Symbioottinen parisuhde, jossa kahdesta tulee ikäänkuin yksi ja mitään ei tehdä yksin ja kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä

Yhdessä ruokailu ei ole mitään symbioosissa elämistä. Monessa kulttuurissa se on todellakin se johon satsataan. Ranskassa jo aamupala tulee mielellään syödä yhdessä, illallinen todellakin. Kysellään päivän ohjelma ja päivän kuulumiset. Se, jos eläkeläiset välillä syö kumpikin omia aikojaan on ihan ok mutta eikö ruokailu ole yksi päivän kohokohdista? Yhteiset ruokahetket? Sen sijaan ihmettelen niitä pariskuntia/perheitä, jotka aina tunkee kauppaan koko perheen voimin, en vaan tajua. 

Vierailija kirjoitti:

Todella kamala tilanne jos kumppani yllättäen kuolee jos on elänyt symbioottisesti.

Omat vanhemmat erosivat 45 vuoden symbioosi-avioliiton jälkeen, kun raihnainen isäni ei enää sietänyt sairaanakin äidin tahtipuikon mukaan elämistä. Äidille on vaikeampaa kuin isälle ja on tarvinnut intensiivistä terapiaa. Vieläkään hän ei kuitenkaan ymmärrä, että sairas ihminen ei ilkeyttään vetäydy yhteisistä puuhista: äitini ei siis kerta kaikkiaan näe isän erillisiä tarpeita ollenkaan. On olemassa vain äidin tarpeet, joiden hän yhä kuvittelee olevan samat kuin isälläni.

Vierailija kirjoitti:

"Kenties tässä on se erottava seikka. Itselleni olisi ollut punalippu, jos miehellä ei olisi ollut ystävyyssuhteita. Minulle se kertoisi, että hän ei joko halua tai kykene pitämään yllä sen kaltaisia ihmissuhteita. Tämä saisi epäilemään, että jos ystävyyden konsepti ei ole hallussa, ei se ylety minuunkaan asti. Siis en halua tulla nähdyksi vain vaimona, puolisona, vaan todellakin myös elämänikäisenä ystävänä. "

 

Onhan tässä semmoinenkin pointti, että ihminen, joka ei koe mitään tarvetta ystäville, vaan pelkät pintapuoliset tuttavuudet riittää, on pakosta melko itseriittoinen ainakin, ellei sitten jopa itsekäs. Joten miten tämmöisen kanssa sitten jonkun syvällisen symbioosin saat?

Ei se ehkä olekaan syvällinen symbioosi ajattelemallasi tavalla. :) Mies on perinteinen suomalainen mies, eli ei juuri puhu tunteistaan tai jaa syvällisiä ajatuksiaan kenellekään. Näyttää sen sijaan välittämisen teoillaan ja fyysisellä läheisyydellä (halaukset jne). Itse olen aika samanlainen, eli naiseksi vähäpuheinen. Yhdessäolo perustuukin paljon jaettuihin kokemuksiin ja tekemisiin. Kavereittensa kanssa harvemmin vaihtaa kuulumisia viestein (ei ole koskaan soittanut puheluita), vaan yhdessäolo perustuu erilaisiin aktiviteetteihin. Kyllä hän silti kokee osan heistä ystävinään, vaikka suhteet eivät olekaan ns. nykyajan normien mukaan "syvällisiä". Kokee siis kyllä voivansa jakaa huoliaan heille tarvittaessa (olen kysynyt), mutta ilmeisesti ei vain koe tarvetta. Ja meillä meidän suhde toimii, koska ollaan näiden asioiden suhteen aika samanlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä ruokailu ei ole mitään symbioosissa elämistä. Monessa kulttuurissa se on todellakin se johon satsataan. Ranskassa jo aamupala tulee mielellään syödä yhdessä, illallinen todellakin. Kysellään päivän ohjelma ja päivän kuulumiset. Se, jos eläkeläiset välillä syö kumpikin omia aikojaan on ihan ok mutta eikö ruokailu ole yksi päivän kohokohdista? Yhteiset ruokahetket? Sen sijaan ihmettelen niitä pariskuntia/perheitä, jotka aina tunkee kauppaan koko perheen voimin, en vaan tajua. 

Sen verran puutun että Ranskassa ei kyllä yleisesti syödä yhteistä aamiaista, koska yleensä ei istuta alas syömään aamiaista.

Minua, 60-v ukkoa, ällöttää kun samanikäiset pariskunnat käyvät lenkillä samanlaisissa verkkareissa. Eivät mene mihinkään ilman toista! Ja tämä olisi vielä hyvää ja hienoa?

Itselläni on äijäverkkarit ja vaimolleni naiselliset.

Näen symbioottisuuden jonkinlaisessa asteikossa. Erilaisilla pareilla toimivat hyvin erilaiset parisuhteet ja se hyvä niin. Läheisriippuvuus ja kontrollointi ovat ehdottomasti epäterveellisiä ilmiöitä parisuhteessa. Pariskunta voi myös viettää tavallaan hyvin symbioottista elämää täysin terveeltäkin pohjalta. Silloin siinä säilytetään oma identiteetti, eikä siihen kuuluu liialliset säännöt, eikä elämä ole ollenkaan niin rajoittunutta.

Näen ongelmallisen, kun tehdään tulkintoja toisten elämästä vähäiseltä tietopohjalta. Kaikki empatia näille, joilla on ikäviä kokemuksia. Näissä suhteissa vaikuttaisi kyllä olleen symbioottisuuden lisäksi myös muita vakavia ongelmia. Yhteys parin välillä on oikeasti hyvin merkittävä asia. Paljon on näitä joilla yhteys on enemmän kuviteltu ja tämän vuoksi ollaan yritetty liikaa vääriä asioita.

Enkä ollenkaan kritisoi muiden parien valintoja. Enkä ajattele, että se mitenkään suoranaisesti kertoisi rakkauden määrästä tai suhteen lujuudesta. Kumpa ei myöskään automaattisesti kuviteltaisi, että jään jotenkin elämästä paitsi jotain. Tai, että olisin jotenkin kykenemättömämpi selviämään vastoinkäymisistä elämässä.

Osaa näistä tarinoista, joita on kerrottu, jäin miettimään. Kuinka paljon oli kertojan oletuksia ja minkälainen suhde oli todellisuudessa. Osa on ollut kyllä hyvin selkeitä ja räikeitä. Surullisimpia tarinoita on nämä, joita on kerrottu omista vanhemmista. Lasten kuuluisi olla aina kaikkein tärkeintä, jos niitä on.

Parisuhde ei missään nimessä ole symbioosi. Pikemminkin kahden ihmisen sopimus siitä, että halutaan olla yhdessä tänään. Siihen ei tarvita papin aamenta, vaan pelkkä yhteisymmärrys riittää. 

Parisuhde EI tarkoita sitä, etteikö olisi omaa aikaa, omia harrastuksia ja ylipäätään oma elämä. Voihan tuonkaltainen 'symbioosi' toki olla jonkinlainen vaihe, mutta vaikea nähdä, että senkaltainen liitto olisi kovin pitkäikäinen.

Lainaan loppuun vielä Sting'in biisin sanoja:

"If you love somebody, set them free."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella kamala tilanne jos kumppani yllättäen kuolee jos on elänyt symbioottisesti.

Omat vanhemmat erosivat 45 vuoden symbioosi-avioliiton jälkeen, kun raihnainen isäni ei enää sietänyt sairaanakin äidin tahtipuikon mukaan elämistä. Äidille on vaikeampaa kuin isälle ja on tarvinnut intensiivistä terapiaa. Vieläkään hän ei kuitenkaan ymmärrä, että sairas ihminen ei ilkeyttään vetäydy yhteisistä puuhista: äitini ei siis kerta kaikkiaan näe isän erillisiä tarpeita ollenkaan. On olemassa vain äidin tarpeet, joiden hän yhä kuvittelee olevan samat kuin isälläni.

               Tuo juuri, toisen pitäisi taipua toisen oikkuihin

Vierailija kirjoitti:

Olet törmännyt tärkeään asiaan ap. Tämä ilmiö menee paljon syvemmälle kuin vain unirytmi ja sarjat. Perimmäinen syy miksi pitkästä parisuhteesta katoaa intohimo on se kun erillisyys puuttuu. Miten voit haluta jotain joka on sun iholla 24/7

Suosittelen tutustumaan David Schnarchin teorioihin ja kirjoihin

Symbioottisessa suhteessa voi olla myös intohimoa. Paljonkin. Intohimoista seksiä, jne. 
Ja seuraelämäkin voi olla vilkasta - se vain tehdään yhdessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jos verrataan: Toinen vanha pariskunta jolla ei muita ihmissuhteita (paitsi ehkä lapsi) eikä sosiaalista elämää ja kaikki tehty yhdessä. Ja sitten toinen vanha pariskunta joilla omia menoja ja yhteisten ystävien lisäksi omia ystäviä sekä hyvät välit sukulaisiin. Molemmilla varmasti vaikeaa mutta kyllä jälkimmäisen pariskunnan leski selviää vähän paremmin menetyksestään"

 

Onko tosiaankin käsitys, että symbioottisessa suhteessa elävillä ei ole mitään muita ihmissuhteita tai minkäänlaista sosiaalista elämää? On tietenkin ihmisiä, jotka elävät erakoitunutta elämään, mutta se ei ole sama asia kuin symbioottinen parisuhde. 

Ei tietenkään ole mitään muita ihmissuhteita koska katkera mamma on niin päättänyt.

               Kyllä se meillä  oli narsistimies joka päätti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet törmännyt tärkeään asiaan ap. Tämä ilmiö menee paljon syvemmälle kuin vain unirytmi ja sarjat. Perimmäinen syy miksi pitkästä parisuhteesta katoaa intohimo on se kun erillisyys puuttuu. Miten voit haluta jotain joka on sun iholla 24/7

Suosittelen tutustumaan David Schnarchin teorioihin ja kirjoihin

Symbioottisessa suhteessa voi olla myös intohimoa. Paljonkin. Intohimoista seksiä, jne. 
Ja seuraelämäkin voi olla vilkasta - se vain tehdään yhdessä. 

Juuri näin. Sosiaalinen elämä on meilläkin vilkasta, vaikka ollaan samalla myös puolison kanssa.

Eikö teillä aina yhdessä menevillä ole yhtään sellaisia ystäviä tai tuttavia joita tavataan ilman puolisoa? Miten ilman kumppania olevat ystävät/tuttavat/sukulaiset?  Tapaatteko heitäkin vain yhdessä? Tai työkaverit, jotka vain toinen tuntee? 

Jos itse naisena, olen siis eronnut ja ei nyt kumppania, haluaisin tavata naispuolisen ystäväni niin en aina haluaisi, että hän raahaa myös sen miehen mukanaan. Tietenkin joskus sopii tavata yhdessäkin. Mutta jos esimerkiksi haluaisin jutella jotain henkilökohtaista enkä haluaisi miehensä sitä kuuntelevan. Vai kerrotteko silti sen miehellenne vaikka sattuisitte jollain ihmeen kummalla kahden kesken tapaamaan? 

Kyllähän nämä aina yhdessä menevät pariskunnat ovat aika itsekkäitä tai rajoittuneita määrättyyn tuttavapiiriin. Saavatkohan yksinelävät ihmiset heiltä lainkaan sympatiaa tai kiinnostusta pitää yhteyttä. Vai ovatko jotain väärää kastia, saati vaarallisia. 

Vierailija kirjoitti:

Eikö teillä aina yhdessä menevillä ole yhtään sellaisia ystäviä tai tuttavia joita tavataan ilman puolisoa? Miten ilman kumppania olevat ystävät/tuttavat/sukulaiset?  Tapaatteko heitäkin vain yhdessä? Tai työkaverit, jotka vain toinen tuntee? 

Jos itse naisena, olen siis eronnut ja ei nyt kumppania, haluaisin tavata naispuolisen ystäväni niin en aina haluaisi, että hän raahaa myös sen miehen mukanaan. Tietenkin joskus sopii tavata yhdessäkin. Mutta jos esimerkiksi haluaisin jutella jotain henkilökohtaista enkä haluaisi miehensä sitä kuuntelevan. Vai kerrotteko silti sen miehellenne vaikka sattuisitte jollain ihmeen kummalla kahden kesken tapaamaan? 

Kyllähän nämä aina yhdessä menevät pariskunnat ovat aika itsekkäitä tai rajoittuneita määrättyyn tuttavapiiriin. Saavatkohan yksinelävät ihmiset heiltä lainkaan sympatiaa tai kiinnostusta pitää yhteyttä. Vai ovatko jotain väärää kastia, saati vaarallisia. 

 

Lueskele ketjua taaksepäin, siellä on useampi vastannut näihinkin kysymysiin. Turhaa tehdä mitään olettamuksia.

Me mennään yleensä samaan aikaan nukkumaan ihan käytännön syistä. Pieni asunto ja herkkiä nukkujia kun ollaan. Mies tekee vuorotyötä, minä töissä virka-ajan, eli mies välillä yövuorossa ja se poislukien.

Mutta jos minua illalla väsyttää vaikka 22.30, niin kyllä se mies tulee samaan aikaan nukkumaan, vaikkei hänellä niin väsy vielä olisikaan. Tekee näin omasta halustaan, koska havahdun unesta kun hän tulee sänkyyn, enkä välttämättä saa heti uudelleen unta.

Sama silloin kun mies menee aikaisin nukkumaan, kun herää töihin 4.30. Menen minäkin sänkyyn samaan aikaan ja samasta syystä.

Yleensä sitä itsekin nukahtaa, ja jos ei niin voi hetken surffata kännykällä ja avot. Aamuisin herätään sitten tarpeen mukaan. Jos mies on vapaalla niin herään itse seiskalta töihin ja herätän miehen 8.30 ja syödään yhdessä aamupala. Hänen toiveestaan tämäkin.

Hyvin hyvin harvoin syödään eri aikaan. Yleensä aina syödään yhdessä, jos kerran molemmat kotona on. Ja kyllä, samaa ruokaa. Kun mies alkoi laihduttaa ja kevensi ruokavaliota, kevensin minäkin. Ei ole haitaksi 😄

Vierailija kirjoitti:

Eikö teillä aina yhdessä menevillä ole yhtään sellaisia ystäviä tai tuttavia joita tavataan ilman puolisoa? Miten ilman kumppania olevat ystävät/tuttavat/sukulaiset?  Tapaatteko heitäkin vain yhdessä? Tai työkaverit, jotka vain toinen tuntee? 

 

En ole varmaan vuosiin tavannut ketään yksin. 900 kilometrin päähän muuttanutta ystävää puolisoineen tapaamme kun käymme siellä, tai kun he käyvät täällä. Lapsuudenystäväni taas on naimisissa mieheni entisen työkaverin kanssa, ja asuvat parin sadan kilsan päässä, heitäkin tapaamme yhdessä. Samoin muut vanhat koulukaverini, heilläkin aina puoliso paikalla jos tavataan, koska tunnetaan jo pitkältä ajalta. Työkavereita tapaan töissä, samoin mies. Jos heistä joku tulee käymään meidän paikkakunnalla, on tervetullut yksin tai kaksin. Aina ovat tulleet kaksin, joten samalla on tutustuttu taas puolisoihinkin. Jokunen sukulainen saattaa joskus poiketa yllättäen, mutta ei meistä toisen tarvitse sen takia kotoaan lähteä. 

Ystävistä ja suvusta on tullut yhteisiä tässä usean vuosikymmenen aikana. Pidän sitä positiivisena asiana, ystäväpiirihän on kasvanut!

Minulla on "normaali" suhde, ja tapaamme sukulaisia ja ystäviä sekä puolison kanssa että yksin. Ystäväpiiri on meilläkin jaettu, ja mieheni jopa viestittelee miespuolisen lapsuudenystäväni kanssa nykyään enemmän kuin minä, koska heillä on yhteinen harrastus. Huomiona vain, että tämä on tyypillistä kaikille suhteille. 

Symbioosissa ystäviä ja sukulaisia ei tavata koskaan yksin ja suhteet jäävät pinnallisiksi verrattuna kahdenkesken vietettyyn aikaan, se kun kertoo myös ystävän arvostamisesta. Minä olen matkustanut yksin pitkiäkin matkoja ystävien luokse, koska he ovat minulle tärkeitä. 

Olen meidän +15 vuoden parisuhteen aikana pitänyt kaikista ihmissuhteista oikeastaan ihan entiseen tapaan kiinni, ja etenkin nyt ruuhkavuosina koen erityisen tärkeäksi viettää välillä aikaa ystävien kanssa ilman puolisoja ja lapsia. Omassa elämässä ne tärkeimmät ystävyydet ovat minulle oikeastaan yhtä tärkeitä kuin parisuhdekin. Puolisoni ei miehenä myöskään voisi koskaan tarjota sellaista vertaistukea kuin muut naiset ja äidit, joiden kokemusmaailma on sama kuin minulla.

Meillä ei ole mitään symbioottista parisuhdetta, mutta sitten kun on pari ystäväpariskuntaa, jotka tosiaan kulkevat yhtenä, niin heidän reaktioitaan on niin hauska katsoa. Jos vaikka kerrotaan että puolisoni lähtee jonkun kaverinsa luo paikkakunnalle x ja menevät vaikka keikalle siellä ja minä jään lasten kanssa kotiin niin he eivät tiedä miten päin istuisivat :D Sitä sitten ihmetellään ja kysellään, että miten minä voin päästää miehen viettämään yhden viikonlopun yksin ilman minua.

Kampaajani kertoi ihmettelevänsä joidenkin asiakkaiden ehdottomuutta. Puhelimitse aikaa varatessaan sanovat, ettei se ja se kellonaika käy, koska heillä on silloin ruoka. Tai ei käy, koska heillä on sauna silloin. 

Noihan on täysin siirrettäviä asioita, sanoo kampaajani. Ei maailma kaadu vaikka torstaina viideltä rouva onkin  kampaajalla eikä kotona ruokapöydän ääressä. Varsinkin kun nämä ovat  yleensä vanhempia rouvia, lapset isoja tai jo  maailmalla. Pikkulasten vanhempien kohdalla paremmin ymmärtäisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on todella ahdistavaa. Tuossahan katoaa minuus.

 

Siihen suhteeseen ei mennä eroamaan, toisin kuin näissä joissa annetaan absoluuttinen minimi toiselle

Nykyään ihanne on viettää mahdollisimman paljon aikaa erillään, ja se, että mitään ei jaeta- varsinkaan rahoja. Eli ei mitään järkeä koko hommassa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on "normaali" suhde, ja tapaamme sukulaisia ja ystäviä sekä puolison kanssa että yksin. Ystäväpiiri on meilläkin jaettu, ja mieheni jopa viestittelee miespuolisen lapsuudenystäväni kanssa nykyään enemmän kuin minä, koska heillä on yhteinen harrastus. Huomiona vain, että tämä on tyypillistä kaikille suhteille. 

Symbioosissa ystäviä ja sukulaisia ei tavata koskaan yksin ja suhteet jäävät pinnallisiksi verrattuna kahdenkesken vietettyyn aikaan, se kun kertoo myös ystävän arvostamisesta. Minä olen matkustanut yksin pitkiäkin matkoja ystävien luokse, koska he ovat minulle tärkeitä. 

Olen meidän +15 vuoden parisuhteen aikana pitänyt kaikista ihmissuhteista oikeastaan ihan entiseen tapaan kiinni, ja etenkin nyt ruuhkavuosina koen erityisen tärkeäksi viettää välillä aikaa ystävien kanssa ilman puolisoja ja lapsia. Omassa elämässä ne tärkeimmät ystävyydet ovat minulle oikeastaan yhtä tärkeitä kuin parisuhdekin. Pu

Mekin ollaan aivan normaali pariskunta ja meillä on normaali suhde, vaikka tavataankin ystäviä ja sukulaisia aina yhdessä. Ei mulla olisi estettä tavata heitä yksin, mutta tähän vaikuttaa niin monta asiaa. 

Ensinnäkin, olen lähimmistä ystävistä ainoa, jolla lapset on jo tukevasti maailmalla, eikä heidän peräänsä tarvitse enää katsoa. Ainoa joka elää niin leppoisaa elämää, että mikä tahansa viikonloppu sopisi "tyttöjen hotellilomalle". Muut ei ehdi, ja se on ihan ok. Ehkä joskus.

Toisekseen, ollaan menty miehen kanssa yhteen 20-vuotiaina, ja ollaan nyt yli 50. Aikuisiällä saadut ystävät, naapurit ym ovat todellakin yhteisiä. Heitä tavataan yhdessä.

Ja sitten on välimatka. Jotkut ystävät ja kaikki sukulaiset asuvat sen verran kaukana, että heitä mennään tapaamaan kun on sopivan pitkät vapaat. Molemmat haluavat heitä tavata ja he haluavat tavata meidät molemmat. Tykkäämme reissaamisesta muutenkin.

Uskon hyvin että on ihan eri tilanne joskus nuorena, kuin tässä iässä ja pitkän suhteen jälkeen.