Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!
Olemme puolisoni kanssa puhuneet, että vuoden 2026 aikana alkaisimme yrittää lasta. Välillä ajatus kutkuttaa, mutta useimmiten vain pelottaa.
Viime yön valvoin murehtien. En haluaisi olla raskaana enkä varsinkaan synnyttää. Yritän kuumeisesti pohtia, olenko valmis taistelemaan sen läpi, jos lapsen kanssa onkin sitten kivaa.
Kun kahdelta yöllä kuvittelin, että siinä vieressäni olisi huutava vauva, ahdistuin valtavasti jo ajatuksesta. Isompi lapsi on ajatuksen tasolla mukava ja ihana juttu, mutta ensimmäiset vuodet vaikuttavat kaoottiselta ja uuvuttavalta taistelulta, joka ei kiinnosta lainkaan.
Täytämme kumpikin tulevana vuonna jo 35, joten olisi aika toimia. Entä jos en sittenkään pysty siihen? Huomaan haaveilevani nyt asioista, joiden yhdistäminen vauva- tai lapsiperhearkeen on mahdotonta. Onko tämä normaalia panikointia vai pitäisikö odottaa vielä?
Kommentit (401)
Jos suhde on vakaalla pohjalla ja kummatkin osapuolet ovat vaalmita tekemään uhrauksia lapsen vuoksi.... eli kumpikin osapuoli valvoo öitä jotta toinen saa nukuttua välillä.... Jos nämä asiat on kunnossa niin siita vain hommiin! Kaikki muu kyllä lutviutuu jos on perusta kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen onnellinen viiden aikuisen lapsen äiti, enkä missään tapauksessa antaisi pois raskauksia ja synnytyksiä sekä lasten kasvuvuosia. Mutta jos jo ajatus raskaudesta ja synnytyksestä on vastenmielinen, ei missään tapauksessa kannata hankkia lapsia! Siinä tapauksessa kannattaa nauttia muista asioista elämässä.
Aloituksessa mietitään asiaa aika pienten kohtausten kanssa, raskaus kestää hetken, synnytys todella pienen hetken ja vauva-aika pienen hetken ihmisen koko elämästä. Lapsi-asiaa ei kannata mielestäni näiden asioiden kannalta miettiä vaan haluatko lapsen, haluatko olla vanhempi ja haluatko oman perheen? Millaista elämää haluat elää loppuelämän?
Muakin jännitti yli 30-vuotta sitten enkä sitten lapsia hommannut, miehen ainoastaan. Eikä kaduta. Näin silloin jo sieluni silmillä mihin tämä maailma on menossa. Ja nyt se ole vain menossa vaan on jo osittain. Pessimismi tässä asiassa voitti.
Monet tänne vastanneet eivät tunnu tajuavan että jos itsellä on ollut turvaton lapsuus, ei omien hankkiminen (etenkään heti 25v) ole mikään läpihuutojuttu vaan vaatii ehkä paljonkin pohdintaa ennen kuin siihen pystyy ryhtymään. Ja hyvä niin, koska epäilen että ne huithapelit jotka eivät sitä syvällisempää pohdintaa tee helpommin jatkavat sitä väkivallan kierrettä itse kun "elämä kantaa ja on sitä ennenkin selvitty".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monet tänne vastanneet eivät tunnu tajuavan että jos itsellä on ollut turvaton lapsuus, ei omien hankkiminen (etenkään heti 25v) ole mikään läpihuutojuttu vaan vaatii ehkä paljonkin pohdintaa ennen kuin siihen pystyy ryhtymään. Ja hyvä niin, koska epäilen että ne huithapelit jotka eivät sitä syvällisempää pohdintaa tee helpommin jatkavat sitä väkivallan kierrettä itse kun "elämä kantaa ja on sitä ennenkin selvitty".
Ap ei mitenkään aloitusviestissään ilmaissut, että hänellä olisi ollut turvaton lapsuus, eikä kysymys koskenut sellaista tilannetta. Kaikki tällaiset ovat poikkeustilanteita, kuten vaikka jos tietää että itsellä on geneettinen tauti tms jotain poikkeuksellista, tai vaikka jos olisi itse vammainen. Nyt puhutaan ihan ns perustilanteista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata. Lapsista ei oikeasti ole niin paljon iloa mitä äidit yrittävät uskotella. Kroppasi tulee menemään pilalle, myös alakertasi (vaikka tätäkin yritetään peitellä ja totuutta pimittää.) Lasten hankinta on YLIARVOSTETTUA ja totuutta pimitetään. Jos haluat nukkua, herätä virkeänä, matkustella tai tehdä mitä vaan mistä ennen olet nauttinut, niin ÄLÄ lähde siihen kidutusralliin joka pilaa elämän.
Onko se vaikea ymmärtää ettei kaikkia kiinnosta tuollainen ja että kropan pilalle meneminen on pieni ja turhamainen murhe. Tuntuu raskaalta ajatukselta että tuollaiselle asialle annetaan niin paljon painoarvoa
Kropan pilalle meneminen ei tarkoita vain ulkonäköä, kuten tunnut sinäkin kuvittelevan - "pieni ja turhamainen murhe". Vaan se voi tarkoittaa pidätysongelmia, sekä pissan että kakan. Kipuja, jotka ei poistu. Vatsalihasten erkanemaa, joka ei korjaudu. Synnytyksenjälkeinen masennus ei "pilaa kroppaa" mutta mielen se pilaa.
Näistä olisi ihan reilua puhua. Näihin on järjettömän vaikea saada edes apua, kun ei niistä fyysisistä seurauksista puhuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, ero on siinä että raskaaksi ei välttämättä tulla vuodessa tai kahdessa. Raskaaksi tuleminen vaikeutuu mitä enemmän ikää on. Itse tulin ensimmäisen kerran äidiksi 36-vuotiaana ja onneksi helposti, mutta osalla ystävistä on jäänyt lapset saamatta eikä edes kalliit hoidot ole auttaneet. Itse sain toisen lapsen 39-vuotiaana ja nyt kun ovat teinejä, niin saan kuulla olevani vanhus. :D Mutta olen äärettömän onnellinen, että sain lapset.
Miehelle paras tilanne. Vaimo haluaa lasta, ei tule raskaaksi.
= saa naida paljaalla tiheään.
Ja miten sinä incel luulet että avioliitossa ehkäisy oli hoidettu, luulitko että kortsuja muutenkaan käytettäisiin? Miten kehtaat näyttää typeryytesi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten luulet meidän muiden tai oman äitisi selvinneen? Tuollaisilla spekseillä sinun ei kannata edes yrittää. Lapsi on katsos sellainen hankinta jota ei voi perua. Mieti kaikessa rauhassa vielä seuraavat 20 vuotta.
Mitenkö luulen muiden selvinneen? Kun avaan somen tai tämän keskustelupalstan, näen paljon keskustelunavauksia väsyneiltä äideiltä, jotka uupuvat koulumyyjäisten, täitartuntojen, sotkuisen kodin, työelämän, vanhenevien vanhempien ja parisuhdekriisien sekamelskassa.
Luulen heidän selvinneen suoraan sanottuna aika huonosti. Siitä syystä ihmettelenkin, miksi yhä välillä haaveilen lapsesta, vaikka kaikki toitottavat miten kamalaa perhe-elämä on.
Nuo kaikki on ihan peruselämää, jos vaan puoliso on hyvä ja lojaali. Lapsielämä on hyvin erilaista riippuen puolison sitoutumisen tasosta. Sulla on paras mahdollinen tilanne, joten anti mennä vaan! Ja unohda some. Vai pakon edessä tänne kysymään apuja, mutta loputtomat instafeedit... ne vaan luo paineita ja vie aikaa. Nyt ja lapsen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap täällä. Olen lueskellut ketjua sivusta, mutta en oikein ole ehtinyt vastaamaan ajatuksella.
Se pitää todeta, että 346:n arvaus turvattomasta lapsuudesta osui täysin oikeaan. Jossain kommentissani taisin mainitakin siihen suuntaan.
Jouduin lapsena kantamaan huolta asioista, joista ei ehkä olisi vielä siinä iässä tarvinnut. Vanhempani, etenkin äiti, olivat melko ailahtelevia. Jo hyvin pienenä sain vaikutelman, ettei hän oikeasti pidä meistä lapsista, me olimme hänelle pelkkä rasite. Äiti esimerkiksi piti mykkäkoulua jopa useamman päivän, jos jokin ei mennyt hänen mielensä mukaan. Jo oli ihan pienenä lepyttelin häntä olemalla mahdollisimman hiljainen ja huomaamaton.
Koen, että onnellinen ja huoleton lapsuus on jäänyt minulta vähän vähemmälle, kun olen keskittynyt kantamaan huolta aikuisten tunteista jopa siinä määrin, että en tunnistanut enää omiani. Esim. pyörällä kaatuessa murehdin sitä, että äiti suuttuu pyörän naarmuista ja revenneistä housuista (kuten suuttuikin), mitään lohdutusta tai apua en saanut vaikka olin itse polvet verillä.
Kyllähän sellainen vaikuttaa pitkälle aikuisikään ja on ehkä osaltaan saanut ajattelemaan monet lapsiin liittyvät asiat negatiivisen kautta, vaikken ole sitä täysin edes tiedostanut ennen kuin nyt.
Puolisoni perheessä on lämpimämmät välit ja enemmän yhteisöllisyyttä. Vietimme juuri heidän kanssaan joulua ja siellä minulle kirkastui se ajatus, että kaipuuni omaan yhteisöön ja jatkuvuuteen asuu tosi syvällä. Tahtoisin kaivaa sen esiin ja edes yrittää saada oman perheen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, ero on siinä että raskaaksi ei välttämättä tulla vuodessa tai kahdessa. Raskaaksi tuleminen vaikeutuu mitä enemmän ikää on. Itse tulin ensimmäisen kerran äidiksi 36-vuotiaana ja onneksi helposti, mutta osalla ystävistä on jäänyt lapset saamatta eikä edes kalliit hoidot ole auttaneet. Itse sain toisen lapsen 39-vuotiaana ja nyt kun ovat teinejä, niin saan kuulla olevani vanhus. :D Mutta olen äärettömän onnellinen, että sain lapset.
Miehelle paras tilanne. Vaimo haluaa lasta, ei tule raskaaksi.
= saa naida paljaalla tiheään.
Ja miten sinä incel luulet että avioliitossa ehkäisy oli hoidettu, luulitko että kortsuja muutenkaan käytettäisiin? Miten kehtaat näyttää typeryytesi?
No kyllä meillä ainakin avioliitossa on ehkäisynä ihan kortsu tai keskeytetty yhdyntä, kun itse en halua hormoniehkäisyä haittojen takia käyttää. Ei ole yhtään kertaa "vahinkoja" tullut, mutta heti tulin raskaaksi kyllä kun päätettiin lasta yrittää ja lopettaa keskeytykset ja kortsun käyttö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos pelkkä ajatus vanhemmuudesta saa ihmisen noin sekaisin -- kannattaa jättää ne lapsihaaveilut ja vanhemmuus psyykkisesti terveille.
Vierailija kirjoitti:
35v? Siinähän se vika on.
Ne lapset olisi pitänyt tehdä viimeistään 25v mennessä. Nyt kun tuosta miettii, niin olet about 55-56v kun ne muuttaa pois kotoa. Jos olisit tehnyt ne heti kun mahdollista, niin se viimeinenkin lapsesi muuttaisi jo ensi vuonna omilleen.
Parempi että jätät tekemättä.
Siellä joku elämänsä pilannut yh-akka kirjoittelee, kun saatu vahinkokakarat teininä. Noinhan sitä aina selitellään että "on sitten nopeammin omaa aikaa!" jos ajattelet noin niin miksi niitä lapsia on muka pitänyt ylipäätään sitten hankkia?? Ja mitä ihmettä tekisit sitten 40-60v ikävuodet yksiksesi? Kyllä minä ainakin vietän mielummin omaa aikaa nuorena, kuin vanhempana. Ikävuodet 40-60v on juuri täydellisiä kasvattaa lapsia ja nauttia siitä elämästä. 20-35 vuotiaana voi nauttia elämästä jota ei enää koskaan tule tai ole mahdollista elää. Nuoruus on kuitenkin ihmisen parasta aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on 4v ja 7v lapset ja kyllä heidän saaminen on ollut ihana asia. Raskauksista en niin välittänyt, synnytykset on olleet kauheita, mut jotenkin silti tuntuu, että voisin vielä synnyttää, vaikka en enempää lapsia halua.
7v viettää jo paljon aikaa kavereiden kanssa ja 4 v:n kanssa voi tehdä kaikkea kivaa. Ensimmäiset 4 v oli rankimmat, kun kaksi aika pientä, mutta nyt jää jo aikaa omille harrastuksille ja saa rauhassa tehdä kotona kotihommat. Hirveästi olen kasvanut ihmisenä ja saanut lisää kärsivällisyyttä, uutta näkökulmaa ja joustavuutta, joka heijastelee muihinkin elämän osa-alueisiin. Elämän arvotkin muuttuneet ja jotenkin sitä on saanut rauhaa itsensä kanssa ja itsevarmuutta. Raskasta on välillä, mutta ihania hetkiä myös. Matkustelu sujuu lasten kanssa ja olen käynyt parilla reissulla ystävienikin kanssa, kun mies ollut lasten kanssa. Tukiverkkoja ei ole, mut miehen kanssa jaetaan vastuu tasaisesti ja reilusti ja sillon, kun toisella rankkaa niin toinen koittaa paikata. Miehen kanssa olis kiva käydä enemmän jossain kahdestaan, mut senkin aika tulee kyllä ja illat saadaan yhteistä aikaa, kun lapset nukkuu.
Vierailija kirjoitti:
Miksei asiaa muuten koskaan mietitä toista kautta?
Mun mielestä sun elämästä tulee huonompaa jos et tee lapsia. Se merkityksettömyys ja eräänlainen tyhjyys on mielestäni kamalampaa lopulta kuin kärsimys jonkun hyvän puolesta. Kaikki kärsimys mitä koet ilman lasta on merkityksetöntä. Se on vain kärsimystä ilman syytä.
Jos jotain yövalvomisia pelkäät niin se on vain pari vuotta elämästä, jota hädintuskin edes muistaa enää myöhemmin. Mitä väliä?
Mutta niin on toisaalta lapsettomuuskin. Mitä väliä. Kyllä ihminen kestää ja löytää elämälleen tekemistä. Ehkä sitä voi omistautua itselleenkin ja hoivata itseään loppuelämän, mutta se voi olla raskasta henkisesti.
On paljon ihmisiä jotka on muuttaneet maailmaa parempaan suuntaan vaikka heillä ei ole lapsia. Tai heillä on lapsi jossain mutta eivät ole lapsen elämässä mitenkään läsnä.
Ihan järkyttävän yksisilmäinen näkökulma, että ainoa tärkeä mitä maailmassa voi saada aikaan, on OMA lapsi.
Minä olin 40 ensimmäistä vuottani lapseton, tein merkityksellistä työtä, tein yhdistystyötä, tein vapaaehtoistyötä, toimin tukiperheenä. Ja sun mielestä mitään merkityksellistä ei voi tehdä, jos ei ole lapsia? Elämä on merkityksetöntä, tyhjää? Voi jestas sentään.
Jos valitsee elää lapsettoman elämänsä hedonistisesti muista välittämättä, minäminä-asenteella, niin jotenkin epäilen onko sellainen ihminen kovin omistautuva omaa lastaankaan kohtaan edes. Se on luonnevika joka ei häviä vaikka saa lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
35v? Siinähän se vika on.
Ne lapset olisi pitänyt tehdä viimeistään 25v mennessä. Nyt kun tuosta miettii, niin olet about 55-56v kun ne muuttaa pois kotoa. Jos olisit tehnyt ne heti kun mahdollista, niin se viimeinenkin lapsesi muuttaisi jo ensi vuonna omilleen.
Parempi että jätät tekemättä.
Siellä joku elämänsä pilannut yh-akka kirjoittelee, kun saatu vahinkokakarat teininä. Noinhan sitä aina selitellään että "on sitten nopeammin omaa aikaa!" jos ajattelet noin niin miksi niitä lapsia on muka pitänyt ylipäätään sitten hankkia?? Ja mitä ihmettä tekisit sitten 40-60v ikävuodet yksiksesi? Kyllä minä ainakin vietän mielummin omaa aikaa nuorena, kuin vanhempana. Ikävuodet 40-60v on juuri täydellisiä kasvattaa lapsia ja nauttia siitä elämästä. 20-35 vuotiaana voi nauttia elämästä jota ei enää koskaan tule tai ole mahdollista elää. Nuoru
Juuri näin päin. Ei vanhemmuus lopu siihen että lapsi tulee aikuiseksi. Sitten sitä onkin isoäiti ja taas on pikkulapsia hoidossa. Ei 40 -> ikäisenä saa tulla miten tykkää jos on vastuullinen, osallistuva isovanhempi.
Tämäkin on sellainen asia mitä on AIVAN TURHA MIETTIÄ ETUKÄTEEN! Hienosti kyllä on ihmisiin uponnut kaikenlainen pelottelu vauva-arjesta.
Alue: Aihe vapaa
Onko se vaikea ymmärtää ettei kaikkia kiinnosta tuollainen ja että kropan pilalle meneminen on pieni ja turhamainen murhe. Tuntuu raskaalta ajatukselta että tuollaiselle asialle annetaan niin paljon painoarvoa