Symbioottinen parisuhde, jossa kahdesta tulee ikäänkuin yksi ja mitään ei tehdä yksin ja kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä

Meinaan vaan tällä, että jos annan tilanteen jatkua, niin varmaan mäkin sit kymmenen vuoden päästä voisin sanoa, että ollaan ihan sovussa kympin symbioosissa. Mutta ei siis siksi, että tykkäisimme käsi kädessä katsoa samoja ohjelmia, vaan siihen vaan liuttaisiin.

Tässä on kyllä asiaa. Itse havaitsin samaa kun viimeisen lapsen muutto ja miehen eläkkeelle jäänti osui lyhyelle ajalle. Miehellä alkoi selvästi olla vähän tylsää kotona ja alkoi melkoiseksi riipaksi, en olisi töiden jälkeen saanut jäädä minnekään, hyvä kun kaupoille, sinnekin olisi pitänyt mennä kahdestaan, jne. Sanoin, että en ala tämmöiseen elämään, kun aina ollaan menty itsenäisestikin ja on omia kavereita ja tekemistä. Ei siis ollut mustasukkainen, mutta alkoi olla täysin seurasta riippuvainen.

Monet riidat asiasta käytiin. Nyt alkaa tasoittumaan, mutta kyllä mä jossain vaiheessa ajattelin, että tästäkö se ero nyt tulee, kun muuten on saatu lapset kasvatettua ja asiat on kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hellurei. Vääntö on hurjaa.

 

Tottahan se on, että ihmiset on yleisesti ottaen aika innokkaita analysoimaan toistensa suhteita, mikä helposti lipsahtaa arvostelemisen puolelle. Tässäkin tulee jollain lailla tarve puolustella, ehkä ilman syytä.

 

On kanssa esitetty yleistyksiä ja oletuksia. Laitettu erilaisia suhteita laatikkoon, tyyliin tämmösiä hän nämä on.

 

Voitaisiin koittaa ymmärtää.

Tämä. Omalta osaltani voin hyvällä omatunnolla sanoa, etten ole analysoinut sanallakaan toisten suhteita. Olen vastannut erilaisiin kysymyksiin, koskien omaa suhdettani. Ja korostanut että jokainen suhde, jokainen ihminen on erilainen ja se nimenomaan tulee ymmärtää ja hyväksyä.

On aika tympeää vastailla avoimesti kysymyksiin, kun sitten vastakommentti on puuta heinää, että "niin eli teillä on sittenkin näin". No ei ole 😂 Se on t

Jatkan vielä, etten tiedä miksi edes pitäisi miettiä kenenkään muun suhdetta, tai että miksi joku muu tekee näin. Tai haluaa näin. Ei sellaista edes kannata miettiä. Riittää kun tietää mitä itse haluaa 😊

Tiedän henkilön joka oli tuollaisen suhteen toinen osapuoli. Toki pienenä erona se, että hänellä ei yhtäkään kaveria, mutta hänen kumppanillaan muutama kaveri joita näki joskus harvoin. No, sattuipa jostain kumman syystä niin, että kumppani rakastui työkaveriinsa ja jätti. Henkilö tippui täysin tyhjän päälle, sillä hänellä ei ole ketään. Yksin jääminen oli musertavaa, koska he olivat koko ajan yhdessä, tekivät kaiken yhdessä kotona ja vapaa-ajalla. Ja tulevaisuuden oli tarkoitus kulkea tuolla tutulla ja turvallisella kaavalla loppuun asti.

Ei kannata perustaa elämäänsä pelkän kumppanin varaan. Vaikka moni uskoo, että mikään eikä kukaan voi tulla suhteen väliin, niin toisin voi käydä.

Onhan se mahdollista, että pitkässä parisuhteessa tulee tilanne, jossa toinen lähtee suhteesta, mutta en usko, että se tulee yllätyksenä. Merkit siitä ovat varmasti näkyvissä ehkä pitkäänkin, jos haluaa tai uskaltaa ne nähdä ja tunnustaa. Jos kuitenkin haluaa parisuhteessa elää, niin riski on uskallettava ottaa, koska kaikki on mahdollista. Jos pelkää koko ajan tulevansa jätetyksi, niin silloin on parasta elää yksin, niin välttyy tältä. 

Vierailija kirjoitti:

Onhan se mahdollista, että pitkässä parisuhteessa tulee tilanne, jossa toinen lähtee suhteesta, mutta en usko, että se tulee yllätyksenä. Merkit siitä ovat varmasti näkyvissä ehkä pitkäänkin, jos haluaa tai uskaltaa ne nähdä ja tunnustaa. Jos kuitenkin haluaa parisuhteessa elää, niin riski on uskallettava ottaa, koska kaikki on mahdollista. Jos pelkää koko ajan tulevansa jätetyksi, niin silloin on parasta elää yksin, niin välttyy tältä. 

Näin juuri. Elämästä olisi hyvä koittaa tehdä paras mahdollinen tässä hetkessä, rakennellen parasta mahdollista tulevaa. Vahvasti tähän liittyy rohkeus katsoa todellisuutta ympärillään ja unelmoida. Ei siis rakennella hattaran päälle mitään pilvilinnoja tai elätellä muuten valhekuvia.

Liikaa on turhaa pelätä, mitä kaikkea voikaan sattua. Se ei helpota yhtään sitten, kun sattuu. Sitten vain eletään siitä eteenpäin.

Vastoinkäymisiin varautuminen on hieman eri asia ja on järkevää.

Jotenkin aika nuorena opin elämästä näin. Siitä en tiedä onko paras, mutta on vaikuttanut melkeinpä kaikkeen. Myös ajatuksiin liittyen parisuhteeseen. Löysin ihmisen kenen kanssa sompailla kaiken kanssa ja seikkailla yhdessä. Olen siitä onnellinen.

Jokainen tavallaan rakentaa oman elämänsä. Tämä meni nyt ehkä hieman aiheen sivusta.

Kai se vaan on niin ihanaa olla sen toisen kanssa. Voi kun itselläkin olis edes joskus joku.

Naapurissa asuu noin 50vee pari, menny muutama vuosi sitten naimisiin, ei lapsia. AINA kaksin, en näe heitä yksin ikinä, aina liikkuvat ja tekevät kaiken kaksin. Jotenkin söpöä, mut sit taas toisaalta...

Vierailija kirjoitti:

Kai se vaan on niin ihanaa olla sen toisen kanssa. Voi kun itselläkin olis edes joskus joku.

Naapurissa asuu noin 50vee pari, menny muutama vuosi sitten naimisiin, ei lapsia. AINA kaksin, en näe heitä yksin ikinä, aina liikkuvat ja tekevät kaiken kaksin. Jotenkin söpöä, mut sit taas toisaalta...

Jos mitään elämää ei ollut ennen suhdetta niin mikäs siinä. Jos kuitenkin oli, niin kuulostaa että omat jutut ja ihmiset on saaneet väistyä tieltä. Joskus sanottiin, ettei makeaa mahan täydeltä. Siihen oli varmaan syynsä.