täysin. 

Jos ei ole itse kokenut liikuntatunteja traumaattisina, niin on vaikea ymmärtää toisten kokemusta. Liikuntatunnit ovat ihan erilaisia, jos olet hyvä liikunnassa, kroppasi on liikunnallinen, opit uudet lajit nopeasti tai harrastat paljon. Todellisuudessa aika monella on toisin. Osa nyt vain on fyysisesti heikompia, lapsilla ja nuorillakin on kaikenlaisia vaivoja skolioosista reumaan, jotka vaikuttavat liikkumiseen. Osa oppii uudet lajit hitaasti, on vaikea hahmottaa asioita. 

Ja ihan vain liikuntatuntien realiteetti. Otetaan esimerkiksi pesäpallo. Saat ryhmässä pari minuuttia tekniikkaopetusta, jonka jälkeen harjoittelette pareittain pallon ly.ömistä hetken ajan. Sitten on aika pelata ryhmässä pesäpalloa lopputunnin ajan. Seuraavan kerran sitä pesäpalloa on liikuntatunnilla seuraavana syksynä. Miten ihmeessä voisit kehittyä lajissa hyväksi, kun lajia pitäisi harrastaa vapaa-ajalla, kun sitä ei koululiikunnassa ole enempää? Harvalla on kotona pesäpallomaila ja pallo. Ja vielä harvemmalla on mahdollisuus saada vapaa-ajalla jostakin isompi lössi ikätovereita pelaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Hiihtokisoihin oli pakko osallistua, vaikka mikä oli. Suurimman osan pakkokisat sai vihaamaan hiihtoa jo ala-asteella.

Meillä hiihtokisan voittajat saivat aina hienot pokaalit ja jokainen sai palkinnon

mutta sekin oli onnistuttu tekemään mahdollisimman nöyryyttäväksi. Kaikkien kuullen kerrottiin sijoitus ja sitten sai hakea palkinnon. Olipa sitten tosi kiva JOKA ainoa vuosi hakea viimeisenä joku helvetin suksivoidepurkki palkintopöydästä kun kaikki oikeasti kivat palkinnot olivat menneet. Muistaakseni olin koko koulun hitain poika hiihtämään vaikka yritin tosissani. Ainoastaan yksi tyttö oli minua hitaampi. Mulla olikin sitten suksivoiteita ala-asteen lopussa joka kelille. Sen ainoan kerran kun voitin yleisurheilukisoissa kolmannen sijan korkeushypyssä, niin sinä vuonna kaikki sai palkinnoksi värikynät. Kerrankin olisin sen mitalin saanut, mutta ei 

Myöhemmin elämässä aloitin säännöllisen kuntosalitreenin ja opiskeluun panostin todella vahvasti. 

En oikein usko, että asiasta voi liikunnanopettajia syyttää. Ihmiset ovat mukavuuden haluisia, kynnys aloittaa säännöllinen liikuntaharrastus on korkea kävelyä lukuunottamatta ja vaatii myös vähän kurinalaisuutta jatkaa harrastusta. Toisaalta tutkimukset viittaavat, että liikunnan merkityksen terveyteen on todettu nousevan vasta keski-iässä ja sen jälkeen.  

Vierailija kirjoitti:

En oikein usko, että asiasta voi liikunnanopettajia syyttää. Ihmiset ovat mukavuuden haluisia, kynnys aloittaa säännöllinen liikuntaharrastus on korkea kävelyä lukuunottamatta ja vaatii myös vähän kurinalaisuutta jatkaa harrastusta. Toisaalta tutkimukset viittaavat, että liikunnan merkityksen terveyteen on todettu nousevan vasta keski-iässä ja sen jälkeen.  

Kyllä voi, koska liikunnanopettajilla on kokonaan jäänyt se OPETTAMINEN pois. Ei kukaan matematiikan tai ruotsin opettajakaan vain paiskaa oppilaiden eteen vihkonippua ja läjää lyijykyniä, ja sano että "tehkää kaikki tehtävät, kyllä jokainen osaa nämä asiat jo."

Jääkiekkoa, jalkapalloa, sählyä, jalkapalloa lumessa, sählyä jääkentällä, jalkapalloa jääkentällä, sählyä lumessa, jotain jääkiekon ja sählyn välimuotoa jääkentällä... 

Ai että, kun oli niin ihanasti vaihtoehtoja.
Oispa ees pelattu pesistä talvella tai ollut jotain yleistä lihaskuntoilua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein usko, että asiasta voi liikunnanopettajia syyttää. Ihmiset ovat mukavuuden haluisia, kynnys aloittaa säännöllinen liikuntaharrastus on korkea kävelyä lukuunottamatta ja vaatii myös vähän kurinalaisuutta jatkaa harrastusta. Toisaalta tutkimukset viittaavat, että liikunnan merkityksen terveyteen on todettu nousevan vasta keski-iässä ja sen jälkeen.  

 

 

 

 

Kyllä voi, koska liikunnanopettajilla on kokonaan jäänyt se OPETTAMINEN pois. Ei kukaan matematiikan tai ruotsin opettajakaan vain paiskaa oppilaiden eteen vihkonippua ja läjää lyijykyniä, ja sano että "tehkää kaikki tehtävät, kyllä jokainen osaa nämä asiat jo."

Tamäpä juuri. Ketjua lukiessa olen ymmärtänyt mikä itseäni koululiikunnassa ärsyttää (sen lisäksi että itsellä on lapsesta asti ollut fyysisiä rajoitteita, jotka vain laski numeroa muttei niitä muuten huomioitu) niin juuri tuo opetuksen puute. Ei mitään opetettu, mutta numero kuitenkin annettiin. Ja harvoin numero nousi siitä että kehittyi omalla tasollaan vuoden aikana. Verrattiin vielä isompiin jalkapallon tai jääkiekon pelaajiin ja sanottiin että pelaa kovempaa. 

Se on vaikea opettaa kaikkia yhtä aikaa, jos toisilla on hyvä urheilutausta ja toiset kuvittelevat, että tekemisen taso tulisi asettaa sen mukaan, että pelataan 6-8 tuntia tietokoneella vuorokaudessa. Tärkeintä on kuitenkin, että vastuu liikkumisesta on jollain muulla kuin itsellä, yhteiskunnalla, vanhemmilla tai liikunnanopettajalla.

Meillä tytöt ei yläasteella juurikaan saanu pelata joukkuelajeja. Tosi harvoin pelattiin sählyä, jääkiekkoa ei ikinä. Jos jotain pelattiin niin ringetteä, hohhoijaa. Suurin osa liikuntatunneista oli umpitylsää aerobickiä. Meidän liikunnanopettaja oli joku ihmeen jumppatäti. Valinnaista liikuntaa opetti poikien liikunnanopettaja ja siellä pelattiin laajasti sekajoukkueilla ja näistä tunneista tosi hyvät muistot itsellä.

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikea opettaa kaikkia yhtä aikaa, jos toisilla on hyvä urheilutausta ja toiset kuvittelevat, että tekemisen taso tulisi asettaa sen mukaan, että pelataan 6-8 tuntia tietokoneella vuorokaudessa. Tärkeintä on kuitenkin, että vastuu liikkumisesta on jollain muulla kuin itsellä, yhteiskunnalla, vanhemmilla tai liikunnanopettajalla.

Ihan samalla tavalla kuin että meillä esim matematiikan tunnilla ne hitaammat tai vähemmän osaavat sai opettajalta apua. Ne jotka osasi laskea, laski sitten itsenäisemmin. Ei niille hitaammille sanottu että laskekaa nyt vaan kovempaa niitä laskuja. 

Mä en edelleenkään tajua että mitä väliä sillä on ettei eri lajeja jotenkin opeteta? Ei meidän luokallakaan kukaan osannut mitään tekniikoita eikä tarkkoja sääntöjä, paitsi ehkä se 1 tai 2 jotka harrasti lajia, mutta silti saatiin hyvät pelit aikaiseksi. Ei liikunnan opetus ole sitä että opetetaan eri lajien pelaajiksi, vaan että opetetaan liikkumaan. 

Ja kyllä, jotkut on parempia futiksessa ja jotkut lätkässä ja jotkut on kaikessa hyviä. Mitä sitten? Ei niitä numeroita oikeasti anneta verrattuna siihen luokan parhaaseen, vaikka se siltä ehkä tuntui, vaan niihin on ihan tietyt kriteerit. Esim cooperissa x metriä on 8 jne. Eikä joukkuelajeissa tarvitse olla mikään pistekuningas, vaan aktiivinen. Jos jaksaa juosta ja yrittää, niin saa ysin, vaikka varsinaisia lajitaitoja ei olisi. Jos taas kävelee ja seisoskelee kentän reunalla niin ei siitä vain voi antaa hyvää numeroa.

Ja jälleen kerran, jos kunto ei riitä enempään kuin kävelyyn pelissä, niin silloin kunto on liian huono ja sitä pitää kehittää että voisi saada liikunnasta hyvän numeron. Ja se ei kehity pelkällä kävelyllä koulun liikuntatunneilla.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole itse kokenut liikuntatunteja traumaattisina, niin on vaikea ymmärtää toisten kokemusta. Liikuntatunnit ovat ihan erilaisia, jos olet hyvä liikunnassa, kroppasi on liikunnallinen, opit uudet lajit nopeasti tai harrastat paljon. Todellisuudessa aika monella on toisin. Osa nyt vain on fyysisesti heikompia, lapsilla ja nuorillakin on kaikenlaisia vaivoja skolioosista reumaan, jotka vaikuttavat liikkumiseen. Osa oppii uudet lajit hitaasti, on vaikea hahmottaa asioita. 

Ja ihan vain liikuntatuntien realiteetti. Otetaan esimerkiksi pesäpallo. Saat ryhmässä pari minuuttia tekniikkaopetusta, jonka jälkeen harjoittelette pareittain pallon ly.ömistä hetken ajan. Sitten on aika pelata ryhmässä pesäpalloa lopputunnin ajan. Seuraavan kerran sitä pesäpalloa on liikuntatunnilla seuraavana syksynä. Miten ihmeessä voisit kehittyä lajissa hyväksi, kun lajia pitäisi harrastaa vapaa-ajalla, kun sitä ei koululiikunnassa ole enempää? Harvalla on kotona pesäpal

"Liikuntatunnit ovat ihan erilaisia, jos olet hyvä liikunnassa,"

Oli hyvä kommentti tuo koko lainaamani ja nostin siitä siksi vain yhden asian esiin, jota itse jatkan. Liikuntatunnit voivat olla traumaattisia myös, jos on hyvä liikunnassa, jos pakotetaan tekmään jotain vastentahtoisesti. Vastentahtoisuus missään ei ole hyvä asia. 

Koulussa liikunnat oli keskttyneet lyhysiin matkoihin ja kesäkaudella etenkin sitten ylesurheilukentälle. Vieläkin muistan miten sieluunkin sattui, kun piti pakolla juosta samaa kehää ympäri ja ympäri ja ympäri. jos joskus joku haluaa ki d u tt aa minua, niin ei muuta kuin laittaa minut yleisurheilukenttää kiertämään, niin tunnustan mitä vain.   Metsässä sitten aika suorastaan lentää ja voin helposti liikkua pitkiäkin matkoja väsymättä ja linnut vain laulaa pään sisällä.  

 

Vierailija kirjoitti:

Mä en edelleenkään tajua että mitä väliä sillä on ettei eri lajeja jotenkin opeteta? Ei meidän luokallakaan kukaan osannut mitään tekniikoita eikä tarkkoja sääntöjä, paitsi ehkä se 1 tai 2 jotka harrasti lajia, mutta silti saatiin hyvät pelit aikaiseksi. Ei liikunnan opetus ole sitä että opetetaan eri lajien pelaajiksi, vaan että opetetaan liikkumaan. 

Ja kyllä, jotkut on parempia futiksessa ja jotkut lätkässä ja jotkut on kaikessa hyviä. Mitä sitten? Ei niitä numeroita oikeasti anneta verrattuna siihen luokan parhaaseen, vaikka se siltä ehkä tuntui, vaan niihin on ihan tietyt kriteerit. Esim cooperissa x metriä on 8 jne. Eikä joukkuelajeissa tarvitse olla mikään pistekuningas, vaan aktiivinen. Jos jaksaa juosta ja yrittää, niin saa ysin, vaikka varsinaisia lajitaitoja ei olisi. Jos taas kävelee ja seisoskelee kentän reunalla niin ei siitä vain voi antaa hyvää numeroa.

Ja jälleen kerran, jos kunto ei riitä enempään kuin k

Mutta kun toiset on juoksijatyyppejä, toiset kävelijätyyppejä, niin jos halutaan arvioida vaikka kuntoa, niin kävelijätyyppiä pitäisi pisteyttää kävelyluokitusten mukaan ja juoksijatyyppiä juoksuluokituksen mukaan. On väärin laittaa kävelijätyyppi hakemaan arvosanaa cooperin testistä, kun ne testitulokset on tehty nimenomaan juoksusuorituksesta. kävelijä ei voi saada täysiä pisteitä cooperista (ellei sitten ole joku kilpakävleijä, niin sitten ehkä voi). Ne testit pitäisi tehdä reilusti ottaen huomioon oppilaan oma liikkumisprofiili.  Ja jos tosiaan joku on pitkänmatkan liikkuja ja joku toinen lyhyen, niin pitäisi nekin ottaa huomioon: se on kuitenkin geenistössä ja lihassolujen eroissa, että onko parempi pitkissä liikuntasuorituksissa kuin lyhyissä. On epäreilua pisteyttää kaikki yhden tyylin mukaan, vain siksi, että niin on ollut tapana tehdä. 

joukkuepelitkin voivat olla joillekin mahdottomia. Itse en esimerkiksi tykännyt koskaan kontaktillisista jukkuepeleistä, koska en tykännyt, että vieraat, tai semivieraat ihmiset koskevat minuun yllättäen. En tykkää vieläkään. Se on kaikilla mahdollisilla tavoilla ärsyttävää. Siksi aina yritin pinnata joukkuepelipäivinä tai sitten "vahingossa" satuttaa vaikka nilkkani verryttelyssä, jos yhtäkkiä vaihtuikin joku liikuntatunnin sisältö kontakilajiin.  Lentopallo oli siksi yksi suosikeistani, koska siinä ei juuri kosketa tosiin, paitsi pisteentekotilanteissa (siloin koskettaminen on odotettavissa olevaa ja on lähinnä läpsyjä. Se oli ok. )

Kommentti ei tullut läpi, mutta se vanha sanonta, missä eri eläimet arvosteltiin sen mukaan mikä niiden kyky on kiivetä puuhun, kiteyttää koululiikunnan hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikea opettaa kaikkia yhtä aikaa, jos toisilla on hyvä urheilutausta ja toiset kuvittelevat, että tekemisen taso tulisi asettaa sen mukaan, että pelataan 6-8 tuntia tietokoneella vuorokaudessa. Tärkeintä on kuitenkin, että vastuu liikkumisesta on jollain muulla kuin itsellä, yhteiskunnalla, vanhemmilla tai liikunnanopettajalla.

 

 

 

 

 

Onpa laiskaa puhetta. Sille opettajalle MAKSETAAN PALKKAA siitä, että hän OPETTAA lapsia ja nimenomaan YHTÄ AIKAA. Sitä varten meillä on koululuokat, jotta mitään yksityisopetusta ei tarvitse vanhempien kustantaa, vaan että kaikki saavat yhteisen ja samanlaisen koulutuksen. Onko sulle jotenkin koulun (tai muun oppilaitoksen) konsepti ja tarkoitus näin epäselvä? 

Liikunta oli lempiaineeni. Juuri kaikki joukkuelajit ja pallopelit olivat parhaita. 

Vierailija kirjoitti:

Mä en edelleenkään tajua että mitä väliä sillä on ettei eri lajeja jotenkin opeteta? Ei meidän luokallakaan kukaan osannut mitään tekniikoita eikä tarkkoja sääntöjä, paitsi ehkä se 1 tai 2 jotka harrasti lajia, mutta silti saatiin hyvät pelit aikaiseksi. Ei liikunnan opetus ole sitä että opetetaan eri lajien pelaajiksi, vaan että opetetaan liikkumaan. 

Ja kyllä, jotkut on parempia futiksessa ja jotkut lätkässä ja jotkut on kaikessa hyviä. Mitä sitten? Ei niitä numeroita oikeasti anneta verrattuna siihen luokan parhaaseen, vaikka se siltä ehkä tuntui, vaan niihin on ihan tietyt kriteerit. Esim cooperissa x metriä on 8 jne. Eikä joukkuelajeissa tarvitse olla mikään pistekuningas, vaan aktiivinen. Jos jaksaa juosta ja yrittää, niin saa ysin, vaikka varsinaisia lajitaitoja ei olisi. Jos taas kävelee ja seisoskelee kentän reunalla niin ei siitä vain voi antaa hyvää numeroa.

Ja jälleen kerran, jos kunto ei riitä enempään kuin k

Siksi että kaikki liikuntahullut saa loistaa omassa lajissaan. Vähän kuin kaikille käsityön ystäville olisi tarjolla omansa ja kaikkien pitää tehdä jotain nypläystä.

Kävelijägeenit ja juoksijageenit? Aha. Jos "geneettisistä syistä" ruvettaisiin antamaan numeroita, niin eiväthän ne olisi vertailukelpoisia lainkaan. Esa-Kirsillä ei ole oikein muuten matikkapäätä, mutta on hyvä piirtelemään geometrisiä kuvioita, joten eiköhän anneta hänelle sen perusteella matikasta kymppi, kun eihän raukka ole geenejään valinnut.

Cooper mittaa melko luotettavasti vo2 arvon. Jos on hyvä kunto pystyy kyllä juoksemaan cooperissa helposti sen 12 minuuttia reipasta tahtia.

Kaveri ei ole juossut koskaan muuta kuin bussiin ja pystyi pelkästään hyvän kunnon ansiosta juoksemaan heti 8km ihan ok tahtia. Nelikymppisenä.

Joku kirjoitti: On väärin laittaa kävelijätyyppi hakemaan arvosanaa cooperin testistä, kun ne testitulokset on tehty nimenomaan juoksusuorituksesta. kävelijä ei voi saada täysiä pisteitä cooperista (ellei sitten ole joku kilpakävleijä, niin sitten ehkä voi). Ne testit pitäisi tehdä reilusti ottaen huomioon oppilaan oma liikkumisprofiili.  Ja jos tosiaan joku on pitkänmatkan liikkuja ja joku toinen lyhyen, niin pitäisi nekin ottaa huomioon: se on kuitenkin geenistössä ja lihassolujen eroissa, että onko parempi pitkissä liikuntasuorituksissa kuin lyhyissä. On epäreilua pisteyttää kaikki yhden tyylin mukaan, vain siksi, että niin on ollut tapana tehdä. 

Sori mutta ei vika ole sun geenistössä tai lihassoluissa, jos et jaksa juosta cooperia. Cooper on pitkä liikuntasuoritus. Lyhyt liikuntasuoritus olisi vaikka pikajuoksu 100 m.