Symbioottinen parisuhde, jossa kahdesta tulee ikäänkuin yksi ja mitään ei tehdä yksin ja kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä

"Itse en jaksa sotaohjelmia. Mies jaksaa. Hän saa niitä katsoa, minä surffailen somessa, tai luen kirjaa. Tästäkään ei tule ongelmaa. 

Minä tykkään kaikenlaisista katoamisdokkareista, mies ei. Katson niitä kun hän on töissä. Ei ongelmaa."

Eli kuitenkin on se tarve yksinololle. Sen vaan täyttää vaikka sotaohjelmalla tai katoamisohjelmalla. Toinen tekee sillä aikaa jotain muuta. Surffaa somessa tai lukee kirjaa, tai on töissä. Ei ongelmaa. Miksi siis se on ongelma, että jollain muulla se yksinolon tarve ja mahdollisuus näyttäytyy vaikka yksinäisenä metsälenkkinä tai saunomisena? Miksi on täysin ymmärrettävää haluta katsoa katoamisohjelmaa yksin, koska se ei puolisoa kiinnosta, mutta ei ole ymmärrettävää haluta taivastella metsässä ihastelemassa puita jos kokemus kertoo että sellaisessa ollaan puolison kanssa kovin eri tahtisia?

Tässä päästään nyt asian ytimeen. Ns symbioosieläjät ovat päättäneet että nämä ovat onnellisen parisuhteen kulmakivet: yhteinen ruokailu, yhteinen nukkumaan meno, yhteiset lenkit ja matkat, ja se ettei vietetä aikaa kolmansien osapuolien kanssa kuin yhdessä. Muut eivät ole tavanneet sitä oikeaa sielun kumppania, jonka kanssa vaan kaikki loksahtaa yhteen niin että ollaan kuin yksi mieli ja sydän.

Joku toinen sitten ajattelee, että se kertoo onnellisesta suhteesta, että voimme kulkea yksin tai yhdessä, tavata muita ihmisiä ja seurata omaa sisäsyntyistä päivärytmiämme, mutta sitten kun olemme kahden niin todella olemme yhdessä. Puuhaamme jotain, keskustelemme, olemme intiimisti jne.

^ Ensinnäkin ei, se ei ole yksin olemisen tarvetta, että minä surffaan somessa samalla sohvalla, kun mies katsoo sotakeskusteluja. Yhdessähän me siinäkin ollaan, ja voidaan jutellakin ohjelmasta, tai voidaan jutella vaikka jonkun somekaverin kuulumisista. Ei mulla ole tarvetta lähteä jonnekin pois, muualle siksi aikaa, eikä kummallakaan ole tarvetta saada tehdä sitä tekemistään täysin ilman mitään keskeytyksiä. Ja miten toisen töissä oleminen tarkoittaisi yksin olemisen tarvetta?? Meinaatko, että pitäisi sinne työpaikallekin toisen mennä??

Ja hei kuulepas. Mä en ole MISSÄÄN kohtaa väittänyt etten ymmärtäisi että joku haluaa olla yksin, kävellä metsässä yksin tai tehdä jotain yksin. Sinä olet kysynyt eikö meillä ole tarvetta olla yksin omissa ajatuksissaan, minä olen vastannut. Se että vastaan sinulle miten MEILLÄ asiat on, ei ole hyökkäys sinua kohtaan, että SINÄ tekisit jotenkin väärin. 

Päinvastoin, olen hokenut moneen, moneen kertaan tämän päivän aikana sinulle, että me ihmiset ollaan erilaisia. Elämäntilanteet on erilaisia. Suhteetkin on erilaisia. Että ymmärtäisit, että kaikki eivät ole samanlaisia 😂 "Symbioosieläjät" eivät ole päättäneet sun puolestasi yhtään mitään, mutta sinäkään et voi päättää muiden puolesta yhtään mitään, koska kuten sanottu, me ihmiset ihan oikeasti ollaan erilaisia. Kuten sanottu moneen kertaan ketjussa, pääasiahan on, että se kumppani on samaa mieltä suhteen tärkeistä asioista, oman ajan tarpeesta ym. Eikö niin? Sinulla on täysi oikeus olla valitsemassasi parisuhteessa, kuten myös minulla omassani, pääasia että ollaan tyytyväisiä.

Enempää tätä ei voi sinulle rautakiskosta vääntää, ja jos edelleen vain jatkat ivallista tyyliäsi ja kieltäydyt ymmärtämästä, en minäkään enää kanssasi jaksa keskustella. 

Niin ja johonkin aiempaan kommenttiisi, niin kyllä, minä istuin viime kesänäkin kaksi tuntia autossa kiertelemässä miehen lapsuus- ja nuoruusmaisemissa, koska hän halusi sinne mennä ajelemaan. Ja kyllä mua kiinnosti kuulla missä on ollut hänen mummolansa, mitä reittiä hän pyöräili uimarannalle, käytiin katsomassa se uimarantakin ja siellä kävelemässä. Missä oli joskus kyläkauppa, missä asui se ja se kaveri, ja missä talossa oli joskus bileet ja joku kiva tyttö. Kyllä, kiinnosti, kuten myös jos ja kun sieltä on tullut jotain ohjelmaa tv:stä. 

Olen ajatellut tällaisen kiinnostuksen olevan aivan normaalia, ja sitä se totta vie onkin. 

Jotain samantyylistä vastausta mietin. Tuota pidän jopa aika itsestään selvyytenä, että parisuhteessa ollaan kiinnostuneita toistensa historiasta. Ymmärrän, että on eroja on siinä,miten syvälle mennään.

Meilläkin katsottaisiin mielenkiinnolla tuollaista ohjelmaa. Paljon ollaan puhuttu lapsuudesta ja toisillemme merkityksellistä paikoista, niiden historiasta ja muuttumisesta ajan myötä. Siinä tutustuu omalla tavallaan, kun oppii ymmärtämään toisen sielunmaisemaa.

Vierailija kirjoitti:

Jotain samantyylistä vastausta mietin. Tuota pidän jopa aika itsestään selvyytenä, että parisuhteessa ollaan kiinnostuneita toistensa historiasta. Ymmärrän, että on eroja on siinä,miten syvälle mennään.

 

Meilläkin katsottaisiin mielenkiinnolla tuollaista ohjelmaa. Paljon ollaan puhuttu lapsuudesta ja toisillemme merkityksellistä paikoista, niiden historiasta ja muuttumisesta ajan myötä. Siinä tutustuu omalla tavallaan, kun oppii ymmärtämään toisen sielunmaisemaa.

Kyllä, juuri näin. Olisi ehkä loukkaavaakin, jos toinen ei haluaisi tietää, eikä kuunnella jos haluan kertoa jostain muistosta vaikkapa.

Itse olen usein miehellekin pohtinut, että missä päin Lappia isoisovanhempani ovat mahtaneet asua. Mies oli asian sitten tietämättäni ottanut puheeksi iäkkään sukulaiseni kanssa ja kertoi siitä myöhemmin minulle. Kesälomamatkalla oli miehellekin täysin selvää, että ajamme sen kylän läpi, vaikka nopeampaakin kautta olisi päässyt. Ja puhuimme että ensi kerralla tullaan arkipäivänä ja käydään kirkkoherranvirastossa kysymässä tarkempi osoite, ja mennään seikkailemaan.

Tuosta tilasta tuli mieleen, että vaikuttaa varmasti paljon, kuinka aidosti tila on yhteistä. Silloin, kun yhdessä voi olla yhtä vapaasti, miten olisi myös yksinään, ihan itsekseen olon tarve ehkä vähenee. Tässä on ehkä myös jatkumo sosiaalisiin tilanteisiin, jos ystävät ovat kuin kotonaan meillä, ei ole tarvetta rakentaa erillisiä tilanteita.

Ja kaikki tavallaan. Tämä ei ollut kritiikkiä mihinkään suuntaan.

Itse en jaksa sotaohjelmia. Mies jaksaa. Hän saa niitä katsoa, minä surffailen somessa, tai luen kirjaa. Tästäkään ei tule ongelmaa. 

Minä tykkään kaikenlaisista katoamisdokkareista, mies ei. Katson niitä kun hän on töissä. Ei ongelmaa.

Meillä meinasi juuri tuosta asetelmasta tulla ongelma, onneksi teillä ei. Siis että mies katsoo telkkarista mitä haluaa ja minä katson sitten, kun hän on töissä. Olen jäänyt työttömäksi, enkä enää ikäni takia töitä takuulla saa (vaikka haen kyllä) mies on vielä pari, kolme vuotta työelämässä.

Niin kyllä saa vähän varoa, että oma ajatusmaailma ei kavennu siihen, että ikään kuin elää täällä odottelemassa, siivoilee jälkiä, tekee ruokaa jne. ja toinen sitten määrittelee vapaa-ajan tahdin. Tietysti ajattelen, että pääsen niin paljon helpommalla kuin hän, kuten pääsenkin, niin vapaa-aikana sitten on tärkeää, että mies rentoutuu. Huomaan vähän väkisinkin joustavani lähes kaikessa. Ei muakaan kukaan pakota, mutta ei tämä ihan luonnostaankaan tule.

Ja on huomattu sekin, että joskus tekee ihan hyvää, että minä lähden vaikka yön yli siskolla käymään, tai ystävällä, että en ihan muumioidu tänne kotiin.

En tiedä, miltä vaikuttaa sitten, kun mieskin jää pois työelämästä. En usko, että kuitenkaan kumpikaan meistä tulee jaksamaan vain toisen seuraa. Mutta joo, erilaisuutta tämä vain on.

Teillä on enemmän kyse nyt elämäntilanteiden muutoksista ja niihin sopeutumisesta. Älä tunne turhaan syyllisyyttä omasta tilanteestasi. Ei ole sinun syystäsi, se on näitä mitä kenelle vain voi tulla eteen, se ei mitenkään vähennä sinun oikeutta omiin valintoihin. Tee se mikä hyvältä tuntuu, varo totuttamasta miestäsi siihen, että teet valtaosan kotitöistä. Täytyy säilyttää tasapuolisuus niin, että kumpikin on tyytyväinen.

Miten hän näihin suhtautuu? Olisiko tarvetta keskusteluille?

Tilanteiden ja tarpeiden mukaan mennään. Millainen koti ja taloudellinen tilanne teillä on? Mietin olisiko teillä mahdollista hankkia toinen TV toiseen tilaan. 

Kyllä te molemmilla on oikeus siihen vapaaseen aikaan ja täyttää sen sillä mitä haluatte kauan.

Pääasia parisuhteessa se, että homma toimii ja molemmilla on hyvä olla siinä.

Teillä on enemmän kyse nyt elämäntilanteiden muutoksista ja niihin sopeutumisesta. Älä tunne turhaan syyllisyyttä omasta tilanteestasi. Ei ole sinun syystäsi, se on näitä mitä kenelle vain voi tulla eteen, se ei mitenkään vähennä sinun oikeutta omiin valintoihin. Tee se mikä hyvältä tuntuu, varo totuttamasta miestäsi siihen, että teet valtaosan kotitöistä. Täytyy säilyttää tasapuolisuus niin, että kumpikin on tyytyväinen.

Osut aivan oikeaan tässä. Me viihdymme hyvin yhdessä myös, eikä ole vaikeuksia olla hiljaa tai jutella, kummin päin vain. Mutta huomaan silti, että jotenkin olen alkanut vähän automaattina laittamaan miehen toiveita etualalle ja kaventamaan omiani, kun toisaalta, mullahan on tämä oikea luksus, eli mittaamattomasti vapaa-aikaa. 

Taloudellinen tilanne on hyvä, siitä ei ole huolta, ansiosidonnaisella maksan osani aivan kuten ennenkin ja tuleehan se eläke aikanaan mullekin, sitä ennen pärjään säästöilläni, jos tiukaksi menee. Eikä miestä harmita mun kotona olo, päinvastoin. Eikä se, että ottaa enemmän taloudellista vastuuta, ruokakauppaa jne. 

Meinaan vaan tällä, että jos annan tilanteen jatkua, niin varmaan mäkin sit kymmenen vuoden päästä voisin sanoa, että ollaan ihan sovussa kympin symbioosissa. Mutta ei siis siksi, että tykkäisimme käsi kädessä katsoa samoja ohjelmia, vaan siihen vaan liuttaisiin.

Ollaan kyllä puhuttukin ja mies on samaa mieltä, eli siis että omastakin elämästä kannattaa pitää kiinni. Kun tuskin hänkään sitten odottaa eläkepäiviä, jossa ollaan vaan koko ajan kahdestaan ja mä tähyilen heti ikkunasta, jos jonnekin lähtee.

Minä ja mies ollaan joidenkin mielestä Liikaa ja joidenkin mielestä Liian Vähän yhdessä. Yleensäkin meidän elämäntyyli olisi varmaan kymmenellä eri tavalla väärin jos joiltain muilta pareilta kysyttäisiin. Mitä epävarmempi vastaaja sen pahemmat sättimiset tulisi. Onneksi ei tarvitse kysellä..

Kerrottiin netissä tutustuessa heti KAIKKI toisillemme. Sitten puhuttiin puhelimessa kahdeksan tuntia :D 

Seuraavana päivänä mies ajoi 600km mun luokse ja jäi heti yöksi. Seksiä ei ollut, eikä ollut seuraavillakaan tapaamisilla. Sitten muutettiin yhteen kun oltiin tunnettu kolme kuukautta. :)

Ja heti alusta asti oli omat makuuhuoneet. Asutaan kahdestaan -tai, no, eläinlauman kanssa- erämökissä alkeellisissa oloissa. On omat makuuhuoneet, omat päivä/unirytmit, uskomatonta kyllä käytännössä täysin erilliset taloudet paitsi molemmilla on aina sivussa vähän sillä ajatuksella, että talon ja tontin ja tien kuluja maksellaan yhdessä jos jotain tulee. Ja minä maksan miehen autojuttuja koska auto on täällä pakollinen, vaikka itse en tykkää ajaa.

Minä teen kaikki kotityöt, mies tekee kaikki miesten työt -joita täällä riittää. 

Toinen saattaa lähteä käytännössä ilmoittamatta viikoksi johonkin ja toinen hoitaa silloin kaikki jutut. Ainoastaan jos meno on joku ihan pakollinen ja joustamaton siitä kerrotaan etukäteen. Me ollaan oikeasti miehen työkeikkoja lukuunottamatta 247 yhdessä ja välillä olen kännykälläkin miehen sylissä. Mies käy myös kärsivällisesti neljän tunnin kävelylenkeillä kanssani ja yhdessä lämmitetään saunaa, korjataan traktoria yms. Menen miehen paidan sisään jos koen että ei tarpeeksi läheisyyttä. 

Olen ollut myös suhteessa jossa mies oli välttelevästi kiintynyt, salaileva ja kovin käytti kaikkea terapiapuhetta minua vastaan ja kehui aina jos tein jotain itsenäisesti tai en tukeutunut häneen. Joten tiedän kokemuksesta että minulle ei sovi sellainen etäiseksi jäävä suhde missä pitää varoa, ettei toinen pillastu oman tilan ja ajan puutteesta. Suora kommunikointi on ihanaa. Voi nousta tai toinen voi nousta sohvalta/sängystä ja todeta että meen tekemään jotain asiaa X loppuillaksi tarviin omaa aikaa. Eikä kumpikaan loukkaannu tai koe oloaan tukahdutetuksi. Exän kanssa sain jatkuvasti sättimistä siitä miten vaadin liikaa ja suorastaan tukehdutan hänet kun kysyn vaikka mitä tehtäisiin kesällä. Jännästi nykyisen kanssa hän oli heti että "ihana, haluan sut" ja ollaan nyt oltu vuosia yhdessä, kyllästymistä ei näy ja kaikki käy yksiin.

En silti kuvittele, että esimerkiksi exäni tarvitsee vain "jonkun oikean" ja sitten hänen rajansa muuttuvat (ainoa mitä toivoisin olisi että hän ei olisi valehdellut minulle että jonain päivänä sitoutuu ja yrittänyt uskotella että minussa on jotain sairasta kun haluan asua yhdessä ja että toinen on oikeasti aina tukena ja apuna). Hyvä vain jos jokaisella on itselleen sopiva suhde. Minulla se on ehdottomasti juuri näin tiivis mutta omilla makkareilla, vaikka usein nukutaankin samassa :) 

Paljon on uusio ja fuusiopareja.

Pidä hyvä huoli itsestäsi.  Ja molemmat toisistanne. Kuulostaa vähän siltä, että sulla on nyt tarvetta rakennella elämää tässä tilanteessa. Hienoa kun resurssit sinällään kunnossa ja miehesi vaikuttaa ymmärtäväisesti. Mieti mitä haluat ja miten niitä voi toteuttaa. 

Vierailija kirjoitti:

^ Ensinnäkin ei, se ei ole yksin olemisen tarvetta, että minä surffaan somessa samalla sohvalla, kun mies katsoo sotakeskusteluja. Yhdessähän me siinäkin ollaan, ja voidaan jutellakin ohjelmasta, tai voidaan jutella vaikka jonkun somekaverin kuulumisista. Ei mulla ole tarvetta lähteä jonnekin pois, muualle siksi aikaa, eikä kummallakaan ole tarvetta saada tehdä sitä tekemistään täysin ilman mitään keskeytyksiä. Ja miten toisen töissä oleminen tarkoittaisi yksin olemisen tarvetta?? Meinaatko, että pitäisi sinne työpaikallekin toisen mennä??

 

Ja hei kuulepas. Mä en ole MISSÄÄN kohtaa väittänyt etten ymmärtäisi että joku haluaa olla yksin, kävellä metsässä yksin tai tehdä jotain yksin. Sinä olet kysynyt eikö meillä ole tarvetta olla yksin omissa ajatuksissaan, minä olen vastannut. Se että vastaan sinulle miten MEILLÄ asiat on, ei ole hyökkäys sinua kohtaan, että SINÄ tekisit jotenkin väärin. 

 

Päi

Onkohan mitenkään mahdollista että ihan kaikki viestit eivät ole sinulle osoitettuja tai ota kantaa (yksin,) sinun kirjoituksiisi? Kaikki eivät myöskään ole saman kirjoittajan viestejä.

Me ollaan miehen kanssa niin seurallisia molemmat, ettei omiin ajatuksiin pääse toisen läsnäollessa pitkäksi aikaa vaipumaan.  Sitten on toki vielä muukin perhe, yhtä puheliaita kaikki ja työ jossa on enemmän tai vähemmän sosiaalisessa kanssakäymisessä koko päivän. Aika vähän tehdään sellaista että rinnakkain tehtäisi omaa juttua. Oltiin tuossa syksyllä influenssassa koko perhe ja tuli räpellettyä kännyköitä sohvan vastakkaisissa päädyissä. Se oli niin puuduttavaa, että todettiin molemmat ettei tästä tehdä tapaa 😄

Vierailija kirjoitti:

Niin ja johonkin aiempaan kommenttiisi, niin kyllä, minä istuin viime kesänäkin kaksi tuntia autossa kiertelemässä miehen lapsuus- ja nuoruusmaisemissa, koska hän halusi sinne mennä ajelemaan. Ja kyllä mua kiinnosti kuulla missä on ollut hänen mummolansa, mitä reittiä hän pyöräili uimarannalle, käytiin katsomassa se uimarantakin ja siellä kävelemässä. Missä oli joskus kyläkauppa, missä asui se ja se kaveri, ja missä talossa oli joskus bileet ja joku kiva tyttö. Kyllä, kiinnosti, kuten myös jos ja kun sieltä on tullut jotain ohjelmaa tv:stä. 

Olen ajatellut tällaisen kiinnostuksen olevan aivan normaalia, ja sitä se totta vie onkin. 

Paikalla käyminen yhdessä ja kulmien katseleminen telkkarista on vähän eri asiat. Vieraileminen paikalla on tietysti kiinnostavaa, siellähän kuulee täsmänä juuri sen oman kullan muistot eikä jonkun kylän miehen. Mutta nyt on jo vähän eriävien näkemysten hakemista kun käännetään ja väännetään jo jostakin ihan hatusta vedetystä esimerkistäkin, eikä siitäkään oikein vain sen vierestä.

riippuvuus kumppanista näkyy usein myös seksuaalisen halun vähenemisenä. Erillisyys saa aikaan ikävän ja halun hakeutua toisen luo

-Väestöliitto, Elina Nurminen, Psykologi  TM

Komppaan tätä, kokemuksesta. 

Hellurei. Vääntö on hurjaa.

Tottahan se on, että ihmiset on yleisesti ottaen aika innokkaita analysoimaan toistensa suhteita, mikä helposti lipsahtaa arvostelemisen puolelle. Tässäkin tulee jollain lailla tarve puolustella, ehkä ilman syytä.

On kanssa esitetty yleistyksiä ja oletuksia. Laitettu erilaisia suhteita laatikkoon, tyyliin tämmösiä hän nämä on.

Voitaisiin koittaa ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

^ Ensinnäkin ei, se ei ole yksin olemisen tarvetta, että minä surffaan somessa samalla sohvalla, kun mies katsoo sotakeskusteluja. Yhdessähän me siinäkin ollaan, ja voidaan jutellakin ohjelmasta, tai voidaan jutella vaikka jonkun somekaverin kuulumisista. Ei mulla ole tarvetta lähteä jonnekin pois, muualle siksi aikaa, eikä kummallakaan ole tarvetta saada tehdä sitä tekemistään täysin ilman mitään keskeytyksiä. Ja miten toisen töissä oleminen tarkoittaisi yksin olemisen tarvetta?? Meinaatko, että pitäisi sinne työpaikallekin toisen mennä??

 

Ja hei kuulepas. Mä en ole MISSÄÄN kohtaa väittänyt etten ymmärtäisi että joku haluaa olla yksin, kävellä metsässä yksin tai tehdä jotain yksin. Sinä olet kysynyt eikö meillä ole tarvetta olla yksin omissa ajatuksissaan, minä olen vastannut. Se että vastaan sinulle miten MEILLÄ asiat on, ei ole hyökkäys sinua kohtaan, että SINÄ tekisit jotenkin väärin. 

 

Päi

Tuolla on ketjun alkupuolella monta kirjoitusta missä just sanotaan et ne jotka ei omista kaikkea aikaansa puolisolle, eivät ole tavanneet oikeaa ihmistä...

Vierailija kirjoitti:

Pidä hyvä huoli itsestäsi.  Ja molemmat toisistanne. Kuulostaa vähän siltä, että sulla on nyt tarvetta rakennella elämää tässä tilanteessa. Hienoa kun resurssit sinällään kunnossa ja miehesi vaikuttaa ymmärtäväisesti. Mieti mitä haluat ja miten niitä voi toteuttaa. 

Kiitos paljon, näin se on. Ja tämä on toisaalta kyllä hyvä muistutus siitäkin, että tilanteiden mukaan elää parisuhdekin, eli sen suuntaa pitää aina välillä tarkistaa. Eikä ottaa itsestään selvyytenä eteen tulevia tilanteita, vaan olla kriittinen omankin toiminnan suhteen!

"Onkohan mitenkään mahdollista että ihan kaikki viestit eivät ole sinulle osoitettuja tai ota kantaa (yksin,) sinun kirjoituksiisi?" 

Jos viestin alkuun on lainattu minun kirjoitukseni, on syytä olettaa että ne on minun kommentteihini osoitettuja, eikö 😂

Vierailija kirjoitti:

Hellurei. Vääntö on hurjaa.

 

Tottahan se on, että ihmiset on yleisesti ottaen aika innokkaita analysoimaan toistensa suhteita, mikä helposti lipsahtaa arvostelemisen puolelle. Tässäkin tulee jollain lailla tarve puolustella, ehkä ilman syytä.

 

On kanssa esitetty yleistyksiä ja oletuksia. Laitettu erilaisia suhteita laatikkoon, tyyliin tämmösiä hän nämä on.

 

Voitaisiin koittaa ymmärtää.

Tämä. Omalta osaltani voin hyvällä omatunnolla sanoa, etten ole analysoinut sanallakaan toisten suhteita. Olen vastannut erilaisiin kysymyksiin, koskien omaa suhdettani. Ja korostanut että jokainen suhde, jokainen ihminen on erilainen ja se nimenomaan tulee ymmärtää ja hyväksyä.

On aika tympeää vastailla avoimesti kysymyksiin, kun sitten vastakommentti on puuta heinää, että "niin eli teillä on sittenkin näin". No ei ole 😂 Se on taas turha olettamus.

Oma ajatukseni on ollut tuoda keskusteluun että tällaisessa suhteessa ei todellakaan ole yleisesti kyse mistään pakottamisesta, joidenkin rajojen sisällä olemista, tai mistään säännöistä. Ei mustasukkaisuudesta, ei väkivallasta. 

Vaan ihan vaan siitä että pariskunta on paljon yhdessä, koska viihtyy yhdessä. Hyvin yksinkertaista.

(Ja ei, nytkään en kirjoittanut, enkä tarkoittanut, että joku toinen pariskunta ei viihtyisi yhdessä. Vaan että esimerkiksi me viihdymme)