Mistä johtuu, kun aikuisena oma suhde äitiin on etäinen

Vierailija kirjoitti:

Sama voi mennä myös toisin päin. En jaksa olla lasteni seurassa kovinnpitkään. Aikuiset ihmiset eivät pääse eroon teinikiukuttelijan roolista, vaan taantuu joka kerta kun näemme.

Oletko sinä päässyt eroon omasta roolistasi aikuisen lapsen ikuisena kasvattajana? Kommentoit heidän elämäänsä ja valintojaan?  

80-90-luvulla moni vanhempi teki sille ajalle ominaisia virheitä, kuten nykypolvi tekee omalle ajalleen. Oman lapsen ulkonäön arvostelu ei ole kuitenkaan tällainen ajalle ominainen virhe, vaan kertoo siitä että vanhempi ei ole kasvanut henkisesti aikuiseksi. Hän on projisoinut omia epävarmuuksia sinuun ja on vahingoittanut sinun kokemusta turvallisuudesta. Hän etsi lapsesta (sinusta) täydellisyyttä, jotta voisi kokea itsensä täydelliseksi. Tätä roolia et olisi koskaan voinut täyttää. Kun et kelvannut hänen itsetuntoa pönkittämään niin päädyit pönkittämään sitä olemalla huonompi kuin äitisi - jotain johon voi purkaa oman huonon olonsa. Ulkonäön arvostelu ei varmasti ole ainoa vanhempasi käyttämä henkisen väkivallan muoto sinua kohtaan. Ulkonäön arvostelu ei nimittäin ole mikään normaali pikku virhe, jonka tavallinen vanhempi tekee inhimillisenä virheenä.

Kyllä oman lapsen ulkonäön arvostelu jonkin sortin narsismista kertoo. Henkisesti terve vanhempi katsoo lastaan rakastavin lasein. Lapsen näkee realistisesti omana itsenään, mutta lapsi kelpaa sellaisena kuin on. Tämä ei poista sitä, etteikö lasta kasvateta ja lapselle anneta palautta esimerkiksi huonosta käytöksestä. Lapsen kasvattaminen sellaisessa kuplassa, ettei hän koskaan tekisi mitään väärin, on vanhemmuuden laiminlyöntiä sekin (joskin erilaista).

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on valitettavan vähän lämpöä perheenjäsenten välillä. Itsenäisyyttä arvostetaan ja selviämistä, ei rakastamista ja tervettä, rajoja kunnioittavaa huolenpitoa. Se näkyy perhesuhteissa aikuisuudessa sitten.

Emme tiedä etäisyyttä paremmasta.

Kyllä. Suomessa ei osata aidosti rakastaa ja osoittaa kiintymystä terveellä tavalla. Monet vanhemmat ovat samaan aikaan etäisiä ja tunkeilevia. Omaa aikuista lasta tai vaikkapa sisarusta "autetaan" polkemalla samalla toisen henkilökohtaisia rajoja alas. Kun toinen erehtyy puhumaan omasta vaikeudesta niin usein se vaikeus vähätellään alas ja suomalainen tapa onkin alkaa inttämään, että oma vaikeus/suru/haaste on paljon pahempi kuin tämä mistä toinen olisi halunnut avautua ja kokea pientä empatiaakin kenties.

Empatia on täällä harvinaista.

Miehen äiti saattaa arvostella vielä enemmän. Tuolloin oma äiti ei enää tunnu yhtä raskaalta .