Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!

Vierailija kirjoitti:

Ekat 20 vuotta on uuvuttavia, sen jälkeen se vähän helpottaa.

 

 

Minkälaisia lapsia sulla on? 

Meillä lapset on olleet omatoimisia jo pitkään ennen kahtakymmentä ikävuottaan. Ja kun ovat täyttäneet 20v ovat yleensä päässet ylioppilaiksi ja häipyneet muualle opiskelemaan (asutaan suht pienellä paikkakunnalla ja kaikki paremmat koulut/yliopistot  on kaupungeissa)

eivätkä ole olleet mitenkään uuvuttavia.

 Lapset uuvutti ehkä silloin, kun vielä piti ruokkia öisin ja vaihtaa vaippoja.   Muuten heistä on ollut  pelkkää iloa ja mukavaa seuraa jne.

Nykyään ovat hyvää matkaseuraa. 

Lapset on elämän suola.

Vierailija kirjoitti:

Ootko ap miettinyt et sulle voi syntyä myös vammainen lapsi. Ei oo 100% varma et saat terveen lapsen. Sit viel päälle voit jäädä yh:ks.

 

 

Kerro minulle mikä asian on elämässä 100% varmaa, muu kuin kuolema? 

Jätätkö syömättä lihan, koska  oletko miettinyt, että voit tukehtua siihen??

jätätkö menemättä auton rattiin, koska voit ajaa kolarin/joku voi ajaa päällesi?

Jätätkö menemättä töihin, koska kuka takaa, ettet joudu työtapaturman uhriksi?

Uskallatko ylipäätään mennä ulos, koska ootko miettinyt, että joku voi hyökätä kimppuusi, ryöstää tai rais*kata sinut tai auto ajaa päälle tai liukastut ja lyöt pääsi ja sinusta tulee aivokuollut?

Uskallatko ollenkaan elää, koska voit saada syövän ja jos menet parisuhteeseen sinut voidaan jättää jne jne....

Typerää, todella typerää jättää elämättä/ olla tekemättä lapsi, koska pitää pelätä, että jotakin voi sattua. 

No niin voi ja juuri sitä kutsutaan elämäksi. 

 

Vierailija kirjoitti:

Mieti vielä ainakin puoli vuotta rauhassa.

Ja varaudu siihen, että ette ole miehesi kanssa yhdessä koko lopun ikää, (niin kuin suurinosa ei tänä päivänä ole) tai edes kunnes lapsi on täysi-ikäinen vaan saatat jossain vaiheessa olla yh.

Unelmia kerkeet toteuttamaan myöhemminkin, ne vaan vaatii vähän enemmän järjestelyjä lapsen kanssa.

 

Varaudu henkisesti lapsen koliikkiin, allergioihin ym, valvomiseen aina syystä tai toisesta. Oletko varma myös siitä, että isä on kypsä ja vastuullinen isäksi, eikä hänestä tule toinen lapsesi?

 

 

 

Ei tarvii varautua noista mihinkään. 

Mistään et voi olla tässä elämässä varma, et siitä elätkö huomenna tai elääkö kumppanisi tai elääkö se syntyvä vauva 2kk pitempään. 

Etkä voi olla varma oletko 5 vuoden päästä yh vai onko se yh puolisosi ja sinä makaat mullan alla tai kaulasta alaspäin halvaantuneena. 

Tai, että oletkin itse se joka löytää toisen ja jätät lapsesi ja nykyisen kumppanisi.

Koliikki tulee , jos tulee se on ihan sama oletko jo senkin murehtinut etukäteen, tai sen, että lapsella onkin joku allergia.

Pikkusen voi pipoa löysätä ja jättää etukäteen kaikesta mahdollisesta murehtimisen ja kauhukuvien maalaamisen.

Tuo kaikki murehtiminen ja pahimpien vaihtoehtojen miettiminen etukäteen voi olla täysin turhaa ja olisit viettänyt hyvän ja onnellisen elämän ilman mitään noista vastoinkäymisistä, mutta nyt  pilaat elämäsi miettimällä , että mitä kamalaa voi sattua ja jätät koko elämän elämättä. 

Ei auta pelätä joka asiaa etukäteen, elämä tuo eteen mitä tuo ja se kaikki on juuri se sinun elämäsi. Ei kannata jättää sitä elämättä ja pelätä.

 

Vierailija kirjoitti:

Olen ikäisesi nainen ja miettinyt samoja asioita jo reilu viisi vuotta sitten. Itse päädyin siihen, että en halua lapsia. Raskaus ajatuksena ällöttää minua, synnytys puolestaan pelottaa. Minulla ei ole koskaan ollut sisäsyntyistä tarvetta lisääntyä tai pitää kenestäkään huolta. En kaipaa sitä, että joku on minusta riippuvainen 24/7. Lisäksi tiedän, että jos puoliso jostain syystä lähtisi kesken raskauden tai vauvan syntymän jälkeen, minulla ei olisi voimavaroja huolehtia vauvasta yksin. Olen työtön, minulla ei ole omaisuutta. En koe, että meillä olisi pelkästään mieheni palkalla rahkeita perhe-elämään. Pitäisi muuttaa isompaan asuntoon ja tehdä vaikka minkälaisia järjestelyitä.

 

Mieheni haluaisi lapsia ja edelleen kuulen, kuinka hän kokee, että hänen elämänsä olisi merkityksellisempää, jos hänellä olisi lapsi. Olen useaan otteeseen sanonut, että hänen on täysin ok lähteä suhteesta, jos kokee lapsen saamisen n

 

 

 

Minä taas sanon, että hanki. 

Mitään sellaista rakkautta et tule tässä elämässä koskaan kokemaan, kuin mitä koet omaa lasta kohtaan. Mikään ei ole sen tärkeämpää ja parempaa. 

Itsekin pelkäsin synnytystä ja ällötti koko touhu, mutta hyvin selvisin ja en kyllä kadu. Mikään ei ole parempaa, kuin oma lapsi. 

Katuisin jos en olisi lasta tehnyt ja miten paljon olisin jäänyt vaille tässä elämässä. 

Vierailija kirjoitti:

Itse sain lapsen 34 v. ja on ollut rankempaa kuin luulin. Lapsi sitoo 24/7, on jatkuva huoli toisesta ja omaa aikaa on vähän. Koko elämä muuttuu, matkustelu hankaloituu. Parisuhdekin muuttuu. Äitiys/vanhemmuus on kaikennielevää, voimia jää vain vähän muuhun. Rakastan lastani, mutta äitiyttä en.

 

Olen itrovertti ja masennukseen taipuvainen. Sain pelkosektiolla lapseni. 

 

Kurja kuulla sinun tilanteesi. Kuulostaa kuitenkin minun korvaani siltä että olet vielä melko tuore äiti (eli että lapsesi on ehkä maks 3-4v tai paljon pienempikin). Itselle ihan pienen lapsen äitiys oli melko kuluttaa ja varsinkin esikoisen saadessaan joutuu kasvamaan paljon itse mikä voi olla hyvinkin kivuliasta vaikkei menneisyydessä olisi mitään erityistä kuormaa. Itse olen paljon omaa tilaa ja hiljaisuutta tarvitseva äiti ja olen kasvanut äitiyteen vähitellen ja myös vaikeiden vaiheiden kautta. Minulla on nyt kolme alle kouluikäistä joista nuorin on 2 ja vanhemmuudesta on tullut ihan parasta. Uskon että vanhemmuus paranee vain mitä vanhemmaksi ja itsenäisemmiksi lapset tulevat. Toivon todella ettei kukaan pelon takia jättäisi lapsia tekemättä. Elämään voi yrittää varautua mutta uskon vaikka kuinka epäröisi ja varautuisi niin elämän kierrepallot ovat liian moninaisia väistettäväksi ja jos ei uskalla yrittää elää sellaista elämää kuin haluaisi niin se on mielestäni suuri trakedia. 

Ja myös tragedia :) 

Minulla on neljä lasta, kaikki olleet "helppoja" tyytyväisiä vauvoja. Vauva-ajat ja kotiäiti vuodet olleet elämäni ihaninta aikaa. En voisi kuvitella elämää ilman lapsia. Lasten kanssa juhlatkin,kuten joulu, ovat saaneet uuden merkityksen. Nykyään pääsee takaisin siihen lapsuuden joulutunnelmaan omien lasten välityksellä.. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten luulet meidän muiden tai oman äitisi selvinneen? Tuollaisilla spekseillä sinun ei kannata edes yrittää. Lapsi on katsos sellainen hankinta jota ei voi perua. Mieti kaikessa rauhassa vielä seuraavat 20 vuotta.

Mitenkö luulen muiden selvinneen? Kun avaan somen tai tämän keskustelupalstan, näen paljon keskustelunavauksia väsyneiltä äideiltä, jotka uupuvat koulumyyjäisten, täitartuntojen, sotkuisen kodin, työelämän, vanhenevien vanhempien ja parisuhdekriisien sekamelskassa.

Luulen heidän selvinneen suoraan sanottuna aika huonosti. Siitä syystä ihmettelenkin, miksi yhä välillä haaveilen lapsesta, vaikka kaikki toitottavat miten kamalaa perhe-elämä on.

Uskoakseni pieni vähemmistö purkautuu täällä ja muualla somessa lapsiperheen vaikeuksista. Useimmiten lapsiperheen arki on hyvin palkitsevaa. Jos minulla ei olisi ollut lasta, olisin jäänyt paljosta vaille.

Raskaus on myös normaali tila, eikä sitä kannata pelätä, ellei vyötärömitta ole ykköskriteeri elämässä. Synnytyskin on helpompi kuin kovat kuukautiskivut. 

Lapsen ensimmäinen vuosi teettää työtä, mutta silloinhan on äitiyslomalla. Kun lapsi tulee isommaksi ja menee tarhaan, niin elämä helpottuu huomattavasti.

Harrastuksiakaan lapsi ei haittaa, jos on kaksi vanhempaa. Aina voi vuorotella. Yhteiset patikointimatkat voivat vähän lyhentyä, mutta tulee hyvää jalkatreeniä, kun lapsi keikkuu rintarepussa tai selässä. Ulkomaillekin pääsee. Koneissa on yleensä etumaisissa penkeissä mahdollisuus saada vauvalle kori, ja myöhemmin lapsi istuu omalla penkillään. Henkilökuntakin huomioi lapset hyvin. Tulee askartelutarvikkeita, ja ateriatkin saa niin, että lapsi pääsee ajoissa nokosille. Korvahommat nousussa ja laskussa saattavat olla ikäviä, mutta niihinkin löytyy yleensä apu lääkäristä.

Vierailija kirjoitti:

Ekat 20 vuotta on uuvuttavia, sen jälkeen se vähän helpottaa.

Ei välttis...

Mussukasta voi kasvaa työtä vieroksuva päihteilijä.

Vierailija kirjoitti:

Olen vanha eikä lapsia ole . Välillä surettaa ettei ole jälkikasvua ja ollaan miehen kanssa kahdestaan .

Sanopa muuta. Oma jälkikasvuni on vela, ja lisääntymisikäkin on takana. Nyt hän murehtii, kuka pitää hänestä vanhana huolta.

Vierailija kirjoitti:

Sain esikoiseni 35-vuotiaana eikä todellakaan ole kaduttanut. Hän on nyt 2-vuotias ja niin hauskaa seuraa. Jokaisesta vaiheesta olen ajatellut, että tämä on parasta. Hän nukkui 7 tuntia putkeen 3kk lähtien, eikä mitään huutamista vaan heräsi syömään ja jatkoi unia. Nytkin nukkuu ihan hyvin koko yön omassa sängyssään tai välillä haluaa viereen ja jatkaa unia. Ihan turha pelätä jotain superuupumusta, ei sitä kaikille tule. Media antaa lapsiperhe elämästä todella ankean ja väsyttävän kuvan, vaikka melkein kaikki oikeasti sanoo, että pikkulapsi aika on ollut elämän onnellisinta aikaa.

Tottakai on aina mahdollisuus koliikkiin ja muihin ongelmiin, mutta äitihormonit ja rakkaus auttaa jaksamaan.

Olen nyt 37-vuotiaana uudestaan raskaana ja en pelkää tulevaa, odotan vain miten mahtavaa meillä tulee olemaan :)

Veikkailen, että et kadu, jos lähdet yrittämään, kerta kuitenkin noin kovasti asiaa pohdit.

Tuo, mitä sanoit äitihormoneista, on aivan totta. Meillä oli koliikki ja kaikki mahdolliset vaivat, mutta en tuntenut itseäni uupuneeksi. 

Ainoastaan sen sanon, että lapselle kannattaa ottaa sairausvakuutus jo raskausaikana. Oma lapseni putosi siinä suhteessa väliin. Jostakin syystä vakuutusyhtiöt lakkasivat myöntämästä vakuutuksia siihen aikaan, kun olisimme sitä tarvinneet. Nyt niitä onneksi taas saa.

Mikään ei ole niin upeaa kuin nähdä uusi elämä. Jännityksellä odottelen tyttären 2. lasta juuri syntyväksi. Itsellä 6 ja kaikki ovat tuoneet omat murheet mutta myös mahtavat ilot. Nykyään ihme nössöt höpöttää vauva-ajan ongelmista. Ei se oo mitään rakettitiedettä, jokainen pärjää, jos ymmärtää että oma hedonistinen lapsuus loppuu ;)

Nykyään kaikki on niin monimutkaista. Jos hankkii lapsia, sitä katuu. Mutta jos ei hanki, katuu sitäkin. Jos kolmevitoset eivät vieläkään tiedä, ehkä kannattaa jättää homma sinälleen. 

"Jätä tekemättä. Kukaan ei ole muuten luvannut sinulle että edes saat lapsia vaikka haluaisitkin. Kukaan ei myöskään ole luvannut sinulle että saat sellaisia lapsia kuin olet tilannut. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus syntyä toivottuna."

Eiköhän lapsi, joka on tarkoituksella tehty, ole toivottu. Useimmiten lapset myös syntyvät terveinä, ja myöhemmän kehityksen määrää pitkälti kasvatus ja elinympäristö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

35v? Siinähän se vika on.

Ne lapset olisi pitänyt tehdä viimeistään 25v mennessä. Nyt kun tuosta miettii, niin olet about 55-56v kun ne muuttaa pois kotoa. Jos olisit tehnyt ne heti kun mahdollista, niin se viimeinenkin lapsesi muuttaisi jo ensi vuonna omilleen.

Parempi että jätät tekemättä.

Mitä siitä vaikka on 55v kun lapsi muuttaa pois kotoa? Elämää on jäljellä jotain 30-40 vuotta. Mitä sä et ehdi tuossa ajassa tekemään. 

Olen 70-vuotias, ja keski-ikäinen lapsi pyörii vielä nurkissa. Lisäksi hän toi tänne aikanaan puolisonkin.

On kivaa elää kahden perheen talossa. Juuri sovittiin, että uutena vuotena pelataan pakopeliä ja syödään herkkuja.

"Minulla on ollut esimerkiksi työhön ja urheiluharrastuksiin liittyviä tavoitteita. En ole saavuttanut niitä, ja se hiertää jo nyt. Minulla on pienen pieni mahdollisuus satsata näihin vielä. Jos saan lapsen, mahdollisuus menee ohi enkä tule koskaan saavuttamaan kaikkea haluamaani."

Omalta ja lähipiirini osalta voin kertoa, että äidin uraputki ei mitenkään kärsi lapsista. Tavoitteellisesta kilpaurheilusta en osaa sanoa, sillä olin, ja myös lähipiirini oli lopettanut kilpaurheilun jo aikaisemmin. Harrastaminen kyllä onnistuu. Tosin heti synnytyksen jälkeen ei kannata lähteä rehkimään, vaan on parempi odottaa kuukausi, pari, että elimistö palautuu ensin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ekat 20 vuotta on uuvuttavia, sen jälkeen se vähän helpottaa.

 

Ei välttis...

Mussukasta voi kasvaa työtä vieroksuva päihteilijä.

Vanhemmista ja kasvuympäristöstä se on kiinni. Noista kun pidät huolta niin erittäin todennäköisesti jälkikasvustasi tulee kelpo veronmaksajia, jotka hoitaa asiansa hienosti.

Vierailija kirjoitti:

Sain aikoinaan hyvän elämänohjeen; Jos epäilet ja epäröit jotakin tärkeää asiaa, älä tee sitä. Mun kohdalla on toiminut hyvin. 

 

Mielestäni tuollainen elämänohje ei tuota parasta tulosta. Parhaan tuloksen saavuttaa, kun uskaltaa mennä epämukavuusalueelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain aikoinaan hyvän elämänohjeen; Jos epäilet ja epäröit jotakin tärkeää asiaa, älä tee sitä. Mun kohdalla on toiminut hyvin. 

 

Mielestäni tuollainen elämänohje ei tuota parasta tulosta. Parhaan tuloksen saavuttaa, kun uskaltaa mennä epämukavuusalueelle.

Nimenomaan. Parhaat ja arvokkaimmat asiat elämässä vaativat vaivautumista, kuten joku jo aiemmin totesi. Mitään hienoa ei saa ilmaiseksi eikä ilman että laittaa itseään likoon.

Mutta toki jos riittää tylsä ja merkityksetön elämä, josta ei jää mitään muisteltavaa. Tai jos on niin laiska, että haluaa aina päästä mahdollisimman helpolla kaikessa. Silloin varmaan kannattaa noudattaa tuota ohjetta, että mitään vähänkään pelottavaa tai epäröintiä aiheuttavaa ei kannata tehdä.

Ap täällä taas. 

Tämän ketjun aloittaminen taisi olla jonkinlainen viimeinen paniikinpurskahdus asian suhteen. Tietenkin olin pohtinut aihetta puolin ja toisin 10 vuotta, mutta en ollut keskustellut huolistani kenenkään kanssa, etenkään näin laajasti.

Jo omien ajatusten purkaminen auttoi, ja luettuani vastauksianne jouduin puntaroimaan asiaa monelta eri kantilta. Yhtäkkiä huomasin, ettei aihe enää pelota niin paljon. Jännittää, toki, mutta enemmän kutkuttavalla tavalla. Kerroin avoimesti typeriltäkin tuntuvat pelkoni, joihin suhtauduitte onneksi suurilta osin ymmärtävästi, ja se jotenkin auttoi löytämään omille huolille mittasuhteet. Sain myös muutamilta sopivan potkun eteenpäin. 

Olemme  keskustelleet puolison kanssa aiheesta viimeisen parin viikon aikana ja paljon riittää vielä keskusteltavaa tulevaisuuteenkin, mutta pelkoni vaikuttaa vaihtuvan innoksi päivä päivältä vankemmin. Outoa, mutta samalla hirvittävän helpottavaa! Enää ei tarvitse miettiä haluanko lapsia, vaan vastaus on, että kyllä haluan.