Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!
Olemme puolisoni kanssa puhuneet, että vuoden 2026 aikana alkaisimme yrittää lasta. Välillä ajatus kutkuttaa, mutta useimmiten vain pelottaa.
Viime yön valvoin murehtien. En haluaisi olla raskaana enkä varsinkaan synnyttää. Yritän kuumeisesti pohtia, olenko valmis taistelemaan sen läpi, jos lapsen kanssa onkin sitten kivaa.
Kun kahdelta yöllä kuvittelin, että siinä vieressäni olisi huutava vauva, ahdistuin valtavasti jo ajatuksesta. Isompi lapsi on ajatuksen tasolla mukava ja ihana juttu, mutta ensimmäiset vuodet vaikuttavat kaoottiselta ja uuvuttavalta taistelulta, joka ei kiinnosta lainkaan.
Täytämme kumpikin tulevana vuonna jo 35, joten olisi aika toimia. Entä jos en sittenkään pysty siihen? Huomaan haaveilevani nyt asioista, joiden yhdistäminen vauva- tai lapsiperhearkeen on mahdotonta. Onko tämä normaalia panikointia vai pitäisikö odottaa vielä?
Kommentit (401)
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa: olen jopa miettinyt eroa tämän vuoksi. Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään. En tiedä onko hän pysähtynyt lainkaan pohtimaan, haluaako lapsia oikeasti vai vain siksi, että niitä kuuluu olla. Minäkään en tiedä vastausta tuohon kysymykseen omalla kohdallani, ja olen kuitenkin miettinyt sitä viimeiset 10 vuotta.
No ilmiselvästi et halua lasta.
Ei mun mielestä pelkästään puolison vuoksi pidä, tai varsinkaan jos puolisonkin mielestä "vaan kuuluu" asiaan. Miehen on kai helppo ajatella noin, että lapset nyt vaan kuuluu, siinä ei laita omaa kroppaansa likoon. Ja eron tullessa lapsi on todennäköisemmin äidin vastuulla, kun mies voi halutessaan pyristellä irti tästäkin sitoumuksesta.
Tunnen kyllä kaksikin ihmistä, naista, jotka on puolison mieliksi tähän ryhtyneet. Molemmilla lapset kouluiässä nyt. Ja nyt lapsensa ovat molemmille todella tärkeitä ja ylpeyden aihe. Mutta kyllä ne pikkulapsiaikana taisivat myös katua. Toinen kun sai pitkään kestäneitä komplikaatioita raskaudesta (tai synnytyksestä, en ole ihan varma) ja toinen ei ylipäätään kyennyt rakastamaan lasta, ennen kuin vuosien päästä.
Ei kukaan muu sun puolesta voi asiaa päättää. Jos olet vastuuntuntoinen luonteeltasi, sinusta tulee ihan hyvä äiti vaikka nyt epäröit. Mutta itse en vaan käsitä, miksi ryhtyä jos ei todella halua. Jos ei halua edes jotain aspektia siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Höpö höpö, lapset voi tehdä 30 kymppisenä, se voi olla jopa paras hetki. Lapset on ihania, omat varsinkin.
No ei kyllä voi enää 300-vuotiaana tehdä!
Kolmekymppisenä usein voi kyllä, mutta aina parempi on aiemmin. Tämäkin fakta saa varmasti alanuolia, kuten katsoin tuolla ekoilla sivuilla ihan oikeassa olevaa kommenttia, että 37-vuotias ensisynnyttäjä ja vielä noin ahdistunut on jo liian vanha ja lapsihomma meni ohi, asennoidu elämään ilman. Oikeassa oli, noin se on. Ja siitä on ihan turha loukkaantua. Kymmenen vuotta sitten olisi ollut parempi, 15 vuotta sitten vielä parempi. Nuorena jaksaa ja keho palautuu paljon paremmin, monille 37-vuotiaana touhu voi olla jo hengenvaarallista, jos edes onnistuu enää.
Ei se, että moni lykkää lapsen tekemistä yli-ikäiseksi asti ja onnistuu siinä auttavasti, taloudellisessa mielessä ehkä hieman rennommin kuin nuorempana, tarkoita sitä, että noin kuuluisi tai kannattaisi toimia. Toimitaan niin, koska luullaan, että pitäisi olla muun elämän jotenkin muka valmista, että lapsi saa tulla. Se on sellaisten neuroottisesti elämään suhtautuvien toimintatapa. Valitettavasti elämää nyt ei vaan pysty ennakoimaan.
Ja jos et itse ole 2-kymppisenä vielä kypsä äidiksi, ei se tarkoita, etteikö moni muu voi olla. Jotkut ei ole koskaan ja silloin on parempi olla tekemättä niitä lapsia ollenkaan.
Ap taitaa olla suorituskeskeinen ihminen.
Ei lapsen kasvattaminen ole rakettitiedettä ja ihan riittävän hyvin kaikki todennäköisesti sujuu.
Aika harva vauva parkuu koko ajan ja jos kyse on vaikka vatsakivuista, siihenkin on lääkettä. Olet riittävän nuori jaksamaan vaikka et nukkuisi hyvin pariin vuoteen. Sitten kun lapsi alkaa muutaman vuoden ikäisenä puhumaan, se on hyvin palkitsevaa, kun hänen kanssaan voi alkaa kommunikoimaan.
Lapsen kasvattamisessa ei edes kannata tavoitella täydellisyyttä. Kunhan lapsi aikuistuu yhtenä kappaleena ja osaa aikuisena huolehtia itsestään, voit taputtaa itseäsi olkapäälle. Jos lapsi lisäksi käy aikuisena silloin tällöin luonasi kylässä tai vastaa puheluusi, voit olla tyytyväinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Höpö höpö, lapset voi tehdä 30 kymppisenä, se voi olla jopa paras hetki. Lapset on ihania, omat varsinkin.
No ei kyllä voi enää 300-vuotiaana tehdä!
Kolmekymppisenä usein voi kyllä, mutta aina parempi on aiemmin. Tämäkin fakta saa varmasti alanuolia, kuten katsoin tuolla ekoilla sivuilla ihan oikeassa olevaa kommenttia, että 37-vuotias ensisynnyttäjä ja vielä noin ahdistunut on jo liian vanha ja lapsihomma meni ohi, asennoidu elämään ilman. Oikeassa oli, noin se on. Ja siitä on ihan turha loukkaantua. Kymmenen vuotta sitten olisi ollut parempi, 15 vuotta sitten vielä parempi. Nuorena jaksaa ja keho palautuu paljon paremmin, monille 37-vuotiaana touhu voi olla jo hengenvaarallista, jos edes onnistuu enää.Ei se, että moni lykkää lapsen tekemistä yli-ikäiseksi asti ja onnistuu siinä auttavasti, taloudellisessa mielessä ehkä hieman rennommin kuin nuorempana
Ei ap ole 37, vaan 34 (täyttämässä 35). Ap on jo useampaan otteeseen kertonut, miksei ole tehnyt lapsia 10 tai 15 vuotta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tähän maahan kannata lapsia tehdä jollei ole ole rikas.
Yhteiskunta vihaa pienituloisia ja jopa keskituloisia.. ja köyhät ovat valtionjohdon mielestä pelkkä riesa.
Jos tällaselta höpöhöpö hupipalstalta kyselee mielipidettä kannattaako tositarkoituksella naidanapsautella niin parempi kyllä pitää ehkäisy kunnossa ja napsautella vaan huvittelumielellä.
Aloittajasta ei selvästikään ole äidiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta ei olisi tullut parempaa versiota itsestäni ilman äitiyttä. Jos tätä asiaa siis haluaa tarkastella itsensä kautta. Olen oppinut olemaan mukavampi, ystävällisempi ja empaattisempi vaikka kuvittelin olevani noita jo ennen lapsia, mutta oikeasti en edes ollut.
Kun alkaa miettimään kasvatuksellisia asioita, väkisinkin päätyy pohtimaan ihmisen psyykettä, itsetuntoasioita, ihmisarvoa, sosiaalista käyttäytymistä, sitä että kaikki olemme jonkun lapsia ja jonkun kasvattamia.
Ja ennen sitä ajatteli omaa pärjäämistään, nyt se on vähemmän tärkeää, mikä on tosi vapauttavaa, koska ei suhtaudu elämään samanalaisella vakavuudella vaan sietää paremmin epämukavuutta.
Siksikin oma kehitykseni ei ole se juttu tässä vaan lapseni. Ihminen joka tuli seurakseni tähän elämään. Ihminen joka on tärkeämpi kuin minä.
Miksei asiaa muuten koskaan mietitä toista kautta?
Mun mielestä sun elämästä tulee huonompaa jos et tee lapsia. Se merkityksettömyys ja eräänlainen tyhjyys on mielestäni kamalampaa lopulta kuin kärsimys jonkun hyvän puolesta. Kaikki kärsimys mitä koet ilman lasta on merkityksetöntä. Se on vain kärsimystä ilman syytä.
Jos jotain yövalvomisia pelkäät niin se on vain pari vuotta elämästä, jota hädintuskin edes muistaa enää myöhemmin. Mitä väliä?
Mutta niin on toisaalta lapsettomuuskin. Mitä väliä. Kyllä ihminen kestää ja löytää elämälleen tekemistä. Ehkä sitä voi omistautua itselleenkin ja hoivata itseään loppuelämän, mutta se voi olla raskasta henkisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksei asiaa muuten koskaan mietitä toista kautta?
Mun mielestä sun elämästä tulee huonompaa jos et tee lapsia. Se merkityksettömyys ja eräänlainen tyhjyys on mielestäni kamalampaa lopulta kuin kärsimys jonkun hyvän puolesta. Kaikki kärsimys mitä koet ilman lasta on merkityksetöntä. Se on vain kärsimystä ilman syytä.
Jos jotain yövalvomisia pelkäät niin se on vain pari vuotta elämästä, jota hädintuskin edes muistaa enää myöhemmin. Mitä väliä?
Mutta niin on toisaalta lapsettomuuskin. Mitä väliä. Kyllä ihminen kestää ja löytää elämälleen tekemistä. Ehkä sitä voi omistautua itselleenkin ja hoivata itseään loppuelämän, mutta se voi olla raskasta henkisesti.
Minulle ei ole tullut mitään henkisesti raskasta kärsimystä siitä, etten koskaan hankkinut lapsia. Alan olla itse mummoiässä. Lapsien vastakohta kun ei ole hedonistinen Minä Minä omistautuneisuus, jossa jotenkin mystisesti jää 15v tasolle henkisesti ilman minkäänlaista ongelmaa tai vastoinkäymisiä ikinä.
Joten tosiaan, mitä väliä? Samoin voisi sanoa perään, että ehkä sitä voi omistautua lapsilleenkin ja hoivata niitä loppuelämän, mutta se voi olla raskasta henkisesti. Todennäköisesti raskaampaa kuin pelkästään itsestään huolehtiminen, lapsien murheet ne ovat aikuisten lapsenkin vanhemmilla esim. lapsen työttömyys, avioero tai lastenlapsiin liittyvät huolet,omien huoliensa lisäksi.
Älä suotta murehdi, alkakaa vaan yrittämään jälkikasvua! Onnea ja siunausta teille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sain esikoiseni 35-vuotiaana eikä todellakaan ole kaduttanut. Hän on nyt 2-vuotias ja niin hauskaa seuraa. Jokaisesta vaiheesta olen ajatellut, että tämä on parasta. Hän nukkui 7 tuntia putkeen 3kk lähtien, eikä mitään huutamista vaan heräsi syömään ja jatkoi unia. Nytkin nukkuu ihan hyvin koko yön omassa sängyssään tai välillä haluaa viereen ja jatkaa unia. Ihan turha pelätä jotain superuupumusta, ei sitä kaikille tule. Media antaa lapsiperhe elämästä todella ankean ja väsyttävän kuvan, vaikka melkein kaikki oikeasti sanoo, että pikkulapsi aika on ollut elämän onnellisinta aikaa.
Tottakai on aina mahdollisuus koliikkiin ja muihin ongelmiin, mutta äitihormonit ja rakkaus auttaa jaksamaan.
Olen nyt 37-vuotiaana uudestaan raskaana ja en pelkää tulevaa, odotan vain miten mahtavaa meillä tulee olemaan :)
Veikkailen, että et kadu, jos lähdet yrittämään, kerta kuitenkin noin kovasti asiaa pohdit.
Toden totta, kaikki lapset eivät ole mitään kirkuvia monstereita, ja valtaosa myös nukkuu ihan hyvin.
Kerron sulle nyt myös salaisuuden: Nykyvanhemmat varsinkin suomessa tekee ihan itse vanhemmuudesta tosi uuvuttavaa. Ihan jo sillä, että eivät laita pienestä pitäen järkeviä rajoja lapsilleen, vaan menevät vaikka umpisolmuun, että lapsi ei vaan kokisi mitään negatiivisia tunteita.
Ja ei, en todellakaan tarkoita mitään natsikasvatusta ja huutamista tai kajoamista. En todellakaan. Vaan sitä, että ihan empaattisesti ja rauhallisesti pistetään ne rajat, ja niiden kanssa ollaan järkkymättömiä. Ja varsinkin pienen lapsen kohdalla ne rajat asetetaan fyysisesti silloin kun tarvitsee. Edelleen, ei riehumalla tai repimällä, vaan jämäkästi. Mutta mitä varhaisemmassa vaiheessa lapset oppii, että kun vanhempi jotain sanoo, se pitää, sen helpommalla pääsee koko loppuelämän lasten kanssa.
Ja kun tuosta pitää kiinni, sen jälkeen lasten kanssa eläminen onkin tosi mukavaa, kun lapset osaa käyttäytyä eikä tarvitse pelätä mitään tolkutonta berrrsseilyä.
T:Kolmen pojan yh-äiti, yksi lapsista ADHD. Ja kaikki osaa käyttäytyä ja on ihania tyyppejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
35v? Siinähän se vika on.
Ne lapset olisi pitänyt tehdä viimeistään 25v mennessä. Nyt kun tuosta miettii, niin olet about 55-56v kun ne muuttaa pois kotoa. Jos olisit tehnyt ne heti kun mahdollista, niin se viimeinenkin lapsesi muuttaisi jo ensi vuonna omilleen.
Parempi että jätät tekemättä.
Mitä siitä vaikka on 55v kun lapsi muuttaa pois kotoa? Elämää on jäljellä jotain 30-40 vuotta. Mitä sä et ehdi tuossa ajassa tekemään.
Kukaan ei kyllä tiedä koskaan ,kuinka paljon elämää on jäljellä.Sen varaan ei voi laittaa mitään.
Ei kannata. Lapsista ei oikeasti ole niin paljon iloa mitä äidit yrittävät uskotella. Kroppasi tulee menemään pilalle, myös alakertasi (vaikka tätäkin yritetään peitellä ja totuutta pimittää.) Lasten hankinta on YLIARVOSTETTUA ja totuutta pimitetään. Jos haluat nukkua, herätä virkeänä, matkustella tai tehdä mitä vaan mistä ennen olet nauttinut, niin ÄLÄ lähde siihen kidutusralliin joka pilaa elämän.
Sain esikoiseni 38-vuotiaana, piiiitkän ja ahdistavan pohdinnan jälkeen. Olimme pitkässä parisuhteessa liian velvollisuudentunteisia, ei tehty "vastuuttomasti" liian nuorina lapsia ja yhtäkkiä sairauksien myötä meinasi jäädä tulematta! Vauvakuumetta ei koskaan tullut. eli täysin järkiperäinen ja pelottava päätös jännitti. Annoimme sitten kohtalon päättää jättämällä ehkäisyn pois hetkeksi ja se oli epätodellinen tunne, kun saimme tietää vauvan oikeasti olevan tulossa. Pahan hypermereesin takia aina ei ollut kivaa, mutta jopa siinäkin oli onnellisia hetkiä. Saimme vielä toisen lapsen, mikä oli jopa vielä ihanampaa kuin eka, kun tiesimme vauva-ajan olevan viimeinen. Vaikeita hetkiä on ollut ja tulee olemaan, hermo välillä kireällä, mutta kyllä päällimmäisenä on se onni ja rikkaus mitä lapset meidän pitkään parisuhteeseen toi!
Vierailija kirjoitti:
Sain esikoiseni 38-vuotiaana, piiiitkän ja ahdistavan pohdinnan jälkeen. Olimme pitkässä parisuhteessa liian velvollisuudentunteisia, ei tehty "vastuuttomasti" liian nuorina lapsia ja yhtäkkiä sairauksien myötä meinasi jäädä tulematta! Vauvakuumetta ei koskaan tullut. eli täysin järkiperäinen ja pelottava päätös jännitti. Annoimme sitten kohtalon päättää jättämällä ehkäisyn pois hetkeksi ja se oli epätodellinen tunne, kun saimme tietää vauvan oikeasti olevan tulossa. Pahan hypermereesin takia aina ei ollut kivaa, mutta jopa siinäkin oli onnellisia hetkiä. Saimme vielä toisen lapsen, mikä oli jopa vielä ihanampaa kuin eka, kun tiesimme vauva-ajan olevan viimeinen. Vaikeita hetkiä on ollut ja tulee olemaan, hermo välillä kireällä, mutta kyllä päällimmäisenä on se onni ja rikkaus mitä lapset meidän pitkään parisuhteeseen toi!
Ja lisään vielä, että jopa se oman kehon muuttuminen ja imetys ym. on ollut epäilyistä huolimatta niin luonnollista ja antanut arvostusta omaan kroppaan. Siihen äitiyteen kasvaa, vanhemmuus on omanlaisensa tiettyjen turvallisten raamien puitteissa ja isän sitoutuminen lapsiin oli vielä nopeampaa kuin itsellä, hän kuvaili ikäänkuin eläneensä huikeassa vastarakastuneen huumassa ne ensimmäiset kuukaudet, missä itkettää ja naurattaa yhtäaikaa!
Vierailija kirjoitti:
Minulle ei ole tullut mitään henkisesti raskasta kärsimystä siitä, etten koskaan hankkinut lapsia. Alan olla itse mummoiässä. Lapsien vastakohta kun ei ole hedonistinen Minä Minä omistautuneisuus, jossa jotenkin mystisesti jää 15v tasolle henkisesti ilman minkäänlaista ongelmaa tai vastoinkäymisiä ikinä.
Joten tosiaan, mitä väliä? Samoin voisi sanoa perään, että ehkä sitä voi omistautua lapsilleenkin ja hoivata niitä loppuelämän, mutta se voi olla raskasta henkisesti. Todennäköisesti raskaampaa kuin pelkästään itsestään huolehtiminen, lapsien murheet ne ovat aikuisten lapsenkin vanhemmilla esim. lapsen työttömyys, avioero tai lastenlapsiin liittyvät huolet,omien huoliensa lisäksi.
Nimenomaan, mitä väliä. Ei voi välttyä huolelta ja murheelta mitenkään päin.
Alue: Aihe vapaa
Suosittelen perheen perustamista maaseudun ihmisille ja sinne muuttamista. Kaupungeissa on jo muutenkin liikaa ihmisiä. Joku hässäkkä tulee niin mitäpä siellä asfaltilla kasvatat evääksi.