Symbioottinen parisuhde, jossa kahdesta tulee ikäänkuin yksi ja mitään ei tehdä yksin ja kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä

"Miksi sitten edes ollaan yhdessä, jos pitää olla omaa aikaa, omat kaverit, omat tulot ja menot?"

Minä en kertakaikkiaan ymmärrä tätä kysymystä. Siis joko-tai. Joko on parisuhde, tai sitten jotain muuta. Molempia ei voi olla, parisuhteelle pitää antaa kaikkensa, kaikki aikansa, tai muuten parisuhde on turha.

Onko sama lasten kanssa; 

miksi sitten edes tehdä lasta jos pitää olla parisuhde aikaa, pariskunnan oma makkari, omat netflix sarjat illalla?

Miksi edes aloittaa hiihtoa jos pitää olla salikortti?

Miksi edes hankkia taloa jos pitää olla kesämökki?

Vierailija kirjoitti:

En nyt ymmärrä mitä pahaa siinä on, että hektisten lapsiperhe vuosien ja työelämän jälkeen me kaksi viihdymme yhä yhdessä, koko ajan? Me ja koirat. Meidän pienissä ympyröissä.

 

Ei ole yhtään mitään väärää. 

Ja ehkä yksi juttu, mikä vaikuttaa erilaisiin ajatusmalleihin on elämäntilanne ja pienet ympyrät. Jos joku pariskunta asuu kaupungissa, on vielä lapset nurkissa, on kaikki palvelut ja harrastusmahdollisuudet ja muut tekemiset käden ulottuvilla, voi extempore lähteä vaikka teatteriin, kaverin seuraksi shoppailemaan tms. Mennään ja tehdään, aina ei edes voisi tehdä kaikkea yhdessä, kun jo lasten vuoksi pitää "hajaantua".

Voi olla vaikea ymmärtää esim. suhdetta, jossa lapset on jo omillaan, jossa asutaan esim. maalla kaukana kaikesta, vietetään vapaa-aika yhdessä ja se tarkoittaa hurjimmillaan että käydään yhdessä koiran kanssa lenkillä, lenkkireitti vaan vaihtuu fiiliksen mukaan. Ja kun lähdetään sukulaisiin, lähdetään yhdessä koska se on useamman päivän reissu.

Kun muutenkin on rauhalliset ja pienet ympyrät, on se jo elämänä erilaista kuin jossain hektisyydessä.

Tosin somessa tulee enemmän ja enemmän vastaan ihmisten hoksaamisia siitä, että aina ei tarvitsekaan lähteä, tehdä ja mennä, suostua kaikkeen ja viipottaa siellä täällä. Ja olla sitten väsynyt. Että voi vaan sanoa että nyt en jaksa, jään kotiin. Että ei ne pienet ympyrät niin paha ole.

Vierailija kirjoitti:

"Eikö tässä ketjussa ollut kyse symbioottisesta suhteesta eikä alistussuhteesta ilmeisen manipulaattorin / narsistin kanssa? Jos nämä kaksi asiaa menevät sekaisin, niin ei ihme että keskustelu on tällaista." 

 

Näin minäkin luulin mutta ei, tässä selvästi pitikin keskustella vain hyvin sairaista, mustasukkaisista ja väkivaltaisista suhteista. Ilmankos meidän normaalien symbioosissa elävien vastaukset oli pelkkää tuuleen huutamista.

 

 

:D

Nuo pienet ympyrät ja maaseudulla eläminen, jossa ei ole rientoja mihin mennä: Kun itse olen ollut miehen ja koirien kanssa mökillä ihan omalla porukalla vaikka reilun viikon, alan todella kaipaamaan omaa aikaa. Jos olisin ympäristössä mikä ei luo virikkeitä lähteä omiin harrastuksiin tai tapaamaan ihmisiä, ja olisin miehen kanssa 24/7 joka päivä, kaikkina vuoden päivinä, kuristuisin henkisesti. Paitsi että en, koska osaan ottaa sen oman aikani. Menen saunaan miehen perässä ja jään yksin sinne vielä hänen lähdettyä. Ajan nurmikon ja laitan kuulosuojaimet päähän. Otan koirat yksin lenkille. Menen keräämään vadelmia. Teen pihalla lumilyhtyjä. Näillä yksinolemisen tarvetta siirtää aina päivällä eteenpäin.

Ehkä en sitten rakasta häntä, enkä ole löytänyt "sielunkumppaniani" kun minun aivoni ja minun henkinen hyvinvointini ja mielikuvitukseni vaatii toisen ihmisen näkemyksiltä ja ajatuksilta vapaata aikaa.

Tai ehkä jollain toisella ei ole omaa mielikuvitusta ja ajatuksen vapautta, jollei se ole koko ajan jaettua sen läheisimmän kanssa?

Mietin yksinollessani esim jotain erikoista valon kajastusta taivaalla, tai sitä kun joku tuoksu muistuttaa vaikka vuosien takaisesta, samanlaisesta kosteanlämpimästä yöstä. Käyn mielessäni tapauhtumia ja tilanteita, jotka on mielenpäällä, saatan käydä ihan dialogia päässäni kuinka jokin keskustelu meni, tai olisi voinut mennä. Haaveilen, suunnittelen tulevaa tai vaikka illan menyytä. Ajatus lentää aiheesta kolmanteen ilman esteitä kun ei ole ketään tai mitään keskeyttämässä. 

Entinen mieheni kertoi minulle kysyttäessä, ettei ajattele yleensä mitään kun on hiljaa, eikä ole mitään erityistä tekemistä. Ehkä siksi hän haluaa koko ajan olla vuorovaikutuksessa kumppaniin tai vaikka telkkariin.

^ Minä mietiskelen, haaveilen ja muistelen jotain ihmeellisiä vanhoja keskustelunkulkuja aivan samalla tavalla, vaikka ollaankin vapaa-aika aina yhdessä miehen kanssa. Ei se sitä tarkoita että koko ajan juteltaisiin. 

Me ollaan kotona yhdessä kaikki mahdollinen aika, ja kun ollaan lomalla (aina samaan aikaan), lähdetään retkipakulla reissuun. Eli ollaan fyysisestikin todella lähekkäin koko kuukauden reissut. Ja yhtään ei ahdista, kertaakaan ei lähdetä edes koiraa lenkittämään yksin, vaan aina yhdessä. Koska meillä on vaan ihan hiton kivaa yhdessä. Aina vaan, vuodesta toiseen. 

Ei meistä kumpikaan kaipaa mitään yksin olemista. Töissä kun ollaan eri paikoissa, ollaan erossa ihan tarpeeksi. Tosin haaveena olisi se lottovoitto ettei tarvitsisi sielläkään käydä!

Niin erilaisia me ihmiset ollaan, niin se vaan menee.

Vierailija kirjoitti:

^ Minä mietiskelen, haaveilen ja muistelen jotain ihmeellisiä vanhoja keskustelunkulkuja aivan samalla tavalla, vaikka ollaankin vapaa-aika aina yhdessä miehen kanssa. Ei se sitä tarkoita että koko ajan juteltaisiin. 

Me ollaan kotona yhdessä kaikki mahdollinen aika, ja kun ollaan lomalla (aina samaan aikaan), lähdetään retkipakulla reissuun. Eli ollaan fyysisestikin todella lähekkäin koko kuukauden reissut. Ja yhtään ei ahdista, kertaakaan ei lähdetä edes koiraa lenkittämään yksin, vaan aina yhdessä. Koska meillä on vaan ihan hiton kivaa yhdessä. Aina vaan, vuodesta toiseen. 

Ei meistä kumpikaan kaipaa mitään yksin olemista. Töissä kun ollaan eri paikoissa, ollaan erossa ihan tarpeeksi. Tosin haaveena olisi se lottovoitto ettei tarvitsisi sielläkään käydä!

Niin erilaisia me ihmiset ollaan, niin se vaan menee.

Eihän kyse ole edes siitä jutellaanko koko ajan. Minä kuljen harrastuksen puitteissa miehen kanssa metsässä tunteja kerrallaan. Kun toinen on mukana, liittyy kulkemiseen aina myös sen toisen liike, suunta, tahti, hänelle päähän pälähtävät asiat jotka hän ääneen sanoo jne. Kun kuljen yksin saatan jäädä johonkin syömään mustikoita hetkeksi. Tai jään seisomaan kivan näkymän äärelle ja otan siitä niin kuin päähäni kuvan. Viimeksi kun kuljin harvassa kuusikossa jossa oli erikoisen paljon erikoisen turkoosia naavaa. Näkymä ja valo muistutti minua Georgiasta ja siellä yleisestä puista roikkuvasta sammalesta. Kun tulee kevät tuoksuu ehkä kuusen kaarna jossain kohdassa voimakkaasti, jolloin saatan pysähtyä ihan yhtäkkiä nuuskimaan. Laitan silmät kiinni ja tunnustelen ilmavirtaa ja kuuntelen lintuja. Kuljen reittiä jota en ole suunnitellut vaan sinne minne sattuu hetkessä tekemään mieli. Samoin jos istun mökin saunalla terassilla ja mietin omiani, niin voin olla juuri pääsemässä kiinni johonkin fiilikseen tai ajatukseen, ja sitten vierestä joku sanoo "ei oo paljoo itikoita". Puff, siinä se meni. Koira on ollut lapsesta lähtien seuralainen joka istuu siinä vieressä eikä virka mitään. Koiralla ei ole menoja eikä kiireitä, eikä mitään preferenssejä mihin se haluaisi mennä tai kuinka nopeasti edetä. Minusta olisi hieman outoa ja itsekästä vaatia toista ihmistä seisahtumaan minun kanssani ihan hipihiljaa kun minä koitan kuulla mikä hakkuuaukon toisella puolen sanoo "twiii" ja muistaa koska viimeksi kuulin saman äänen.

Ihminen voi olla kuinka kiinni toisessa hyvänsä, mutta aivoja emme vielä pysty jakamaan.

Pitää oikein miettiä onko läheisriippuvuutta, todella suurta rakkautta (joka tosin mielestäni ei vaadi kokoaikaista yhdessäoloa poislukien työajat) vai mitä jos ihan oikeasti ei koskaan kaipaa omaa aikaa tai omia juttuja. Jos ihan kaikki muu aika oollaan ja tehdään yhdessä. 

En saanut aannoin vastausta esimerkiksi eronneiden tai muiden yksinelävien ihmisten tapaamiseen tai yleensäkin kuuluvatko he tuttavapiiriin lainkaan. Vai tavataanko aina pariskuntia ja pariskuntina. Jos ei ns. ulkoapäin ei tule mitään uusia keskustelunaiheita tai näkökulmia tms. niin eikö pitemmän päälle ihan oikeasti olla aika pienessä kuplassa? Työelämä on nykyään niin hektistä ja erityylistä, ettei vanhanaikaisia juttutuokioita tai työkaveruuksia usein synny edes sielläkään. Ajatellen, että kun työpaikka on ainoa ovi muihin ihmisiin. Jos muut ovet on suljettu omien tuttavien tai harrastusten tapaamisiin sekä myös omiin ajatuksiin. 

Koska jos omaa aikaa ei ole lainkaan niin silloinhan pakostakin ajatusmaailma muuttuu yhdeksi ja samaksi. Omia mielipiteitä ei enää erota toisen mielipiteistä. Kun ne ovat koko ajan yhteisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Pitää oikein miettiä onko läheisriippuvuutta, todella suurta rakkautta (joka tosin mielestäni ei vaadi kokoaikaista yhdessäoloa poislukien työajat) vai mitä jos ihan oikeasti ei koskaan kaipaa omaa aikaa tai omia juttuja. Jos ihan kaikki muu aika oollaan ja tehdään yhdessä. 

 

En saanut aannoin vastausta esimerkiksi eronneiden tai muiden yksinelävien ihmisten tapaamiseen tai yleensäkin kuuluvatko he tuttavapiiriin lainkaan. Vai tavataanko aina pariskuntia ja pariskuntina. Jos ei ns. ulkoapäin ei tule mitään uusia keskustelunaiheita tai näkökulmia tms. niin eikö pitemmän päälle ihan oikeasti olla aika pienessä kuplassa? Työelämä on nykyään niin hektistä ja erityylistä, ettei vanhanaikaisia juttutuokioita tai työkaveruuksia usein synny edes sielläkään. Ajatellen, että kun työpaikka on ainoa ovi muihin ihmisiin. Jos muut ovet on suljettu omien tuttavien tai harrastusten tapaamisiin sekä myös omiin ajatuksiin. 

Koska

"Koska jos omaa aikaa ei ole lainkaan niin silloinhan pakostakin ajatusmaailma muuttuu yhdeksi ja samaksi. Omia mielipiteitä ei enää erota toisen mielipiteistä. Kun ne ovat koko ajan yhteisiä. "

Juuri tämä. Isäni on aika voimakas persoona ja hirveän joustamaton esim historian käsityksessään ja poliittisissa mielipiteissään. Hän on jostain syystä alkanut vanhemmalla iällä symppaamaan ihan täysillä vasemmistoa ja Neuvostoliiton aikaista maailmanjärjestystä ja arvoja. Kun äiti oli vielä työelämässä ja asui sillä paikkakunnalla missä he työ- ja perhe-elämänsä elivät, hän otti kipakastikin isälle kantaa näihin asioihin. Hän oli oikein sellainen SDP frouva -aika hyväosainen maailman syleilijä, kunhan ei omalla takapihalla. Islamiin mm hän suhtautui hyvin penseästi ja piti länsimaisuutta ja kristinuskoa tavoiteltavana, eikä hyväksynyt Suomen muuttumista turvattomammaksi tai moniarvoisemmaksi. Sitten he muuttivat isän lapsuuden paikkakunnalle eläkkeelle ja sosiaalinen piiri on supistunut käsittämään lähinnä toisensa ja harvakseltaan meidät lapset. Yhtäkkiä äiti onkin alkanut kannattaa avoimia rajoja ja pitää kaikkea konservatismia ra sismina ja impivaaralaisuutena. Länsimaisuutta korruptoituneena ahneutena ja sivistymättömyytenä. He läksyttävät teini-ikäisiä lapsenlapsiaan hyvin samankuuloisin lausein syyttäen heitä arvojen puutteesta, parempiosaisuudesta ja jopa rasismista, jos nuoret kertovat omia pelkojaan tai huoliaan. Siis omasta keskustan 150 neliöisestä kattohuoneistostaan lihavien eläketulojensa ääreltä.

Kunnes, yksi lapsenlapsista alkoi seurustella muslimin kanssa. Nyt äidin on hyvin vaikeaa hyväksyä tilannetta. On päivänselvää, että äidin ajatuksissa tapahtunut muutos ei ole hänestä itsestään lähtöisin vaan, hmm, sellaisesta tilanteesta missä ajatuksia tulee vaihdettua vain yhden ihmisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Minä mietiskelen, haaveilen ja muistelen jotain ihmeellisiä vanhoja keskustelunkulkuja aivan samalla tavalla, vaikka ollaankin vapaa-aika aina yhdessä miehen kanssa. Ei se sitä tarkoita että koko ajan juteltaisiin. 

Me ollaan kotona yhdessä kaikki mahdollinen aika, ja kun ollaan lomalla (aina samaan aikaan), lähdetään retkipakulla reissuun. Eli ollaan fyysisestikin todella lähekkäin koko kuukauden reissut. Ja yhtään ei ahdista, kertaakaan ei lähdetä edes koiraa lenkittämään yksin, vaan aina yhdessä. Koska meillä on vaan ihan hiton kivaa yhdessä. Aina vaan, vuodesta toiseen. 

Ei meistä kumpikaan kaipaa mitään yksin olemista. Töissä kun ollaan eri paikoissa, ollaan erossa ihan tarpeeksi. Tosin haaveena olisi se lottovoitto ettei tarvitsisi sielläkään käydä!

Niin erilaisia me ihmiset ollaan, niin se vaan menee.

 

Eihän kyse ole edes siitä

Jaa. No minä kyllä voin pysähdellä yhtä hyvin metsäkävelyllä katsomaan hauskaa kaarnan muodostusta puussa, vaikka mies olisikin mukana. Tykkään ottaa luontokuviakin, ja joskus voin sanoa miehellekin että kuuntele, ihan vieras linnun ääni. Tai mies voi näyttää mulle miten erikoisesti jää on muodostunut rannassa. Kumpikaan ei ole millään lailla toisen esteenä, eikä metsään edes lähdetä jos on kiire. Hyvin toinen voi vaikka ehdottaa, että jäädäänkö tähän hetkeksi? Eikä toinen siitä ärsyynny, tietenkään.

Mutta en minä myöskään koe, että miehen sanoma lause, vaikka niistä hyttysistä, jotenkin pilaisi hetken. Jestas 😂 En varmaan tykkäisi jos pälättäisi ihan koko ajan, mutta en sellaista puolisoa haluaisi muutenkaan. 

Varmaan tässä vaikuttaa se miten samankaltainen se puoliso on. Jos toinen vihaa metsälenkkejä ja toinen rakastaa, ei varmasti ole miellyttävää siellä yhdessä kulkea. Mutta meillä ei ole niin.

Ei ole kyse siitä, että toinen vihaa metsälenkkejä toinen rakastaa. Voidaan yhdessä ihan mukavalla tunnelmalla käydä niissä toisinaan. Vaan siitä, että kun kävelen yksin sen saman metsälle kin tai vaikka poikkean toiselleki, jonne voimme yhdessäkin poiketa joskus, se vaan on ihan mun omaa aikaa ja tilaa erilailla omille ajatuksille tai vaan tyhjälle päälle.  

Voidaan siis yhdessä kulkea metsässä, joko hiljaa ollen, lauseen silloin tällöin vaihtaen tai rupatella. Mutta se ei vaan ole sama asia kuin kulkea siellä yksin. Vaikeaa on tämä varmaan ymmärtää näille, jotka eivät tätä kaipaa. 

Samoin on tärkeää saada jutella joskus kahdestaan ystävän tai tuttavan kanssa vaikka ihan hyvin tulemme toimeen myös mieheni ollessa seurassa. Sekin on vaan eri juttu. 

Vaikka kuinka olisimme mieheni kanssa samanlaisia ja viihtyisimme yhdessä ei se poista tiettyä erillään oloa kummaltakaan. Tai kykyä oli hiukan erilläänkin. Eivät nämä ole toisiaan poissulkevia asioita. 

Olin siis eri kuin tuo samoin ajatteleva kun kommentoin 810. 

Onhan täällä joku joka tajuaa :D Yritin rautalangasta vääntää mutta turhaan. Me liikutaan metsässä paljonkin yhdessä ja samoin myös erikseen. Molemmille on oma hetkensä. Minä luulen, että tässä on nyt tosiaan joku introversio/extroversio sekä ehkä jokin sisäiseen maailmaan liittyvä ero, joka tekee asian vaikeaksi ymmärtää. 

Auttaisiko jos tutkisi asiaa sisäisen ajatuksen juoksun sijaan jonkin ulkopuolisen viestinnnän kannalta: siis oletetaan nyt että pariskunnalla on kuitenkin jokin asia mikä toista kiinnostaa, toista ei. Vaikka lapsuuden kotikylä. Tai isovanhemman lapsuuden kotikylä. Ihan tavallinen kylä, ei mitään erityistä, joku vaikka joku Kerava. Tai Valtimo. Televisiosta tulee sattumoisin aikalaistarinoita Keravan / Valtimon kylältä oman /isovanhemman lapsuuden ajoilta. Ei mitään erityistä teemaa, kuten sota-aika tai hevosharrastus Keravalla vaan ihan vaan että kioskilla, jota ei enää ole, etsittiin maahan pudonneita pennejä ja ostettiin niillä irtonamuja, tyyliin. Kiinnostaako puolisoa oikeasti katsoa ja kuunnella tiiviisti? Jos ei, niin tuleeko hänellä puhuttua päälle tai touhuttua jotain omaa (HUI!) ohjelman aikana? Häiritseekö päälle puhuminen tai vaikka imurin nau'uttaminen vierellä ohjelman seuraamista? Vai pitääkö puolison istua hiljaa kädet helmoissa odottamassa niin kauan kun ohjelma kestää?

Se on vähän sama sen oman yksinäisen ajan tarpeen kanssa. Ei kaipaa keskeytyksiä kun katselee sitä sisäistä filminauhaa. Eikä halua toista velvoittaa seisomaan hiljaa rinnalla itikan syötävänä niin kauan kuin minusta tuntuu hyvältä antaa sumusateen pyyhkiä taivaalta kasvojen yli.