Lue keskustelun säännöt.
Käsi sydämellä: pidätkö äidistäsi?
Kommentit (86)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidän. Mulla on äiti joka on huolehtinut meistä lapsistaan.
Joillakin "äiti" on äiti vain geneettisellä tasolla.
Niin? Ap kysyi ja mä vastasin. Pitäisikö tähän kaikkien vastata, että kyllä vihaan äitiäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastan häntä. Isää myös. Minulla on hyvät vanhemmat.
Voi kuule, voi olla ulkopuolisten silmiin vaikka kuinka hyvät vanhemmat, mutta todellisuus kotona on helvettiä lapsille.
Oletko sä oikeasti vähän yksinkertainen? Toinen kertoo omasta elämästään ja vanhemmistaan ja sä pieret ilmoille tuollaista.
Teininä vihasin ja häpesin äitiäni. Hän oli ankara tyranni ja kuritti minua fyysisesti, olin aina silmätikkuna ja hyvin helposti hän tarttui kiinni ja haetutti "koivuniemenherran". Hän purki kaiken vihansa ja katkeruutensa minuun. Olin paljon mummolassa kaikki vapaa-ajat koska en voinut sietää äitiäni ja mummo oli kiltti.
Onneksi olen näinkin kovapäinen ja tempperamenttinen lapsi enkä lannistunut, eikä hän saanut nujerrettua minua. Sittemmin välit tasaantuivat kun lähdin kotoa pois 18v ja hän löysi miesystävän itselleen joten oli myös paljon pois kotoa eikä ehtinyt kyttäämään minua. Sittemmin välit ovat olleet näennäiset, ihan ok mut etäiset ja ehkä jopa esitetään kun mitään ei olisi tapahtunut.
Hän on ollut aina todella tunnekylmä ihminen meitä omia lapsiaan kohtaan, muiden lapsia hän kyllä pitää sylissä ja lässyttää.
En voi sanoa pitäväni hänestä mutta velvollisuudentunnosta ja siitä syystä että heistä miehensä kanssa oli mulle aikoinaan paljon hyötyä, pidin satunnaists yhteyttä pari x vuodessa. Jotenkin en ole ilennyt katkaista välejä.
Nyt kun muistisairaus tms muuttaa hänen persoonaa ne ilkeät tyrannimsiset piirteet alkaa tulla esille. Hänestä on kuoriutunut todella itsekeskeinen minä minä tyyppi. Hän ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu, ei sanallakaan sano mitään positiivista, hänen on ollut aina aivan mahdotonta sanoa mitään hyvää saati kehua minua. Ei kannustanut, ei kehunut, ei mitään kommenttia vaikka olen päässyt todella pitkälle elämässäni.
En tiedä miten se on niin mahdottoman ylitsepääsemätöntä sanoa omalle lapselleen jotain kannustavaa tai positiivista. Joku sen estää.
Joskus kun olin oikein ärsyynynyt hänen samojen asioiden loputtomaan jankuttamiseen ja itsestään puhumiseen, mietin että tuskin edes itkisin kun hän kuolee. Saa nähdä.
Pidän äidistäni todella paljon, vietämme paljon aikaa yhdessä, meillä on samanlainen huumorintaju, samankaltaiset arvot.
Äitini on ihanin ihminen jonka tunnen. Epäitsekäs ja lämmin, mahtava huumorintaju. Kyllä, pidän hänestä todella paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka monesta ihmisestä, jonka tunnet todella hyvin, ylipäätään pidät?
Itse pidän lähinnä vain miehestäni, lapsistani, pomostani ja ehkä yhdestä ystävästäni, muutamasta tutusta (mutta he etäisempiä). Tunnen tuhansia ihmisiä, joista ehkä 500 todella hyvin.
Olisi iso tsägä, että oma äiti sattuisi olemaan se onnekas sattuma. Sen sijaan äidit ovat usein varsin ikäviä lapsilleen: sekoittavat päässään kasvatuksen ja kaltoinkohtelun, ilkeilyn, väkivallan, epäkohteliaisuuden jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastan äitiäni. Ja myös isääni.
Ei sinun tarvitse pelosta tai velvollisuudentunnosta sanoa noin.
Miksi sinulle on niin vaikeaa ymmärtää että vaikka oma äitisi olisi surkea niin se ei tarkoita että kaikkien muiden äidit on myös paskoja?
eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä pidän äidistäni ja myös rakastan häntä.
Minua on aina ihmetyttänyt, miten voi olla, että tällä palstalla on niin paljon äitivihaajia (ja anoppivihaajia, ja lapsivihaajia)! Annatte vihan hallita elämäänne.
Helppo se on sanoa sille entiselle lapselle nyk. Aikuiselle, että lopeta viha, älä anna vihan hallita elämää, jos ei ole tullut kaltoinkohdelluksi omien vanhempiensa toimesta. Niitä tukahdutettuja muistoja henkisestä väkivallasta, kun ne jostain syövereistä välillä tulee pintaan vieläkin, niin se tekee aika ristiriitaisen, vihaisen, turhaantuneen olon, miksi? Miksi piti sanoa niin? Miksi piti uhkailla niin? Miksi? Eikö minussa oikeasti koskaan ollut mitään nättiä? Eikö minussa koskaan ollut mitään välittämisen arvoista? Itse en vihaa enää vanhempiani, enkä oikein tunne mitään rakkautta heitä kohtaan, mutta välitän heistä. Sillä olen aikuisena käynyt terapiassa näistä asioista, mikä on vähän auttanut ymmärtämään oman itseni ja henkisen hyvinvointini takia vanhempiani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastan äitiäni. Ja myös isääni.
Ei sinun tarvitse pelosta tai velvollisuudentunnosta sanoa noin.
Kuka nyt pelosta tai velvollisuudentunnosta sanoisi anonyymillä palstalla noin?
Ihan oikeasti on rakastavia perheitä. Sinulla ei selvästikään ole, mutta heitä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pidä. En olisi missään tekemisissä, jos ei olisi ns. pakko.
Miksi sinun on ns. pakko olla tekemisissä äitisi kanssa?
Sitä minäkin kysyn. Itse en 13 vuoteen ollut yhteydessä. Helpottaa elämää kun jättää myrkylliset ihmiset pois elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Teininä vihasin ja häpesin äitiäni. Hän oli ankara tyranni ja kuritti minua fyysisesti, olin aina silmätikkuna ja hyvin helposti hän tarttui kiinni ja haetutti "koivuniemenherran". Hän purki kaiken vihansa ja katkeruutensa minuun. Olin paljon mummolassa kaikki vapaa-ajat koska en voinut sietää äitiäni ja mummo oli kiltti.
Onneksi olen näinkin kovapäinen ja tempperamenttinen lapsi enkä lannistunut, eikä hän saanut nujerrettua minua. Sittemmin välit tasaantuivat kun lähdin kotoa pois 18v ja hän löysi miesystävän itselleen joten oli myös paljon pois kotoa eikä ehtinyt kyttäämään minua. Sittemmin välit ovat olleet näennäiset, ihan ok mut etäiset ja ehkä jopa esitetään kun mitään ei olisi tapahtunut.
Hän on ollut aina todella tunnekylmä ihminen meitä omia lapsiaan kohtaan, muiden lapsia hän kyllä pitää sylissä ja lässyttää.
En voi sanoa pitäväni hänestä mutta velvollisuudentunnosta ja siitä syystä
Miksi oman lapsen kehuminen on niin vaikeaa 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi sanoa koskaan pitäneeni hänestä. Hän on ollut hyvin kylmä ja etäinen nuori yh äiti 70nluvun alussa. Se nyt vaan oli ja on edelleen minut synnyttänyt ihminen ja joka huolehti minut maailmalle. Ja sillä mennään.
Olen oppinut häneltä paljon, minulla ei ollut mitään ongelmaa lähteä kotoa pois 17v, osasin kaikki kotityöt, pyykit, ruoanlaitot, siivoamisen, rahan käytön ym. Minusta kasvoi tervejärkinen ja järkevä ihminen joka pärjää elämässä. Sain kovan koulun, mutta kyllähän se etäinen, kylmä, ankara ja täysin rakkaudeton äitisuhde on jättänyt jälkensä. En ole esim ikinä halunnut omaa lasta, enkä edes oikein pidä lapsista.
Muistan kuinka tykkäsin hyvän ystäväni kiltistä lempeästä ja aina hyväntuulisesta äidistä. Hän tykkäsi selvästi myös minusta, koppasi usein kainaloonsa sanoen "mitäs se minun nappisilmä", letitti hiuksiani ja kyseli miten urheilukisoissa on mennyt. Olin heillä todella usein yötäkin. Muistan kuinka salaa toivoin että olisin saanut tuollaisen äidin, en olisi koskaan halunnut lähteä heiltä omaan kotiin, jos olisi ollut mahdollisuus olisin varmaan muutanut heille.
Mutta tällä on menty ja nyt äiti on jo reippaasti ehtoopuolella, ei hän siitä muuksi ole muuttunut. Välit on näennäisen kohteliaat, muodolliset ja kun käyn 2-3x vuoteen heillä kylässä tspaaminen on pääasiassa sitä että kuuntelen heidän loputtomia vaivojaan, sairaskertomuksia uudelleen ja uudelleen. Syödään jotain ja juodaan kahvit ja se siitä.
Sanotaan suoraan että olisin toki toivonut ja tarvinnut hiukan toisenlaisen äidin noin niinkun emotionaalisesti. Mietin joskus et millanen minusta ois tullu jos mulla ois ollu samanöainen äiti kuin tuolla ystävälläni.
En pidä. Hän on oman aikakautensa ja olosuhteidensa uhri. Pelkkä kyky lisääntyä ei tee kenestäkään hyvää vanhempaa. Onneksi nykyään voi jäädä lapsettomaksi jos haluaa, ei sitten tule minunkaltaisiani ei-toivottuja, yhteiskunnan tai suvun vaatimuksesta synnytettyjä lapsia.
Laitoin välit poikki kun sain lapsia. En halunnut omien lasten kokevan niin vittumaista kohtelua mitä itse koin. Hyvin on menty jo yli 20 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm... En pidä hänen alkoholismistaan. Muuten ihmisenä on oikeudenmukainen ja välittävä, mutta kun elämä pyörii viinin ja bilettämisen ympärillä, niin en halua lasteni kanssa juuri olla tekemisissä. Ei ole siis hyvä mummo, kun alkoholi on tärkeintä. Vuoden päästä jää eläkkeelle ja pelkään, että sitten vasta lähtee käsistä juominen...
Vierailija kirjoitti:
Kyllä pidän äidistäni ja myös rakastan häntä.
Minua on aina ihmetyttänyt, miten voi olla, että tällä palstalla on niin paljon äitivihaajia (ja anoppivihaajia, ja lapsivihaajia)! Annatte vihan hallita elämäänne.
On hyviä äitejä ja anoppeja, mutta ihan todellisuutta on, että myös huonoja. Jos välttelee ikäviä ihmisiä, se ei ole vielä vihaa.
Lapsivihaajia en minäkään ymmärrä.
En pidä. Lapsuuden fyysinen väkivalta ja manipulointi jättivät jälkensä. Äitini mielestä olen vain asennevammainen ja ennen kaikkea huono äiti lapsilleni. Siihen vedin rajan. Ihminen joka ei kuulu elämääni, ei näe arkeani, ei arvostele äitiyttäni. Katkaisin välit, estin kaikkialla. Äitini on erittäin manipuloiva ja välien katkaisu aiheutti sen, ettei isäni ja sisaruksenikaan ole kanssani tekemisissä. Vaikka heidän kanssa en ole koskaan riidellyt mistään. Siinä näkyy äitini manipuloinnin voima. Jotkut jatkavat hänen talutusnuorassaan ja olkoon niin. Itse sain mielenrauhan. Joka viikkoiset haukkumiseen ja huutoitkuun päättyneet puhelut loppuivat. On helpompi hengittää.
Kyllä pidän.
Rakastan äitiäni.
Tiedän, että äidin kuolema tulee olemaa minulle todella suuri menetys. Äiti sairastaa nyt muistisairautta. Se on tavallaan armollisia, kun pikkuhiljaa tätä eroa teen.
Äiti on aina ollut minun puolellani ja kannustanut ja hyväksynyt minut.
Kun synnyin, niin äiti oli onnensa kukkuloilla. Myös sen hän on usein kertonut.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä pidän.
Rakastan äitiäni.
Tiedän, että äidin kuolema tulee olemaa minulle todella suuri menetys. Äiti sairastaa nyt muistisairautta. Se on tavallaan armollisia, kun pikkuhiljaa tätä eroa teen.
Äiti on aina ollut minun puolellani ja kannustanut ja hyväksynyt minut.
Kun synnyin, niin äiti oli onnensa kukkuloilla. Myös sen hän on usein kertonut.
-> voi miten kaunis tarina. Omani on lähes vastakohta. Äiti jätti 60-70 luvun taitteessa meidät siskoni kanssa mummolaan koska hänen oli mentävä naapurikaupunkiin arkipäiviksi töihin. Tämä liene omalta osaltaan jo luonut kuilun välillemme. Hän kuitenkin vatuuntuntoisena sai sittemmin hoidettua meidät yh äitinä. Ruokaa, puhtaita vaatteita ja siisti koti oli aina. Mutta emotionaalinen yhteys jäi olemattomiin. Hän ei koskaan (siihen saakka kun muistan eli jonnekin 5 ikävuoteen) ole osoittanut näkyvää rakjautta, hellyyttä tms. Kun kaikki oli hyvin oltiin vaan ja elettiin arkea mutta mitään kannustusta, hyväksyvää lempeää puhetta, kehuja tms en vaan kuullut koskaan. Kun valmistuin ammattiin toiseen tai suoritin jopa amk tutkunnon, työskentelen isossa kansainvälisessä firmassa päällikkötadolla.... ei mitään kommenttia siitä että hän olisi jotenkin ylpeä minusta. Siskoa, hänen miestään ja lapsia kyllä muistaa mainita miten hyvin on mennyt. Jopa siskon miehestä on tehnyt mielessään "pankinjohtajan" vaikka se on vaan jonkun alueen, muutaman pikkukonttorin (maaseudulla) päällikkö. Olen joskus oikein kiusallani vähän kehaissut itseäni ja montako ammattia mulla on, miiten vaativaa työtä teen, hyvä palkka, edut ja sanonut ihan suoraan miten omasta mielestä pitkälle olen päässyt suhteessa esim yläastemenestykseen, vastaus oli jotain epämäärästä muminaa "niiii'i" ja vaihtoi puheenaihetta. Se siitä. Turha yrittää edes.
Äitini ei varsinaisesti ole loistanut vanhempana.