Symbioottinen parisuhde, jossa kahdesta tulee ikäänkuin yksi ja mitään ei tehdä yksin ja kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä

"Itse en jaksa sotaohjelmia. Mies jaksaa. Hän saa niitä katsoa, minä surffailen somessa, tai luen kirjaa. Tästäkään ei tule ongelmaa. 

Minä tykkään kaikenlaisista katoamisdokkareista, mies ei. Katson niitä kun hän on töissä. Ei ongelmaa."

Eli kuitenkin on se tarve yksinololle. Sen vaan täyttää vaikka sotaohjelmalla tai katoamisohjelmalla. Toinen tekee sillä aikaa jotain muuta. Surffaa somessa tai lukee kirjaa, tai on töissä. Ei ongelmaa. Miksi siis se on ongelma, että jollain muulla se yksinolon tarve ja mahdollisuus näyttäytyy vaikka yksinäisenä metsälenkkinä tai saunomisena? Miksi on täysin ymmärrettävää haluta katsoa katoamisohjelmaa yksin, koska se ei puolisoa kiinnosta, mutta ei ole ymmärrettävää haluta taivastella metsässä ihastelemassa puita jos kokemus kertoo että sellaisessa ollaan puolison kanssa kovin eri tahtisia?

Tässä päästään nyt asian ytimeen. Ns symbioosieläjät ovat päättäneet että nämä ovat onnellisen parisuhteen kulmakivet: yhteinen ruokailu, yhteinen nukkumaan meno, yhteiset lenkit ja matkat, ja se ettei vietetä aikaa kolmansien osapuolien kanssa kuin yhdessä. Muut eivät ole tavanneet sitä oikeaa sielun kumppania, jonka kanssa vaan kaikki loksahtaa yhteen niin että ollaan kuin yksi mieli ja sydän.

Joku toinen sitten ajattelee, että se kertoo onnellisesta suhteesta, että voimme kulkea yksin tai yhdessä, tavata muita ihmisiä ja seurata omaa sisäsyntyistä päivärytmiämme, mutta sitten kun olemme kahden niin todella olemme yhdessä. Puuhaamme jotain, keskustelemme, olemme intiimisti jne.

^ Ensinnäkin ei, se ei ole yksin olemisen tarvetta, että minä surffaan somessa samalla sohvalla, kun mies katsoo sotakeskusteluja. Yhdessähän me siinäkin ollaan, ja voidaan jutellakin ohjelmasta, tai voidaan jutella vaikka jonkun somekaverin kuulumisista. Ei mulla ole tarvetta lähteä jonnekin pois, muualle siksi aikaa, eikä kummallakaan ole tarvetta saada tehdä sitä tekemistään täysin ilman mitään keskeytyksiä. Ja miten toisen töissä oleminen tarkoittaisi yksin olemisen tarvetta?? Meinaatko, että pitäisi sinne työpaikallekin toisen mennä??

Ja hei kuulepas. Mä en ole MISSÄÄN kohtaa väittänyt etten ymmärtäisi että joku haluaa olla yksin, kävellä metsässä yksin tai tehdä jotain yksin. Sinä olet kysynyt eikö meillä ole tarvetta olla yksin omissa ajatuksissaan, minä olen vastannut. Se että vastaan sinulle miten MEILLÄ asiat on, ei ole hyökkäys sinua kohtaan, että SINÄ tekisit jotenkin väärin. 

Päinvastoin, olen hokenut moneen, moneen kertaan tämän päivän aikana sinulle, että me ihmiset ollaan erilaisia. Elämäntilanteet on erilaisia. Suhteetkin on erilaisia. Että ymmärtäisit, että kaikki eivät ole samanlaisia 😂 "Symbioosieläjät" eivät ole päättäneet sun puolestasi yhtään mitään, mutta sinäkään et voi päättää muiden puolesta yhtään mitään, koska kuten sanottu, me ihmiset ihan oikeasti ollaan erilaisia. Kuten sanottu moneen kertaan ketjussa, pääasiahan on, että se kumppani on samaa mieltä suhteen tärkeistä asioista, oman ajan tarpeesta ym. Eikö niin? Sinulla on täysi oikeus olla valitsemassasi parisuhteessa, kuten myös minulla omassani, pääasia että ollaan tyytyväisiä.

Enempää tätä ei voi sinulle rautakiskosta vääntää, ja jos edelleen vain jatkat ivallista tyyliäsi ja kieltäydyt ymmärtämästä, en minäkään enää kanssasi jaksa keskustella. 

Niin ja johonkin aiempaan kommenttiisi, niin kyllä, minä istuin viime kesänäkin kaksi tuntia autossa kiertelemässä miehen lapsuus- ja nuoruusmaisemissa, koska hän halusi sinne mennä ajelemaan. Ja kyllä mua kiinnosti kuulla missä on ollut hänen mummolansa, mitä reittiä hän pyöräili uimarannalle, käytiin katsomassa se uimarantakin ja siellä kävelemässä. Missä oli joskus kyläkauppa, missä asui se ja se kaveri, ja missä talossa oli joskus bileet ja joku kiva tyttö. Kyllä, kiinnosti, kuten myös jos ja kun sieltä on tullut jotain ohjelmaa tv:stä. 

Olen ajatellut tällaisen kiinnostuksen olevan aivan normaalia, ja sitä se totta vie onkin. 

Jotain samantyylistä vastausta mietin. Tuota pidän jopa aika itsestään selvyytenä, että parisuhteessa ollaan kiinnostuneita toistensa historiasta. Ymmärrän, että on eroja on siinä,miten syvälle mennään.

Meilläkin katsottaisiin mielenkiinnolla tuollaista ohjelmaa. Paljon ollaan puhuttu lapsuudesta ja toisillemme merkityksellistä paikoista, niiden historiasta ja muuttumisesta ajan myötä. Siinä tutustuu omalla tavallaan, kun oppii ymmärtämään toisen sielunmaisemaa.

Vierailija kirjoitti:

Jotain samantyylistä vastausta mietin. Tuota pidän jopa aika itsestään selvyytenä, että parisuhteessa ollaan kiinnostuneita toistensa historiasta. Ymmärrän, että on eroja on siinä,miten syvälle mennään.

 

Meilläkin katsottaisiin mielenkiinnolla tuollaista ohjelmaa. Paljon ollaan puhuttu lapsuudesta ja toisillemme merkityksellistä paikoista, niiden historiasta ja muuttumisesta ajan myötä. Siinä tutustuu omalla tavallaan, kun oppii ymmärtämään toisen sielunmaisemaa.

Kyllä, juuri näin. Olisi ehkä loukkaavaakin, jos toinen ei haluaisi tietää, eikä kuunnella jos haluan kertoa jostain muistosta vaikkapa.

Itse olen usein miehellekin pohtinut, että missä päin Lappia isoisovanhempani ovat mahtaneet asua. Mies oli asian sitten tietämättäni ottanut puheeksi iäkkään sukulaiseni kanssa ja kertoi siitä myöhemmin minulle. Kesälomamatkalla oli miehellekin täysin selvää, että ajamme sen kylän läpi, vaikka nopeampaakin kautta olisi päässyt. Ja puhuimme että ensi kerralla tullaan arkipäivänä ja käydään kirkkoherranvirastossa kysymässä tarkempi osoite, ja mennään seikkailemaan.

Tuosta tilasta tuli mieleen, että vaikuttaa varmasti paljon, kuinka aidosti tila on yhteistä. Silloin, kun yhdessä voi olla yhtä vapaasti, miten olisi myös yksinään, ihan itsekseen olon tarve ehkä vähenee. Tässä on ehkä myös jatkumo sosiaalisiin tilanteisiin, jos ystävät ovat kuin kotonaan meillä, ei ole tarvetta rakentaa erillisiä tilanteita.

Ja kaikki tavallaan. Tämä ei ollut kritiikkiä mihinkään suuntaan.

Itse en jaksa sotaohjelmia. Mies jaksaa. Hän saa niitä katsoa, minä surffailen somessa, tai luen kirjaa. Tästäkään ei tule ongelmaa. 

Minä tykkään kaikenlaisista katoamisdokkareista, mies ei. Katson niitä kun hän on töissä. Ei ongelmaa.

Meillä meinasi juuri tuosta asetelmasta tulla ongelma, onneksi teillä ei. Siis että mies katsoo telkkarista mitä haluaa ja minä katson sitten, kun hän on töissä. Olen jäänyt työttömäksi, enkä enää ikäni takia töitä takuulla saa (vaikka haen kyllä) mies on vielä pari, kolme vuotta työelämässä.

Niin kyllä saa vähän varoa, että oma ajatusmaailma ei kavennu siihen, että ikään kuin elää täällä odottelemassa, siivoilee jälkiä, tekee ruokaa jne. ja toinen sitten määrittelee vapaa-ajan tahdin. Tietysti ajattelen, että pääsen niin paljon helpommalla kuin hän, kuten pääsenkin, niin vapaa-aikana sitten on tärkeää, että mies rentoutuu. Huomaan vähän väkisinkin joustavani lähes kaikessa. Ei muakaan kukaan pakota, mutta ei tämä ihan luonnostaankaan tule.

Ja on huomattu sekin, että joskus tekee ihan hyvää, että minä lähden vaikka yön yli siskolla käymään, tai ystävällä, että en ihan muumioidu tänne kotiin.

En tiedä, miltä vaikuttaa sitten, kun mieskin jää pois työelämästä. En usko, että kuitenkaan kumpikaan meistä tulee jaksamaan vain toisen seuraa. Mutta joo, erilaisuutta tämä vain on.

Teillä on enemmän kyse nyt elämäntilanteiden muutoksista ja niihin sopeutumisesta. Älä tunne turhaan syyllisyyttä omasta tilanteestasi. Ei ole sinun syystäsi, se on näitä mitä kenelle vain voi tulla eteen, se ei mitenkään vähennä sinun oikeutta omiin valintoihin. Tee se mikä hyvältä tuntuu, varo totuttamasta miestäsi siihen, että teet valtaosan kotitöistä. Täytyy säilyttää tasapuolisuus niin, että kumpikin on tyytyväinen.

Miten hän näihin suhtautuu? Olisiko tarvetta keskusteluille?

Tilanteiden ja tarpeiden mukaan mennään. Millainen koti ja taloudellinen tilanne teillä on? Mietin olisiko teillä mahdollista hankkia toinen TV toiseen tilaan. 

Kyllä te molemmilla on oikeus siihen vapaaseen aikaan ja täyttää sen sillä mitä haluatte kauan.

Pääasia parisuhteessa se, että homma toimii ja molemmilla on hyvä olla siinä.

Teillä on enemmän kyse nyt elämäntilanteiden muutoksista ja niihin sopeutumisesta. Älä tunne turhaan syyllisyyttä omasta tilanteestasi. Ei ole sinun syystäsi, se on näitä mitä kenelle vain voi tulla eteen, se ei mitenkään vähennä sinun oikeutta omiin valintoihin. Tee se mikä hyvältä tuntuu, varo totuttamasta miestäsi siihen, että teet valtaosan kotitöistä. Täytyy säilyttää tasapuolisuus niin, että kumpikin on tyytyväinen.

Osut aivan oikeaan tässä. Me viihdymme hyvin yhdessä myös, eikä ole vaikeuksia olla hiljaa tai jutella, kummin päin vain. Mutta huomaan silti, että jotenkin olen alkanut vähän automaattina laittamaan miehen toiveita etualalle ja kaventamaan omiani, kun toisaalta, mullahan on tämä oikea luksus, eli mittaamattomasti vapaa-aikaa. 

Taloudellinen tilanne on hyvä, siitä ei ole huolta, ansiosidonnaisella maksan osani aivan kuten ennenkin ja tuleehan se eläke aikanaan mullekin, sitä ennen pärjään säästöilläni, jos tiukaksi menee. Eikä miestä harmita mun kotona olo, päinvastoin. Eikä se, että ottaa enemmän taloudellista vastuuta, ruokakauppaa jne. 

Meinaan vaan tällä, että jos annan tilanteen jatkua, niin varmaan mäkin sit kymmenen vuoden päästä voisin sanoa, että ollaan ihan sovussa kympin symbioosissa. Mutta ei siis siksi, että tykkäisimme käsi kädessä katsoa samoja ohjelmia, vaan siihen vaan liuttaisiin.

Ollaan kyllä puhuttukin ja mies on samaa mieltä, eli siis että omastakin elämästä kannattaa pitää kiinni. Kun tuskin hänkään sitten odottaa eläkepäiviä, jossa ollaan vaan koko ajan kahdestaan ja mä tähyilen heti ikkunasta, jos jonnekin lähtee.